Vaikka Venäjällä on vielä jäljellä riip­pumattomia viestimiä, venäläis­toimittajat kohtaavat työssään yhä enemmän tekaistuja uutisia ja tie­toista harhaanjohtamista.

Pietarilaisen riippumattoman Fontanka.ru-uutissivuston päätoimittajan Aleksandr Gorškovin mukaan Venäjällä toimii järjes­telmällisesti työskenteleviä ryhmiä, jotka eri­koistuvat keksittyjen uutisten rakentamiseen ja syöttämiseen medialle.

»Toimitukseen tulee sähköpostitse yhä enemmän tiedotteita, jotka ulkoisesti näyt­tävät aivan virastojen, järjestöjen tai yritysten jakelemilta. Todellisuudessa ne ovat jäljitel­miä», Gorškov sanoo.

»Meillä ei ole todisteita siitä, kuka näistä ryhmistä lopulta vastaa.»

Gorškovin mukaan yksinkertaisin keino val­heellisen tiedotteen tai uutisen tunnistami­seksi on tarkistaa, mistä sähköpostiosoitteesta tiedote on oikeasti lähetetty. Lukijoiden puo­lestaan kannattaa tarkkailla, kenen julkaisema uutinen on, millaisia lähteitä siinä käytetään, kerrotaanko tapahtumien ajankohta ja onko teksti asenteellinen.

Televisiokuvasta voi tarkkailla merkkejä siitä, missä ja milloin video on kuvattu ja onko haastateltavien sanomisia pätkitty tai irrotettu asiayhteydestä.

Tutkivaa journalismia tekevä Fontanka.ru toimii 15 vakitoimittajan voimin. Yli miljoo­nalla viikoittaisella lukijallaan se on Venäjän 29. luetuin uutissivusto. Toimittajien lisäksi palkkalistoilla on kaksi juristia, jotka tarkista­vat tärkeimpien ja arkaluonteisimpien juttujen faktat ja muotoilut.

Monet tekaistuista tarinoista päätyvät val­tiollisille propagandakanaville. Esimerkiksi Venäjän valtiollinen ykköskanava ja monet muut viestimet julkaisivat tammikuun puoli­välissä kertomuksen 13-vuotiaasta saksanve­näläisestä tytöstä, joka väitti joutuneensa tur­vapaikanhakijoiden raiskaamaksi Berliinissä. Tapausta kommentoi myös Venäjän ulkomi­nisteri Sergei Lavrov, ja siitä kehkeytyi diplo­maattinen konflikti Venäjän ja Saksan välille.

Tarina sopi venäläisviestinten yleisesti Euroopasta levittämään kuvaan, jossa Euroo­pan unioni on voimaton eikä kykene selviyty­mään turvapaikanhakijoiden aiheuttamasta sekasorrosta. Ukrainalaisten toimittajien sivusto Stopfake.org kuitenkin osoitti, että uutinen ei pitänyt paikkansa: käytetty haastat­telumateriaali oli peräisin Youtubesta vuodelta 2009. Myös Berliinin poliisi totesi, että tyttöä ei ollut kaapattu eikä raiskattu.

»Koko tarina oli valhetta alusta loppuun. Se oli selvä esimerkki suunnitellusta yrityksestä syöttää uutinen mediaan», Gorškov toteaa.

Venäjälläkin on virinnyt hankkeita, joissa valtion ohjaamien televisiokanavien ja uutistoimistojen propagandaa tutkitaan. Yksi niistä on Noodleremover.com-palvelu, jota toimit­taa Aleksei Kovaljov. Televisiokanava Dož­din internetsivujen päätoimittaja Ilja Klišin puolestaan kirjoittaa blogia, jossa hän avaa virheellisten tietojen ja tulkintojen leviämistä uutisina.

Klišin on esimerkiksi kommentoinut toi­sesta Tšetšenian sodasta lähtien käytet­tyä uutiskieltä Pohjois-Kaukasian tapahtu­mien uutisoinnissa. Uutisissa terroristeja ei »tapeta» vaan »tuhotaan» tai »likvidoidaan» kuin torakoita tai rottia. Samoin Klišin on ruotinut yksittäisiä poliitikkojen komment­teja, jotka uutisissa paisuvat »duuman lakialoitteiksi».

»Koko mediakenttää leimaa tietynlainen rappio, sillä nykyään itseään kunnioittavat jul­kaisutkin voivat sallia itselleen virheitä, joita aiemmin ei olisi julkaistu», Klišin sanoo.

Asiaa eivät auta median murros, lukijoi­den ja mainostajien siirtyminen internetiin ja Venäjän yleiset talousvaikeudet, jotka ovat niittäneet mediakentältä monia toimijoita.

Klišinin mukaan Venäjälle tarvittaisiin kotimaista faktantarkistusta. Ukrainaan kyt­keytyvä Stopfake-sivusto ei näytä venäläisistä puolueettomalta ja uskottavalta valheenpal­jastajalta.

Suurin ongelma ei Klišinin mielestä kuiten­kaan ole propaganda, vaan se, että toimittajien julkaisemat arkaluontoisetkaan tiedot eivät pohjimmiltaan kiinnosta ihmisiä.

Kahden viime vuoden journalistiset paljas­tukset, kuten sanomalehti Novaja Gazetan jul­kaisemat tiedot venäläissotilaiden osallistumi­sesta sotaan Itä-Ukrainassa, eivät ole johtaneet mihinkään. Samoin oppositiopoliitikko Alek­sei Navalnyin raportti pääsyyttäjä Juri Tšai­kan poikien rikollisyhteyksistä ja korruptiosta onnistui ainoastaan herättämään julkista kes­kustelua, joka laantui nopeasti.

Arkityössään toimittajat painivat turhau­tumista vastaan.

»Toimittajien keskuudessa vallitsee apa­tia. Mitä järkeä on tehdä journalistisia tut­kimuksia, joista Yhdysvalloissa annettaisiin Pulitzer-palkinto, jos mitään ei tapahdu», Klišin kuvaa.

»Jos ihmisiä kiinnostaisi, he jakaisivat tie­toa toisilleen, kopioisivat artikkelin töissä ja ripustaisivat rappukäytävään. Niin he tekivät 1980-luvulla glasnostin aikaan.»

»Yleensä yleisö punnitsee, mitä mieltä se on esitetyistä argumenteista, ja muodostaa mielipiteensä niiden pohjalta. Informaatio­sodassa yleisö pakotetaan valitsemaan yksi puoli. Valinnan tehtyään ihmiset tuntevat hel­potusta, koska paine hellittää», Lobatš sanoo.

»Nyt ihmiset on kyllästetty informaatiolla. Pitää vain odottaa, että heidän oma arviointi­kykynsä palautuu.»

Lobatš ottaa esimerkiksi valtiontelevision uutisoinnin Venäjän pommituksista Syyriassa ja kuvaa katsojan reaktiota tunnetilojen kan­nalta.

»Katsoja ei tiedä mitään Syyriasta eikä arki­päivässään edes muista, että sellainen maa on olemassa. Hän valitsee sen näkökulman, joka sallii hänen kokea vähiten tunnejännitystä. Esimerkiksi aggressio voi tuottaa sitä vähem­män kuin pelko. Jos siis hänelle sanotaan, että me hyökkäämme, koska hyökkäys lisää turval­lisuuttamme, hän omaksuu tämän mieliku­van», Lobatš sanoo.

Lobatšin koulutukseen osallistuneen Iva­nin mukaan informaatiosota vaikuttaa väistä­mättä kaikkiin toimittajiin. Informaatiosodan välttäminen on käytännössä mahdotonta.

»Yritän olla katsomatta televisiota. Luo­tan ainoastaan niihin ihmisiin, jotka ovat itse läsnä tapahtumapaikoilla ja tuttuihini muissa maissa», Ivan toteaa.