Neljä perinteistä politiikan suuntausta on muovannut jokainen vuorollaan Yhdysvaltain suhteita muuhun maailmaan. Näitä suuntauksia ovat kuvanneet osuvasti esimerkiksi tutkijat Walter Russell Mead (s. 1952) ja David Fischer (s. 1935).
Suuntaukset eivät ole selvärajaisia, vaan niissä on huomattavaa päällekkäisyyttä. Niiden yhtäläisyydet ja erot auttavat silti ymmärtämään demokraatti- ja republikaanipuolueiden sisäisiä, usein katkeria väittelyitä, mutta myös laajemmin amerikkalaisten tapaa lähestyä Eurooppaa ja maailmaa. Tämä jaottelu voi valaista myös Donald Trump -ilmiötä.
Yhdysvaltain presidentti tarvitsee yleensä tuen vähintään kahdelta tai kolmelta näistä koulukunnista muodostaakseen riittävän laajan koalition, joka kykenee harjoittamaan onnistunutta ulkopolitiikkaa.
Wilsonilaiset
Wilsonilaisen ajatuksen mukaan demokratia on paras hallintomuoto oikeudenmukaisen ja tehokkaan oikeusjärjestelmän kehitykselle. Siksi demokratiat ovat luotettavampia kumppaneita kuin monarkistiset tai autoritaariset valtiot. Taustalla on näkemys, jonka mukaan Yhdysvallat erottuu kansakuntana arvoiltaan ja periaatteiltaan edukseen muusta maailmasta. Suuntaus on saanut nimensä ensimmäisen maailmansodan aikaiselta presidentiltä Woodrow Wilsonilta (1856–1924).
Wilson uskoi, että Yhdysvaltain ”voima on moraalisen periaatteen voimaa” ja ”tarkoitus on palvella ihmiskuntaa”. Wilsonilaisten mukaan Yhdysvallat edistää rauhaa levittämällä demokraattisia arvoja ja instituutioita muualla maailmassa, tarvittaessa jopa voimalla. Kun Wilson lopulta päätti lähteä mukaan ensimmäiseen maailmansotaan huhtikuussa 1917, hän perusteli päätöstä idealistisesti: tavoitteena oli tehdä maailmasta demokratioiden kannalta turvallinen.
Kun natsi-Saksa voimistui kaksi vuosikymmentä myöhemmin, presidentti Franklin D. Roosevelt rakensi politiikkansa saman perinteen varaan. Hänen muotoilemansa ajatuksen mukaan Yhdysvaltojen johdolla tulee suojella neljää kaikille maailman kansalaisille kuuluvaa keskeistä vapautta, jotka olivat joutuneet ennennäkemättömän hyökkäyksen kohteeksi: sananvapautta, uskonnonvapautta sekä vapautta puutteesta ja pelosta.
Myös Rooseveltin seuraajat hyödynsivät Yhdysvaltain valta-asemaa edistääkseen demokratiaa, erityisesti Euroopassa kylmän sodan aikana. Kun kylmä sota loppui, wilsonilaiset tarttuivat mahdollisuuteen laajentaa demokratian valtapiiriä Euroopassa, jotta alue säästyisi uusilta sodilta. Euroopan uusien demokratioiden ja liittolaistensa tuella wilsonilaiset suosivat EU:n ja Naton laajentumista.
Wilsonilaiset uskovat, että monenkeskiset järjestöt, kansainväliset säännöt ja asevalvonnan kaltaiset aloitteet edistävät amerikkalaisten perusarvojen toteutumista. Niihin kuuluvat oikeusvaltion, oikeusturvan ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen.
Hamiltonilaiset
Hamiltonilainen perinne on saanut nimensä Yhdysvaltain ensimmäiseltä valtiovarainministeriltä Alexander Hamiltonilta (1757–1804). Hamiltonilaiset uskovat, että Yhdysvaltain edun kannalta on tärkeää säilyttää suhteellisen avoin kansainvälinen kauppa- ja rahoitusjärjestelmä. Hamiltonilaiset painottavat suurvaltojen yhteistyötä ja puhuvat empimättä kansallisesta edusta ja vallan tasapainosta. Heidät on siis helpointa sijoittaa poliittisten realistien kategoriaan.
Hamiltonilaisten mielestä kaupankäynti edistää rauhaa, kun se perustuu ennustettaviin kansainvälisiin pelisääntöihin. Yhdysvaltojen tulee siksi varmistaa merenkulun ja ilmailun vapaus, viennin esteettömyys sekä oikeus- ja finanssijärjestelmä, joka palvelee mahdollisimman laajaa maailmankauppaa.
Presidentteinä Richard Nixon ja George Bush vanhempi olivat klassisia hamiltonilaisia, samoin kuin 1970-luvun ulkoministeri Henry Kissinger. He hylkäsivät wilsonilaisen vakaumuksen vaarallisena ja harhaisena, mutta ymmärsivät, että yhtenäisempi demokraattinen yhteisö voisi pönkittää Yhdysvaltain etuja ja valtaa.
Hamiltonilaisia ja wilsonilaisia yhdistää suuntautuminen muuhun maailmaan. Liittoutuessaan he ovat muodostaneet maahan vahvan ulkopoliittisen voiman. Aina he eivät ole kuitenkaan menestyneet kilpailussa kahta jäljellä olevaa koulukuntaa vastaan. Ne painottavat linjauksissaan huomattavasti enemmän Yhdysvaltain sisäpolitiikkaa kuin maan asemaa maailmassa.
Hamiltonilaisia ja wilsonilaisia yhdistää suuntautuminen muuhun maailmaan.
Jeffersonilaiset
Yhdysvaltain kolmas presidentti Thomas Jefferson (1743–1826) tunnetaan itsenäisyysjulistuksen pääasiallisena kirjoittajana. Wilsonilaisista poiketen jeffersonilaiset pidättäytyvät ristiretkistä muihin maihin demokraattisten vallankumousten tukemiseksi. Toisin kuin hamiltonilaiset, he eivät ole myöskään halukkaita rakentamaan kauaskantoista globaalia järjestystä.
Jeffersonilaiset uskovat, että Yhdysvallat palvelee esikuvana muille silloin kun se toteuttaa vallankumouksen demokraattisia ihanteita omalla maaperällään. Heidän mielestään Yhdysvaltojen tulisi saarnata maailmalla vähemmän sananvapaudesta, kansalaisoikeuksista ja kansalaisyhteiskunnasta ja lakata sen sijaan rikkomasta samoja periaatteita kotimaassa. Rotuerottelu ja syrjintä muistuttavat maan omista puutteista.
Jeffersonilaiset eivät vastusta rauhanomaisia kauppasuhteita tai vuorovaikutusta muiden maiden kanssa, kun se hyödyttää molempia osapuolia. He kuitenkin pelkäävät taloudellisen ja sotilaallisen vallan liiallista keskittämistä niin Yhdysvalloissa kuin kansainvälisesti. He uskovat, että vapautta vastaan voidaan hyökätä yhtä helposti maan sisä- kuin ulkopuolelta. Voimavarat tulisi säästää kotimaan tarpeisiin.
He vaalivat vallanjaon järjestelmää, jossa perustuslaki rajoittaa poliittisen vallan keskittämistä ja kongressi osallistuu ulkopoliittiseen päätöksentekoon. Varmimmat takeet tästä saa, kun maan ulkopoliittiset tavoitteet pidetään maltillisina.
Jeffersonilaista perinnettä on jatkanut Ralph Nader, joka tunnetaan etenkin vuoden 2000 presidentinvaaleista. Naderin vihreän puolueen ehdokkaana keräämät äänet tasoittivat tietä George W. Bushin valinnalle.
Jeffersonilaiset ovat äänekkäästi vastustaneet terrorismin vastaista sotaa, koska pelkäävät muun muassa sen vaikutusta kansalaisvapauksiin. Barack Obama ja Bernie Sanders ovat nykypäivän jeffersonilaisia, kuten myös republikaanisenaattori Rand Paul.
Jacksonilaiset
Ehkä vähiten ymmärretty näistä neljästä amerikkalaisesta perinteestä on jacksonilaisuus, jossa myös Donald Trump on eniten kotonaan. Nimi tulee maan seitsemänneltä presidentiltä Andrew Jacksonilta (1767–1845). Jackson pyörsi 1820-luvulla vakiintuneen poliittisen järjestyksen perustamalla valkoisten miesten yleisen äänioikeuden, uudistamalla puoluejärjestelmää ja vetämällä aiempaa selvästi suuremmat joukot vaaliuurnille.
Jacksonilaisuus on pikemminkin populistisen kulttuurin järjestelmänvastainen ilmentymä kuin intellektuaalinen tai poliittinen liike. Jacksonilaiset puolustavat suvereniteettia. Heidän mielestään sisä- ja ulkopolitiikan tärkeimpänä tavoitteena on taata kansan turvallisuus ja taloudellinen hyvinvointi.
Jacksonilaisten demokraattisuus on vaistomaista ja populistista. He suhtautuvat epäilevästi sekä kotimaiseen että kansainväliseen ”maailmanparantamiseen”, kuten kehitysapuun. He eivät luota liittovaltion määräysvaltaan, mutta kannattavat vahvoja asevoimia, kuolemanrangaistusta ja liittovaltion tukea keskiluokalle. Jacksonilaiset pitävä tiukasti kiinni perustuslakiin tehdyistä lisäyksistä, jotka koskevat perusoikeuksia, kuten aseenkanto-oikeutta.
Suuntauksen piirissä perustettiin vuonna 1940 vaikutusvaltainen America First eli Amerikka ensin ‑liike, jonka tarkoitus oli pitää Yhdysvallat erossa Euroopassa riehuvasta sodasta. Liikkeellä oli suuri vaikutus aina siihen asti, kun japanilaiset hyökkäsivät Pearl Harboriin 1941. Jacksonilaisen perinteen moderni muoto, teekutsuliike, syntyi samoihin aikoihin, kun Obama astui virkaansa tammikuussa 2009. Teekutsuliike kokoaa suojiinsa kirjavan joukon ihmisiä keskustaoikeistosta politiikan äärilaidoille saakka. Nykypäivän tunnettuihin jacksonilaiseen kuuluu Trumpin ohella Alaskan entinen kuvernööri Sarah Palin. Kaikki jacksonilaiset eivät ole kuitenkaan republikaaneja.
Jacksonilaiset uskovat, että vaarallisessa maailmassa Yhdysvaltain on oltava valppaana ja vahvistettava asevoimiaan. Jos Yhdysvaltoja vastaan hyökätään, he ovat valmiita puolustautumaan loppuun asti ja uskovat totaaliseen sotaan. Kun Yhdysvallat lähti mukaan toiseen maailmansotaan vastoin jacksonilaisten tahtoa, presidentti Roosevelt onnistui taivuttelemaan nämä puolelleen vaatimalla Saksan ja Japanin ehdotonta antautumista.
Vaikka jacksonilaiset arvostavat liittolaisia ja katsovat, että Yhdysvaltojen on pidettävä kiinni sitoumuksistaan, he eivät hyväksy maan toimintavapauden rajoittamista institutionaalisilla säännöillä. Jeffersonilaisten tavoin he suosivat valikoivaa osallistumista ulkomaailman asioihin.
Kaikista koulukunnista vähiten he kuitenkin sietävät jeffersonilaisten yrityksiä rajoittaa tai supistaa Yhdysvaltain valtaa. Vapaakaupasta he eivät innostu, koska Yhdysvallat voisi menettää taloudellisen keskinäisriippuvuuden vuoksi itsemääräämisoikeutensa.
Jacksonilaiset arvostavat eurooppalaisten liittolaisten tarjoamaa lisäarvoa silloin kun täytyy panna vastaan vihamieliselle Venäjälle tai hillitä Lähi-idän uhkia. Sen sijaan he torjuvat eurooppalaisten yritykset hyötyä vapaamatkustajina Yhdysvaltain puolustusmenoista. Samoin he kiristelevät hampaitaan, kun liittolaiset pönkittävät liberaalia järjestystä, tukevat kaupankäynnillä Yhdysvaltain vastustajia tai tuputtavat omia tapojaan Atlantin taakse.
Jacksonilaiset sietävät vähiten jeffersonilaisten yrityksiä rajoittaa Yhdysvaltain valtaa.
Jokaisessa neljässä koulukunnassa ulkopolitiikka on ensisijaisesti sisäpolitiikan jatke. Kaikkia neljää koulukuntaa yhdistää myös usko Yhdysvaltain erityisyyteen ja muutosvoimaan.
Kun eri suuntaukset kilpailevat ja iskevät yhteen, tuloksena on tutkija Walter Russell Meadin sanoin ulkopolitiikka, jota voi luonnehtia pikemminkin sinfoniaksi kuin sooloksi. Kylmän sodan jälkeisinä vuosina jokainen neljästä suuntauksesta on jättänyt merkittävän jäljen maan ulkopolitiikkaan ja vaikuttanut siihen, miten amerikkalaiset suhtautuvat Eurooppaan.
Presidentti Bush vanhemman kauden jälkeen hamiltonilaisten ja wilsonilaisten liitto jatkui Bill Clintonin hallinnon aikana vuosina 1993–2001. Clintonin johdolla wilsonilaiset kasvattivat vapaan markkinatalouden ja demokratian aluetta. He laajensivat Natoa ja ottivat Venäjän mukaan G8-ryhmään. Etninen puhdistus Balkanilla pyrittiin pysäyttämään diplomaattisin ja sotilaallisin keinoin, ja EU:sta tuli Yhdysvaltain todellinen kumppani.
Trumpin on vaikea rakentaa asemaansa presidenttinä kestävälle pohjalle, jos hän nojaa vain yhteen neljästä politiikan suuntauksesta.
Clinton sai hamiltonilaisten tuen, kun hän aloitti yhteistyön Aasian ja Tyynenmeren maiden talousjärjestön APECin kanssa, vahvisti Kiinan asemaa kauppakumppanina ja varmisti Yhdysvaltain tuen Maailman kauppajärjestön WTO:n luomiselle. Lisäksi Clinton edisti Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimuksen Naftan ratifiointia.
Presidentti George W. Bush aloitti kautensa jeffersonilaisissa merkeissä. Hän teki ulkopolitiikkaa matalalla profiililla ja kannatti valikoivaa kanssakäymistä muiden maiden kanssa. Syyskuun 11. päivän terrori-iskut kuitenkin vaiensivat jeffersonilaiset, raivostuttivat jacksonilaiset ja voimistivat wilsonilaisia neokonservatiiveja. Tuloksena oli historiallisesti epätavallinen liitto wilsonilaisten ja jacksonilaisten välillä.
Bushin hallinnon häikäilemätön ”terrorisminvastainen sota” miellytti jacksonilaisia. Hallinto hyödynsi Yhdysvalloille auennutta ”yksinapaista tilaisuutta” masinoimalla vallanvaihdoksia ja demokraattisia vallankumouksia, mikä taas vetosi wilsonilaisiin. Kun Yhdysvallat kuitenkin syöksyi kahteen sotaan ja laajensi terrorisminvastaista sotaa ympäri maailmaa, valtion alijäämä paisui ja talous painui taantumaan. Kahden koulukunnan liittouma hajosi. Voitolle nousi jeffersonilainen näkemys, jonka mukaan Yhdysvaltain suurimmat haasteet olivat omalla maalla.
Obama on pohjimmiltaan jeffersonilainen. Obama voitti hamiltonilaiset puolelleen painottamalla suurvaltasuhteita ja omaksumalla vankan kauppapoliittisen ohjelman.
Yleisesti ottaen hänen politiikkansa oli kuitenkin jeffersonilaista. Hän paneutui paljolti kotimaan ongelmiin, lupasi lopettaa maan käymät sodat, pysyi loitolla omahyväisistä wilsonilaisista seikkailuista ja pyrki välttämään liiallista sotkeutumista ulkomaiden asioihin. Jaksonilaisten vastustus Obaman politiikkaa kohtaan oli katkeraa. Ainoastaan Obaman hallinnon tiukat terrorisminvastaiset toimet, kuten kohdennetut lennokki-iskut, rauhoittivat tätä vastustusta.
Jos Hillary Clintonista olisi tullut presidentti, hän olisi miehensä tavoin johtanut wilsonilaisten ja hamiltonilaisten liittoumaa. Barack Obaman ja Bernie Sandersin edustamalla jeffersonilaisella perinteellä oli kuitenkin vahva asema. Clinton ei kyennyt yhdistämään kolmea yhteensopimatonta suuntausta.
Donald Trump hyödynsi jacksonilaisten kiukun vaatimalla muurin rakentamista, rähjäämällä vapaakauppasopimuksista ja kyseenalaistamalla Naton kaltaiset liittoumat. Vapaakauppasopimukset ovat Trumpin mielestä huijauksia, jotka hyödyttävät vain Kiinaa ja muita maita. Liittolaiset Euroopassa, Japanissa ja Koreassa taas elävät amerikkalaisen veronmaksajan siivellä.
Trumpin voitto on voimistanut jacksonilaista suuntausta, mikä on hämmentänyt ulkomaalaista yleisöä. Jacksonilainen perinne on kuitenkin kulkenut aina merkittävänä vähemmistönä Yhdysvaltain poliittisen kentän läpi. Trump on vain nostanut jacksonilaisuuden uuteen kukoistukseen.
Jacksonilaisessa ulkopolitiikassa Yhdysvallat on etusijalla. Tavoitteena on vähentää vastuita, ei jakaa niitä. Jacksonilaiset eivät ole kiinnostuneita demokratian levittämisestä tai monenkeskisestä yhteistyöstä. Trumpille vaihtokaupan hierominen Vladimir Putinin Venäjän voisi olla yksi tapa vähentää globaaleja velvollisuuksia. Trump uhkaa Yhdysvaltain joukkojen vetämisellä Euroopasta, elleivät eurooppalaiset liittolaiset ole valmiita maksamaan niistä tuntuvasti. Yhdysvaltain omia sotilasmenoja hän aikoo kasvattaa huomattavasti.
Trumpin on vaikea rakentaa asemaansa presidenttinä kestävälle pohjalle, jos hän nojaa vain yhteen neljästä politiikan suuntauksesta. Odotettavissa on kovaa vastustusta wilsonilaisilta, hamiltonilaisilta ja jeffersonilaisilta. Se heikentää hänen vaikutusvaltaansa kotimaassa ja vesittää tavoitteita ulkomailla. Mutta turvavyöt on syytä pitää kiinni – kyydistä on tulossa kovaa.
Kirjoittaja johtaa transatlanttisten suhteiden tutkimuskeskusta Johns Hopkins -yliopistossa.
Tammikuussa Saksan puolustusvoimat alkoi siirtää sotilaita ja kalustoa Liettuan Ruklaan. 450 saksalaissotilaan on määrä muodostaa vaihtuviin joukkoihin perustuvan monikansallisen Nato-pataljoonan ydin vuosina 2017–2018.
Yhteensä yli tuhannen sotilaan vahvuinen pataljoona on osa Naton niin sanottua ”eteentyönnettyä läsnäoloa” (Enhanced Forward Presence), jonka tavoitteena on lisätä sotilasliiton Venäjälle suunnattua pelotetta. Pataljoona on yksi niistä neljästä, joilla sotilasliitto on vastannut Ukrainan sodan itäisissä liittolaismaissa herättämiin turvallisuushuoliin.
Eteentyönnetystä läsnäolosta sovittiin Naton huippukokouksessa Varsovassa viime vuoden heinäkuussa. Liettuan ohella Nato-pataljoonat päätettiin sijoittaa myös Viroon, Latviaan ja Puolaan. Samalla jaettiin pataljoonien johtovastuu: britit ottivat komentoonsa Viroon sijoitettavan joukon, Kanadasta tuli Latvian pataljoonan johtovaltio, Yhdysvalloista Puolan ja Saksasta Liettuan.
Saksalle sotilaallinen vastuu Liettuassa on looginen jatko Ukrainan kriisissä omaksutulle linjalle. EU-pöydissä Saksa on edistänyt kaikkein aktiivisimmin unionin kaksiraiteista Venäjä-politiikkaa, joka perustuu diplomatialle ja pakotteille. Naton rintamassa Saksa on pyrkinyt vakuuttamaan itäiset liittolaismaat siitä, että Pohjois-Atlantin sopimuksen viides artikla yhteisestä puolustuksesta pitää.
Monista muista Nato-maista poiketen Saksa on tosin samalla toistuvasti painottanut sitä, että Naton on vältettävä provosoimasta Venäjää ja pidettävä kiinni tehdyistä sopimuksista.
Käytännön tasolla Saksan aktiivisuus on näkynyt esimerkiksi siten, että maa oli yksi johtovaltioista Naton uusien erittäin korkean valmiuden joukkojen perustamisvaiheessa. Lisäksi Saksa kaksinkertaisti henkilöstönsä Puolan Szczecinissä sijaitsevassa monikansallisessa esikunnassa, jonka valmiusastetta kohotettiin. Saksa on myös ollut mukana Baltian ilmavalvonnan tehostamisessa, johtanut Naton miinantorjuntalaivuetta Itämerellä sekä osallistunut keskeisiin Nato-harjoituksiin itäisessä Euroopassa.
Saksalaiset ja belgialaiset sotilaat toivotettiin juhlallisesti tervetulleeksi Liettuan Ruklaan helmikuussa.Saksan Nato-panostuksessa ei ole kyse pelkästään Ukrainan kriisistä, vaan laajemmasta muutoksesta saksalaisessa turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa. Pitkään matalaa turvallisuus- ja puolustuspoliittista profiilia pitänyt Saksa painottaa nyt valmiuttaan kantaa suurempaa kansainvälistä vastuuta.
Tämä ulottuvuus ei jäänyt huomaamatta Liettuan presidentiltä Dalia Grybauskaitėlta, joka viime heinäkuussa kutsui Saksan lupausta johtaa Liettuaan sijoitettavaa Nato-pataljoonaa symbolisesti merkittäväksi. Grybauskaitė korosti, että Saksa ”alkaa ymmärtää vastuunsa Euroopan turvallisuudesta”.
Saksaa on pidetty turvallisuus- ja puolustuspolitiikan alueella pitkään kokoaan pienempänä toimijana. Maan turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on levännyt kahden peruspilarin varassa. Ensinnäkin sitä on leimannut varautunut suhtautuminen sotilaalliseen voimankäyttöön, joka kumpuaa toisen maailmansodan kokemuksista.
Toiseksi Saksa on pyrkinyt toimimaan yhdessä kumppaniensa kanssa ja vahvistamaan monenvälisiä instituutioita, erityisesti EU:ta, Natoa ja YK:ta.
1990-luvun alkupuolelta lähtien näiden kahden peruspilarin välille on syntynyt toistuvaa jännitettä. Saksan kumppanit ovat toivoneet ja jopa vaatineet maalta näkyvää panosta esimerkiksi yhteisiin kriisinhallintaoperaatioihin.
Maan poliittinen johto onkin joutunut usein punnitsemaan, kumpi painaa enemmän: äänestäjäkunnan kielteinen suhtautuminen sotilaalliseen voimankäyttöön vai kumppanien odotukset Saksaa kohtaan.
Saksan hallitusten työtä on tosin helpottanut äänestäjäkunnan vahva tuki monenvälisille instituutioille, ja erityisesti EU:lle. Hallitukset ovat voineet perustella epäsuosittuja operaatioita vetoamalla kansainvälisiin velvoitteisiin ja kumppanien odotuksiin. Hyvä esimerkki oli EU-vetoinen sotilasoperaatio Kongon demokraattisessa tasavallassa vuonna 2006, jonka yhteydessä eurooppalainen ulottuvuus nostettiin toistuvasti esiin.
Siitä huolimatta Saksan turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on monien kumppanien näkökulmasta ollut sekä varovaista että ailahtelevaa.
Esimerkiksi Gerhard Schröderin ensimmäisen hallituksen (1998–2002) aikana Saksa lähti merkittävällä panoksella mukaan kansainvälisiin operaatioihin niin Kosovossa kuin Afganistanissakin. Sen jälkeen Saksan asenne kuitenkin muuttui taas asteittain varauksellisemmaksi. Tämä suuntaus saavutti lakipisteensä, kun Nato-kumppanit perustivat lentokieltoalueen Libyaan vuonna 2011. Kumppaniensa pettymykseksi Saksa ei antanut operaatiolle edes poliittista tukea vaan äänesti tyhjää YK:n turvaneuvostossa. Lisäksi Saksa veti pois henkilöstönsä Naton Välimerellä operoineista AWACS-lentokoneista.
Vaikka Libya-operaatio on jälkeenpäin tuomittu monella tapaa epäonnistuneeksi, Saksan toimintaa operaation yhteydessä pidetään edelleen varoittavana esimerkkinä niin Saksassa kuin kumppanimaissa. Se loi kuvaa Saksasta epäluotettavana ja itsekkäänä oman tien kulkijana, jolle kumppanit ovat tärkeitä vain juhlapuheissa.
Libya-operaatiosta tullut kolaus Saksan maineelle lienee ollut monen saksalaisen päättäjän takaraivossa, kun maa on viime vuosina kääntänyt kurssiaan. Taustalla vaikuttaa luonnollisesti myös Saksan nousu EU:n taloudelliseksi ja poliittiseksi johtovaltioksi. Sen myötä odotukset Saksaa kohtaan ovat entisestään kasvaneet.
Saksan näkökulmasta on tärkeää varmistaa, ettei brexit-prosessi heikennä EU:ta entisestään.
Ensimmäiset merkit muutoksesta saksalaisessa turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa ajattelussa saatiin syyskuun 2013 liittopäivävaalien jälkeen. Jo ennen uuden hallituksen muodostamista liittopresidentti Joachim Gauck nosti Saksan kansainvälisen vastuun keskeiseksi teemaksi Saksojen jälleenyhdistymisen vuosipäivänä pitämässään juhlapuheessa.
Kristillisdemokraattien ja sosiaalidemokraattien joulukuussa 2013 muodostama hallituskoalitio otti Gauckin viestin nopeasti omakseen. Münchenin turvallisuuskonferenssissa tammi-helmikuussa 2014 Gauck, ulkoministeri Frank-Walter Steinmeier ja puolustusministeri Ursula von der Leyen vetosivat kuorossa aktiivisemman ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan puolesta.
Tapahtumat Euroopan turvallisuusympäristössä ovat sen jälkeen pakottaneet Saksan tarjoamaan sanoilleen katetta – ehkä hiukan pikemmin kuin mihin maa oli tosiasiassa valmistautunut. Vain vajaa kuukausi Münchenin turvallisuuskonferenssin jälkeen Venäjä valtasi Krimin, ja Ukrainan kriisistä muodostui ensimmäinen merkittävä testi Saksan aktiivisemmalle ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.
Saksa on ottanut suuremman roolin myös Lähi-idässä. Se päätti vuonna 2014 toimittaa sotatarvikkeita suoraan konfliktialueelle Pohjois-Irakiin aseistaakseen Isisiä vastaan taistelevia kurdijoukkoja.
Kun Ranska aktivoi EU:n keskinäisen avunannon lausekkeen Pariisin terrori-iskujen jälkeen marraskuussa 2015, Saksa vastasi avunpyyntöön yllättävänkin pontevasti: maa kasvatti osuuttaan sekä kurdijoukkojen koulutuksessa Pohjois-Irakissa että YK-operaatiossa Malissa. Lisäksi Saksa ryhtyi tukemaan Ranskaa ja muita kansainvälisen koalition jäseniä Isisiä vastaan tehtävien ilmaiskujen suorittamisessa. Vaikka saksalaisjoukkoja ei lähetetty varsinaisiin taistelutehtäviin, vahvalla enemmistöllä syntynyt päätös Syyria-operaatiosta oli silti symbolisesti merkittävä.
Saksan hallituksen viime vuoden heinäkuussa julkaisema turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko vahvistaa vuonna 2013 alkaneen aktiivisemman suuntauksen. Se painottaa Saksan velvollisuutta osallistua ”globaalin järjestyksen muotoilemiseen”. Selonteon mukaan Saksa on valmis ottamaan tarvittaessa johtovastuun EU:n ja Naton piirissä.
Kaiken muutoksen keskellä on kuitenkin muistettava, että Saksan turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa on myös paljon jatkuvuutta, joka nojautuu maan pasifistiseen ja antimilitaristiseen perinteeseen. Kansainvälisiin kriiseihin tulee Saksan mukaan edelleen etsiä kokonaisvaltaisia, ei sotilaallisia ratkaisuja. Lisäksi liittopäivät osallistuvat keskeisesti päätöksentekoon sotilaallisista operaatioista, mikä takaa, että äänestäjien mielipiteillä on vastaisuudessakin painoa.
Saksan roolia määrittävät myös materiaaliset reunaehdot: poliittisesta vaikutusvallastaan huolimatta Saksan sotilaalliset voimavarat ovat vasta EU:n kolmanneksi suurimmat Britannian ja Ranskan jälkeen. Lisäksi useat raportit ovat viime vuosina osoittaneet, että Saksan puolustusvoimien kalusto on korkeintaan välttävässä kunnossa ja sen varustelutasossa on selkeitä puutteita. Vaikka istuva hallitus on nostanut puolustusmäärärahoja ja suunnitellut käyttävänsä puolustushankintoihin 130 miljardia euroa seuraavien 15 vuoden aikana, ei Saksasta ole tulossa sotilaallista suurvaltaa.
Saksa aikookin myös jatkossa rakentaa kumppanuuksien varaan. Se on syventänyt kahdenvälistä yhteistyötään muun muassa Hollannin kanssa ja haluaa vahvistaa Naton eurooppalaista pilaria.
Kumppanuuksiin liittyvät kuitenkin myös Saksan suurimmat huolenaiheet. Britannian EU-kansanäänestyksen tulos oli Saksalle kova isku poliittisesti. Saksan näkökulmasta on tärkeää varmistaa, ettei brexit-prosessi heikennä EU:ta entisestään. Joka tapauksessa Britannian lähtö kasvattaa Saksan vastuuta EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta – halusi Saksa sitä tai ei.
Brexit-prosessiakin suurempaa huolta Saksassa aiheuttaa Donald Trump. Nato ja linkki Yhdysvaltoihin ovat olleet koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan Saksan turvallisuuden tärkein tae ja ovat sitä edelleen.
Yhdysvaltain sitoutuminen Euroopan turvallisuuteen on Saksan näkökulmasta edelleen elintärkeää. Radikaali muutos Yhdysvaltain turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa asettaisi Saksan perustavanlaatuisten kysymysten äärelle ja voisi pakottaa maan roolin, johon sillä ei ole poliittisia eikä materiaalisia valmiuksia.
Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisen instituutin Euroopan unioni -tutkimusohjelmassa.
Kuva: PixabayMistä löytää kaupungin sielun?
Lontoolla on monet kasvot. Buckinghamin palatsilla tai Trafalgarin aukiolla käynyt on nähnyt niistä vain yhdet.
Pohjois-Lontoossa asuville Thames-joen eteläpuoli on ei-kenenkään-maata, jonne lähdetään hieman varuillaan kuin ensimmäisiä karttoja piirtävä tutkimusmatkailija. Joen eteläpuoliset kai tuntevat samoin meillä pohjoisessa, vaikka todellisuudessa este on lähinnä henkinen.
Laajalle levittäytyvä kaupunki muodostuu monista keskuksista – kuin saarista, joita metro-ja junaverkosto yhdistää. Omalta lähialueelta löytyy kaikki tarvittava, olipa kotisi sitten rosoinen Hackney tai Länsi-Lontoon vauras Richmond.
Kaupungin sielun alkaa ymmärtää vasta kun liikkuu näiden eri saarien välillä. Metroa paremman näköalapaikan saa kaksikerroksisen bussin ikkunasta.
Lontoon luonnetta määrittelee eri ihmisryhmien kirjo, eivät monumentit tai rakennukset. Se on kansainvälinen, monikulttuurinen suurkaupunki, jonka osilla on omat luonteensa.
Mistä puhutaan?
Lontoo ei ole yhtä kuin Britannia. Ystäväni, paljasjalkainen lontoolainen, haluaisi puolivakavissaan rakentaa muurin M25-kehätien ympärille. Kesäkuussa Lontoo äänesti selkeästi EU-jäsenyyden puolesta. Eurooppalaisiksi itsensä tunteville lontoolaisille eropäätös oli järkytys. Tokeneminen identiteettiin sattuneesta iskusta kestää vielä kauan.
Brexit-päätöksen taustalla oli maahanmuuttoon liittyviä kulttuurisia huolia, joita Lontoossa koetaan verrattain vähän. Jo siksi, että alle puolet kaupunkilaisista määrittelee itsensä ”valkoihoisiksi briteiksi”.
Kaupungin pormestari Sadiq Khan on vaatinut, että Lontoon tulisi säilyttää erityisjärjestelyin työvoiman liikkuvuus mahdollisimman vapaana, vaikka muu Britannia katkoisi siltoja Eurooppaan.
EU:n alueelta muuttaneita painaa huoli tulevaisuudesta. Samalla EU-passista on tullut briteille kovaa valuuttaa. Irlantilaisten ja saksanjuutalaisten jälkeläiset ovat rynnänneet hakemaan kaksoiskansalaisuutta, jotta ovet Eurooppaan pysyisivät avoimina entiseen tapaan.
Arkikeskusteluissa aihe pyritään lakaisemaan maton alle, jos seuran samanmielisyydestä ei ole täyttä varmuutta. Brexit-kiistat koettelevat niin perhe- kuin ystävyyssuhteita.
Minne mennä syömään?
Harva paikallinen lähtee illanviettoon kaupungin keskustana pidettyyn West Endiin. Omalla alueella maarunsa saa täyteen halvemmalla ja usein aivan yhtä maukkaasti.
Pohjoisen Green Lanes -alueella turkkilaisten kansoittama Gökyüzü-ravintola tarjoilee valtavia annoksia reilulla kympillä suoraan hehkuvasta hiiligrillistä. Itä-Lontoon Lahore Kebab House kattaa pakistanilaisherkkuja pilkkahintaan laatuun nähden.
Kulinaristille brittiläisen ruokakulttuurin noususta todistava Borough Market -ruokatori on lähes pakollinen vierailukohde.
Kirjoittaja on Lontoossa asuva vapaa toimittaja.
YK:n jäsenvaltiot sitoutuivat vuonna 2015 kestävän kehityksen tavoitteisiin. Radikaalein niistä on tavoite edistää rauhaa, oikeudenmukaisuutta ja hyvää hallintoa. Niin radikaaleja tavoitteet eivät kuitenkaan ole, että meille tämä varsin arkinen käsite – demokratia – olisi päässyt mukaan. Esimerkiksi Kiina ja Venäjä eivät olisi tätä hyväksyneet. Demokratian avaintoimijoita, poliittisia puolueita ja parlamentteja, ei myöskään mainita.
Jotta kestävän kehityksen tavoitteet, erityisesti tavoite rauhanomaisista yhteiskunnista voi toteutua, demokratia tarvitsee tukijoita. Tavoitteiden saavuttamisessa on olennaista, että maassa on toimiva monipuoluejärjestelmä, päätöksentekijät ovat vastuullisia ja varmistavat, ettei kukaan jää kehityksestä sivuun. Aidossa demokratiassa kehityksen hedelmät jakautuvat tasaisemmin ja hyödyttävät kaikkia pelkän kapean eliitin sijaan.
EU ei pääse paukuttelemaan henkseleitä demokratian airuena ulkopolitiikassaan, vaikka demokratia on yksi unionin perusarvoista. Viime vuonna julkaistussa EU:n globaalistrategiassa demokratia ei ole pääprioriteettina. Strategia korostaa kyllä demokraattisen hallinnon ja vastuullisuuden merkitystä globaalistrategian eri osa-alueilla, mutta demokratia on vesitetty epäpoliittisemman ja byrokraattiselta kalskahtavan hyvän hallinnon konseptin taakse.
Kansainväliset järjestelmät ovat osiensa summa. EU on puutteistaan huolimatta tärkeä demokratian puolestapuhuja. Freedom Housen Supporting Democracy Abroad -raportin mukaan EU on kuitenkin vain keskinkertainen demokratian tukija. Raportti arvioi myös joitakin EU:n jäsenmaita, joista EU:ta paremman arvosanan saavat Ruotsi ja Puola. EU:n vahvistaminen demokratian edistäjänä vaatii jäsenvaltioilta hartiavoimin töitä. Tässä Suomen kannattaisi ottaa paalupaikka.
Suomen tuki demokratialle on ollut vain 6–7 prosenttia kaikesta kehitysyhteistyöstä, vaikka demokraattiset yhteiskunnat ovat yksi neljästä kehityspolitiikkamme fokuksesta. Tuki puolueille ja parlamenteille on muodostanut tuesta vain murto-osan. Suomen tuleekin EU-tason keskusteluissa pitää esillä demokratianäkökulmaa painottamalla vaaleja laajempaa näkökulmaa.
Demokratiaa voidaan tukea vahvistamalla sen keskeisiä elementtejä, kuten monipuoluejärjestelmää sekä naisten sekä vähemmistöjen poliittisia oikeuksia. Jos demokratiaa pidetään itsestään selvänä, se alkaa murentua.
Politiikan ja historian tutkija Heino Nyyssönen ihastui Unkariin interraililla vuonna 1986 ja palasi sinne uudestaan 1988. Unkari edusti jotain uutta ja erilaista kuin Suomi. Maa oli 1980-luvun lopulla vapautumassa kommunismista, mutta verrattain länsimaisen Budapestin kaduilla Nyyssönen näki lähinnä itäautoja.
»Jos Suomi vielä tuolloin oli lännen ›itäisin›, niin Unkari oli selvästi idän ›läntisin› maa.»
Vuonna 2004 Unkari liittyi demokratian mallioppilaana Euroopan unioniin. Tällä vuosikymmenellä Unkaria johtava Fidesz-puolue on sementoinut oman valtansa pääministeri Viktor Orbánin johdolla.
Heino Nyyssönen harrastaa poliittista matkailua. »En usko, mitä Unkarista kirjoitetaan, vaan menen paikan päälle katsomaan. Se tulee toimittajataustastani.»Maaliskuussa ilmestyy Nyyssösen laaja katsaus Unkarin nykytilanteeseen. Teos ei mairittele maan demokratian ja sananvapauden tilaa tai köyhyyden ja äärioikeiston nousua.
»Sen kirjoittaminen oli varsin ikävää», hän toteaa.
Miksi Unkarin kurssi muuttui ja maasta tuli EU-kriittinen?
Syitä on kolme: Unkari ei pärjännyt taloudellisessa nousussa niin hyvin kuin esimerkiksi Baltian maat. Unkarilla on pitkä ja ylpeä historia. Myös poliittiseen järjestelmään jäi porsaanreikiä 1990-luvun siirtymäkaudella.
Mitä nuo porsaanreiät olivat?
Unkarissa otettiin 1990-luvulla käyttöön suhteellisen ja enemmistövaalitavan yhdistelmä, ja valta vaihtui joka vaaleissa. Vuonna 2006 kävi sellainen »vahinko», että vallassa ollut vasemmiston ja liberaalien hallitus voitti vaalit. Hallituksen valtakaudesta tuli liian pitkä, esimerkiksi korruptiota oli paljon. Seuraavissa vaaleissa 2010 Fidesz sai kaksi kolmasosaa äänistä, mikä mahdollisti perustuslain ja vaalitavan muuttamisen. Fideszin voitto oli odotettu, mutta puolueen politiikasta tuli luultua radikaalimpaa.
Uusi perustuslaki säädettiin muutamassa viikossa 2011. Vaalijärjestelmän Fidesz uudisti niin, että vuoden 2014 vaaleissa 45 prosenttia äänistä tuotti kahden kolmasosan enemmistön parlamenttiin. Viime syksynä Venäjä otti käyttöön saman vaalitavan.
Kuinka paljon puolueen menestys nojaa Orbániin?
Hyvin paljon. On vaikea kuvitella, mitä Fidesz olisi ilman Orbánia. Puolue on hyvin hierarkkinen. Orbán nousi, koska hän oli riittävän röyhkeä. Hän rikkoi totuus-konseptin samalla tavalla kuin Donald Trump.
Mikä yhden miehen show’ssa niin unkarilaisia viehättää?
Orbán on opportunisti. Hän rakastaa konflikteja ja liikkuu korkealla profiililla toisin kuin poliitikot Suomessa. Hän osaa käyttää selkeitä viholliskuvia, joista suurin on Bryssel. Orbánin Unkari ei ole kuitenkaan missään vaiheessa halunnut erota EU:sta, koska maa on ollut unionin suurimpia nettosaajia. Vuonna 2014 Fidesz olisi ollut suurin puolue vanhallakin vaalitavalla, muttei olisi saanut perustuslaillista enemmistöä.
Unkari on ollut 15 vuoden ajan jakautunut liberaaleihin ja konservatiiveihin. Kaikki oppositioryhmät ovat liberaaleja äärioikeistoa lukuun ottamatta. Oppositio on kuitenkin hajanainen.
Kirjasi mukaan Unkari harjoittaa kansakuntapolitiikkaa, johon sisä- ja ulkopolitiikka ovat sidoksissa. Mitä se tarkoittaa?
Kansallismielisten mukaan kaikilla mailla on kansakuntapolitiikka. Se ei pidä paikkaansa. Unkarissa kansakuntapolitiikka on korvannut vähemmistöjen suojelun. Se tarkoittaa sisäistä kansakunnan rakentamista ja rajantakaisten unkarilaisten huomioimista. Kaikilla ulkomailla asuvilla etnisillä unkarilaisilla on äänioikeus parlamenttivaaleissa.
Kertooko Unkarin esimerkki Euroopan tulevaisuudesta?
Kyllä. Joitakin vuosia sitten Unkari oli monille tutkijoillekin vieras. Entinen kommunistimaa oli muuttunut kansallismieliseksi ja populistiseksi, mutta sen katsottiin olevan poikkeus EU:ssa. Unkari on kuitenkin ollut monissa asioissa edellä, ja sen malli voi levitä Puolaan, Bulgariaan, Romaniaan ja Slovakiaan.
Fidesz kuuluu europarlamentissa Euroopan kansanpuolueen EPP:n ryhmään. Sen olisi pitänyt puuttua puolueen toimintaan aiemmin ja kovemmin. Unkaria seuranneelle Trumpin nousussakaan ei ollut mitään yllättävää.
Heino Nyyssönen: Tasavallan loppu. Unkarin demokratian romahdus.
Atena 2017, 350 s. Kirja ilmestyy 15.3.
Olet paennut kotimaasi sortoa ja painostusta sen jälkeen, kun viranomaiset tulivat kotiovellesi. He painostivat sinua lopettamaan poliittisen toiminnan, joka ei ollut vallanpitäjille mieleen.
Pakenit Suomeen ja sait turvapaikan. Silti sinua ja liikkeitäsi seurataan. Joku raportoi Suomesta saakka kotimaasi viranomaisille siitä, keitä tapaat, missä ja milloin.
Kerrot asiasta Suomen poliisille (jos uskallat, sillä luottamuksesi viranomaisiin on kokemustesi vuoksi koetuksella), mutta poliisi ei välttämättä voi tehdä mitään.
»Suomessa ei ole pakolaisvakoilua koskevaa lainsäädäntöä, eikä vakoilu ole välttämättä rikos», sanoo suojelupoliisin ylitarkastaja Tuomas Portaankorva.
Suomessa pakolaisvakoilua ei ole erikseen kriminalisoitu, toisin kuin Ruotsissa ja Norjassa. Ulkomaalaisten urkinta on Suomessa rikos vain, jos tietoja hankitaan laittomin keinoin. Silloin rikosnimike voi olla esimerkiksi kotirauhan rikkominen, salakuuntelu tai salakatselu.
Poliisin, viranomaisten ja järjestöjen mukaan pakolaisvakoilu on Suomessa vakiintunutta. Oikeudellinen asiantuntija Susanna Mehtonen ihmisoikeusjärjestö Amnestyn Suomen osastosta kertoo, että Amnesty on saanut »yksittäisiltä henkilöiltä» yhteydenottoja vakoilusta etenkin 2010-luvulla. Hänen mukaansa yhteydenotot ovat tulleet Aasiasta, Euroopasta ja Lähi-idästä kotoisin olevilta ihmisiltä. Hän ei nimeä maita, jotta vakoilun kohteeksi joutuneita ei voitaisi tunnistaa.
»Kyse on tapauksista, joissa ihmisiä on seurattu ja he joko epäilevät tai tietävät, että seuraajilla on yhteyksiä vieraaseen valtioon. Joskus seuraajat ovat yksityishenkilöitä, jotka toimivat vieraan valtion piikkiin», Mehtonen sanoo.
Mehtosen mukaan tilanteisiin ei välttämättä liity mitään rikollista, jos tietoja kerätään avoimesti. Toiminnassa on kuitenkin tietty vire, joka viittaa uhkaukseen. Näin on etenkin silloin, jos seurattujen perheenjäsenet ovat olleet viranomaisten silmätikkuina kotimaassa.
Suojelupoliisin vuosikirjan 2015 mukaan pakolaisvakoilusta on tullut Suomessa pysyvä ilmiö. Tuomas Portaankorvan mukaan merkkejä pakolaisvakoilusta on saatu 1990-luvulta saakka. Sitä hän ei suostu sanomaan, ovatko tapaukset yleistyneet turvapaikanhakijoiden määrän kasvettua.
Myös Maahanmuuttoviraston turvapaikkayksikön johtajan Esko Revon mukaan pakolaisvakoilu on »vuosien saatossa todettu» asia. Revon mukaan vieraiden valtioiden viranomaiset ovat yrittäneet saada kansalaisistaan tietoja ottamalla suoraan yhteyttä Maahanmuuttovirastoon. Viranomaisille on tehty vakoilutarkoituksessa myös oikeusapupyyntöjä. Ne voivat koskea esimerkiksi asiakirjojen tiedoksiantoa tai todisteiden hankkimista oikeudenkäyntiä tai tutkintaa varten.
Norjassa ja Ruotsissa epäiltyä pakolaisvakoilua on kohdistunut esimerkiksi sudanilaisiin ja eritrealaisiin. Norja karkotti vuonna 2012 sudanilaisdiplomaatin, jonka epäiltiin vakoilleen Sudanista tulleita pakolaisia. Ruotsalainen Dagens Nyheter raportoi tammikuussa 2016 eritrealaisesta turvapaikanhakijasta, joka oli arvostellut kotimaansa hallitusta – ja kohdannut turvapaikkahaastattelussa avoimesti hallitusta kannattaneen tulkin.
Esko Revon mukaan Suomessa vastaavaa ei ole tapahtunut. Tulkit valitaan kilpailutuksella, johon sisäministeriö on laatinut laatukriteerit. Lisäksi tulkkien taustat tutkitaan turvallisuusselvityksellä.
Oikeusministeriö laati vuonna 2013 arviomuistion pakolaisvakoilun säätämisestä rangaistavaksi. Suojelupoliisi ja useat järjestöt olivat tehneet asiasta aloitteita.
Muistion mukaan laissa säädetyt rikosten tunnusmerkistöt eivät kata pakolaisvakoilua etenkään toiminnan alkuvaiheessa, kun vakoilun kohteesta vasta kerätään tietoja myöhempää painostamista tai uhkaamista varten. Arviomuistiota kirjoittaneen lainsäädäntöjohtaja Lena Anderssonin mukaan »lainsäädännön aukko olisi tältä osin kuitenkin varsin suppea».
Muistiosta annettiin kaikkiaan 21 lausuntoa, ja lausunnon antajista lähes kaikki kannattivat pakolaisvakoilun kriminalisointia. Esimerkiksi Pakolaisneuvonnan mukaan rangaistavaksi pitäisi luokitella myös sellainen pakolaisvakoilu, jonka tekijä ei ole toiminut salaisesti eikä petoksellisesti. Myös sitä pitäisi selvittää, voisiko kriminalisointi koskea myös ei-valtiollisia toimijoita.
Tällä hallituskaudella pakolaisvakoilun kriminalisointi ei ole ollut esillä.
»Hallitusohjelman hankkeiden toteuttaminen on prioriteetti. Tilannetta kuitenkin seurataan», kommentoi oikeus- ja työministeri Jari Lindström (ps.) sähköpostitse.
Vähäpätöisiltä tuntuvat tykkäykset Facebookissa ja surffailut eri nettisivuilla kerryttävät meistä valtavan määrän tietoa.
Tällaisia jättimäisiä tietomassoja, big dataa, koostavat ja jalostavat yritykset myyvät tietojamme eteenpäin markkinointi- ja vaikuttamistarkoituksiin. Politiikan uusista taustapelureista merkittävimmäksi on noussut brittiläinen yritys Cambridge Analytica. Se myi viime vuonna palvelujaan Donald Trumpin vaalikampanjalle ja antoi vastikkeetta apua Britannian EU-eroa ajaneelle leirille. Trumpin neuvonantaja Steve Bannon on istunut yhtiön hallituksessa.
Joulukuussa sveitsiläislehti Das Magazin kertoi laajassa artikkelissaan, että Cambridge Analytica hyödyntää poliittisessa viestinnässä psykologi Michal Kosinskin tutkimuksia. Stanfordin yliopiston apulaisprofessorina työskentelevä Kosinski on kehittänyt psykologista henkilöarviointia yhdistämällä Facebookista ja muista sosiaalisen median palveluista saatavaa tietoa klassiseen persoonallisuuden luokitteluun.
Tutkijat ovat esimerkiksi havainneet, että Lady Gagasta tykkäävät ihmiset ovat ulospäinsuuntautuneita. Tietokonealgoritmit voivat päätellä 68 Facebook-tykkäyksen perusteella suurella todennäköisyydellä ihonvärin ja Yhdysvalloissa 85 tykkäyksen perusteella kytköksen demokraatteihin tai republikaaneihin.
Cambridge Analytican toimitusjohtaja Alexander Nix on avannut useissa lehtihaastatteluissa ja YouTubesta löytyvissä puheenvuoroissaan, että yritys kokoaa tietoja Facebook-tykkäyksistä, verkko-ostoksista, bonuskorteista ja lehtitilauksista ja yhdistää niitä psykologisiin henkilöprofiileihin. Nix kertoo yrityksen laatineen profiilin jokaisesta 220 miljoonasta äänestysikäisestä yhdysvaltalaisesta.
Donald Trumpin kampanjan loppuvaiheessa Cambridge Analytica käytti näitä tietoja syöttämällä verkon kautta ihmisille heidän persoonallisuutensa ja mieltymystensä mukaisesti manipuloitua tietoa.
Yhdysvaltalaisen Freedom Housen laatiman indeksin perusteella demokratia on taantunut maailmassa yhdentoista peräkkäisen vuoden ajan. Järjestö luokittelee nyt maailman 195 valtiosta 87 maata ”vapaiksi”, 59 maata ”osittain vapaiksi” ja 49 maata ”ei-vapaiksi”. Tilanne on silti edelleen parempi kuin 1990-luvulla, saati kylmän sodan aikana 1980-luvulla.
Tuoreen Freedom in the World 2017 -raportin mukaan poliittiset oikeudet tai kansalaisvapaudet kapenivat viime vuonna etenkin useissa vapaiksi luokitelluissa maissa, kuten Brasiliassa, Puolassa, Unkarissa, Tšekissä, Tanskassa, Ranskassa, Serbiassa, Etelä-Afrikassa, Tunisiassa ja Yhdysvalloissa.
Demokratia taantui yhteensä 67 maassa, joista lähes neljännes oli Euroopassa. Vastaavasti demokratia vahvistui vain 36 maassa. Näyttävin romahdus tapahtui ”osittain vapaassa” Turkissa, joka menetti indeksissä luokituksensa vaalidemokratiana.
Yhtenä syynä demokratian taantumiseen Freedom House pitää Kiinan ja Venäjän hyökkäystä kansalaisvapauksia vastaan. Autoritaariset valtiot ovat lisänneet jatkuvasti omien kansalaistensa ja internetin valvontaa, mutta niiden vaikutus ulottuu myös ulkomaille. Venäjä käyttää populistisia liikkeitä oman yhteiskuntamallinsa levittämiseen ja demokraattisten arvojen murentamiseen.
Meksiko korvaa fossiilisia polttoaineita uusiutuvilla.Maailmanpankin mukaan kehittyvät maat panostavat yhä paremmin energian saatavuuteen, energiatehokkuuteen ja uusiutuviin energialähteisiin. Esimerkiksi Meksiko, Kiina, Vietnam ja Brasilia ovat nousemassa kehittyvien maiden edelläkävijöiksi kestävässä energiantuotannossa, ilmenee tuoreesta RISE-raportista.
Meksikon talous on pitkään tukeutunut öljyn ja muiden fossiilisten polttoaineiden tuotantoon ja käyttöön, mutta öljyn hinnanlaskun vuoksi maa on joutunut uudistamaan energiasektoriaan. Meksiko on tehnyt energiareformin ja asettanut tavoitteeksi tuottaa 35 prosenttia energiastaan uusiutuvilla vuoteen 2024 mennessä.
RISE:n tiedoista käy toisaalta ilmi, että erityisesti kehitysmaissa päättäjät eivät kiinnitä energiatehokuuteen huomiota, vaikka se olisi kustannustehokkain tapa luoda kestävämpää energiasektoria. Poikkeuksena tästä on Vietnam, joka vastasi kasvavaan kysyntään energiatehokkuudella jo 1990-luvulla.
Maailmanpankki huomauttaa, että kaikkialla energiasektoriin tarvitaan kuitenkin vielä huomauttavia parannuksia, erityisesti Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, jossa yli 600 miljoonaa ihmistä elää ilman sähköä.
RISE-selvitys asettaa 111 valtiota paremmuusjärjestykseen ja kannustaa niitä kilpailemaan toisiaan vastaan kestävän energian tuotannossa ja käytössä.
Tuulinen Hampuri, on joulukuun alku vuonna 2016. Valtavan messuhallin ympäristöä vahtivat sadat poliisit, kun sisällä kokoustavat 57 maan ulkoministerit. John Kerry on paikalla edustamassa Yhdysvaltoja, Sergei Lavrov Venäjää.
Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyjissä järjestetään ulkoministerikokous kerran vuodessa. Hampurin kokouksessa vältetään visusti puhumasta Venäjän ja lännen välisten suhteiden heikkenemisestä, vaikka poliittinen jännite paistaa jokaisesta puheenvuorosta.
Saksan Etyj-suurlähettiläs Eberhard Pohl mukailee muiden diplomaattien sanankäänteitä: »Etyjiä koetellaan tällä hetkellä syvästi. Osallistujamaat ovat loukanneet järjestön perusperiaatteita, ja syvät konfliktien jakolinjat kulkevat euroatlanttisten ja euraasialaisten maiden välillä.»
Pohlin mukaan eristäytyminen tai uhkailu ei pelasta Euroopan turvallisuutta.
»Etyjissä dialogia ja luottamusta etsitään aina uudestaan. Se on uskomattoman uuvuttavaa, mutta mikä olisi tilanne tänään Ukrainassa ilman Etyjiä?» Pohl kysyy.
Etyjin tarkkailumissio on vuodesta 2014 kerännyt tietoa ja raportoinut turvallisuustilanteesta Itä-Ukrainassa.
Suhteiden heikkenemisestä ei ehkä puhuta siksi, että Etyjissä päätökset niin kokousten asialistoista kuin valvontaoperaatioiden tehtävistä edellyttävät konsensusta. Jos yksikin pieni osallistujavaltio ei äänestä aloitteen puolesta, se kaatuu.
Konsensus liikuttaa järjestöä hitaasti, mutta antaa päätöksille pysyvyyttä.
Ulkoministeriön lähetystöneuvos Petri Hakkarainen huomauttaa, että Venäjän ja lännen kehnot suhteet eivät johdu Etyjistä, vaan yleisesti poliittisesta tilanteesta.
»Konsensusperiaate voi välillä lamauttaa Etyjin päätöksenteon, mutta toisaalta se on myös liima, joka pitää järjestön kasassa», Hakkarainen kuvailee kaksi kuukautta Hampurin kokouksen jälkeen.
Suomen Etyj-suurlähettilään Katja Pehrmanin mukaan ilman Etyjiä ei olisi olemassa monia tärkeitä sopimuksia ja asiakirjoja, jotka ovat syntyneet Etyj-valtioiden konsensuksella.
Urho Kekkonen ja Leonid Brežnev, v. 1975.»Lisäksi meiltä puuttuisi laajan turvallisuuden käsite, jonka mukaan turvallisuus edellyttää ihmisoikeuksia ja taloudellista ulottuvuutta poliittis-sotilaallisten kysymysten rinnalla», hän kertoo.
Vuonna 1975 Helsingissä järjestetyssä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssissa luotiin pohja idän ja lännen yhteistyölle turvallisuusasioissa. Etykin päätösasiakirjaan ovat vedonneet niin itä kuin länsi. Venäjä vetosi siihen varoittaessaan Naton laajentumisesta itään, länsi silloin kun Venäjä anasti Krimin niemimaan.
Latautunut poliittinen ilmapiiri vaikeuttaa Etyjin kykyä ylläpitää sotilaallista luottamusta ja turvallisuutta. Järjestön tärkein väline siinä työssä on tähän asti ollut niin kutsuttu Wienin asiakirja.
Asiakirjan mukaan osallistujavaltioiden pitää jakaa toisilleen tietoa esimerkiksi joukkojensa ja sotilaskalustonsa vahvuudesta sekä sijainnista Euroopassa, puolustuspolitiikkansa kehityksestä sekä normaalista poikkeavista sotilaallisista liikkeistä.
Wienissä vuonna 1989 sovitut tarkkailukriteerit eivät kuitenkaan enää sovellu nykyaikaisten asevoimien kokoonpanoille. Wienin asiakirjaa on tarkoitus uudistaa niin, että se kattaisi maavoimien ohella myös esimerkiksi rajavartiolaitosten valvonnan.
»Wienin asiakirjan suhteen mikään ei liiku minnekään, koska Venäjä asettuu jatkuvasti poikkiteloin», rauhantutkimuksen professori Wolfgang Zellner sanoo.
Zellner johtaa Etyjin tutkimiseen keskittyvää CORE-yksikköä Hampurin yliopistossa ja on ollut mukana laatimassa konkreettisia ehdotuksia Wienin asiakirjan uudistamiseksi.
Myös neuvottelut tavanomaisten aseiden rajoituksista, eli niin kutsutusta TAE-sopimuksesta, ovat umpikujassa. Venäjä jäädytti osallistumisensa vuonna 1990 solmittuun sopimukseen vuonna 2007 vedoten Baltian maiden sopimusrikkomuksiin.
Etykin piirissä järjestettiin monia neuvottelukierroksia, kunnes yhteistyö sai kylmän sodan lopussa pysyvät raamit. Pariisin vuoden 1990 peruskirja sitoutti osallistujavaltioita työskentelemään yhdessä demokratian sekä kansalaisten perus- ja ihmisoikeuksien vahvistamiseksi. Eurooppa toipui tuolloin vuosikymmeniä kestäneestä kahtiajakautumisesta.
Etykin ja myöhemmin Etyjin työ kehittyi myös jäätyneiden konfliktien hallinnassa ja ratkaisussa. Etyjin työn tuloksena konfliktien osapuolet neuvottelevat edelleen esimerkiksi Transnistriassa, Vuoristo-Karabahissa, Abhasiassa ja Etelä-Ossetiassa.
»Tilanne useassa maassa, etenkin entisen Jugoslavian alueella, olisi tänään hyvin erilainen ilman Etyjiä. Järjestö on rakentanut alueella demokraattista ja ihmisoikeudellista arvopohjaa kenttämissioiden ja instituutioidensa avulla», Katja Pehrman kuvailee.
Suomi on kokoonsa nähden hyvin aloitteellinen ja aktiivinen Etyjin jäsen
Samaa mieltä on Wolfgang Zellner: »Etenkin monissa entisissä Neuvostoliiton maissa mikään muu järjestö ei voi hoitaa Etyjin mandaattiin kuuluvia tehtäviä. Muilla järjestöillä ei ole yhtä laajaa hyväksyntää.»
Esimerkiksi Etyjin vuonna 1991 avattu Demokraattisten instituutioiden ja ihmisoikeuksien toimisto (ODIHR) valvoo ihmisoikeuksien ja demokratian toteutumista. ODIHR on myös vastuussa vaalitarkkailun järjestämisestä kaikissa Etyj-maissa.
ODIHR:n kautta hallitukset saavat esimerkiksi neuvoja maidensa ihmisoikeustilanteen parantamiseksi. Toimisto julkaisee maakohtaisia katsauksia ja tarjoaa kansalaisjärjestöille koulutusta vaikkapa radikalisoitumisen torjumiseksi.
Etyjin vaalitarkkailu, konfliktien hallinta ja demokratian tukeminen eivät kuitenkaan ole liiemmin ylittäneet uutiskynnystä. Ukrainan sodan sytyttyä keväällä 2014 kansainvälinen yhteisö etsi kuitenkin mahdollisuuksia lähettää tarkkailijoita paikalle.
»Tilanteesta keskusteltiin myös YK:n turvallisuusneuvostossa, jossa ei päästy yhteisymmärrykseen. YK:ta alueellisesti keskittyneemmässä Etyjissä sen sijaan päästiin. Silloinen puheenjohtajamaa Sveitsi hoiti tilannetta erinomaisesti ja neuvotteli valvontamissiosta kaikkien osapuolien kanssa», Katja Pehrman kuvailee.
Venäjä tarttui mahdollisuuteen sisällyttää missioon venäläisiä tarkkailijoita. Etyj pystyi aloittamaan valvontaoperaation Ukrainassa jo maaliskuussa 2014 kaikkien 57 osallistujavaltion sekä Ukrainan hallituksen suostumuksella.
»Tilanne oli aika ristiriitainen Etyjille. Sen periaatteita oli rikottu räikeästi. Samaan aikaan Etyj löysi roolinsa uudelleen tämän kriisin kautta», Petri Hakkarainen sanoo.
Joulukuun ministerikokouksessa Hampurissa Venäjän ulkoministeri Lavrovin mikrofoniin syttyy punainen valo.
»Meidän täytyy ottaa yhdessä esille Euroopan kartta ja katsoa, kuka on järjestänyt joukkojaan ja minne», hän sanoo kollegoilleen.
Lavrov kehottaa Nato-maita lopettamaan »sotilaallisen toimintansa Venäjän rajoilla» – tai ainakin palauttamaan Naton itäisten joukkojen koon vuoden 2013 tasolle. Hän puhuu myös siitä, kuinka Venäjä »enemmän kuin kukaan muu» haluaa saavuttaa nopean ja rauhanomaisen ratkaisun »Ukrainan sisäiseen konfliktiin».
Hampurin dialogissa tuntuu olevan enemmän kyse toistensa ohi puhumisesta kuin aidosta keskustelusta. Konsensus tuntuu hyvin kaukaiselta.
Tutkija Zellnerin mukaan turvallisuustilanne kärjistyy Euroopassa vuonna 2017.
»Näkymät ovat erittäin synkät. Ukrainaan ei ole saatu edes pysyvää tulitaukoa, poliittisten muutosten toteuttamisesta puhumattakaan. Tunnelma on huonompi kuin kylmän sodan loppuvaiheilla.»
Myös kaikkien neljän Etyj-huippuviran tulevaisuus on epäselvä, koska osallistujamaat eivät ole päässeet yhteisymmärrykseen virkoihin nimitettävistä henkilöistä. Viime vuonna suomalaisen Astrid Thorsin mandaattia Etyjin vähemmistövaltuutettuna ei jatkettu, ja bosnialainen Dunja Mijatović sai vain vuoden lisäaikaa sananvapausvaltuutetun viralleen. Pääsihteerin lisäksi myös ODIHR:lle pitää tänä vuonna valita uusi johtaja. Zellner toteaa, että puheenjohtajamaa Itävallan tehtävä on vaikea.
Saksan Etyj-suurlähettiläs Eberhard Pohl kuitenkin muistuttaa, että luottamusta pitää rakentaa muun muassa uudistamalla asevalvontaa ja Wienin asiakirjaa. Etyjin osallistujamaille asiakirja on ratkaiseva, kun puhutaan sotilaallista luottamusta ja turvallisuutta lisäävistä toimista.
»Ne ovat edelleen päivälistamme kärjessä ja tarvitsevat uutta pontta.»
Suomi on kokoonsa nähden hyvin aloitteellinen ja aktiivinen Etyjin jäsen. Hakkaraisen mukaan Suomi on Etyjissä kokoaan isompi toimija.
»Pienille maille yhteiset periaatteet ja sitoumukset ovat vielä tärkeämpiä kuin suurille. Suomen kaltaisen valtion kannattaa pitää niistä meteliä, kun asioista on olemassa mustaa valkoisella.»
Suomi saattaa pian saada edustajan aivan Etyjin päätösketjun kärkeen: kansanedustaja ja entinen ulkoministeri Ilkka Kanerva (kok.) on tänä vuonna ehdolla Etyjin italialaisen pääsihteerin Lamberto Zannierin seuraajaksi.
Kirjoittaja on Berliinissä asuva vapaa toimittaja.
Vuonna 2016 hän työskenteli Schwarzkopf-säätiössä Saksan Etyj-puheenjohtajuuden rahoittaman projektin koordinaattorina, jossa Etyjiä tehtiin tunnetuksi nuorille.
