Eturivin suomalaispoliitikoihin kuulunut Astrid Thors (r.) on uuden edessä.

Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön Etyjin vähemmistövaltuutetun työt Haagissa Hollannissa loppuivat Venäjän vastustukseen viime vuoden elokuussa.

Helmikuussa tuli pakit oikeusministeriltä. Thors oli hakenut tasa-arvovaltuutetuksi, mutta tehtävään valittiin Tehyn edunvalvontajohtaja Jukka Maarianvaara, joka on tehnyt uransa ammattiyhdistysliikkeessä.

Thorsin mielestä valinta osoittaa, miten suuri vaikutusvalta nimittävällä ministerillä on. Suomen hallituksessa ei ole tapana puuttua toisten ministereiden nimityksiin.

”Jossain mielessä minulla ja nimittävällä viranomaisella eli oikeusministerillä voi olla eri käsitys tasa-arvovaltuutetun toiminnan painopisteistä ja toimitavoista.”

Etyj-mandaatin päättymiseen liittyvistä käänteistä Thors on vaitonainen, kun häneltä kysyy, oliko taustalla Venäjä.

”Sanon mieluummin, että oli vain yksi osallistujavaltio, joka ei halunnut jatkoani.”

”Kun ottaa huomioon venäläisissä viestimissä olleen kritiikin minua kohtaan, se liittyi ilmeisesti Krimiin.”

Thors olisi halunnut jatkaa vähemmistövaltuutettuna, sillä hän piti työstään.

”Minua ottaa päähän, ettei jatkokautta tullut”, hän sanoo.

Thorsin tiimin oli tarkoitus vahvistaa esimerkiksi vähemmistöjen oikeutta saada tietoa kotimaansa asioista omalla kielellään. Thorsin mukaan osa entisen Neuvostoliiton ja Jugoslavian alueiden maista tiedottaa lainsäädännöstä tai viisumisäännöistä kansalaisilleen vain valtion virallisella kielellä, jota kaikki eivät ymmärrä.

”Se antaa tilaa propagandalle”, hän lisää.

Myös luottamuksen rakentamisessa vähemmistöjen ja valtiokoneistojen välille olisi riittänyt parannettavaa.

Thors kuvaa vähemmistövaltuutetun työtä hiljaiseksi diplomatiaksi. Hän teki kolmen vuoden aikana noin 60 matkaa ja tapasi valtioiden päämiehiä, ulkoministereitä, viranomaisia ja kansalaisjärjestöjen edustajia. Thors vieraili erityisesti Balkanilla, Itä-Euroopassa ja Keski-Aasian maissa.

Painopisteenä oli pitkäjänteinen ja ennaltaehkäisevä työ sisäisesti jakautuneissa maissa. Vähemmistövaltuutettu voisi antaa valtioille tarvittaessa varoituksia, mutta Thorsin mukaan tarkoitus on enemmänkin luoda hallituksille poliittista painetta uudistuksiin.

Thorsin väki neuvoi parlamentteja lainsäädäntötyössä, tuki oppilaitosten rakentamista ja opasti etnisesti jakautuneita maita laatimaan strategioita yhteistyöstä.

”Esimerkiksi Moldovassa ihmiset kokevat olevansa joko moldovalaisia, romanialaisia tai venäläisiä. Heidät pitäisi saada toimimaan toistensa kanssa”, Thors tarkentaa.

EU:n integraatio merkitsee sitä, että rajojen kirous vähenee.

Vähemmistövaltuutetun työkalupakkiin Thors otti myös jalkapallotestin, jonka avulla ihminen voi pohtia oman identiteettinsä ja kansalaisuutensa suhdetta.

”Kysyn vähemmistön edustajalta, mitä maata hän kannattaa jalkapallossa.”

Ennalta on vaikea arvata, mitä esimerkiksi Slovakiassa asuva unkarilaistaustainen jalkapallofani vastaa tähän kysymykseen. Thors sanoo, että vähemmistöjen pitää ymmärtää se, että vähemmistöoikeuksien saaminen edellyttää heiltä halua asettua pysyvästi nykyiseen kotimaahan.

Valtiot kieltävät usein ongelmiensa olemassaolon, ja virallisen liturgian mukaan kaikki on aina hyvin, Thors kertoo. Vähemmistövaltuutettu kuitenkin raportoi maiden ongelmista Etyjin sisäpiirissä toimimalla tiivisti puheenjohtajamaan kanssa.

Thors on tehnyt työuransa Eurooppa-, vähemmistö- ja turvallisuuspolitiikan parissa

”Jokaisen pitäisi pystyä asumaan turvallisesti ja samoin oikeuksien siellä, missä hän on”, Thors tiivistää poliittisen uransa johtotähden.

Thors lähti tosissaan politiikkaan nelikymppisenä RKP:n ministerin Ole Norrbackin kannustamana. Hän toimi tämän erityisavustajana ja poliittisena sihteerinä 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa. Thors oli ehdolla Suomen ensimmäisissä eurovaaleissa 1996 ja vuotta aiemmin eduskuntakuntavaaleissa. Ehdokkaaksi lähteminen ei kuitenkaan ollut itsestäänselvyys, vaikka hän oli harjoitellut politiikantekoa jo nuorena kouluneuvostossa.

Politiikkaan Thorsia vei erityisesti kiinnostus kansainvälisiin asioihin. Kun Berliinin muuri murtui, hän vieraili esimerkiksi Kroatiassa puhumassa siitä, miten Suomessa on järjestetty vähemmistöasiat.

”Minua kiinnostivat ympäristöasiat, maapallon rajalliset resurssit ja Rooman klubi”, Thors jatkaa. Vuonna 1968 perustettu Rooman klubi on keskustelufoorumi, joka nostaa esiin globaaleja ongelmia muun muassa luonnonvarojen rajallisuudesta ja ympäristöongelmista.

Vuoden 1995 eduskuntavaaleissa Thor ei pärjännyt. Seuraavan vuoden eurovaalien ääniharava oli Paavo Väyrynen (kesk.) yli 157 000 äänellä, mutta Brysseliin pääsi myös Astrid Thors. Hän sai reilut 39 000 ääntä. Thors istui Euroopan parlamentissa kahdeksan vuotta ja teki töitä erityisesti vähemmistöasioiden parissa.

Tuona aikana EU eli kukoistuskauttaan ja laajeni Itä-Eurooppaan. Vähemmistöasiat olivat esillä myös Brysselissä ja laajentumisneuvotteluissa. Thors muistaa esimerkiksi, miten parlamentissa puhuttiin hollantilaisesta Max van der Stoelista, joka toimi tuolloin ensimmäisenä Etyjin vähemmistövaltuutettuna.

”En koskaan tavannut häntä, mutta me puhuimme parlamentissa siitä, mitä hän mahtoi ajatella milloin mistäkin asiasta. Hän oli minulle myyttinen figuuri”, Thors sanoo.

Thors muistelee meppivuosiaan muutoinkin hymyssä suin. Hän koki, että ovet Eurooppaan ovat auki ja hänellä itsellään on kolme-neljä identiteettiä: suomenruotsalainen, suomalainen, pohjoismaalainen ja eurooppalainen. EU:n laajentuminen oli huomattava saavutus.

”EU:n integraatio merkitsee sitä, että rajojen kirous vähenee. Se on vähemmistöille tärkeää, koska on helpompi liikkua rajojen yli, opiskella ja esimerkiksi vastaanottaa tv-lähetyksiä ulkomailta.”

Euroopan nykytilasta hän sanoo olevansa murheissaan. Maanosaa repivät pakolaisten tulo, johtavien populistien puheet, Ukraina ja Donald Trump.

”Tilanne Euroopassa on täysin päinvastainen kuin silloin meppivuosinani. Rajat tulevat uudestaan.”

Euroopan muuttumisesta Thors nostaa esimerkiksi Etyjin. Helsingissä 1975 pidetyn Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin päätösasiakirjassa Itä-Euroopan maat korostivat rajoja. Thorsin mielestä nyt länsi on ruvennut puolustamaan rajoja. Lisäksi Ukrainan konflikti on jo vaikuttanut siihen, että joissakin Etyj-alueen maissa vähemmistöihin suhtaudutaan epäluuloisesti, potentiaalisina terroristeina ja separatisteina. Maita hän ei kuitenkaan halua nimetä erikseen.

Laajemmin Ukrainassa on ollut Thorsin mukaan pitkään monenlaista eriytymistä: kielellistä, uskonnollista ja etnistä. Eroja on myös historian tulkinnassa – siinä kuka oli sankari ja kuka konna toisen maailmansodan aikana.

Samanlaista kiistaa historian tulkinnasta käydään Thorsin mukaan esimerkiksi myös Moldovassa.

”Olemme Suomessa tosi onnellisia siitä, että suomen- ja ruotsinkielisten välille ei syntynyt eroa ja vastakkainasettelua, vaan päinvastoin sota yhdisti maan monella tapaa”, Thors sanoo. Asia on hänelle henkilökohtainen ja liikuttaa häntä silminnähden.

Suomenruotsalaisten nykyinen asema ei ole Thorsin mukaan yksiselitteinen Suomessa. Monet asiat ovat hyvällä tolalla, ja kaksikielisyyteen suhtaudutaan myönteisemmin kuin ennen. Sen sijaan vain ruotsia puhuvien keskuudessa on lisääntynyt tunne siitä, että heitä työnnetään taka-alalle.

Thors on havainnut, että moni suomenruotsalainen on lähtenyt viime vuosina Suomen poliittisen ilmapiirin ja toisaalta töiden perässä Ruotsiin, erityisesti Tukholmaan.

”Myös suomenruotsalaisissa lehdissä on keskusteltu siitä, olemmeko itse jollakin tavalla sulkeutuneet.”

Hän pohtii asiaa myös omasta kokemuksestaan. Ainakin Thorsin lapsuudessa eritaustaiset ihmiset olivat ehkä nykyistä enemmän toistensa kanssa tekemisissä.

Thors syntyi Helsingissä, mutta perhe muutti pian Uuteenkaarlepyyhyn Pohjanmaalle, jossa hänen isänsä työskenteli lehtorina paikallisessa opettajankoulutuslaitoksessa. Thors kasvoi ensimmäiset neljä–viisi ikävuottaan ruotsinkielisessä kodissa. Kun perhe muutti Helsinkiin Pohjois-Haagaan, hän ei osannut sanaakaan suomea.

”Minut pistettiin ulos muiden lasten kanssa. Nykyään sitä ei välttämättä enää tapahtuisi, kun ihmisten vapaa-aika on niin organisoitua.”

Suomen kieli alkoi tarttua, kun Astrid-tyttö leikki pihan lasten kanssa ja juoksi karkuun ”puliukkoja” Haagan metsissä. Thors kertoo, että nämä ukot olivat sodan käyneitä miehiä, jotka olivat menettäneet mielenterveytensä, syrjäytyneet ja alkoholisoituneet.

”Lapset pelkäsivät heitä, vaikka oikeasti he eivät tehneet meille mitään pahaa”, Thors muistelee.

Olemme Suomessa tosi onnellisia siitä, että suomen- ja ruotsinkielisten välille ei syntynyt eroa ja vastakkainasettelua.

Alkuvuoden keskustelua kaksoiskansalaisista Thors pitää hämmentävänä. Vähemmistövaltuutettuna hän törmäsi aiheeseen usein – ja useilla eri tavoilla.

Venäjällä on esimerkiksi sopimus joidenkin maiden kanssa siitä, että se sallii kaksoiskansalaisuuden. Keski-Aasian maiden asukkaille Venäjän passi on arvokkaampi kuin näiden omat, koska se mahdollistaa vapaamman liikkumisen. Samoin Romanian ja Moldovan kaksoiskansalaisuus sallii vapaamman pääsyn rajojen yli.

Unkari taas on antanut kaksoiskansalaisuuksia niille, jotka pystyvät osoittamaan olevansa unkarilaista alkuperää. Maa vakuuttaa perustuslaissaan huolehtivansa ulkomailla asuvista unkarilaisista. Latvia on sallinut kaksoiskansalaisuuden EU-kansalaisille, kanadalaisille ja yhdysvaltalaisille ja australialaisille, mutta ei venäläisille. Puola taas jakaa entisen Neuvostoliiton alueen syntyperäisille puolalaisille niin sanottua Karta Polakaa, puolalaiskorttia, jolla pääsee helpommin maahan.

Kokonaan toinen juttu on se, että esimerkiksi Venäjä on jakanut kaksoiskansalaisuuksia ilman anomusta. Näin Venäjä on toiminut esimerkiksi Georgian ja Krimin kohdalla.

”Jos Venäjä antaa suurelle ihmisjoukolle kansalaisuuden, josta ei ole mahdollista kieltäytyä, eikä valtiolla ole sen kanssa sopimusta, joka mahdollistaa kaksoiskansalaisuuden, se on todella vaikea tilanne näille ihmisille.”

Thorsin edeltäjä, norjalainen Knut Vollebæk aloitti työn, jolla yritettiin laatia Etyj-alueella suosituksia ja yhteisiä pelisääntöjä kansalaisuusasioissa, mutta se osoittautui vaikeaksi.

Thors toivoo, ettei Suomi lähde syrjivälle linjalle. Ensin pitäisi haravoida järjestelmä, ei romuttaa sitä.

”Ymmärrän hyvin, että joissakin viroissa käsitellään arkaluontoisia tietoja tai käytetään merkittävää julkista valtaa, jolloin voidaan edellyttää vain Suomen kansalaisuutta. Mutta monilla on aidosti siteitä kahteen maahan.”

EU:n luottamusta rapauttaa Thorsin mielestä myös se, että EU-maiden johtajien sanojen ja tekojen välillä on ristiriita. Juhlapuheissa kaikuvat tavoitteet jäävät keskeneräisiksi.

Kun EU esimerkiksi pyrkii torjumaan yhä voimallisemmin terrorismia ja lisäämään turvallisuutta, pitää huolehtia erityisesti siitä, että on konkreettisia välineitä toteuttaa suunnitelmat, hän painottaa.

Yhteistyö nousee toistuvasti esiin Thorsin puheissa. Yhteistyötä tulee pystyä tekemään yli rajojen.

YK:n tilanne näytti viime vuonna Thorsin mielestä optimistiselta, kun maailmanjärjestö onnistui valitsemaan uuden pääsihteerin, portugalilaisen António Guterresin. Tammikuussa yhteistyön mahdollisuudet kuitenkin synkkenivät.

”Yhdysvaltain uuden presidentin nimityksen jälkeen monessa järjestössä on huolta toimintamahdollisuuksista. Samalla pitäisi pystyä vaikuttamaan ilmastonmuutokseen ja väestömäärän kehitykseen”, Thors pohtii.

Mutta kuten niin usein ennenkin, poliittiset johtajat kääntävät kansalaisten kiinnostuksen identiteettikysymyksiin, kun huomio halutaan pois joistakin ongelmista, ei ole talouskasvua tai muuta, mistä iloita, Thors jatkaa.

Vähemmistövaltuutettuna hän oppi erityisesti Balkanilla sen, miten syvälle ihmisten elämään politiikka ulottuu. Jopa siivoojan työpaikan saaminen voi riippua puoluekannasta.

Puhumattakaan maiden ja alueiden lipuista ja muista tunnuksista, joista käydään vieläkin repiviä riitoja.

”Poliittisten johtajien intresseissä voi olla ylläpitää tällaista”, hän huokaa syvään.