Saksan armeija palasi Baltiaan
Tammikuussa Saksan puolustusvoimat alkoi siirtää sotilaita ja kalustoa Liettuan Ruklaan. 450 saksalaissotilaan on määrä muodostaa vaihtuviin joukkoihin perustuvan monikansallisen Nato-pataljoonan ydin vuosina 2017–2018.
Yhteensä yli tuhannen sotilaan vahvuinen pataljoona on osa Naton niin sanottua ”eteentyönnettyä läsnäoloa” (Enhanced Forward Presence), jonka tavoitteena on lisätä sotilasliiton Venäjälle suunnattua pelotetta. Pataljoona on yksi niistä neljästä, joilla sotilasliitto on vastannut Ukrainan sodan itäisissä liittolaismaissa herättämiin turvallisuushuoliin.
Eteentyönnetystä läsnäolosta sovittiin Naton huippukokouksessa Varsovassa viime vuoden heinäkuussa. Liettuan ohella Nato-pataljoonat päätettiin sijoittaa myös Viroon, Latviaan ja Puolaan. Samalla jaettiin pataljoonien johtovastuu: britit ottivat komentoonsa Viroon sijoitettavan joukon, Kanadasta tuli Latvian pataljoonan johtovaltio, Yhdysvalloista Puolan ja Saksasta Liettuan.
Saksalle sotilaallinen vastuu Liettuassa on looginen jatko Ukrainan kriisissä omaksutulle linjalle. EU-pöydissä Saksa on edistänyt kaikkein aktiivisimmin unionin kaksiraiteista Venäjä-politiikkaa, joka perustuu diplomatialle ja pakotteille. Naton rintamassa Saksa on pyrkinyt vakuuttamaan itäiset liittolaismaat siitä, että Pohjois-Atlantin sopimuksen viides artikla yhteisestä puolustuksesta pitää.
Monista muista Nato-maista poiketen Saksa on tosin samalla toistuvasti painottanut sitä, että Naton on vältettävä provosoimasta Venäjää ja pidettävä kiinni tehdyistä sopimuksista.
Käytännön tasolla Saksan aktiivisuus on näkynyt esimerkiksi siten, että maa oli yksi johtovaltioista Naton uusien erittäin korkean valmiuden joukkojen perustamisvaiheessa. Lisäksi Saksa kaksinkertaisti henkilöstönsä Puolan Szczecinissä sijaitsevassa monikansallisessa esikunnassa, jonka valmiusastetta kohotettiin. Saksa on myös ollut mukana Baltian ilmavalvonnan tehostamisessa, johtanut Naton miinantorjuntalaivuetta Itämerellä sekä osallistunut keskeisiin Nato-harjoituksiin itäisessä Euroopassa.
Saksalaiset ja belgialaiset sotilaat toivotettiin juhlallisesti tervetulleeksi Liettuan Ruklaan helmikuussa.
Saksan Nato-panostuksessa ei ole kyse pelkästään Ukrainan kriisistä, vaan laajemmasta muutoksesta saksalaisessa turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa. Pitkään matalaa turvallisuus- ja puolustuspoliittista profiilia pitänyt Saksa painottaa nyt valmiuttaan kantaa suurempaa kansainvälistä vastuuta.
Tämä ulottuvuus ei jäänyt huomaamatta Liettuan presidentiltä Dalia Grybauskaitėlta, joka viime heinäkuussa kutsui Saksan lupausta johtaa Liettuaan sijoitettavaa Nato-pataljoonaa symbolisesti merkittäväksi. Grybauskaitė korosti, että Saksa ”alkaa ymmärtää vastuunsa Euroopan turvallisuudesta”.
Saksaa on pidetty turvallisuus- ja puolustuspolitiikan alueella pitkään kokoaan pienempänä toimijana. Maan turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on levännyt kahden peruspilarin varassa. Ensinnäkin sitä on leimannut varautunut suhtautuminen sotilaalliseen voimankäyttöön, joka kumpuaa toisen maailmansodan kokemuksista.
Toiseksi Saksa on pyrkinyt toimimaan yhdessä kumppaniensa kanssa ja vahvistamaan monenvälisiä instituutioita, erityisesti EU:ta, Natoa ja YK:ta.
1990-luvun alkupuolelta lähtien näiden kahden peruspilarin välille on syntynyt toistuvaa jännitettä. Saksan kumppanit ovat toivoneet ja jopa vaatineet maalta näkyvää panosta esimerkiksi yhteisiin kriisinhallintaoperaatioihin.
Maan poliittinen johto onkin joutunut usein punnitsemaan, kumpi painaa enemmän: äänestäjäkunnan kielteinen suhtautuminen sotilaalliseen voimankäyttöön vai kumppanien odotukset Saksaa kohtaan.
Saksan hallitusten työtä on tosin helpottanut äänestäjäkunnan vahva tuki monenvälisille instituutioille, ja erityisesti EU:lle. Hallitukset ovat voineet perustella epäsuosittuja operaatioita vetoamalla kansainvälisiin velvoitteisiin ja kumppanien odotuksiin. Hyvä esimerkki oli EU-vetoinen sotilasoperaatio Kongon demokraattisessa tasavallassa vuonna 2006, jonka yhteydessä eurooppalainen ulottuvuus nostettiin toistuvasti esiin.
Siitä huolimatta Saksan turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on monien kumppanien näkökulmasta ollut sekä varovaista että ailahtelevaa.
Esimerkiksi Gerhard Schröderin ensimmäisen hallituksen (1998–2002) aikana Saksa lähti merkittävällä panoksella mukaan kansainvälisiin operaatioihin niin Kosovossa kuin Afganistanissakin. Sen jälkeen Saksan asenne kuitenkin muuttui taas asteittain varauksellisemmaksi. Tämä suuntaus saavutti lakipisteensä, kun Nato-kumppanit perustivat lentokieltoalueen Libyaan vuonna 2011. Kumppaniensa pettymykseksi Saksa ei antanut operaatiolle edes poliittista tukea vaan äänesti tyhjää YK:n turvaneuvostossa. Lisäksi Saksa veti pois henkilöstönsä Naton Välimerellä operoineista AWACS-lentokoneista.
Lähde: IISS Military Balance 2017
Vaikka Libya-operaatio on jälkeenpäin tuomittu monella tapaa epäonnistuneeksi, Saksan toimintaa operaation yhteydessä pidetään edelleen varoittavana esimerkkinä niin Saksassa kuin kumppanimaissa. Se loi kuvaa Saksasta epäluotettavana ja itsekkäänä oman tien kulkijana, jolle kumppanit ovat tärkeitä vain juhlapuheissa.
Libya-operaatiosta tullut kolaus Saksan maineelle lienee ollut monen saksalaisen päättäjän takaraivossa, kun maa on viime vuosina kääntänyt kurssiaan. Taustalla vaikuttaa luonnollisesti myös Saksan nousu EU:n taloudelliseksi ja poliittiseksi johtovaltioksi. Sen myötä odotukset Saksaa kohtaan ovat entisestään kasvaneet.
Saksan näkökulmasta on tärkeää varmistaa, ettei brexit-prosessi heikennä EU:ta entisestään.
Ensimmäiset merkit muutoksesta saksalaisessa turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa ajattelussa saatiin syyskuun 2013 liittopäivävaalien jälkeen. Jo ennen uuden hallituksen muodostamista liittopresidentti Joachim Gauck nosti Saksan kansainvälisen vastuun keskeiseksi teemaksi Saksojen jälleenyhdistymisen vuosipäivänä pitämässään juhlapuheessa.
Kristillisdemokraattien ja sosiaalidemokraattien joulukuussa 2013 muodostama hallituskoalitio otti Gauckin viestin nopeasti omakseen. Münchenin turvallisuuskonferenssissa tammi-helmikuussa 2014 Gauck, ulkoministeri Frank-Walter Steinmeier ja puolustusministeri Ursula von der Leyen vetosivat kuorossa aktiivisemman ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan puolesta.
Tapahtumat Euroopan turvallisuusympäristössä ovat sen jälkeen pakottaneet Saksan tarjoamaan sanoilleen katetta – ehkä hiukan pikemmin kuin mihin maa oli tosiasiassa valmistautunut. Vain vajaa kuukausi Münchenin turvallisuuskonferenssin jälkeen Venäjä valtasi Krimin, ja Ukrainan kriisistä muodostui ensimmäinen merkittävä testi Saksan aktiivisemmalle ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.
Saksa on ottanut suuremman roolin myös Lähi-idässä. Se päätti vuonna 2014 toimittaa sotatarvikkeita suoraan konfliktialueelle Pohjois-Irakiin aseistaakseen Isisiä vastaan taistelevia kurdijoukkoja.
Kun Ranska aktivoi EU:n keskinäisen avunannon lausekkeen Pariisin terrori-iskujen jälkeen marraskuussa 2015, Saksa vastasi avunpyyntöön yllättävänkin pontevasti: maa kasvatti osuuttaan sekä kurdijoukkojen koulutuksessa Pohjois-Irakissa että YK-operaatiossa Malissa. Lisäksi Saksa ryhtyi tukemaan Ranskaa ja muita kansainvälisen koalition jäseniä Isisiä vastaan tehtävien ilmaiskujen suorittamisessa. Vaikka saksalaisjoukkoja ei lähetetty varsinaisiin taistelutehtäviin, vahvalla enemmistöllä syntynyt päätös Syyria-operaatiosta oli silti symbolisesti merkittävä.
Saksan hallituksen viime vuoden heinäkuussa julkaisema turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko vahvistaa vuonna 2013 alkaneen aktiivisemman suuntauksen. Se painottaa Saksan velvollisuutta osallistua ”globaalin järjestyksen muotoilemiseen”. Selonteon mukaan Saksa on valmis ottamaan tarvittaessa johtovastuun EU:n ja Naton piirissä.
Kaiken muutoksen keskellä on kuitenkin muistettava, että Saksan turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa on myös paljon jatkuvuutta, joka nojautuu maan pasifistiseen ja antimilitaristiseen perinteeseen. Kansainvälisiin kriiseihin tulee Saksan mukaan edelleen etsiä kokonaisvaltaisia, ei sotilaallisia ratkaisuja. Lisäksi liittopäivät osallistuvat keskeisesti päätöksentekoon sotilaallisista operaatioista, mikä takaa, että äänestäjien mielipiteillä on vastaisuudessakin painoa.
Saksan roolia määrittävät myös materiaaliset reunaehdot: poliittisesta vaikutusvallastaan huolimatta Saksan sotilaalliset voimavarat ovat vasta EU:n kolmanneksi suurimmat Britannian ja Ranskan jälkeen. Lisäksi useat raportit ovat viime vuosina osoittaneet, että Saksan puolustusvoimien kalusto on korkeintaan välttävässä kunnossa ja sen varustelutasossa on selkeitä puutteita. Vaikka istuva hallitus on nostanut puolustusmäärärahoja ja suunnitellut käyttävänsä puolustushankintoihin 130 miljardia euroa seuraavien 15 vuoden aikana, ei Saksasta ole tulossa sotilaallista suurvaltaa.
Saksa aikookin myös jatkossa rakentaa kumppanuuksien varaan. Se on syventänyt kahdenvälistä yhteistyötään muun muassa Hollannin kanssa ja haluaa vahvistaa Naton eurooppalaista pilaria.
Kumppanuuksiin liittyvät kuitenkin myös Saksan suurimmat huolenaiheet. Britannian EU-kansanäänestyksen tulos oli Saksalle kova isku poliittisesti. Saksan näkökulmasta on tärkeää varmistaa, ettei brexit-prosessi heikennä EU:ta entisestään. Joka tapauksessa Britannian lähtö kasvattaa Saksan vastuuta EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta – halusi Saksa sitä tai ei.
Brexit-prosessiakin suurempaa huolta Saksassa aiheuttaa Donald Trump. Nato ja linkki Yhdysvaltoihin ovat olleet koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan Saksan turvallisuuden tärkein tae ja ovat sitä edelleen.
Yhdysvaltain sitoutuminen Euroopan turvallisuuteen on Saksan näkökulmasta edelleen elintärkeää. Radikaali muutos Yhdysvaltain turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa asettaisi Saksan perustavanlaatuisten kysymysten äärelle ja voisi pakottaa maan roolin, johon sillä ei ole poliittisia eikä materiaalisia valmiuksia.
Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisen instituutin Euroopan unioni -tutkimusohjelmassa.