Suomi aloittaa toukokuussa kaksivuotiskauden Arktisen neuvoston puheenjohtajamaana, poliittisesti epävakaassa tilanteessa. Venäjän ja lännen välit ovat kireät, eikä Yhdysvaltain uusi hallinto arvota ympäristöasioita kovin korkealle.

Äkkiseltään tämä kuulostaa pattitilanteelta foorumille, jonka jäsenenä ovat Pohjoismaat, Kanada, Yhdysvallat ja Venäjä ja jonka päätehtävä on edistää ympäristönsuojelua ja kestävää kehitystä arktisella alueella.

Arktinen neuvosto ei kuitenkaan ole kansainvälinen järjestö vaan jäsenmaiden ja arktisten alkuperäiskansojen yhteistyöfoorumi, täsmentää arktisen yhteistyön johtava asiantuntija René Söderman ulkoministeriöstä.

»Puheenjohtajan tehtävä on löytää konsensus, se mahdollinen yhteinen nimittäjä, jonka ympärille yhteistyötä voidaan rakentaa», Söderman sanoo.

Marssijärjestys menee niin, että Arktisessa neuvostossa selvitellään, keskustellaan ja pohjustetaan asioita, mutta sitovat päätökset tehdään yleensä valtioiden välisillä sopimuksilla neuvoston ulkopuolella. Pääosin neuvosto työskentelee kuudessa työryhmässä.

Arktinen yhteistyö lähti liikkeelle, kun Suomi tarttui Neuvostoliiton viimeisen johtajan Mihail Gorbatšovin ehdotuksiin tämän kuuluisassa puheessa Murmanskissa lokakuussa 1987. Sitä ennen arktista aluetta oli leimannut suurvaltapoliittinen jännitys ydinsukellusveneineen ja mannertenvälisten ohjusten kantamalaskelmineen.

Yllättäen Gorbatšov esitti Koillisväylän avaamista kansainväliselle laivaliikenteelle, yhteistyötä arktisessa ympäristönsuojelussa, arktisten luonnonvarojen yhteistä hyödyntämistä sekä sitä, että Arktis muodostuisi rauhan vyöhykkeeksi.

»Suomi katsoi, että juuri ympäristönsuojelu oli se, mihin kaikki voisivat lähteä helposti mukaan. Ennen Rion ympäristö- ja kehityskokousta (1992) koko maailma oli voimakkaassa ympäristöhybriksessä», Arktisen keskuksen johtaja Timo Koivurova kertoo.

Sähköisten viestintäyhteyksien heikkous vaikeuttaa viranomaisten, yritysten ja pohjoisten yhdyskuntien toimintaa etenkin Kanadassa, Alaskassa ja Grönlannissa.

Valtioneuvotteluiden jälkeen vuonna 1991 Rovaniemellä lopulta allekirjoitettiin Neuvostoliiton, Yhdysvaltojen, Kanadan ja viiden pohjoismaan julistus arktisen suojeluyhteistyön aloittamisesta. Epävirallisesti kokousta kutsuttiin ympäristö-Etykiksi.

Samaan aikaan Kanada ajoi omaa ehdotustaan arktisesta neuvostosta, ja pienen hankauksen jälkeen ajatukset kohtasivat toisensa. Arktinen neuvosto perustettiin, ja Kanada oli sen ensimmäinen puheenjohtaja vuosina 1996–1998. Samalla niin kutsutun Rovaniemi-prosessin yhteistyö järjestettiin neuvoston alaisuuteen.

»Suomen rooli alkumetreillä muistetaan. Kun Arktisen neuvoston 20-vuotisjuhlia vietettiin viime vuonna, juhlapuheissa vilahtelivat Suomi ja Rovaniemi-prosessi», Söderman kertoo.

Myös nykyään Arktisella neuvostolla on Södermanin mukaan Suomelle suuri merkitys: vakaa, turvallinen ja elinvoimainen arktinen alue on Suomelle tärkeä. Jäsenyys mahtivaltioiden kerhossa on muutenkin eduksi. Puheenjohtajuus osuu kohdalle vain kerran 16 vuodessa, mutta silloin pieni valtio saa hetkeksi kokoaan enemmän vaikutusvaltaa.

»Kun Suomen ulkoministeri matkustaa Moskovaan, Washingtoniin tai Ottawaan Arktisen neuvoston puheenjohtajana, hänen sanomallaan on enemmän painoarvoa», Söderman sanoo.

Ulkoministeri Timo Soini (ps.) toi ilmi jo viime syksynä, että Suomi korostaa puheenjohtajuuskaudellaan Pariisin ilmastosopimuksen toimeenpanoa ja YK:n uusia kestävän kehityksen tavoitteita. Tarkoitus on, että nämä otetaan huomioon työryhmien toiminnassa.

Hieman konkreettisemmalla tasolla Suomella on puheenjohtajakaudelleen neljä prio riteettia: ympäristönsuojelu, koulutusyhteistyö, meteorologinen yhteistyö ja viestintäyhteydet.

Panostamalla opettajankoulutukseen saataisiin parannettua arktisen alueen lasten peruskoulutusta, mikä vahvistaisi yhteisöjen elinvoimaisuutta. Myös jäsenmaiden ilmatieteenlaitosten tuominen saman pöydän ympärille parantaisi turvallisuutta merellä ja ilmassa.

Kanada protestoi sitä, että EU ei hyväksynyt inuiittien hyljetuotteita markkinoilleen.

Sähköisten viestintäyhteyksien heikkous vaikeuttaa viranomaisten, yritysten ja pohjoisten yhdyskuntien toimintaa etenkin Kanadassa, Alaskassa ja Grönlannissa.

»Asiaa on selvitetty jo Yhdysvaltain puheenjohtajakaudella, ja nyt pitäisi määritellä tarkemmin eri käyttäjäryhmien tarpeita ja teknologisia mahdollisuuksia», Söderman sanoo.

Arktinen neuvosto tekee asiassa lähinnä selvitystyötä, eikä sillä ole resursseja rakennuttaa linkkimastoja tundralle ja jäätikölle.

Kalifornian yliopiston ympäristöpolitiikan emeritusprofessori ja pitkän linjan arktisen politiikan vaikuttaja Oran Young arvioi, että maailmanpoliittisesti epävakaana aikana Suomen tosiasiallisesti tärkein tavoite puheenjohtajana on pitää yllä arktista yhteistyötä Venäjän ja länsimaiden välillä. Tuloksilla ei ole niin väliä, kunhan prosessi jatkuu.

»Luultavimmin Suomen asialliset saavutukset puheenjohtajakaudellaan jäävät laimeiksi, kuten on käynyt monille edellisillekin puheenjohtajille», Young sanoo.

Söderman myöntää, että Suomen tavoitteet ovat puheenjohtajakaudella kahtalaisia: asiatavoitteiden ohella on tärkeää tukea Arktista neuvostoa instituutiona.

»Neuvoston jäsenmaat ovat sitoutuneet pitämään yllä rauhaa, vakautta ja rakentavaa yhteistyötä arktisella alueella», Söderman muotoilee.

Yhdysvallat onnistui tässä puheenjohtajakaudellaan, ja Suomi jatkaa samalla pragmaattisella linjalla. Noin puolet arktisesta alueesta on Venäjää, joten arktinen yhteistyö menettää merkityksensä, jos Venäjä putoaa pois.

Yhteistyön jatkuvuuden turvaamiseksi Suomi on käynyt keskusteluja ohjelmansa sisällöstä kaikkien jäsenmaiden, etenkin nykyisen puheenjohtajan Yhdysvaltojen ja Suomea seuraavan Islannin kanssa.

Venäjän ja lännen kriisi ei ole toistaiseksi juuri näkynyt neuvoston työssä. Työryhmät ovat kokoustaneet edelleen, vaikka seitsemän läntistä jäsenvaltiota on Krimin miehityksen jälkeen asettanut Venäjälle talouspakotteita ja Venäjä niille vastapakotteita.

»Arktinen neuvosto on esimerkki siitä, kuinka asiat voidaan erottaa maailmanpolitiikassa toisistaan. Yhteistyö jatkuu joillain areenoilla, vaikka toisilla areenoilla ollaan konfliktissa», Young sanoo.

Arktisen neuvoston myötävaikutuksella on perustettu Krimin miehityksen jälkeen arktisten rannikkovartiostojen foorumi sekä arktinen avomeritoiminnan foorumi öljyonnettomuuksien ehkäisyyn.

Heti Krimin valtauksen jälkeen Kanadan edustajat tosin jäivät pois Venäjällä pidetystä työryhmäkokouksesta, mitä selittänee Kanadan suuri ukrainalaisvähemmistö.

»Neuvoston toiminnasta on alun alkaen poisluettu kaikki sotilaalliset asiat. Näin voidaan välttää vaikeat turvallisuuspoliittiset kysymykset», Koivurova sanoo.

Venäjän ja lännen kriisi näkyy Arktisessa neuvostossa oikeastaan vain siinä, että Venäjä vastustaa EU:n virallista tarkkailija-asemaa.

Toisaalta EU saa kutsun kaikkiin neuvoston ministeri- ja virkamieskokouksiin. EU on siis tarkkailija de facto», Söderman sanoo.

EU:n nimellinen sivullisuus Arktisesta neuvostosta ei juonnu pelkästään Venäjän vastustuksesta. EU:n tarkkailijahakemus hyväksyttiin Kiirunassa vuonna 2013, mutta sen toimeenpanoa päätettiin lykätä Kanadan vaatimuksesta. Kanada protestoi sitä, että EU ei hyväksynyt inuiittien hyljetuotteita markkinoilleen.

Kun tämä kiista saatiin sovittua, Venäjä olikin jo ehtinyt miehittää Krimin.

Venäjän vastustus EU:n tarkkailija-asemaa kohtaan on sikäli poliittista peliä, että Venäjällä ei ole mitään vaikeuksia tehdä yhteistyötä EU:n kanssa astetta alueellisemmassa arktisessa yhteistyöfoorumissa Barentsin euroarktisessa neuvostossa.

Kahdeksan valtion klubi

Sikäli suomalaiset voivat laittaa jäitä hattuun sen suhteen, kuinka hyvin he puheenjohtajuudessaan onnistuvat, sillä monet viimeaikaiset Arktiksen luontoa koskevat kansainväliset sopimukset on neuvoteltu Arktisen neuvoston ulkopuolella. Young listaa esimerkkejä näistä tuoreessa artikkelissaan The Polar Journalissa.

Vuoden 2017 alusta astui voimaan Kansainvälisen merenkulkujärjestön IMO:n ajama laivojen polaarikoodisäädöstö ympäristöhaittojen ja turvallisuusriskien pienentämiseksi. Jäämeren rantavaltiot eli A5-ryhmä on käynnistänyt Kiinan, Japanin, Etelä-Korean, Islannin ja EU:n kanssa niin sanotut 5+5-neuvottelut, joilla pyritään rajoittamaan kalastusta sulavilla merialueilla.

Merkittävin viimeaikainen kokous arktiseen ilmastonmuutokseen liittyen oli syyskuussa 2015 Alaskan Anchoragessa järjestetty arktisten maiden ulkoministerien Glacier-konferenssi, joka pohjusti Pariisin ilmastosopimusta saman vuoden joulukuussa. Glacier ei tapahtunut Arktisen neuvoston alaisuudessa, vaikka Yhdysvallat toimi samaan aikaan neuvoston puheenjohtajamaana.

Young arvioi, että Arktisen neuvoston yhteistyöllä ja keskusteluilla on toki merkitystä kaikille näille prosesseille, mutta se ei ole yhteistyötä ohjaava »Pohjantähti».

Suomelle tämä on myös helpotus. Koivurova arvioi, että Trump tuskin rupeaa Arktisessa neuvostossa hajottamaan suojeluyhteistyötä, koska neuvoston valta on rajallinen.

»Jos Trump haluaa tehdä kansainvälisen ulostulon ilmastonmuutoskannoistaan, hän tekee sen luultavasti isommilla foorumeilla, kuten keskusteluissa Pariisin ilmastosopimuksen toimeenpanosta.»

Myöskään Söderman ei usko, että Trumpin presidenttiys lopulta vaikuttaa kovin paljoa Arktisen neuvoston toimintaan. »Aikaisemmatkaan hallinnonvaihdokset eivät ole muuttaneet neuvoston toimintaa. Kollegat Yhdysvalloissa pitävät suuria muutoksia epätodennäköisinä.»