Skip to main content

Amerikkalainen valinta

Amerikkalainen valinta

Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa on muovannut neljä pitkäaikaista suuntausta. Donald Trumpin hallinto nojaa voimakkaasti politiikan jacksonilaiseen perinteeseen.

Teksti Daniel Hamilton

Kuvat Antti Valta

Neljä perinteistä politiikan suuntausta on muovannut jokainen vuorollaan Yhdysvaltain suhteita muuhun maailmaan. Näitä suuntauksia ovat kuvanneet osuvasti esimerkiksi tutkijat Walter Russell Mead (s. 1952) ja David Fischer (s. 1935).

Suuntaukset eivät ole selvärajaisia, vaan niissä on huomattavaa päällekkäisyyttä. Niiden yhtäläisyydet ja erot auttavat silti ymmärtämään demokraatti- ja republikaanipuolueiden sisäisiä, usein katkeria väittelyitä, mutta myös laajemmin amerikkalaisten tapaa lähestyä Eurooppaa ja maailmaa. Tämä jaottelu voi valaista myös Donald Trump -ilmiötä.

Yhdysvaltain presidentti tarvitsee yleensä tuen vähintään kahdelta tai kolmelta näistä koulukunnista muodostaakseen riittävän laajan koalition, joka kykenee harjoittamaan onnistunutta ulkopolitiikkaa.

Wilsonilaiset

Wilsonilaisen ajatuksen mukaan demokratia on paras hallintomuoto oikeudenmukaisen ja tehokkaan oikeusjärjestelmän kehitykselle. Siksi demokratiat ovat luotettavampia kumppaneita kuin monarkistiset tai autoritaariset valtiot. Taustalla on näkemys, jonka mukaan Yhdysvallat erottuu kansakuntana arvoiltaan ja periaatteiltaan edukseen muusta maailmasta. Suuntaus on saanut nimensä ensimmäisen maailmansodan aikaiselta presidentiltä Woodrow Wilsonilta (1856–1924).

Wilson uskoi, että Yhdysvaltain ”voima on moraalisen periaatteen voimaa” ja ”tarkoitus on palvella ihmiskuntaa”. Wilsonilaisten mukaan Yhdysvallat edistää rauhaa levittämällä demokraattisia arvoja ja instituutioita muualla maailmassa, tarvittaessa jopa voimalla. Kun Wilson lopulta päätti lähteä mukaan ensimmäiseen maailmansotaan huhtikuussa 1917, hän perusteli päätöstä idealistisesti: tavoitteena oli tehdä maailmasta demokratioiden kannalta turvallinen.

Kun natsi-Saksa voimistui kaksi vuosikymmentä myöhemmin, presidentti Franklin D. Roosevelt rakensi politiikkansa saman perinteen varaan. Hänen muotoilemansa ajatuksen mukaan Yhdysvaltojen johdolla tulee suojella neljää kaikille maailman kansalaisille kuuluvaa keskeistä vapautta, jotka olivat joutuneet ennennäkemättömän hyökkäyksen kohteeksi: sananvapautta, uskonnonvapautta sekä vapautta puutteesta ja pelosta.

Myös Rooseveltin seuraajat hyödynsivät Yhdysvaltain valta-asemaa edistääkseen demokratiaa, erityisesti Euroopassa kylmän sodan aikana. Kun kylmä sota loppui, wilsonilaiset tarttuivat mahdollisuuteen laajentaa demokratian valtapiiriä Euroopassa, jotta alue säästyisi uusilta sodilta. Euroopan uusien demokratioiden ja liittolaistensa tuella wilsonilaiset suosivat EU:n ja Naton laajentumista.

Wilsonilaiset uskovat, että monenkeskiset järjestöt, kansainväliset säännöt ja asevalvonnan kaltaiset aloitteet edistävät amerikkalaisten perusarvojen toteutumista. Niihin kuuluvat oikeusvaltion, oikeusturvan ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen.

Hamiltonilaiset

Hamiltonilainen perinne on saanut nimensä Yhdysvaltain ensimmäiseltä valtiovarainministeriltä Alexander Hamiltonilta (1757–1804). Hamiltonilaiset uskovat, että Yhdysvaltain edun kannalta on tärkeää säilyttää suhteellisen avoin kansainvälinen kauppa- ja rahoitusjärjestelmä. Hamiltonilaiset painottavat suurvaltojen yhteistyötä ja puhuvat empimättä kansallisesta edusta ja vallan tasapainosta. Heidät on siis helpointa sijoittaa poliittisten realistien kategoriaan.

Hamiltonilaisten mielestä kaupankäynti edistää rauhaa, kun se perustuu ennustettaviin kansainvälisiin pelisääntöihin. Yhdysvaltojen tulee siksi varmistaa merenkulun ja ilmailun vapaus, viennin esteettömyys sekä oikeus- ja finanssijärjestelmä, joka palvelee mahdollisimman laajaa maailmankauppaa.

Presidentteinä Richard Nixon ja George Bush vanhempi olivat klassisia hamiltonilaisia, samoin kuin 1970-luvun ulkoministeri Henry Kissinger. He hylkäsivät wilsonilaisen vakaumuksen vaarallisena ja harhaisena, mutta ymmärsivät, että yhtenäisempi demokraattinen yhteisö voisi pönkittää Yhdysvaltain etuja ja valtaa.

Hamiltonilaisia ja wilsonilaisia yhdistää suuntautuminen muuhun maailmaan. Liittoutuessaan he ovat muodostaneet maahan vahvan ulkopoliittisen voiman. Aina he eivät ole kuitenkaan menestyneet kilpailussa kahta jäljellä olevaa koulukuntaa vastaan. Ne painottavat linjauksissaan huomattavasti enemmän Yhdysvaltain sisäpolitiikkaa kuin maan asemaa maailmassa.

Hamiltonilaisia ja wilsonilaisia yhdistää suuntautuminen muuhun maailmaan.

Jeffersonilaiset

Yhdysvaltain kolmas presidentti Thomas Jefferson (1743–1826) tunnetaan itsenäisyysjulistuksen pääasiallisena kirjoittajana. Wilsonilaisista poiketen jeffersonilaiset pidättäytyvät ristiretkistä muihin maihin demokraattisten vallankumousten tukemiseksi. Toisin kuin hamiltonilaiset, he eivät ole myöskään halukkaita rakentamaan kauaskantoista globaalia järjestystä.

Jeffersonilaiset uskovat, että Yhdysvallat palvelee esikuvana muille silloin kun se toteuttaa vallankumouksen demokraattisia ihanteita omalla maaperällään. Heidän mielestään Yhdysvaltojen tulisi saarnata maailmalla vähemmän sananvapaudesta, kansalaisoikeuksista ja kansalaisyhteiskunnasta ja lakata sen sijaan rikkomasta samoja periaatteita kotimaassa. Rotuerottelu ja syrjintä muistuttavat maan omista puutteista.

Jeffersonilaiset eivät vastusta rauhanomaisia kauppasuhteita tai vuorovaikutusta muiden maiden kanssa, kun se hyödyttää molempia osapuolia. He kuitenkin pelkäävät taloudellisen ja sotilaallisen vallan liiallista keskittämistä niin Yhdysvalloissa kuin kansainvälisesti. He uskovat, että vapautta vastaan voidaan hyökätä yhtä helposti maan sisä- kuin ulkopuolelta. Voimavarat tulisi säästää kotimaan tarpeisiin.

He vaalivat vallanjaon järjestelmää, jossa perustuslaki rajoittaa poliittisen vallan keskittämistä ja kongressi osallistuu ulkopoliittiseen päätöksentekoon. Varmimmat takeet tästä saa, kun maan ulkopoliittiset tavoitteet pidetään maltillisina.

Jeffersonilaista perinnettä on jatkanut Ralph Nader, joka tunnetaan etenkin vuoden 2000 presidentinvaaleista. Naderin vihreän puolueen ehdokkaana keräämät äänet tasoittivat tietä George W. Bushin valinnalle.

Jeffersonilaiset ovat äänekkäästi vastustaneet terrorismin vastaista sotaa, koska pelkäävät muun muassa sen vaikutusta kansalaisvapauksiin. Barack Obama ja Bernie Sanders ovat nykypäivän jeffersonilaisia, kuten myös republikaanisenaattori Rand Paul.

Jacksonilaiset

Ehkä vähiten ymmärretty näistä neljästä amerikkalaisesta perinteestä on jacksonilaisuus, jossa myös Donald Trump on eniten kotonaan. Nimi tulee maan seitsemänneltä presidentiltä Andrew Jacksonilta (1767–1845). Jackson pyörsi 1820-luvulla vakiintuneen poliittisen järjestyksen perustamalla valkoisten miesten yleisen äänioikeuden, uudistamalla puoluejärjestelmää ja vetämällä aiempaa selvästi suuremmat joukot vaaliuurnille.

Jacksonilaisuus on pikemminkin populistisen kulttuurin järjestelmänvastainen ilmentymä kuin intellektuaalinen tai poliittinen liike. Jacksonilaiset puolustavat suvereniteettia. Heidän mielestään sisä- ja ulkopolitiikan tärkeimpänä tavoitteena on taata kansan turvallisuus ja taloudellinen hyvinvointi.

Jacksonilaisten demokraattisuus on vaistomaista ja populistista. He suhtautuvat epäilevästi sekä kotimaiseen että kansainväliseen ”maailmanparantamiseen”, kuten kehitysapuun. He eivät luota liittovaltion määräysvaltaan, mutta kannattavat vahvoja asevoimia, kuolemanrangaistusta ja liittovaltion tukea keskiluokalle. Jacksonilaiset pitävä tiukasti kiinni perustuslakiin tehdyistä lisäyksistä, jotka koskevat perusoikeuksia, kuten aseenkanto-oikeutta.

Suuntauksen piirissä perustettiin vuonna 1940 vaikutusvaltainen America First eli Amerikka ensin ‑liike, jonka tarkoitus oli pitää Yhdysvallat erossa Euroopassa riehuvasta sodasta. Liikkeellä oli suuri vaikutus aina siihen asti, kun japanilaiset hyökkäsivät Pearl Harboriin 1941. Jacksonilaisen perinteen moderni muoto, teekutsuliike, syntyi samoihin aikoihin, kun Obama astui virkaansa tammikuussa 2009. Teekutsuliike kokoaa suojiinsa kirjavan joukon ihmisiä keskustaoikeistosta politiikan äärilaidoille saakka. Nykypäivän tunnettuihin jacksonilaiseen kuuluu Trumpin ohella Alaskan entinen kuvernööri Sarah Palin. Kaikki jacksonilaiset eivät ole kuitenkaan republikaaneja.

Jacksonilaiset uskovat, että vaarallisessa maailmassa Yhdysvaltain on oltava valppaana ja vahvistettava asevoimiaan. Jos Yhdysvaltoja vastaan hyökätään, he ovat valmiita puolustautumaan loppuun asti ja uskovat totaaliseen sotaan. Kun Yhdysvallat lähti mukaan toiseen maailmansotaan vastoin jacksonilaisten tahtoa, presidentti Roosevelt onnistui taivuttelemaan nämä puolelleen vaatimalla Saksan ja Japanin ehdotonta antautumista.

Vaikka jacksonilaiset arvostavat liittolaisia ja katsovat, että Yhdysvaltojen on pidettävä kiinni sitoumuksistaan, he eivät hyväksy maan toimintavapauden rajoittamista institutionaalisilla säännöillä. Jeffersonilaisten tavoin he suosivat valikoivaa osallistumista ulkomaailman asioihin.

Kaikista koulukunnista vähiten he kuitenkin sietävät jeffersonilaisten yrityksiä rajoittaa tai supistaa Yhdysvaltain valtaa. Vapaakaupasta he eivät innostu, koska Yhdysvallat voisi menettää taloudellisen keskinäisriippuvuuden vuoksi itsemääräämisoikeutensa.

Jacksonilaiset arvostavat eurooppalaisten liittolaisten tarjoamaa lisäarvoa silloin kun täytyy panna vastaan vihamieliselle Venäjälle tai hillitä Lähi-idän uhkia. Sen sijaan he torjuvat eurooppalaisten yritykset hyötyä vapaamatkustajina Yhdysvaltain puolustusmenoista. Samoin he kiristelevät hampaitaan, kun liittolaiset pönkittävät liberaalia järjestystä, tukevat kaupankäynnillä Yhdysvaltain vastustajia tai tuputtavat omia tapojaan Atlantin taakse.

Jacksonilaiset sietävät vähiten jeffersonilaisten yrityksiä rajoittaa Yhdysvaltain valtaa.

Jokaisessa neljässä koulukunnassa ulkopolitiikka on ensisijaisesti sisäpolitiikan jatke. Kaikkia neljää koulukuntaa yhdistää myös usko Yhdysvaltain erityisyyteen ja muutosvoimaan.

Kun eri suuntaukset kilpailevat ja iskevät yhteen, tuloksena on tutkija Walter Russell Meadin sanoin ulkopolitiikka, jota voi luonnehtia pikemminkin sinfoniaksi kuin sooloksi. Kylmän sodan jälkeisinä vuosina jokainen neljästä suuntauksesta on jättänyt merkittävän jäljen maan ulkopolitiikkaan ja vaikuttanut siihen, miten amerikkalaiset suhtautuvat Eurooppaan.

Presidentti Bush vanhemman kauden jälkeen hamiltonilaisten ja wilsonilaisten liitto jatkui Bill Clintonin hallinnon aikana vuosina 1993–2001. Clintonin johdolla wilsonilaiset kasvattivat vapaan markkinatalouden ja demokratian aluetta. He laajensivat Natoa ja ottivat Venäjän mukaan G8-ryhmään. Etninen puhdistus Balkanilla pyrittiin pysäyttämään diplomaattisin ja sotilaallisin keinoin, ja EU:sta tuli Yhdysvaltain todellinen kumppani.

Trumpin on vaikea rakentaa asemaansa presidenttinä kestävälle pohjalle, jos hän nojaa vain yhteen neljästä politiikan suuntauksesta.

Clinton sai hamiltonilaisten tuen, kun hän aloitti yhteistyön Aasian ja Tyynenmeren maiden talousjärjestön APECin kanssa, vahvisti Kiinan asemaa kauppakumppanina ja varmisti Yhdysvaltain tuen Maailman kauppajärjestön WTO:n luomiselle. Lisäksi Clinton edisti Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimuksen Naftan ratifiointia.

Presidentti George W. Bush aloitti kautensa jeffersonilaisissa merkeissä. Hän teki ulkopolitiikkaa matalalla profiililla ja kannatti valikoivaa kanssakäymistä muiden maiden kanssa. Syyskuun 11. päivän terrori-iskut kuitenkin vaiensivat jeffersonilaiset, raivostuttivat jacksonilaiset ja voimistivat wilsonilaisia neokonservatiiveja. Tuloksena oli historiallisesti epätavallinen liitto wilsonilaisten ja jacksonilaisten välillä.

Bushin hallinnon häikäilemätön ”terrorisminvastainen sota” miellytti jacksonilaisia. Hallinto hyödynsi Yhdysvalloille auennutta ”yksinapaista tilaisuutta” masinoimalla vallanvaihdoksia ja demokraattisia vallankumouksia, mikä taas vetosi wilsonilaisiin. Kun Yhdysvallat kuitenkin syöksyi kahteen sotaan ja laajensi terrorisminvastaista sotaa ympäri maailmaa, valtion alijäämä paisui ja talous painui taantumaan. Kahden koulukunnan liittouma hajosi. Voitolle nousi jeffersonilainen näkemys, jonka mukaan Yhdysvaltain suurimmat haasteet olivat omalla maalla.

Obama on pohjimmiltaan jeffersonilainen. Obama voitti hamiltonilaiset puolelleen painottamalla suurvaltasuhteita ja omaksumalla vankan kauppapoliittisen ohjelman.

Yleisesti ottaen hänen politiikkansa oli kuitenkin jeffersonilaista. Hän paneutui paljolti kotimaan ongelmiin, lupasi lopettaa maan käymät sodat, pysyi loitolla omahyväisistä wilsonilaisista seikkailuista ja pyrki välttämään liiallista sotkeutumista ulkomaiden asioihin. Jaksonilaisten vastustus Obaman politiikkaa kohtaan oli katkeraa. Ainoastaan Obaman hallinnon tiukat terrorisminvastaiset toimet, kuten kohdennetut lennokki-iskut, rauhoittivat tätä vastustusta.

Jos Hillary Clintonista olisi tullut presidentti, hän olisi miehensä tavoin johtanut wilsonilaisten ja hamiltonilaisten liittoumaa. Barack Obaman ja Bernie Sandersin edustamalla jeffersonilaisella perinteellä oli kuitenkin vahva asema. Clinton ei kyennyt yhdistämään kolmea yhteensopimatonta suuntausta.

Donald Trump hyödynsi jacksonilaisten kiukun vaatimalla muurin rakentamista, rähjäämällä vapaakauppasopimuksista ja kyseenalaistamalla Naton kaltaiset liittoumat. Vapaakauppasopimukset ovat Trumpin mielestä huijauksia, jotka hyödyttävät vain Kiinaa ja muita maita. Liittolaiset Euroopassa, Japanissa ja Koreassa taas elävät amerikkalaisen veronmaksajan siivellä.

Trumpin voitto on voimistanut jacksonilaista suuntausta, mikä on hämmentänyt ulkomaalaista yleisöä. Jacksonilainen perinne on kuitenkin kulkenut aina merkittävänä vähemmistönä Yhdysvaltain poliittisen kentän läpi. Trump on vain nostanut jacksonilaisuuden uuteen kukoistukseen.

Jacksonilaisessa ulkopolitiikassa Yhdysvallat on etusijalla. Tavoitteena on vähentää vastuita, ei jakaa niitä. Jacksonilaiset eivät ole kiinnostuneita demokratian levittämisestä tai monenkeskisestä yhteistyöstä. Trumpille vaihtokaupan hierominen Vladimir Putinin Venäjän voisi olla yksi tapa vähentää globaaleja velvollisuuksia. Trump uhkaa Yhdysvaltain joukkojen vetämisellä Euroopasta, elleivät eurooppalaiset liittolaiset ole valmiita maksamaan niistä tuntuvasti. Yhdysvaltain omia sotilasmenoja hän aikoo kasvattaa huomattavasti.

Trumpin on vaikea rakentaa asemaansa presidenttinä kestävälle pohjalle, jos hän nojaa vain yhteen neljästä politiikan suuntauksesta. Odotettavissa on kovaa vastustusta wilsonilaisilta, hamiltonilaisilta ja jeffersonilaisilta. Se heikentää hänen vaikutusvaltaansa kotimaassa ja vesittää tavoitteita ulkomailla. Mutta turvavyöt on syytä pitää kiinni – kyydistä on tulossa kovaa.

 

Kirjoittaja johtaa transatlanttisten suhteiden tutkimuskeskusta Johns Hopkins -yliopistossa.