Heinäkuussa 1944 länsiliittoutuneet kävivät Normandiassa kovia taisteluja sillanpääasemansa laajentamiseksi. Adolf Hitlerin johtama natsi-Saksa hallitsi vielä lähes koko Eurooppaa. Savu nousi keskitysleirien polttouuneista. Itärintamalla kaatui tai haavoittui reilun kuukauden kestäneissä tuhoamistaisteluissa miljoona eurooppalaista.

Ajat eivät näyttäneet suotuisilta kansainväliselle yhteistyölle. Maailmansota oli kuitenkin hitsannut liittoutuneet yhteen.

Saman heinäkuun ensimmäisenä päivänä Yhdysvaltain Bretton Woodsiin kokoontui 700 neuvottelijaa 44 maasta. Kolme viikkoa myöhemmin allekirjoitukset kuivuivat Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin perustamisasiakirjoissa. Uudet instituutiot saivat tehtäväkseen vakauttaa taloutta, lisätä kaupankäyntiä, vähentää työttömyyttä ja korjata sodan tuhot.

Se oli vasta lähtölaukaus kansojen yhteistyölle. Sodan päätyttyä lokakuussa 1945 perustettiin Yhdistyneet kansakunnat San Franciscossa. Seuraavan vuoden syyskuussa Britannian sodanaikainen pääministeri Winston Churchill ehdotti Zürichissä »Euroopan Yhdysvaltojen perustamista».

Resepti oli Churchillin mukaan yksinkertainen: Satojen miljoonien eurooppalaisten oli vain tehtävä päättäväisesti oikeita valintoja väärien sijasta. Palkinnoksi he saisivat »siunauksen kirouksen sijasta».

Samaan hengenvetoon Churchill kuitenkin muistutti, että kansojen yhteistyö voisi tulla taas pian tiensä päähän. Kuulijoilla oli kirkkaana mielessä varoittava esimerkki muutaman vuoden takaa: Kansainliitto. Versailles’n rauhansopimuksella vuonna 1919 perustettu maailmanjärjestö oli lakannut toimimasta toisen maailmansodan syttyessä.

»Kansainliitto ei epäonnistunut periaatteidensa tai näkemystensä vuoksi», Churchill lausui Sveitsissä. »Se epäonnistui, koska sen perustaneet valtiot lakkasivat noudattamasta sovittuja periaatteita. Se epäonnistui, koska tuon ajan hallitukset eivät uskaltaneet kohdata tosiasioita silloin kun aikaa vielä oli jäljellä.»

Tammikuussa 2017 julkisuuteen vuosi tietoja Donald Trumpin hallinnon aikeista leikata maan rahoitusta kansainvälisille järjestöille vähintään 40 prosenttia.

Trumpin hallinto on perustanut työryhmän, jonka tehtävä on selvittää vuoden kuluessa, miten leikkaukset voidaan kohdentaa »hyödyttömiin ja haitallisiin» tukimuotoihin, jotka eivät palvele Yhdysvaltain kansallisia etuja. Presidentin julkisuuteen vuodettu määräys nimesi erikseen joitakin järjestöjä, kuten YK:n väestörahaston UNFPA:n. Se tukee ehkäisyvalistusta sekä tyttöjen ja naisten oikeuksia kehitysmaissa. Listalla ovat myös YK:n rauhanturvaoperaatiot.

Yhdysvallat on YK:n ylivoimaisesti suurin rahoittaja. Se maksaa yli viidenneksen YK:n perusbudjetista ja vajaan kolmanneksen rauhanturvaoperaatioiden kuluista. Yhdysvalloilla on tosin ollut useana vuonna satojen miljoonien dollareiden maksurästejä YK:n budjettiin ja rauhanturvaoperaatioihin.

Presidentti Trump kommentoi YK:ta Twitter-tilillään tammikuussa tapansa mukaan ristiriitaisesti: »YK:lla on mahdollisuuksia vaikka mihin, mutta juuri nyt se on vain klubi, jossa ihmiset puhuvat ja viettävät mukavaa aikaa. Sääli!»

YK:n kehitysjärjestön UNDP:n Pohjoismaiden-toimiston johtaja Camilla Brückner muistuttaa, että Yhdysvaltain leikkaussuunnitelmat ovat toistaiseksi vahvistamattomia. Keskustelu maan uuden hallinnon ja YK:n edustajien välillä on vasta alkamassa.

UNDP:n työ on Brücknerin mukaan tärkeää myös Yhdysvaltain kansallisen edun näkökulmasta.

»Voimme tukea Yhdysvaltoja monissa sille tärkeissä asioissa, kuten lisäämällä vakautta niissä maahanmuuttajien lähtömaissa, joihin Yhdysvaltojen huolet kohdistuvat», Brückner sanoo. Yhdysvallat on kehitysjärjestön tärkein yleisrahoituksen antaja.

YK perustettiin toisen maailmansodan jälkeen ratkaisemaan valtioiden välisiä kiistoja ja parantamaan ihmisten elinoloja. Lisäksi YK sai tehtäväkseen edistää kaikkien yhtäläisiä ihmisoikeuksia ja vapauksia »rotuun, sukupuoleen, kieleen tai uskontoon katsomatta».

YK on onnistunut perustehtävässään viime vuosina kaksijakoisesti: YK:n turvallisuusneuvosto on puuttunut yksimielisesti konflikteihin Länsi-Afrikassa ja Sahelin alueella, mutta Syyrian ja Irakin sisällissodissa sekä Ukrainan konfliktissa se on ollut voimaton. Sodissa on kuollut maailmassa selvästi vähemmän ihmisiä kuin YK:n perustamisen aikaan 1940-luvun lopussa. Trendi on kääntynyt Lähi-idän sotien vuoksi kuitenkin uuteen nousuun.

»Lähi-idän kysymyksissä suurvallat ovat ajautuneet lähes kylmän sodan kaltaisiin jännitteisiin», toteaa projektinjohtaja Neil Melvin Tukholman kansainvälisestä rauhantutkimusinstituutista Sipristä.

Valtiot ratifioivat aiempaa enemmän kansainvälisiä sopimuksia ja ottavat vastaan riippumattomia ihmisoikeustarkkailijoita.

Syy tähän kaksijakoisuuteen on yksinkertainen: turvallisuusneuvoston viidellä pysyvällä jäsenvaltiolla ei ole Afrikassa samanlaista geopoliittista kilpailua kuin Lähi-idässä tai Euroopassa. Afrikassa suurvaltojen kiinnostus kohdistuu luonnonvaroihin ja markkinoihin, ei niinkään poliittiseen vaikutusvaltaan.

Afrikan vakautumisen kannalta on vielä olennaisempaa, että maanosa on vähitellen demokratisoitunut, Melvin toteaa. »Asenteet ovat Afrikassa muuttuneet, hallinnoilta odotetaan nyt demokraattista oikeutusta. Sotilashallintoa ja autoritaarisuutta karsastetaan entistä enemmän.»

Lisäksi yhteistyö Afrikan maiden välillä on tiivistynyt. Se näkyy Afrikan unionin sekä alueellisten järjestöjen, kuten Länsi-Afrikan talousyhteisön Ecowasin toiminnassa.

Viimeksi tästä saatiin osoitus tammikuussa, kun Senegalin, Nigerian ja Ghanan joukot varmistivat demokraattisen vallansiirron Gambiassa. Maata vuodesta 1994 diktaattorin ottein hallinnut presidentti Yahya Jammeh ei olisi siirtynyt sivuun ilman Ecowasin valtuuttamaa operaatiota.

YK:n turvallisuusneuvostossa on 15 paikkaa, joista viittä miehittävät yhä toisen maailmansodan voittajavaltiot pysyvillä mandaateilla. Nämä P5-maat eli Kiina, Venäjä, Yhdysvallat, Britannia ja Ranska voivat kaataa veto-oikeudellaan minkä tahansa turvallisuusneuvoston päätöksen.

Tällä vuosikymmenellä Venäjä on käyttänyt veto-oikeuttaan yhdeksän kertaa, Kiina viidesti ja Yhdysvallat kerran. Viimeksi joulukuussa Venäjä ja Kiina estivät päätöksen viikon tulitauosta Syyriaan. Lokakuussa Venäjä torjui turvallisuusneuvoston päätöksen keskeyttää pommituslennot Syyrian Aleppossa.

Turvallisuusneuvoston laajentamisesta ja uudistamisesta on keskusteltu YK:ssa tuloksetta 25 vuoden ajan. Intia, Japani, Brasilia ja Saksa ovat kampanjoineet G4-ryhmänä yhdessä saadakseen pysyvät paikat neuvostossa. Myös Afrikan maat sekä arabimaat ovat vaatineet pysyvää edustusta neuvostoon.

Etenkin Kiina, Venäjä ja Yhdysvallat ovat olleet haluttomia laajentamaan pysyvien jäsenmaiden joukkoa. Ne eivät ole myöskään valmiita tinkimään veto-oikeudestaan.

Umpikujan kiertämiseksi Ranska ja Meksiko ehdottivat vuonna 2014, että veto-oikeuden käyttöä tulisi ainakin perustella nykyistä paremmin silloin kun päätöslauselmalla pyritään suojelemaan siviilejä joukkotuholta. Aloitteelle on antanut tukensa 117 valtiota.

»Se on hyvä aloite, mutta Syyrian tapahtumat ovat osoittaneet, että se ei ole käytännössä toiminut», sanoo Suomen YK-suurlähettiläs Kai Sauer. Hänen mukaansa on vaikea edes kuvitella tilannetta, jossa turvallisuusneuvoston pysyvien jäsemaiden kokoonpano muuttuisi ja P5-maat luopuisivat etuoikeuksistaan.

Vaikeuksista huolimatta YK:ssa on pystytty viime vuosina sopimaan maapallon tulevaisuuden kannalta tärkeistä tavoitteista. Yhdysvaltalaisen Brookings-instituutin vanhempi tutkija Ted Piccone nostaa erityisesti esiin ilmastopolitiikan sekä YK:n kestävän kehityksen tavoitteet.

Kansainvälinen ilmastosopimus solmittiin monien esteiden jälkeen Pariisissa joulukuussa 2015. Kiina ja Yhdysvallat löysivät yhteisen sävelen ilmastoasioissa jo ennen kokousta, ja Pariisissa ranskalainen diplomatia osoitti vahvuutensa. Tämän vuoden helmikuuhun mennessä sopimuksen oli ratifioinut 132 maata.

Syyskuussa 2015 YK:n jäsenmaat sopivat kunnianhimoisista kestävän kehityksen tavoitteista. Vuoteen 2030 mennessä pitäisi muun muassa poistaa köyhyys, järjestää hyvä koulutus kaikille ja taata naisille tasa-arvoinen asema maailmassa.

»Tavoitteet koskevat nyt kaikkia YK:n jäsenmaita, kun vuosituhattavoitteet oli aiemmin tarkoitettu kehitysmaille», Ted Piccone sanoo.

Lisäksi Piccone nostaa esiin YK:n rauhanturvaoperaatiot. Niitä on maailmalla aikaisempaa enemmän, ja rauhanturvaamiseen osallistuu uusia maita. Etenkin Kiina on kasvattanut vastuutaan rauhanturvaamisesta.

Kiinalla on nykyisin enemmän rauhanturvaajia kuin millään muulla YK:n turvallisuusneuvoston pysyvällä jäsenvaltiolla: yli 2 600 YK-sotilasta ja -poliisia yhteensä 11 eri operaatiossa. Lisäksi Kiinalla on valmiudessa 8 000 YK-sotilasta.

»Kuva on rauhanturvaamisen osalta kuitenkin ristiriitaisempi», Piccone sanoo. »Tiedämme, että joissain YK-operaatioissa on tapahtunut suuria väärinkäytöksiä, kuten lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.» Siihen ovat raporttien mukaan syyllistyneet useiden maiden YK-sotilaat esimerkiksi Haitissa, Sudanissa ja Keski-Afrikan tasavallassa.

Uusista YK-tason edistysaskeleista Piccone mainitsee myös ihmisoikeusneuvoston, joka perustettiin vuonna 2006. Neuvosto käsittelee säännöllisesti YK:n kaikkien jäsenvaltioiden ihmisoikeustilannetta. Sen istunnoissa yksi jäsenmaa vuorollaan kertoo ihmisoikeusasioistaan. Muut valtiot jakavat sille suosituksia kansalaisten perusoikeuksien vahvistamiseksi.

Tarkastelu ei ole neuvostossa puolueetonta, diktatuurit kehuvat siellä toistensa saavutuksia. Keskustelu jakautuu muutenkin säännönmukaisesti maablokkeihin, joista yksi on Euroopan unioni. Ihmisoikeusneuvosto on Picconen mukaan onnistunut kuitenkin odotuksia paremmin.

»Valtiot ratifioivat aiempaa enemmän kansainvälisiä sopimuksia, tekevät niihin vähemmän varaumia ja ottavat vastaan riippumattomia ihmisoikeustarkkailijoita. Lisäksi monissa YK:n jäsenmaissa on perustettu kansallisen tason ministerityöryhmä ihmisoikeusneuvoston suositusten toteuttamiseksi.»

»Venäjä, Kiina, Egypti ja Saudi-Arabia toki vastustavat edelleen hanakasti tätä kehitystä», Piccone jatkaa. »Se on ollut erityisen selvää Syyrian sodan aikana, mutta muut YK-maat ovat kyllästyneet katsomaan asioita sormien läpi.»

Joulukuussa YK:n yleiskokous äänesti läpi päätöksen, jossa vaaditaan täydentämään Syyrian ihmisoikeusrikoksia selvittävän kansainvälisen tutkimuskomitean työtä lisätodisteilla. Niitä voitaisiin hyödyntää myöhemmin sotarikollisten vetämiseksi vastuuseen.

YK-järjestelmään kohdistuvaa arvostelua onnistumiset eivät ole juurikaan vähentäneet. »Yleisö näkee maailmanjärjestöstä lähinnä heikkoudet», Piccone toteaa. Hän muistuttaa, että monenväliset toimijat, kuten YK ja EU eivät ole itsenäisiä, vaan jäsenvaltioidensa luomuksia. »Jäsenvaltiot määräävät, kuinka tehokkaita niistä tulee.»

Kansainvälisen järjestelmän tulevaisuuden kannalta on kiinnostavaa, että ihmisoikeudet ovat löytäneet tiensä myös kestävän kehityksen tavoitteisiin.

Moniin niistä on kirjoitettu alakohtia, joita pidetään liberaalin demokratian edistämisen kannalta ensiarvoisina. Koulutukseen tulisi sisällyttää opetusta ihmisoikeuksista ja maailmankansalaisuudesta. Oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentamiseksi tulisi taata kansalaisten mahdollisuudet osallistua päätöksentekoon.

YK:ssa vetovastuu kestävän kehityksen tavoitteiden toteutuksesta on Camilla Brücknerin edustamalla UNDP:llä. Noin sata maata on pyytänyt YK:n maatiimiä tuekseen tavoitteiden sovittamisessa kansalliselle tasolle.

Joukossa on monia Etiopian tai Kambodžan kaltaisia maita, jotka ovat nimellisesti demokraattisia, mutta täyttävät länsimaisessa katsannossa kaikki autoritaarisen hallinnon kriteerit. Miten on mahdollista, että YK on pystynyt ylipäätään sopimaan tavoitteista, jotka toteutuessaan voisivat uhata autoritaaristen hallitusten asemaa?

Tavoitteista on päätetty YK:ssa 193 valtion konsensuksella, Brückner muistuttaa. »Tavoitteilla on laaja hyväksyntä ja tuki. Jonkin verran optimismi vaihtelee sen osalta, voidaanko kunnianhimoisia tavoitteita toteuttaa vai ei.»

Brückner myöntää, että tavoitteiden tiellä on monia esteitä. Joiltain hallituksilta puuttuu toimeenpanokykyä, toiset ovat vastahakoisia toteuttamaan uudistuksia. »Jokaisessa maassa, jossa teemme yhteistyötä, voimme edetä joissain asetetuista tavoitteista», hän sanoo. Yhdessä maassa se voi tarkoittaa julkishallinnon, toisessa maassa oikeussektorin tai parlamentin vahvistamista. »Teemme aina yhteistyötä hallituksen kanssa.»

Camilla Brücknerin mukaan vapaan kansalaistoiminnan tukeminen on vaikeimpia kohtia myös UNDP:n työsaralla. »Tuemme ihmisten aktiivista osallistumista yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Tilaa sille on vaihtelevasti eri maissa», hän muotoilee.

Euroopan näkökulmasta kansainvälisessä yhteistyössä on tullut takapakkia laajalla rintamalla. Venäjä on lakannut noudattamasta 1970-luvulla syntynyttä sopimusta Euroopan rajojen koskemattomuudesta, ja Britannia pakkaa laukkujaan jättääkseen EU:n.

»EU on tullut olemassaolonsa kannalta kriittiseen pisteeseen. Britannian EU-ero on vain nopeuttanut kehitystä, sillä ongelmat ovat paljon syvempiä», sanoo Neil Melvin Sipristä. »Osittain ne heijastavat unionin dna:ta, joka perustuu konsensuksen etsimiseen Euroopan maiden välille. Se toimi hyvin kylmän sodan aikana ja Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Nyt tämä konsensus on murtumassa.»

Melvinin mielestä unioni ei ole kyennyt vastaamaan maailmanpolitiikan suuriin muutoksiin, kuten Venäjän sotilaalliseen vahvistumiseen sen omassa naapurustossa tai maailmankaupan painopisteen siirtymiseen Tyynellemerelle. Syvemmällä tasolla unionia jakavat erilaiset arvot, mikä näkyy Unkarin ja Puolan politiikassa.

»Pidän todennäköisimpänä skenaariona, että EU marginalisoituu asteittain. On mahdollista, että unioni on pian samanlaisessa tilanteessa kuin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyj 1990-luvun lopussa», Melvin sanoo.

Se tarkoittaisi, että järjestelmä jatkaa toimintaansa, mutta monille Euroopan maille EU ei ole enää tärkein yhteistyöfoorumi. Melvin muistuttaa, että Britannian eron jälkeen Euroopan kolme tärkeintä sotilasmahtia – Venäjä, Britannia ja Turkki – ovat unionin ulkopuolella.

Euroalueen yhteistyö syvenee, mutta muut jäsenmaat ottavat unioniin etäisyyttä, Melvin arvioi. »Ne rakentavat ulkopolitiikkansa useampien vektoreiden varaan: Moskovan, Berliinin, Brysselin, Lontoon ja Washingtonin.»

Looginen seuraus tällaisesta kehityksestä olisi Naton vahvistuminen.

»Useimmat Euroopan unionin jäsenmaat, varsinkin sen itäisellä reunalla, haluavat voimakkaamman Naton. Myös EU:n ulkopuolelle jättäytyvä Britannia panostaa Natoon», Melvin sanoo.

Venäjä tekee nyt kaikkensa iskeäkseen kiiloja EU:n sisälle. Melvinin mukaan EU:n ja Venäjän väliseen vastakkainasetteluun ei ole kuitenkaan yhtä syytä. Presidentiksi vuonna 2000 noussut Vladimir Putin näytti odottavan vielä kautensa alussa, että Venäjä voisi liittyä tasavertaisena kumppanina euroatlanttiseen yhteisöön.

»Venäjällä ajateltiin, että Etyj olisi se instituutio, jossa huolehditaan Euroopan turvallisuudesta», Melvin sanoo. Sitten länsivallat päättivät, että tuota tehtävää ei annettaisi Etyjille, vaan sen hoitaisivat Nato ja Euroopan unioni.

Etyjistä tuli odotushuone, jossa Venäjä vartoi jäsenyyttään noihin kahteen muuhun instituutioon. Jäsenkutsua ei tullut. Sen sijaan EU ja Nato aloittivat laajentumisensa itään: Baltiaan, Mustallemerelle ja Balkanin maihin. Jokainen uusi askel pienensi Etyjin toiminta-aluetta. Lopulta EU osoitti kiinnostuksensa myös Etelä-Kaukasian alueeseen.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan sinetöi suhteiden kariutumisen, mutta Melvinin mukaan »molemmat osapuolet ovat pidelleet veistä», jolla tehtiin selvää Etyjistä Euroopan laajuisena turvallisuusorganisaationa.

»Ukrainan sota ja Krimin anastus muuttivat suhdetta kokonaisen sukupolven ajaksi, eikä yhdentymiseen tai edes kumppanuuteen ole enää mahdollisuuksia.»

Aivan täydellinen EU:n ja Venäjän välirikko ei kuitenkaan ole.

Neil Melvin muistuttaa, että yhteistyö on jatkunut kaikilla niillä alueilla, jotka eivät ole kriisiytyneet. Pohjoisilla alueilla kaikki osapuolet ovat sitoutuneet Arktisen neuvoston ja talousasioista vastaavan Barentsin euroarktisen neuvoston työhön. YK:n merioikeusyleissopimusta on noudatettu tarkasti merirajoja koskevien kiistojen ratkaisussa.

»Kansainvälinen yhteistyö ei ole arvoperustaista hyväntekeväisyyttä, vaan kansallisen edun ajamista. Arktisella alueella Venäjä on sitoutunut yhteisiin periaatteisiin, koska se hyötyy niistä. Siellä Venäjä vetoaa merioikeusyleissopimukseen, mutta Etelä-Kiinan merellä samaa sopimusta ei tulisi sen mielestä soveltaa, koska Venäjä tukee aluekiistassa Kiinaa.»

Myös Etyjin piirissä on yhä toimivia yhteistyömuotoja. Melvin mainitsee Minskin sopimuksen, joka kokoaa Yhdysvallat, Venäjän ja Ranskan samaan pöytään keskustelemaan Ukrainan konfliktin ratkaisusta. Toinen esimerkki on Etyjin suojissa toimiva konfliktinhallintamekanismi, joka on auttanut vähentämään Armenian ja Azerbaidžanin välisiä väkivaltaisuuksia Vuoristo-Karabahin alueella.

»Venäjä pelaa monimutkaista peliä: se aseistaa Vuoristo-Karabahin konfliktin molempia osapuolia ja hyötyy siitä, että jännitteet säilyvät», Melvin sanoo. Konfliktin avulla Venäjä painostaa Azerbaidžania liittymään Euraasian unioniin. Sen etujen mukaista ei kuitenkaan olisi, että alue vajoaisi täysimittaiseen sotaan.

Kansainvälinen yhteistyö ei ole arvoperustaista hyväntekeväisyyttä, vaan kansallisen edun ajamista.

Venäjän ja Kiinan lähentyminen on näkynyt erityisesti arvosteluna toisen maailmansodan jälkeen syntynyttä läntistä maailmanjärjestystä kohtaan. Nousevat vallat ovat rakentaneet vaihtoehtoisia talousinstituutioita BRICS-sateenvarjon alla yhdessä Intian, Brasilian ja Etelä-Afrikan kanssa. Lisäksi Venäjä, Kiina ja Keski-Aasian maat torjuvat yhteistuumin terrorismia ja separatismia Shanghain yhteistyöjärjestössä.

Nousevien valtojen kumppanuutta heikentää yhteisen rakentavan asialistan puuttuminen. Luonnonvarojen kysyntään perustuva talouskasvu liitti BRICS-maat pitkään toisiinsa, mutta tämä malli on tullut tiensä päähän. »Venäjä nilkuttaa eteenpäin, Brasilian talous on romahtanut eikä Etelä-Afrikka edes koskaan päässyt mukaan kärkijoukkoon», Melvin toteaa.

Sipri on selvittänyt tutkimuksissaan, mikä olisi kiinalainen vaihtoehto läntiselle järjestykselle, joka perustuu demokratialle ja vakaudelle. Sellaista ei näytä olevan. Kiina korostaa omia hierarkkiseen yhteiskuntamalliin perustuvia konfutselaisia perinteitään, mutta jakaa läntisen käsityksen rauhan merkityksestä. Siksi maa tukee YK-vetoista rauhanrakennusta, vaikka se sisältäisi demokratisoitumiseen liittyviä tavoitteita.

»Venäjän lähestymistapa poikkeaa tästä. Se on pyrkinyt muotoilemaan oman konservatiivisiin euraasialaisiin arvoihin perustuvan mallin, jossa ortodoksinen usko on keskeisellä sijalla. Kiinalla ja Venäjällä ei ole yhteistä arvoperustaa», Melvin sanoo.

Tämä ei vielä tarkoita, että läntinen liberaalin demokratian malli voittaisi maailmassa. Ensimmäisestä maailmansodasta asti sen kiivain puolustaja on ollut Yhdysvallat. Presidentti Trump on tehnyt selväksi, että Yhdysvallat asettaa nyt etusijalle taloudellisten etujensa ajamisen. Euroopan unionilla taas riittää työtä demokratian puolustamisessa omalla kotikentällään. Kuka voisi ottaa kapulan seuraavaksi?

Neljä vuotta sitten Ted Piccone alkoi tutkia »viittä nousevaa demokratiaa» ja kirjoitti niistä samannimisen kirjan. Hänen argumenttinsa oli, että Intian, Indonesian, Brasilian, Etelä-Afrikan ja Turkin onnistuminen demokratian tiellä määrittelisi jatkossa maailmanyhteisön suuntaa.

Sen jälkeen kaikki viisi maata ovat luisuneet taaksepäin. Intian talous kasvaa vahvasti, mutta hallitsevan hindunationalistisen BJP-puolueen militantit käyvät toimittajien ja toisinajattelijoiden kimppuun. Indonesia on kääntynyt sisäänpäin, samoin kuin talouskriisin ja korruption vaivaama Brasilia. Etelä-Afrikassa presidentti Jacob Zumalla ovat menneet omat ja valtion rahat sekaisin. Turkki on lakannut Picconen mielestä olemasta demokratia.

»Myönteistä sanottavaa on lähinnä pienistä maista, kuten Costa Ricasta, Uruguaysta,Botswanasta, Sierra Leonesta, Liechtensteinista ja Luxemburgista. Niiden tulisi rakentaa yhteenliittymiä, joilla demokratiaa voisi edistää», Piccone sanoo.

Kaikissa näissä maissa on alle kymmenen miljoonaa asukasta. YK:ssa niiden edustajat keskustelevat yhteisistä eduistaan 107 valtion epämuodollisessa pienten valtioiden foorumissa (Forum of Small States), johon myös Suomi kuuluu.

Kai Sauerin mukaan samat arvot vetävät etenkin Euroopan ja Latinalaisen Amerikan maita yhä useammin yhteistyöhön YK-tasolla. »Suomi on toiminut asiakohtaisesti yhdessä esimerkiksi Uruguayn, Guatemalan ja Meksikon kanssa», hän toteaa.