Viimeisen kymmenen vuoden aikana tärkeimpiä Euroopan pankki- ja velkakriisin hoidon vaatimia päätöksiä ovat tehneet euroalueen valtionpäämiehet, valtiovarainministerit sekä troikka eli Euroopan keskuspankki, Euroopan komissio ja Kansainvälinen valuuttarahasto. Ranskalainen ekonomisti Thomas Piketty kiinnittää nimekkään kirjoittajatiiminsä kanssa huomiota euroalueen päätöksenteon vikoihin pamfletinomaisessa teoksessaan Pour un traité de démocratisation de l’Europe. Valuuttaa koskeva päätöksenteko on kirjoittajien mukaan pesiytynyt »poliittisen kontrollin kuolleeseen kulmaan, jonkinlaiseen demokratian mustaan aukkoon». Kirja siteeraa Jürgen Habermasia, joka nimittää euroalueen päätöksentekoa »jälkidemokraattiseksi autokratiaksi».

Euroopan parlamentin valtuudet eivät ulotu euroalueen päätöksentekoon. Se jäi sivustakatsojaksi, kun kriisivuosina sovittiin velkaongelmiin ajautuneiden ongelmamaiden talouden korjaamisesta ja pankkien sijoittajavastuun asteittaisesta toteuttamisesta.

Kirjoittajat ehdottavat euroalueen parlamenttia ja pohjaavat ehdotuksensa Lissabonin sopimuksen pöytäkirjaan numero 14. Siinä todetaan, että jäsenmaat ovat tietoisia siitä, että eurovaltioiden vuoropuhelun tiivistämiseksi on tarpeen antaa erityismääräyksiä. Kirjoittajat nojaavat myös Euroopan unionin tuomioistuimen vuonna 2012 antamaan ratkaisuun, jonka mukaan jäsenmaat voivat solmia keskinäisiä sopimuksia, mikäli ne eivät ole ristiriidassa perussopimusten kanssa.

Tiimi on laatinut euroalueen demokratisoimiseksi sopimuksen muotoon kirjoitetun ehdotuksen. Euromaiden parlamentit nimeäisivät neljä viidesosaa uuden parlamentin jäsenistä ja Euroopan parlamentti yhden viidesosan. Jäsenmääräksi kirjoittajat ehdottavat 400:aa. Suomen edustajamäärä olisi kuusi.

Uusi parlamentti toimisi Lissabonin sopimuksen rinnalla. Kansalliset parlamentit pääsisivät päättämään euroalueen kehittämisestä ja mahdollisesta syventämisestä, sillä osallistuminen kansallisiin vaaleihin on pysynyt korkeampana kuin Euroopan parlamentin vaaleissa – myös Suomessa. Vuoden 2014 eurovaaleissa äänestysprosentti oli Suomessa 39,1. Viime eduskuntavaaleissa vastaava luku oli kotimaassa 70,1.

Kirjoittajat esittävät perustellusti, että euroalueen päätöksenteon avoimuutta olisi lisättävä hyvissä ajoin ennen seuraavaa euroalueen taloudellista taantumaa ja arvaamattomia kriisejä.

Suomen seuraava EU-puheenjohtajuuskausi alkaa vuoden 2019 puolivälistä, ja Suomen on kyettävä esittämään kauden teemat jo kuluvan vuoden lopussa. Nähtäväksi jää, keskustellaanko euroalueen parlamentista.

Saksalaistutkija Ulrike Guérot on antanut kirjalleen hätkähdyttävän nimen: Der neue Bürgerkrieg, uusi kansalaissota. Guérot ei tarkoita Syyrian tai Ukrainan kaltaista tilannetta. Oikeistopopulistit Ranskassa, Itävallassa ja Saksassa ovat kuitenkin viljelleet samaa termiä, hän toteaa.

Oikeistopopulismi ei ole pudonnut taivaasta, vaan se on kirjoittajan mukaan reaktio uusliberalismin perversseihin seurauksiin. Hän arvostelee tiukasti Saksan EU-politiikkaa. Maassa korostetaan Saksan ja Euroopan eturistiriitoja. Vielä 1990-luvulla maan johdossa katsottiin, että ei ole mitään saksalaista etua, joka ei samalla olisi eurooppalaisten etujen mukainen.

Saksan aggressiivinen, palkkojen polkemiseen perustunut vientistrategia on raunioittanut teollisuutta esimerkiksi Luoteis-Ranskassa ja Pohjois-Englannissa. Näillä alueilla oikeistopopulismi kukoistaa. Silti taloudellinen kasvu ja investoinnit eivät sellaisenaan riitä populismin torjuntaan. Tunteet ovat tärkeämpiä kuin tosiasiat, sanoo Guérot. Häntä huolestuttaa, että kautta Euroopan nuorten – ja erityisesti nuorten miesten – usko demokratiaan parhaana hallitusmuotona on hiipumassa.

Guérot ottaa pamfletissaan kieltämättä ylivoimaiselta tuntuvan tehtävän vakuuttaa, että yhteinen Euroopan tasavalta, ei siis liittovaltio, olisi ratkaisu EU:n ongelmiin. Vaikka kansallismielisyyttä lietsotaan, Euroopan kansalaisten aatteelliset ja poliittiset jakolinjat eivät enää kulje kansojen välillä vaan niiden sisällä. Kansallisesta yhtenäisyydestä ei kannata puhua, ei Britanniassa, Ranskassa, Saksassa, Itävallassa tai Puolassakaan.

Euroopan tasavaltaa on pidetty mahdottomana poliittisena ratkaisuna muun muassa siksi, että ei ole yhteistä eurooppalaista julkisuutta eikä yhteistä kieltä. Guérot ei niele tätä perustelua. Hän ottaa esimerkiksi Intian, joka on demokratia, vaikka maassa on parikymmentä virallista kieltä ja suuri määrä lukutaidottomia. Oikeistopopulismin vahvistuminen kertoo ehkä vain siitä murheesta, että kansallisvaltio ei pohjimmiltaan enää toimi. Tutkimus, tiede, kulttuuri ja taide ovat kirjoittajan mukaan hyvästelleet kansallisvaltion aikoja sitten.

Guérot pitää olennaisena kysymyksenä sitä, haluavatko eurooppalaiset todella eurooppalaista demokratiaa vai ainoastaan yhteisen markkina-alueen ja valuutan. Jälkimmäisessä tapauksessa Eurooppa kulkee kohti kiinalaista esikuvaa, sillä kulutus ilman demokratiaa ja vapautta toimii oikeastaan aika hyvin.

Eero Vuohula on entinen Euroopan komission ja Suomen Pankin virkamies. Yrjö Lautela on vapaa toimittaja.

KONSERVATIIVI. Presidentti Recep Tayyip Erdoğanin eurasianismiin liittyy ajatus länsimaiden vastaisesta valtioprojektista. Kuva: Recep Tayyip Erdoğan/Flickr

 

Viimein aika on koittanut: uudessa Turkissa todellinen kansa syrjäyttää maallisen eliitin, joka haluaa tehdä Turkista länsimaisen.

Tätä populistista sanomaa Turkin hallituspuolueen AKP:n johto on levittänyt menestyksekkäästi autoritaarisen presiden­tin Recep Tayyip Erdoğanin johdolla. Viimei­sen kymmenen vuoden aikana yhden miehen liikkeeksi muuttunut AKP on murjonut maan­rakoon kaikki demokratian vahvistamiseen tähdänneet reformit. Puolue toteutti niitä eritoten vuosina 2002–2005, jolloin se yritti kiriä Turkin EU-jäsenyysneuvotteluiden aloit­tamista.

»Jos kutsut itseäsi muslimiksi, se merkit­see, että ymmärrät tämän: yhdellä puolella on oikeus, toisella vääryys ja epäoikeudenmukai­suus. Muslimin tehtävä on olla hyvän ja oikean puolella – me emme ole puolueettomia. Me osoitamme puolemme ja olemme oikeuden puolella. Yhdellä puolella seisoo kansakunta, toisella valtio. Me seisomme kansan puolella,» Erdoğan muotoili kesällä 2014 presidentinvaalikampanjansa aikana.

Nyky-Turkki haikailee idän ja Keski-Aasian suuntaan. Kyse on eurasianismin houkutuk­sesta – siitä, että valtapuolue AKP pyrkii raken­tamaan uutta islamilais-konservatiivista val­tiota ja kyseenalaistaa perustavanlaatuisesti maan suuntautumisen länsimaihin.

Keskustelut tiiviimmästä yhteistyöstä tai jopa strategisesta liitosta Venäjän, Kiinan ja Intian kaltaisten maiden kanssa ovat hyödyl­linen vastapaino länsimaiden leirissä itsensä kiusaantuneeksi tuntevalle Turkille. Eurasia­nismin houkutusta lisää myös se, että Venäjä ja Kiina eivät kysele Turkin sisäisen demokra­tiakehityksen perään. Miten tähän päädyttiin?

 

2000-luvun alussa EU:ssa ajateltiin, että Venäjä ja Turkki voisivat jakaa yhteiset euroop­palaiset arvot ja instituutiot tai vähintäänkin olla niiden jatkeita. Varsinkin Turkkiin kohdis­tui suuria odotuksia. Suomessa Martti Ahti­saari, Olli Rehn ja Matti Vanhanen olivat ainakin julkisissa kommenteissaan vakuut­tuneita projektin onnistumisesta.

»Turkki on selvästi edistynyt ja sillä on erit­täin suurena maana minun mielestäni mah­dollisuudet kehittyä edelleen ja yltää sellai­seksi eurooppalaiseksi maaksi, joka nojaa nii­hin arvoihin ja periaatteisiin, joita EU-jäsenyys edellyttää», totesi pääministeri Vanhanen MTV Uutisten mukaan vuonna 2004.

Vuodesta 2010 eteenpäin toiveet ovat osoit­tautuneet vähintäänkin ennenaikaisiksi. Sekä Venäjällä että Turkissa on nyt autoritaarinen johtaja.

EU:n suhteita Turkkiin ja Venäjään voi tar­kastella demokratiaviennin standardimal­lilla. EU:n lisäksi myös Yhdysvallat on vie­nyt demokratiaa 2000-luvun alusta alkaen. Mallin perusajatuksen mukaan Lähi-idän, Pohjois-Afrikan ja osin myös Venäjän demo­kratisoituminen tapahtuisi talouden liberali­soinnin myötä. Perinteisesti autoritaarisesta valtionjohdosta riippuvaisen keskiluokan pai­kan ottaa maailmankauppaan kiinnittynyt, valtiosta erillinen ja uusi keskiluokka. Tämä ryhmä toisi mukanaan moniarvoisen demo­kratian ennemmin tai myöhemmin.

Demokratiaviennin olisi pitänyt toteu­tua Turkissa, jos missä. Maa on 1980-luvulta alkaen vapauttanut kotimarkkinoitaan ja liit­tynyt taloudellisesti kiinteäksi osaksi länsi­maiden johtamaa liberaalia maailmanjärjes­tystä. Sen sijaan siihen keskeisesti liittyvään moniarvoiseen demokratiaan Turkki ei kiin­nittynyt. Päinvastoin: viimeisen kymmenen vuoden aikana autoritaarinen hallinto on palannut maahan.

 

Kylmän sodan päättyminen johti Turkin kan­sainvälisen roolin uudelleenmäärittelyyn. 1990-luvulla poliittisesti vaikutusvaltaisen armeijan piirissä levisi katsantokanta, jonka mukaan Turkin perinteinen kytkeytyminen länsimaihin ei enää palvellut sen kansallisia etuja.

Samalla vuosikymmenellä niin sanotun kemalistisen eli sekulaari-nationalismiin tukeutuvan älymystön piirissä levisi eurasia­nismin suuntaus. Se kyseenalaisti Turkin suuntautumisen länteen. Eurasianismi tar­koitti länsimaiden hylkäämistä Turkin ainoana ulkopolitiikan suuntana. Venäjä, Kiina sekä muut ei-eurooppalaiset valtiot nähtiin kai­vattuina vaihtoehtoina.

Eurasianismin kannattajat katsoivat, että länsimaat eivät kunnioittaneet Turkin valtion suvereeniutta esimerkiksi kurdivähemmistön oikeuksien perään huudellessaan. Uusliberaali talouspolitiikka hajotti heidän mielestään Tur­kin sosiaalista yhtenäisyyttä. Demokratiavientiin sitoutuneiden länsimaiden katsottiin uhkaavan Turkin tasavallan pyhimpiä arvoja: yhtenäisvaltiota, itsemääräämisoikeutta ja sekulaaria valtiojärjestystä.

2000-luvun alussa Turkin poliittinen isla­milainen liike, josta nykyinen hallituspuo­lue AKP suoraan polveutuu, ajautui sisäiseen murrokseen. Liike jakautui kahtia, traditiona­listeihin ja uudistajiin. Kyse ei ollut niinkään maailmankuvallisesta kahtiajakautumisesta vaan taktiikasta.

Erdoğanin alaisuudessa Turkki on autoritaarisempi kuin kertaakaan toisen maailmasodan jälkeen.

Uudistajat katsoivat, ettei heidän ollut mahdollista päästä valtaan radikaalilla isla­mistisella sanomalla. Heidän oli omaksuttava laajoja piirejä puhutteleva poliittinen agenda. Länsimaisuuden vastaista retoriikkaa julista­neista islamisteista tuli Turkin EU-jäsenyyden ja maan liberalisoinnin tärkein kannattaja­ryhmä, jonka kelkkaan hyppäsivät niin pieni liberaali älymystö kuin Istanbulin mahtava bisneseliittikin.

»Muslimidemokraateiksi» luonnehditut entiset islamistit rakensivat Turkin kyliin ja kaupunkeihin uskollisen kannattajapohjan. He loivat uuden, Anatolian tiikereiksi kutsutun, ulkomaanvientiin suuntautuneen ja perin­teisesti konservatiivisiin arvoihin kiinnitty­neen keskiluokan – juuri sen ryhmän, jonka demokratiaviennin standardimallin mukaan olisi pitänyt nujertaa kaikkivoipa autoritaari­nen valtio ja luoda moniarvoisen demokratian sosioekonominen perusta.

 

AKP-aikakauden Turkki on vallankumouk­sellinen valtio, jossa määritellään uudelleen kansallista identiteettiä ja valtiota. Sisäinen vallankumous, jota voi kutsua islamilais-kon­servatiiviseksi valtioprojektiksi, on Turkin län­simaalaistamisprojektin vastakohta. Se merkit­see Turkin palauttamista länsimaalaistamista edeltävään, autenttiseksi ymmärrettyyn turk­kilais-islamilaiseen olomuotoon.

Turkin viimeistä 30 vuoden historiaa lei­maa jännitteinen kahden eri kehityssuunnan samanaikaisuus. Mitä tiiviimmin Turkki on kulkenut osaksi materiaalista ja teknologisesti määrittyvää maailmantaloutta, sitä enemmän maan sisäinen kehitys on ruokkinut nationa­lismia ja autenttisuuden kaipuuta.

Kaksi lähtökohtaisesti toisilleen vastak­kaista nationalismin muotoa, sekulaari natio­nalismi ja islamilais-turkkilainen nationa­lismi, ovat sulautuneet yhdeksi, länsimaihin eroa tekeväksi suuntaukseksi. Ainakin tois­taiseksi länsimaisuuden vastustaminen – tai ainakin siitä erottautuminen – on enemmän symbolista kuin institutionaalista. Maa on edelleen Naton jäsen, ylläpitää edelleen EU-jä­senyysneuvotteluja ja on taloudellisesti vah­vasti kiinnittynyt liberaaliin maailmanjärjes­tykseen.

 

Vaihtoehtoisen ulkopoliittisen suunnan etsiminen ja eurasianismin käsitteen esiin nostaminen eivät ole uusia asioita. Uutta on, että hallitsevan puolueen johtohahmot kehit­televät avoimesti sotilaallista yhteistyötä Venäjän kanssa ja epäilevät julkisesti länsi­maiden pyrkimyksiä.

Turkkilaisesta eurasianismista on olemassa lukuisia, jopa toisilleen täysin vastakkaisia, versioita. Siinä missä turkkilaisen äärioikeiston eurasianismi on sekoitus äärinationalismia ja Venäjä-myönteisyyttä, valtapuolue AKP:n eurasianismi on ennen muuta uusosmanilaisuutta, Turkkia edeltäneen Osmanivaltakunnan suuruuden ihailua sekä uusim­perialistisia unelmia Turkin nykyiset rajat ylit­tävästä vaikutusvallasta etenkin Lähi-idässä.

Erilaisia turkkilaisia eurasianismin virtauk­sia kuitenkin yhdistää paitsi ajatus anglosak­sisen sivilisaation kriisistä, myös poliittinen autoritaarisuus. Moniarvoinen, erilaisia elä­mäntapoja ja identiteettejä sisältävä yhteis­kunta koetaan uhkana.

Presidentti Erdoğanin ja AKP:n katsannossa eurasianismiin yhdistyy lisäksi islamilais-kon­servatiivisen valtioprojektin luonne länsimai­den vastaisena, tai vähintäänkin siihen selkeän eron tekevänä, projektina. AKP-aikakauden Turkissa kansallisen identiteetin rakentami­nen ei enää vaadi ideologista kytkeytymistä länsimaihin, joten länsimaista periytyviä poliittisia arvoja ei nähdä tavoiteltavina.

AKP:n islamilais-konservatiivinen valtiopro­jekti tarvitsee syviä tunteita herättävän ulkoi­sen vihollisen. Turkille länsimaat ovat aktiivi­nen ja kulttuurisesti uhkaava muukalainen, toisin kuin esimerkiksi Venäjä ja Kiina.

Niin Lähi-idässä kuin Keski-Aasiassakin Turkki on kuitenkin yhtä paljon Venäjän ja Kiinan kilpailija kuin yhteistyökumppani. Lisäksi maat tekevät politiikkaa, joka usein sortaa sunnimuslimiryhmiä kuten uiguureja ja Krimin tataareja. Heidän kunniaansa Turkki ainakin julkisessa retoriikassaan julistaa puo­lustavansa maailmanlaajuisesti.

Eurasianismi Turkissa jää todennäköisem­min poliittisia päätöksiä ja katsantokantoja löyhästi kuvaavaksi käsitteeksi kuin selväpiir­teiseksi ulkopoliittiseksi ohjelmaksi.

Jos eurasianismi sen sijaan ymmärretään laajemmin kuin geopoliittisen suuntautumi­sen käsitteenä ja jos sen ajatellaan sisältävän myös vakiintuneita, autoritaarisuuteen tukeu­tuvia näkemyksiä hallinnosta ja vallankäy­töstä, Turkki on eurasianismin tiellä. Erdoğa­nin alaisuudessa maa on nyt autoritaarisempi kuin kertaakaan toisen maailmasodan jälkeen.

Turkki ei ole siirtynyt länsimaiden vastai­sen retoriikan ja autoritaarisuuden suuntaan sen vuoksi, että EU olisi sitä sinne työntänyt. Eurasianismi on houkuttanut Turkkia jo pit­kään – paljon pidempään kuin EU:ssa on voi­mallisesti uhkailtu Turkkia jäsenyysneuvotte­lujen katkaisemisella.

Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin Euroopan unioni -tutkimusohjelmassa.

PÄÄKAUPUNKI. Mies kuivatti vaatteitaan Caracasissa joulukuussa. Osa kaupunkilaisista on löytänyt suojaisan majapaikan siltojen alta.

Maduro kilpailee Maduron kanssa, otsikoi toistaiseksi ainoa riippumaton Venezue­lassa julkaistava päivälehti El Nacional pääkirjoitussivul­laan tammikuun lopussa.

Lehden otsikossa on perää, sillä edesmen­neen Hugo Chavezin sosialistihallinnon manttelinperijä presidentti Nicolas Maduro on käytännössä estänyt lukuisten oppositio­vaikuttajien osallistumisen huhtikuun 22. päivänä järjestettäviin ennenaikaisiin presi­dentinvaaleihin.

Yksi heistä on keskustavasemmistolaisen Voluntad Popular -puolueen johtaja Leopoldo López, joka tuomittiin 14 vuodeksi vankeu­teen väkivallan käyttöön yllyttämisestä vuo­den 2014 mielenosoituksissa. Viime vuonna hänet vapautettiin erittäin tarkasti vartioituun kotiarestiin. Lópezin liikkeitä valvoo jalkaan laitettu panta. Hän on ensimmäinen venezue­lalaisvanki, joka kantaa kyseistä pantaa.

Ehdolleasettumiskielto koskee myös monia muita oppositiopoliitikkoja, kuten Chavezille vuonna 2012 hävinnyttä Henrique Capriles Radonskia. Lähes kaikki muut johtohahmot ovat joko vangittuina tai maanpaossa, kuten kotiarestista muutama kuukausi sitten Espan­jaan karannut pääkaupunki Caracasin enti­nen kaupunginjohtaja ja senaattori Antonio Ledezma.

Siksi puolueen toimistolla on helmikuisena perjantaina hiljaista. Leopoldo Lópezin äiti Antonietta Mendoza de López on luvannut kertoa sekä puolueen että poikansa tilanteesta. Mendoza de López ei itse ole puoluepoliitikko, mutta hän on kampanjoinut sitkeästi poikansa vapauttamisen puolesta.

Voluntad Popular on yksi 11:sta puolueesta, jotka muodostavat ennen vuoden 2008 presi­dentinvaaleja perustetun oppositioliittouman, joka tunnetaan nimellä MUD (Mesa de la Uni­dad Democrática). Puolue on ilmoittanut boi­kotoivansa vaaleja.

Caracasissa Altamiran kaupunginosassa sijaitsevan rakennuksen 17. kerroksessa sijait­sevaan puoluetoimistoon käydään rautaisesta ovesta. Työntekijät saavat varautua tunnustau­tumaan sormenjäljellä.

»Koska he ovat yrittäneet tunkeutua tänne­kin», kertoo Mendoza de Lópezin assistenttina työskentelevä Louisa ja viittaa he-sanalla hal­lituksen lähettämiin joukkoihin.

Toimisto on kuin Lópezille omistettu museo: pahvinen versio puoluejohtajasta seisoo hänelle rakennetun alttarin edessä. Seinille on kirjoi­tettu demokratian palauttamista ja Lopezin vapauttamista vaativia iskulauseita. Mendoza de Lópezin pöydällä lepää Lópezin vankeudessa kirjoittama ja kaksi vuotta sitten julkaistu kirja Preso pero libre (Vanki mutta vapaa).

»Leopoldo päästettiin viime vuonna kotiarestiin, mutta mikään muu ei ole muuttunut kirjan julkaisemisen jälkeen. Ainoastaan minä, hänen vaimonsa ja lapsensa pääsemme katso­maan häntä. Toimittajilla ei Leopoldon luokse ole asiaa», Mendoza de López sanoo mahdolli­suudesta haastatella Lópezia.

Esipuheen kirjaan ovat kirjoittaneet sekä Espanjan entinen presidentti Felipe Gonzaléz että Nobel-palkittu perulainen kirjailija ja poliitikko Mario Vargas Llosa.

Vargas Llosa ja Gonzaléz eivät ole ainoita merkkihenkilöitä, jotka ovat vedonneet Lópezin ja samalla koko Venezuelan vapautta­misen puolesta Maduron hallinnon ikeen alta.

Maduron liittolaisiksi Latinalaisessa Ame­rikassa voi laskea enää Nicaraguan, Kuuban ja Bolivian. Muiden maiden johtajat ovat tuo­minneet Maduron toimet keskittää lisää val­taa itselleen. Latinalaisen Amerikan maiden lisäksi Venezuelalle pakotteita määränneet EU ja Yhdysvallat nimittävät tulevia vaaleja epä­demokraattisiksi, sillä Maduro ei suostu esi­merkiksi päästämään maahan kansainvälisiä vaalitarkkailijoita.

Yhdysvallat on toistaiseksi tyytynyt EU:n tavoin määräämään Venezuelalle sanktioita, vaikka viime syyskuussa presidentti Donald Trump uhkaili maata sotilaallisella väliintulolla. Sotilaallisella väliintulolla on kannat­tajia myös Venezuelassa. Harvardin yliopiston venezuelalainen ekonomisti Ricardo Haus­mann lausui tammikuussa, että se voi olla ainoa tapa laittaa piste Venezuelan kriisille.

Hän vertasi Maduron Venezuelan tilannetta Manuel Noriegan Panamaan ja Yhdysvaltojen panokseen Noriegan syrjäyttämisessä vuonna 1989. Sittemmin Panamasta on tullut taloudel­lisesti menestynyt valtio, ja Hausmann halu­aisi nähdä samanlaisen kehityskulun myös Venezuelassa.

Maduroa puheet sotilaallisesta välintulosta eivät ole säikäyttäneet, eikä sotatoimia pidetä tällä hetkellä todennäköisinä. Opposition vai­mentaminen ja ennenaikaisten vaalien jär­jestäminen ovat kuitenkin osoitus siitä, ettei presidentti ole valmis luopumaan vallasta edes siksi, että arviolta 70 prosenttia ennennäke­mättömästä taloudellisesta ja humanitaari­sesta kriisistä kärsivän maan asukkaista on häntä vastaan.

Hyperinflaation aiheuttaman ruoka- ja lääkepulan lisäksi maassa kärsitään nyt myös käteispulasta, sillä paperin arvo on ylittänyt setelien arvon. Käteisnostoja on rajoitettu 10 000 bolivariin päivässä – summaan, jolla pystyy maksamaan hädin tuskin parkkilipuk­keen.

Suurin osa venezuelalaisista haluaa Madu­ron pois vallasta. Oppositiolla on kuitenkin omat ongelmansa: MUD-liittoutumaan kuu­luvien puolueiden väliset näkemyserot ovat suuria.

Venezuelassa muutoksen odotetaan tulevan muualta kuin oppositiopuolueiden tai nykyisen chavisti-hallituksen riveistä.

»Venezuelassa on tällä hetkellä monta oppo­sitiota. Puolueita yhdistää ainoastaan halu päästä irti Madurosta», kertoo ekonomisti ja Datanalisis-tilastoyhtiön johtaja Luis Vicente Léon, joka tunnetaan neutraalina kommen­taattorina Venezuelan nykytilanteesta.

Kaikki kansalaiset eivät suinkaan kannata MUD-oppositiota. Osa ihmisistä on ainoastaan Maduroa vastaan.

»On yhä paljon ihmisiä, joiden mielestä paholaisen viittaa kantaa pelkästään Maduro. Heille Chavezin perintö on pyhä, mutta he haluavat Maduron pois vallasta», Léon muis­tuttaa.

Hänen arvionsa mukaan Maduroa kannat­tavia on tällä hetkellä noin 25–28 prosenttia venezuelalaisista. »Kiinnostavaa on se, että Chavezin politiikkaa kannattaa edelleen hie­man yli 50 prosenttia kansasta. Heille Maduro ja Chavez eivät siis ole sama asia.»

Léon antaa haastattelun Caracasissa sijaitse­vassa kotitoimistossaan. Kiireinen Léon on saa­nut vastata samoihin toimittajien kysymyksiin usein viime aikoina. Suurin kysymyksistä on se, milloin ja miten Venezuelan kriisi päättyy.

Opposition puuttuva yhtenäisyys on hänen mielestään suurin ongelma, jonka takia Venezuelan on liki mahdoton löytää ratkaisua kriisiin. »Oppositiolla on historiansa huonoin hetki. Sen lisäksi, että oppositio on sirpaloitu­nut, siltä puuttuu vahva ehdokas, joka pystyy vastustamaan Maduroa sekä saamaan kansan ja kansainvälisen tuen taakseen.»

»Lisäksi arviolta 40 prosentilla kansasta ei ole selvää poliittista kantaa. Suurin osa kan­sasta ei siis kannata Maduroa mutta ei myös­kään seiso nykyisen kaltaisen opposition takana.»

Maduron lähes varmana vastaehdokkaana pidetään keskustavasemmistolaisen Avanzada Progresista -puolueen johtajaa Henri Falcónia, joka ilmoitti tammikuun lopussa halustaan asettua ehdolle eikä ole missään vaiheessa kannattanut vaihtoehtoa oppositioliittouman vaaliboikotista. Falcon kuului aiemmin sosia­listipuolueeseen, mutta loikkasi oppositioon vuonna 2012.

Lisäksi Venezuelassa on nähtävissä Rans­kasta ja Yhdysvalloista tuttu ilmiö, jossa vaalien ehdokasta haetaan puoluepolitiikan ulkopuolelta. Kuumin nimi »ulkopuolisista» on venezuelalaisen Polar-yhtiöiden omistaja, liikemies ja multimiljonääri Lorenzo Men­doza. Painostuksesta huolimatta Mendoza ei kuitenkaan ole toistaiseksi ilmoittanut aset­tuvansa ehdolle mutta ei myöskään kieltäy­tynyt ehdokkuudesta. Mendozalla on imago reiluna ja menestyksekkäänä yritysjohtajana. Se ei silti tarkoita, että hän pystyisi nostamaan maan suosta.

Nouseminen Venezuelan johtajaksi tarkoit­taa tällä hetkellä vastuuta katastrofitilaan aje­tusta maasta, Léon huomauttaa. Johtajuutta pitää haluta.

»Pitää muistaa, ettei Mendoza ole Rans­kan Emmanuel Macron tai Yhdysvaltojen Donald Trump. He ovat itse halunneet ehdok­kaaksi ja kampanjoineet valintansa puolesta. Mendoza taas on masinoitu mahdolliseksi ehdokasvaihtoehdoksi itse sitä todennäköi­sesti haluamattaan. Toisaalta hän tietää, että kieltäytyminen ehdokkuudesta saattaisi tar­koittaa sitä, että osa kansasta tuntisi itsensä hylätyksi.»

Léonin mukaan Lorenzo Mendozan suosio on merkki siitä, että Venezuelassa muutok­sen odotetaan tulevan muualta kuin opposi­tiopuolueiden tai nykyisen chavisti-hallituk­sen riveistä.

Kaikesta huolimatta muutosta ei todennä­köisesti ole luvassa. YK:n pääsihteeri António Guterrez on ollut skeptinen Venezuelan tilan­teen suhteen eikä usko, että ratkaisua löyde­tään lähitulevaisuudessa.

Venezuelan oppositioliittoutuma MUD ei helmikuussa ollut edes päättänyt, osallistuuko se huhtikuun vaaleihin vai boikotoiko se niitä. Jälkimmäistä Léon pitäisi katastrofina.

Domikaanisessa tasavallassa pidetyt neu­vottelut opposition ja hallituksen välillä ovat toistaiseksi jäissä. Oppositio ei suostu jatka­maan neuvotteluja, mikäli hallitus ei suostu päästämään Venezuelaan kansainvälisiä vaali­tarkkailijoita. Näin tuskin tulee tapahtumaan.

Madurolla on tällä hetkellä etulyöntiasema huhtikuisissa vaaleissa. Léon kuitenkin muis­tuttaa, ettei Maduron asema ole koskaan ollut yhtä huono. Pohjamudissa matelevan suosion lisäksi presidentin harteilla on maailman kor­keimmasta inflaatiosta kärsivän maan johta­minen. Vuosi 2017 päättyi Venezuelassa noin 2 700 prosentin inflaatioon.

»Maduro ei ole Jumala, ja Venezuelan inflaa­tio nousee jo tämän vuoden alkupuoliskolla vähintään 13 000 prosenttiin. Sen jälkeen sitä ei pysäytä mikään. »

Hieman yllättäen León sanoo olevansa kui­tenkin optimistisempi maan talouden kuin poliittisen tilanteen suhteen. »Meillä on useita esimerkkejä maista, joissa autoritaarinen hal­linto on kyennyt pysymään vallassa kansain­välisestä painostuksesta huolimatta. Sen sijaan meillä ei ole yhtään esimerkkiä maasta, joka olisi pystynyt elämään pitkään hyperinflaation kanssa.»

Mikäli Maduro säilyttää asemansa, on maan Léonin mukaan avauduttava ainakin taloudel­lisesti.

»Yhdysvaltojen asettamat pakotteet ovat jo sitä luokkaa, ettei Venezuela pysty selviämään mitenkään ilman kompromisseja. Vaikka Maduron ja sosialistihallinnon valta jatkuisi, hänen on otettava vastaan ulkovaltojen tar­joama apu.»

León muistuttaa, että Venezuelassa on meneillään parhaillaan myös ideologinen kriisi, sillä korkeasti koulutetut venezuelalaiset pakenevat maasta. Jo nyt suuri osa venezuela­laisista elää ulkomailta tulevista rahalähetyk­sistä ja investoinneista. Maan valuutta bolivar on käytännössä arvoton.

»Myös Maduron on puututtava tähän. Pian esimerkiksi parhaimmat lääkärimme asuvat ulkomailla ja olemme täysin riippuvaisia ulko­valloista.»

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

630 miljoonan ihmisen Kaakkois-Aasiaan mahtuu monia kieliä, etnisiä taustoja ja uskontoja. Siksi on lähes ihme, että vuonna 1967 perustettu Kaakkois-Aasian yhteistyöjärjestö Asean on onnistunut verrattain hyvin tehtävässään muokata konfliktien riivaamasta seudusta verrattain yhtenäinen talousalue.

Singaporen kansallisen yliopiston dekaani Kishore Mahbubani ja entinen diplomaatti Jeffery Sng analysoivat kirjassaan The Asean Miracle eripuraisten ja välillä sotatilassa olleiden Kaakkois-Aasian maiden matkaa yhteistyöjärjestöksi. Kirjoittavat toteavat, että Asean on EU:n jälkeen toiseksi onnistunein alueellinen yhteistyöjärjestö.

Asean syntyi Bangkokissa vuonna 1967 kylmän sodan aikana. Perustajajäsenet Thaimaa, Indonesia, Malesia, Filippiinit ja Singapore olivat Yhdysvaltojen liittolaisia, joilla oli myös vahva kommunismin vastainen ulko- ja turvallisuuspoliittinen ohjelma. Kylmän sodan päätyttyä entiset vihollismaat Vietnam, Kambodža ja Laos liittyivät Aseaniin.

Huolimatta hyvin erilaisista poliittista järjestelmistä kaikki Asean-maat korostavat markkinatalouden pelisääntöjä. Yhdysvallat, Kiina, EU, Japani ja Intia pyrkivät vaikuttamaan Aseanin kehitykseen poliittisilla kannanotoillaan sekä taloudellisella tuellaan. Ulkoiset toimijat haluavat edistää omia strategisia ulko- ja turvallisuuspoliittisia sekä kauppapoliittisia intressejään suhteessa järjestön jäsenmaihin ja pyrkivät ajoittain lyömään kiilaa maiden välille. Toisaalta Asean tarjoaa niille foorumin, jossa maat voivat käydä dialogia niille yhteisistä intresseistä, kuten terrorismin torjunnasta.

Aseanin jäsenet korostavat suvereniteettia ja maiden sisäisiin asioihin puuttumattomuutta. Päätökset tehdään konsensusta noudattamalla. Järjestö kuitenkin harjoittaa hiljaista diplomatiaa: se ottaa esille vaikeita kysymyksiä, mutta keskustelut käydään poissa julkisuudesta, jotta kukaan ei tule julkisesti nolatuksi tai kyseenalaistetuksi.

Kriitikot esittävät, että Aseanin toiminta on poliittisesti pinnallista ja järjestön institutionaalinen kehitys heikkoa. Kirjan kirjoittajat väittävät, että juuri hiljainen diplomatia toimii. He huomauttavat, kuinka järjestö on kyennyt saamaan Aseaniin vuonna 1997 liittyneen Myanmarin sotilasjuntan muuttamaan toimintaansa aiempaa demokraattisemmaksi.

Kirjoittajat muistuttavat pessimismiin taipuvassa maailmassa, että Asean on esimerkki siitä, miten ristiriitojen repimästä maailmankolkasta voi kehittyä yhteistyöhön ja rauhaan tähtäävä, optimismia pursuava kokonaisuus.

Kirjoittaja on vieraileva vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin Globaali turvallisuus -tutkimusohjelmassa.

Alex de Waal: Mass Starvation: The History and Future of Famine. Polity Press, 2018. 267 s.

Uutiskuvat Jemenin kuivista tasangoista antavat helposti väärän kuvan nälän­hädän syistä: nälkä ei johdu sääilmiöistä eivätkä jemeniläisten nälkäkuolemat kuivuudesta. Ihmisten nälkiin­nyttäminen on aina poliittista toimintaa, hirmutekoja, joiden tekijät tulee tuomita, kirjoittaa Alex de Waal.

De Waal on tunnettu Afrikan ja humanitaarisen avun tutkija sekä World Peace Foundationin johtaja. Hän tarkasteli nälänhätää rikok­sena jo kaksikymmentä vuotta sitten ilmestyneessä kirjas­saan Famine Crimes: Politics & the Disaster Relief Industry in Africa. Nyt de Waal vie tee­siään pidemmälle osoittaen, kuinka nälkää on käytetty ja käytetään yhä sodankäynnin ja joukkotuhon välineenä. Proto­tyyppi tästä on natsien ope­raatio Barbarossaan liittynyt nälkäsuunnitelma (Hungerplan), jonka tarkoituksena oli tappaa 30 miljoonaa neuvostoliit­tolaista nälkään ohjaamalla maan ruokatuotanto saksalaissotilaille.

De Waal oikoo yleisiä harhaluuloja nälänhädästä ja kukistaa »Malthusin zombin». Zombilla de Waal viittaa 1700- ja 1800-luvun vaihteessa elä­neen Thomas Malthusin vir­heelliseen mutta yhä julkiseen keskusteluun vaikuttavaan ajatukseen siitä, että nälänhätä johtuu väestönkasvun aiheut­tamasta ruokapulasta. Näin ei ole käynyt missään. Esimerkiksi Etiopian väestö on kasvanut reilussa 50 vuodessa nelinker­taiseksi, mutta viime vuosina nälkään kuolleiden määrä on pysynyt lähellä nollaa.

Toisin kuin nälänhätään liitetyt median ja avustus­järjestöjen kuvastot antavat ymmärtää, nälänhädän histo­ria sijoittuu maantieteellisesti ylivoimaisesti Itä-Eurooppaan ja Aasiaan. Vuosina 1870–2010 tapahtuneista nälänhädän aiheuttamista kuolemista 87 prosenttia sijoittui näille alueille. Ajanjakson 104 miljoo­nasta uhrista lähes puolet kuoli Kiinassa ja noin 18 miljoonaa itäisen Euroopan nälänhädissä: niihin lukeutuivat natsien nälkäsuunnitelma, Leningra­din piiritys ja Neuvostoliiton aiheuttama nälänhätä Ukrai­nassa. Vain yhdeksän prosent­tia ajanjakson nälkäkuolemista sijoittui Afrikkaan.

Nälkäkuolemat ovat vähentyneet huomattavasti pitkällä aikavälillä, mistä on kiittäminen demokratian ja julkisen terveydenhuollon leviämistä ja humanitaarista apua. Jemenin, Etelä-Sudanin, Pohjois-Nigerian, Somalian ja Syyrian tämänhetkiset nälkä­katastrofit kuitenkin osoitta­vat, että nälänhätä on ja pysyy globaalina huolenaiheena. De Waal muistuttaa, että raamit nälänhädän lopettamiselle ovat olemassa: kansainvälinen oikeus pääsääntöisesti kieltää nälkiinnyttämisen ja nälänhä­dän luomisen. Hän ehdottaa, että aina kun YK julistaa nälän­hädän, sen tulisi myös tehdä selvitys sen aiheuttajista.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Helen Lackner: Yemen in Crisis – Autocracy, Neo-Liberalism and the Disintegration of a State. Saqi 2017, 330 s.

Huthikapinallisten iskussa kuolleen entisen presiden­tin Ali Abdullah Salehin tapaus kärjisti Jemenin konfliktin viime joulukuussa. Vuoden 2011 arabikevään mukanaan tuo­mat toiveet aiempaa laajem­mista poliittisen osallistumisen mahdollisuuksista oli kuitenkin murskattu jo aiemmin, kun maa ajautui sotilaalliseen kon­fliktiin poliittisen muutoksen myötä.

Naapurimaa Saudi-Arabian sekaantumisesta on tullut Jemenin sisällissodan tunnus­merkki. Saudi-Arabia johtaa maassa säälimätöntä – ja melko tehotonta – sotakam­panjaa. Maa on vaikuttanut Jemeniin myös kulttuuri­sesti erityisesti vuonna 2001 kuolleen salafistin Muqbil al-Wada’in kautta. Al-Wada’i tunnettiin Pohjois-Jeme­nin Dammajissa sijaitsevan madrassan perustajana.

Jemenin tilanne kuvastaa hyvin arabimaailmasta tuttua kuviota, jossa alueelliset toimi­jat käyttävät valtaa oman geo­poliittisen hyödyn tavoitteluun. Samalla ne jakavat yhteis­kuntaa ja lietsovat aseellista väkivaltaa. Tämän tuloksena Jemenissä on käsittämättömän laaja humanitaarinen kriisi, jossa nälänhädästä ja koleraepidemiasta johtuvien uhrien määrä on ohittamassa sodan uhrien lukumäärän. Ironisen lisän Jemenin surkeaan tilan­teeseen tuo se, että Rooman valtakunnan aikana Jemenin aluetta kutsuttiin »Siunatuksi Arabiaksi» (Arabia Felix).

Järkyttävien uutisten keskellä selvän kuvan tilan­teesta tarjoaa Helen Lackner kirjassaan Yemen in Crisis (Saqi). Kehityskysymyksiin erikoistu­nut Lackner antaa kokonais­valtaisen selityksen konfliktin dynamiikasta ja sen juurisyistä. Virkistävää on, että kirjoittaja ei piittaa Saudi-Arabian liioittelusta, jota länsimediakin sortuu toistamaan. Sodan pääasiallinen ulkopuolinen osapuoli syyttää sattumanvaraisesti Irania sotaan sekaantumisesta samalla, kun se itse jatkaa vuonna 2015 aloittamaa tuhoisaa sotilaal­lista hyökkäystään.

Huthit taistelivat kuusi kertaa presidentti Salehin vastustajina 2000-luvulla. Myöhemmin heistä tuli tämän liittolaisia, jotka vastustivat Muslimiveljeskuntaan kuulu­neen Islah-liikkeen nousua. Huthien ja Salehin välillä on ollut opportunistinen sopimus, joka on perustunut yhteisiin sisäisiin (Muslimiveljeskunta) ja ulkoisiin (Saudi-Arabia) viholli­siin. Lackner paljastaa shiialai­sen liikkeen ristiriidat ja koros­taa sen elitististä politiikkaa, joka suosii liikkeen johtajia.

Lacknerin puolueeton katsaus Jemenin sosiaalipoliit­tiseen kriisiin ja väkivaltaiseen konfliktiin on sekä humanisti­nen ja empaattinen että analyyttinen ja näkemyksel­linen. Mutta vaikka Jemenin konfliktiin löytyisi neuvottelu­jen kautta ratkaisu, kompas­tuskiviä pysyvän rauhan tiellä on useita. Vesipula, väestön­kasvu, talouden ja sosiaali­poliittisten reformien tiellä seisova hyvä veli -verkosto, korruptio, huono hallinto sekä ääriajattelu ovat kaikki sellaisia.

Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin Euroopan unioni -tutkimusohjelmassa.

Kirjoittaja

Päivi Leino-Sandberg

Kirjoittaja on transnationaalisen eurooppaoikeuden professori Helsingin yliopistossa.

Kirjoittaja

Tia Möller

Kirjoittaja on oikeustieteen tohtori ja työskentelee oikeusministeriössä.

Oikeusvaltioperiaate on länsimaisen yhteiskunnan perusta. Sen mukaan valtion sekä viranomaisten toiminta perustuu demokraattisesti annettuihin oikeudellisiin sääntöihin, joita soveltavat riippumattomat tuomioistuimet. Periaatteen noudattaminen on yksi EU-jäsenyyden kriteereistä. Viime vuosina periaatetta on kuitenkin uhattu toistuvasti.

Komissio loi vuonna 2014 sen ja jäsenvaltion väliseen dialogiin pohjautuvan oikeusvaltiomekanismin. Sen on tarkoitus edeltää perussopimuksiin nojaavaa sanktiomenettelyä, joka kuuluu poliittisesti kovimpaan EU-arsenaaliin. Mediassa ja akateemisessa keskustelussa sanktiomenettelyä on kutsuttu ydinpommiksi. Sitä sovelletaan vain poliittisesti latautuneissa tilanteissa, joissa rikkomus on ilmeinen.

Puola on ensimmäinen jäsenvaltio, johon uutta oikeusvaltiomekanismia on sovellettu nyt kahden vuoden ajan. Syynä ovat vallan kolmijako-oppia hämärtävät lainsäädäntöuudistukset, joilla Puola on heikentänyt perustuslakituomioistuimen ja oikeuslaitoksen riippumattomuutta poliittisesta päätöksenteosta.

Myös Euroopan neuvoston pääsihteeri ja sen alainen Venetsian komissio, kansainvälisten tuomioistuinten väliset verkostot sekä YK:n ihmisoikeuserityisraportoija Diego García-Sayán ovat antaneet Puolan lainsäädäntöuudistuksista kriittisiä lausuntoja.

Puolan uudistusten ongelmallisuus on selvä. Vaikeampaa on ratkaista, miten reagoida niihin. Jäsenvaltion sisäiseen perusoikeustilanteeseen puuttumista on aina pidetty EU:ssa poliittisesti vaikeana.

Puolan kohdalla kysymyksessä on EU:n uskottavuus. Unionin keinot ovat kuitenkin rajatut. Komissio on antanut Puolalle oikeusvaltiomekanismissa yhden kriittisen lausunnon sekä – Puolan jätettyä lausunnon pääosin huomioimatta – neljät suositukset, joissa se on edellyttänyt uudistuksista luopumista.

 

Yhteistyö EU:ssa rakentuu ajatukselle alueesta, jolla kansalaisten ja yritysten oikeudet toteutuvat valtioiden rajoista riippumatta. EU:n oikeudellinen yhteistyö perustuu tuomioiden ja viranomaispäätösten vastavuoroiseen tunnustamiseen niin, että yhdessä jäsenvaltiossa annetut tuomiot tunnustetaan ja pannaan täytäntöön toisessa jäsenvaltiossa ilman välivaiheita. Esimerkiksi perheoikeuden, lasten huoltopäätösten tai rikosepäillyn luovuttamisen kohdalla päätökset koskettavat suoraan kansalaisia. Oikeusvaltioperiaatteen toteutumisella on siis myös käytännön merkitys.

Periaatteen toteutuminen liittyy myös EU:n sisämarkkinoiden toimintaan ja kilpailukykyyn. Oikeusjärjestelmien toimivuus, vakaus ja ennustettavuus ovat tärkeitä asioita yrityksille ja investoinneille. Sijoittajien on voitava luottaa riitojen käsittelyyn riippumattomissa tuomioistuimissa ja osapuolien yhdenvertaiseen kohteluun.

Oikeusvaltioperiaatteen rapautuminen heikentää jäsenvaltioiden välistä luottamusta. Yhteisen arvopohjan nakertamisella voi olla laajakantoisempia vaikutuksia EU:n toiminnalle kuin esimerkiksi brexitillä tai viime vuosien kriiseillä.

Komissio on tukalassa tilanteessa. Sen uskottavuus perussopimusten noudattamisen valvojana olisi heikko, jos se jättäisi sanktiomenettelyn käynnistämättä Puolassa. Jäsenvaltio on toistuvasti jättänyt saamansa suositukset huomioimatta.

 

Oikeusvaltioperiaatteen rapautuminen heikentää jäsenvaltioiden välistä luottamusta.

Puolan oikeusvaltiokiista siirtyi uuteen vaiheeseen joulukuussa 2017. Silloin komissio teki aloitteen varsinaisen sanktiomenettelyn aktivoimisesta. Menettelyn ensimmäisessä vaiheessa neuvosto toteaa, että jossakin jäsenvaltiossa on vaara EU:n arvojen, kuten oikeusvaltioperiaatteen, loukkaamisesta. Päätös tehdään neuvostossa neljän viidesosan enemmistöllä. Se edellyttää Euroopan parlamentin hyväksyntää.

Päätös siitä, että jäsenvaltio vakavasti ja jatkuvasti loukkaa yhteisiä arvoja, tehdään vasta toisessa vaiheessa Eurooppa-neuvostossa. Se edellyttää yksimielisyyttä. Vasta tämän jälkeen edetään mahdollisiin sanktioihin ja jäsenvaltio menettää oikeutensa vaikuttaa EU:ssa tehtäviin päätöksiin.

Lienee selvää, ettei yksimielisyyttä saavuteta. Puolalla on tukijansa: vastaavia kehityssuuntia on nähtävissä esimerkiksi Unkarissa. Komissio on turhaan pyrkinyt puuttumaan Unkarin tilanteeseen luonteeltaan teknisemmällä rikkomusmenettelyllä, joka valvoo EU-lainsäädännön noudattamista.

Puolalla on vielä mahdollisuus täyttää komission antamien neljänsien suositusten ehdot, jolloin komissio voi perua aloitteensa. Todennäköisin ratkaisu on laiha poliittinen kompromissi: komissio toteaa oikeusvaltioperiaatteen minimikriteerien täyttyvän ja luopuu menettelyn jatkamisesta. Laiha sopu on usein parempi ratkaisu kuin selkeä arvovaltatappio.

Kysymys on ennen kaikkea periaatteellinen. Onko EU aseeton tilanteessa, jossa jäsenvaltio julkisesti murentaa perusarvojen toteutumista? Komission yksi vastaus tähän on vuoden 2018 jälkipuoliskolla annettava aloite, jolla pyritään vahvistamaan oikeusvaltioperiaatteen toteutumista EU:ssa. Pohdinnassa on esimerkiksi EU-rahoituksen ehdollistaminen nykyistä selkeämmin siten, että oikeusvaltioperiaatteen noudattaminen olisi edellytyksenä erilaisille tuille.

Todellisuudessa EU:n perussopimusten rajat ovat lähellä. Periaatteelliset ongelmat edellyttäisivät perussopimustasoisia muutoksia, eikä sellaisille ole EU:ssa riittävästi tukea.

Ei ole sattumaa, että viime vuosina on puhuttu demokratian kriisistä: populistiset puolueet ovat nosta­neet Euroopassa päätään, ja muualla maailmassa autori­taaristen johtajien määrä on kasvussa.

Leidenin ja Utrechtin yliopiston professorit Mark Bovens ja Anchrit Wille kokoavat kirjassaan Diploma Democracy yhteen vuosikym­menten tutkimusta koulutus­taustan vaikutuksesta poliitti­seen osallistumiseen.

Bovensin ja Willen »Tutkin­todemokratian» perusviesti on tuttu jo vuosien takaa: kehittyneissä demokratioissa koulutustason merkitys on kasvanut yhteiskunnan kaikilla alueilla, myös politiikassa. Ilmiö näkyy niin parlamenteissa kuin muissakin poliittisen osallis­tumisen muodoissa. Poliitti­sesti aktiiviset ihmiset ovat huomattavasti koulutetumpia kuin politiikan ulkopuolelle jättäytyvät.

Yhtenä huolenaiheena kirjoittajat ottavat esiin kas­vottomien asiantuntijoiden nousun. He käsittelevät muun muassa kansalaisjärjestöjen ammattimaistumista sekä asiantuntijavallan kasvua lääkealan valvontavirastoista Euroopan unionin valmisteluelimiin.

Politiikan tutkijat ovat kes­kustelleet asiantuntijavallasta vilkkaasti jo pitkään. Kysymys on siitä, missä määrin on kyse yhden aikakauden lopusta. Kirjan mukaan demokraatti­sesti johdetuissa maissa suosi­taan korkeammin koulutettuja johtajia kuin diktatuureissa. Tutkimus tuskin enää pätee, jos oikeistopopulistiset puo­lueet pääsevät useammassa maassa vallankahvaan.

Meritokratian ongelmat ovat vähintään yhtä akuutteja kuin aiemminkin. Kirjoittajat tuovat esiin huoliaan meritokraattisen päätöksenteon pit­kän aikavälin vaikutuksista. Jos päätöksentekijöiden koulutus- ja sosioekonomiset taustat järjestäen poikkeavat maan keskiarvoista, on perusteltua kysyä, missä määrin järjestelmä on ylipäätään edustuksellinen.

Bovensin ja Willen esitte­lemät tutkimukset osoittavat, että äänestäjät suosivat usein ehdokkaita, joilla on saman­kaltainen tausta kuin heillä itsellään. Tästä näkökulmasta poliitikkojen koulutustason nousu uhkaa kaventaa kannattajakuntaa. Populistipuolueet puolestaan ovat hyödyntäneet tätä epäsuhtaa menestyksekkäästi.

Thomas Pikettyn Pääoma 2000-luvulla on levinnyt maa­ilmalle 30 kielellä ja yli 2,2 mil­joonan kappaleen voimin. Sen perusviestinä oli, että pääoma­sijoitusten tuotto on kasvanut globaalisti jatkuvasti talouskas­vua enemmän – lukuun otta­matta toisen maailmansodan ja 1970-luvun välistä jaksoa.

Pikettyn viesti on edelleen erittäin ajankohtainen. Viime tammikuussa kehitysjärjestö Oxfam kertoi, että maailman 42 rikkaimman ihmisen varallisuus on yhtä suuri kuin maailman 3,7 miljardilla köy­himmällä ihmisellä.

Mittavan tutkijajoukon kirjoittama After Piketty: The Agenda for Economics and Inequality luotaa eriarvoisuustutkimuksen kehitystä Pikettyn valtavan suosion saaneen Pääoma 2000-luvulla -kirjan jälkeen.

Pikettyn vastaus ongel­maan oli globaali varallisuus­vero, mutta sen saavutta­miseen on pitkä matka. Sitä ennen tarvitaan puuttu­mista veroparatiisitalouden porsaanreikiin ja finanssi­markkinoiden roolin pienentä­mistä yleisemmin, toteaa usea kirjan kirjoittaja.

Maantieteilijä Gareth A. Jonesin mukaan Piketty unohti kirjastaan yritysten veropara­tiisijärjestelyjen merkityksen varallisuuden keskittymiselle. Veroparatiisitalous myös vää­ristää eriarvoisuuslaskelmien taustalla olevia varallisuustilas­toja. Monet veroparatiiseista ovat autonomisia alueita, jotka eivät näy kunnolla kansan­talouksien tasolla tehdyissä tilastoissa.

Lisäksi Piketty ohittaa Jonesin mukaan rahoitusmark­kinoiden jatkuvasti kasvavan merkityksen yrittäessään ylläpitää pääoman ja työn välistä perinteistä jaottelua. Finanssimarkkinoiden logiikka ohjaa yhä laajemmin taloutta, mutta Pikettyn kirjassa tätä ei juuri huomaa.

Mark Zandi ja Salvatore Morelli jatkavat samasta tee­masta puhuessaan eriarvoisen tulon vaikutuksista finanssi­kriiseihin. Finanssipääoman kasvu synnyttää suuria kuplia, joiden ruokkimat pankkikriisit kaatuvat lopulta veronmaksa­jien niskaan.

Lisäksi politiikan tekemisen tapoihin tarvitaan muutoksia. Elisabeth Jacobs linjaa artik­kelissaan, että eriarvoisuuden pysäyttäminen edellyttää köyhien ryhmien osallistumismahdollisuuksien ja äänen kasvattamista.

Esimerkkiä voi hakea Suo­mesta, jossa elinkeinoelämä lobbaa ja vaikuttaa julkiseen keskusteluun yhä useamman ajatushautomon ja tutkimus­yksikön voimin. Sen sijaan vähävaraisilla äänitorvet ovat harvassa.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan tutkija.

Pohjoismaiden Venäjä-suhteet ovat tavallisesti perustuneet kunkin maan omiin intresseihin ja geopoliittiseen asemaan. Tätä sopii odottaa itsenäisiltä valtioilta, joita eivät sido vastavuoroiset sopimukset. Silti niiltä usein odotetaan yhtenäisyyttä ja jopa solidaarisuutta suurvaltojen suhteen.

Esimerkiksi Tanskan ja Ruotsin Venäjä-suhteet ovat muuttuneet tällä vuosituhannella voimakkaasti jääkylmistä pragmaattisiksi tai ajoittain jopa lämpimiksi. Samaa ei voi sanoa Norjasta ja Suomesta, joiden Venäjä-suhteita määrittävät jatkuvuus ja pragmatismi. Viime aikoina Norjan ja Venäjän suhteita on hiertänyt se, että Norja EU:hun kuulumattomana maana liittyi unionin pakoterintamaan Venäjään vastaan ja ulotti pakotteet Huippuvuoriin, mikä saattoi rikkoa Huippuvuoria koskevaa kansainvälistä sopimusta.

Hajota ja hallitse (divide et impera) on klassinen geopoliittinen strategia, jota vahvempi osapuoli käyttää suhteessa kahteen tai useampaan heikompaan osapuoliin. Kepillä tai porkkanalla vahvempi osapuoli varmistaa, että heikommat osapuolet eivät liittoudu sitä vastaan. Suurvallat ovat perinteisesti käyttäneet tätä strategiaa, kun vastapuolella on ollut keskenään tasavertaisia maita, jotka tyypillisesti sijaitsevat samalla alueella.

On vaikea todistaa, onko Venäjä käyttänyt hajota ja hallitse -taktiikkaa Pohjoismaita vastaan estääkseen niitä liittoutumasta keskenään. Vihiä asiasta saa tarkastelemalla ajoitusta, jolloin yksittäisten Pohjoismaiden Venäjä-suhteet ovat parantuneet.

Ruotsilla ja Venäjällä meni suotuisasti niin kauan kuin Venäjällä meni Tanskan kanssa jäätävästi vuosina 2002–2008. Tuolloin Tanska isännöi Tšetšenia-konferenssia ja pääministeri Anders Fogh Rasmussen suhtautui yleisesti ottaen jyrkästi Venäjään.

Vuoden 2008 jälkeen Ruotsin ja Venäjän suhteet huononivat, kun Ruotsin pääministeri Carl Bildt otti kantaa Venäjän sekaantumiseen Georgian tilanteeseen. Silloin Tanskan ja Venäjän suhteet paranivat radikaalisti. Samaan aikaan sekä Norjalla että Suomella oli suhteellisen hyvät suhteet Venäjään. Rohkea hypoteesi olisi, että Venäjän jäähyaitiossa on tilaa vain yhdelle Pohjoismaalle kerrallaan.

Norjan ja Venäjän suhteet ovat huonontuneet vuodesta 2015 ja erityisesti viime keväästä lähtien. Viime vuoden helmikuussa Moskovassa järjestetty Sergei Lavrovin ja Margot Walströmin yllätystapaaminen saattoi siis tarkoittaa Venäjän ja Ruotsin suhteiden lämpenemistä. Lavrov sanoi lehdistötilaisuudessa toivovansa tapaamisen kääntävän uuden lehden maiden suhteissa. Merkkejä muutoksesta ei kuitenkaan vielä ole nähty.

Trump kannattaa kahdenvälistä yhteistyötä monenkeskisyyden kustannuksella. Monenkeskinen yhteistyö on ollut Pohjoismaiden ulkopolitiikan kulmakivi.

Kylmän sodan aikana pieninkin liennytyksen merkki suurvaltojen suhteissa otettiin riemuiten vastaan Pohjoismaissa. Donald Trumpin valinta presidentiksi, hänen kampanjansa sekä ensimmäiset lausuntonsa presidenttinä ennakoivat Venäjän ja Yhdysvaltojen suhteiden paranemista. Tällä kertaa Pohjoismaat eivät kuitenkaan riemuinneet.

Trumpin ohjelmassa on useita puolia, joilla on välitön vaikutus pieniin valtioihin ja erityisesti Pohjoismaihin. Trump painottaa taloutta universaalien arvojen kustannuksella. Silloin Pohjoismailta, jotka ovat perinteisesti olleet länsimaisten arvojen puolestapuhujia, viedään pois mahdollisuuksia tehdä arvolähtöistä ulkopolitiikkaa.

Toiseksi Trump kannattaa kahdenvälistä yhteistyötä monenkeskisyyden kustannuksella. Monenkeskinen yhteistyö on ollut Pohjoismaiden ulkopolitiikan kulmakivi.

Kolmanneksi Trumpin myönteiset arviot Venäjän presidentti Vladimir Putinista sekä hänen syytöksensä siitä, että Yhdysvaltojen liittolaiset ovat vapaamatkustajia, ovat saaneet pienet maat Pohjoismaita myöten pelkäämään Venäjän ja Yhdysvaltojen välistä salaista sopimusta. »Pitäisikö meidän ottaa riski kolmannesta maailmansodasta liittolaisen vuoksi, jos se ei ole tarjoutunut kantamaan omaa osuuttaan puolustustaakasta», Trump on kysynyt retorisesti. Pienet maat voivat olla suurvalloille strategisesti arvokkaita suurvaltojen välisessä kilpailussa ja konfliktissa. Niistä tulee strategisesti hyödyttömiä, jos suurvallat tekevät yhteistyötä tai vehkeilevät keskenään niiden selän takana.

Yhdysvaltojen ulkoministeri ja puolustusministeri ovat yrittäneet rauhoitella Yhdysvaltojen liittolaisia. Kongressi on pitänyt konfliktiasetelmaa yllä Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteissa. Silti Yhdysvalloilta puuttuu yhtenäinen ja vakaa johtajuus Natossa.

Yhdysvaltojen pohjoismaiset liittolaiset ovat saman ongelman edessä kuin muutkin liittolaiset: pitäisikö lepytellä Trumpia ja nostaa merkittävästi puolustusbudjettia, vai pitäisikö etsiä vaihtoehtoisia turvallisuusratkaisuja – vai molempia? Liittoutumattomat pohjoismaat taas ovat kysyneet itseltään, kannattaako liittyä järjestöön, jonka tarjoamasta turvasta ei ole takeita ja jonka johtajuus horjuu.

Kaikissa Pohjoismaissa looginen jatkokysymys on ollut, voisiko Venäjä-suhteita jotenkin parantaa. Siihen on harvoin ollut hyvää vastausta.

 

Tanskassa on reagoitu Trump-ilmiöön sekä hämmennyksellä että torjumalla se. On toivottu, että Washingtonin järjestelmä hiljalleen »normalisoisi» Trumpin. Silloin Tanskan ei tarvitsisi muuttaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaansa muutoin kuin lisäämällä merkittävästi puolustusbudjettiaan. Tanskan hallituksen viime kesäkuussa julkaistussa ulkopoliittisessa strategiassa vuosille 2017–2018 Trumpin nimeä ei edes mainita. »On liian aikaista sanoa, miten Yhdysvaltojen ulkopolitiikka kehittyy tulevina vuosina», raportissa todetaan.

Tanska on osallistunut lähes jokaiseen Naton kriisihallintaoperaatioon kylmän sodan jälkeen. Sen puolustusbudjetti on kuitenkin laskenut 1,14 prosenttiin bruttokansantuotteesta, mikä on kaukana kahdesta prosentista, johon Nato-maat sitoutuivat Walesin huippukokouksessa vuonna 2014.

Suurlähettiläs Taksøen mukaan nimetty raportti ehdotti toukokuussa 2016 lisäystä puolustusmenoihin, mutta poliitikot eivät halunneet niin. Puoli vuotta myöhemmin, kun Trump oli valittu presidentiksi, puolue toisensa jälkeen vaati puolustusmenojen kasvattamista. Hallitus julkisti marraskuun 2016 lopussa lausunnon, jossa luvattiin puolustusmenojen kasvavan selvästi. Venäjän sotilaallisessa asemassa ei tapahtunut tällä välin mitään merkittävää muutosta, joten on selvää, että Trumpin valinta oli tässä merkittävä tekijä.

Tanskan hallitus on varonut antamasta lausuntoja siitä, mitä tapahtuisi, jos Naton pelotevaikutus katoaisi. Olisiko b-suunnitelmana EU:n puolustusyhteistyö tai pohjoismainen puolustusyhteistyö? Nykyisessä tilanteessa julkinen spekulointi vaihtoehdoista olisi vaarallista Naton yhtenäisyydelle. Naton hajoamisesta voisi tulla itsensä toteuttava ennuste. Tanskan hallituksen strategia vuosille 2017–2018 mainitsee kuitenkin tarpeen »vahvistaa Pohjoismaista yhteistyötä sekä yhteistyötä liittolaisten kanssa Itämeren alueella».

 

Norjalla on ollut jäiset suhteet Venäjään ja aivan viime aikoihin asti myös Kiinaan, joten Trumpin nousu Yhdysvalloissa ei ollut toivottu kehityssuunta. Norjan hallitus ei huhtikuussa 2017 julkaisemassaan ulko- ja turvallisuuspoliittisessa raportissa määritellyt uudelleen suhteitaan Venäjään, Kiinaan ja Yhdysvaltoihin. Raportissa Norja kuitenkin lupasi nostaa puolustusbudjettiaan asteittain kohti kahta prosenttia bruttokansantuotteesta. Maa on myös onnistunut saamaan Yhdysvaltain uuden hallinnon huomion Tanskaa paremmin.

Norja on pitänyt yllä tiiviitä kahdenvälisiä suhteita turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa eurooppalaisiin Nato-jäsenmaihin Britanniaan, Saksaan, Ranskaan ja Hollantiin sekä kahteen Naton kumppanuusmaahan, Suomeen ja Ruotsiin. Norja antaa raportissaan pohjoismaiselle yhteistyölle hieman enemmän painoarvoa kuin Tanska omassaan.

5+1-malli on sekoitus monenkeskisyyttä ja kahdenvälisyyttä. Siinä on jotain sekä Venäjälle että Pohjoismaille.

Ruotsi sai käytännössä turvatakuun Yhdysvaltojen varapresidentti Joe Bidenilta, kun tämä vieraili Tukholmassa elokuussa 2016, hieman ennen Trumpin valintaa presidentiksi. Biden painotti Ruotsin Nato-kumppanuuden merkitystä ja varoitti, että kukaan ei saisi loukata, Putin mukaan lukien, loukkaamasta Ruotsin alueellista koskemattomuutta. Yhdysvaltojen lupaus suojella Ruotsia on kuitenkin nyt Trumpin presidenttiyden myötä asetettu kyseenalaiseksi.

Ruotsissa tehdyt mielipidetiedustelut eivät puolla Nato-jäsenyyttä: Dagens Nyheterin joulukuussa 2017 julkaiseman kyselyn mukaan 31 prosenttia kansasta kannattaa ja 44 prosenttia vastustaa jäsenyyttä. Kansan mielipide on tärkeä, sillä Ruotsissa pidetään itsestäänselvyytenä sitä, että jäsenyydestä päätetään kansanäänestyksessä. Ruotsalaiset arvostavat liittoutumattomuuttaan, mutta Krimin valtauksen jälkeen niukka enemmistö vastaajista suhtautui positiivisesti Nato-jäsenyyteen. Epäsuosittu Trump on kääntänyt ruotsalaisten mielipiteen takaisin toiseen suuntaan.

Ruotsin turvallisuuspolitiikka näyttää ajautuneen umpikujaan. Suhteita Venäjään on vaikea parantaa, kun poliittinen kulttuuri on moralistinen ja siinä on taipumusta venäläisvastaisuuteen. Ruotsi on sitonut itsensä ja Gotlannin saaren Naton puolustukseen, vaikkei Nato-jäsenyys ole nyt mahdollinen. Ruotsin valtiopäivien joulukuussa julkaisema kokonaisturvallisuusraportti ja poliitikkojen reaktiot siihen ovat entisestään pahentaneet venäläisvastaisuutta.

Suomessa Trumpin valinnalla ei ole ollut samanlaista vaikutusta kuin Ruotsissa. Toisin kuin Ruotsissa, Suomessa yleinen mielipide on koko ajan ollut Nato-jäsenyyden vastainen. Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan viime syksynä tekemän kyselyn mukaan vain 22 prosenttia suomalaisista kannattaa ja 62 prosenttia vastustaa Nato-jäsenyyttä. Lisäksi Suomi luottaa sotilaallisesti itseensä paljon Ruotsia enemmän ja on jatkuvasti ylläpitänyt vahvaa omaa puolustuskykyä. Suomi ei ole yhtä riippuvainen siitä, miten halukas Yhdysvallat on lähettämään sotilastukea maahan, joka ei ole Naton jäsen.

Suomen presidentti Sauli Niinistöltä kysyttiin maaliskuussa 2017 Venäjän Arkangelissa Arktisen foorumin kokouksessa, olisiko hän valmis isännöimään Trumpin ja Putinin tapaamista Helsingissä. Niinistö suhtautui ajatukseen varovaisen myönteisesti. Putin vieraili Helsingissä kesäkuussa 2017 osana Suomen 100-vuotisjuhlavuotta. Suomi on ylläpitänyt poliittisia suhteita Venäjään kaikilla tasoilla. Tässä Suomen pragmaattinen poliittinen kulttuuri on ollut hyödyksi, eikä kyse ole ollut paluusta kylmän sodan aikaisiin suomettumisen käytäntöihin.

 

Trumpin presidenttiydellä on ollut jonkinlainen, joskin erilainen, vaikutuksensa kaikkiin Pohjoismaihin. Trump on pikemminkin hajottanut kuin yhdistänyt Pohjoismaita. Siinä missä Tanska ja Norja ovat ripustautuneet Yhdysvaltojen uuteen hallintoon, Ruotsi on kääntynyt inhoten pois.

Se ei ole kuitenkaan muuttanut pääasiallista kehityssuuntaa, joka on ollut kohti pohjoismaista turvallisuus- ja puolustusyhteistyötä. Siihen ovat vaikuttaneet sekä Venäjän uhmakkuus että aiemman Obaman hallinnon rohkaisu Pohjoismaiden turvallisuus- ja puolustusyhteistyöstä: Obaman hallinto antoi alkusysäyksen kehitykselle erityisesti rohkaisemalla vastahakoista Tanskaa. Venäjää pidetään uhkana kaikissa neljässä Pohjoismaassa, mutta Tanskassa hiukan muita vähemmän.

Venäjän ja Valkovenäjän Zapad-sotaharjoitus, monikansallinen Aurora-sotaharjoitus Ruotsissa sekä Naton Baltian maihin Venäjän rajalle kaavailema pysyvien joukkojen sijoittaminen ovat Itämeren alueen todellisuutta, jossa liennytystä tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan. Itämeren alueen turvallisuusdilemma ei liity mihinkään alueen sisäiseen kiistaan. Venäjällä ei ole aluevaatimuksia Baltian maiden suhteen. Päinvastoin, duuma ratifioi vuonna 2014 Viron ja Venäjän rajasopimuksen.

Ainoa avoin alueellinen kysymys on Tanskan ja Venäjän välillä Jäämerellä, ja sitä käsitellään sopuisasti YK:n merioikeussopimuksen mukaisesti. Turvallisuustilanteen sotilaallinen eskaloituminen ei olisi ainoastaan vaarallista vaan myös silkkaa rahanhukkaa kaikille osapuolille.

Yksi ratkaisu voisi olla avata vanha kylmän sodan aikainen työkalupakki: luottamusta rakentavia toimenpiteitä, kulttuuriyhteistyötä, opiskelijavaihtoa, ympäristöyhteistyötä – ja niin edelleen. Lisäksi on 1990-luvulla luodut instituutiot: Barentsin euroarktinen neuvosto ja Itämeren valtioiden neuvosto. Valitettavasti ne näyttävät vajonneen uneen viime vuosien suurvaltapolitiikan seurauksena. Venäjän ja Baltian maiden osallistuminen oli aiemminkin vaatimatonta, joten kannattaako sitä yrittää elvyttää nyt?

Kuten useimmat suurvallat, Venäjäkään ei priorisoi pieniä maita. On helppo kuvitella, mitä Venäjä ajattelee pienistä kumppaneistaan alueella: se pitää niitä enemmän tai vähemmän moralistisina hyveellisyyden perikuvina, jotka usein osoittavat syyttävällä sormella kohti Venäjän sisäpolitiikkaa. Eikä pienillä mailla kuitenkaan ole suurta vaikutusvaltaa maailmassa. Silti esimerkiksi Itämeren valtioiden neuvostossa Venäjällä on vain yhtä suuri painoarvo kuin esimerkiksi Virolla tai Latvialla.

Esikuvana yhteistyölle voitaisiin mieluummin pitää Obaman hallinnon aikana luotua Pohjoismaiden 5+1-foorumia tai vastaavaa foorumia Kiinan kanssa. Kyse ei olisi uudesta instituutiosta vaan vuosittaisesta huippukokouksesta tai sarjasta matalan tason tapaamisia.

Silloin Venäjälle jäisi erityisasema ja sen suurvaltastatusta kunnioitettaisiin. Myös Pohjoismaat hyötyisivät, sillä 5+1-asetelma estäisi Venäjää jossain määrin soveltamasta 20 vuoden ajan toiminutta hajota ja hallitse -menetelmää Pohjoismaihin. Klassinen kahdenvälinen diplomatia, jota Trumpin hallinto ja kaikki suurvallat taktisesti kannattavat, on suunniteltu hajota ja hallitse -politiikan välineeksi. Se auttaa suurvaltoja käyttämään hyväkseen suurvalta-asemaansa kutakin pientä maata vastaan.

5+1-malli on sekoitus monenkeskisyyttä ja kahdenvälisyyttä. Malli yhdistää molempien diplomatian alalajien parhaat puolet: se kunnioittaa suurvaltastatusta mutta ei rohkaise hajota ja hallitse -periaatteen käyttöön. Siinä on jotain sekä Venäjälle että Pohjoismaille.

Joku voisi kutsua ajatusta epärealistiseksi. Voi ollakin. Saattaa olla, että ensin tarvitaan perinteisiä tapoja rakentaa luottamusta. Nykyisestä pattitilanteesta on joka tapauksessa päästävä eroon.

Kirjoittaja on vanhempi tutkija Tanskan ulkopoliittisessa instituutissa (DIIS).

Siirtomaa-ajat ovat ohitse, mutta Kongon demokraattinen tasavalta kolkuttaa Euroopan omaatuntoa. Maa tarjoaa teollisuusmaiden tarpeisiin himottuja raaka-aineita: kultaa, tantaalia, volframia, tinaa ja kobolttia. Samalla väkivalta läpäisee maan koko lähihistorian. YK:n rauhanturvaajat ovat valvoneet maan itäosia lähes kaksi vuosikymmentä. Lokakuussa 2017 järjestö nosti Kongon hätätila-arvion samalle tasolle Jemenin, Irakin ja Syyrian kriisien kanssa.

Viime vuosina teollisuusmaat ovat puuttuneet tilanteeseen uudella tavalla. Mineraalien on tulkittu houkuttelevan erilaisia aseryhmiä niin naapurimaista kuin Kongosta taistelemaan alueen hallinnasta. Siksi Yhdysvallat ja EU yrittävät poistaa kimmokkeita väkivallalle säätelemällä kongolaisen tinan, tantaalin, volframin ja kullan eli 3tg-mineraalien pääsyä sisämarkkinoilleen.

Hiljattain lanseerattu konfliktimineraalilainsäädäntö on sukua Kimberley-prosessille. Kansainvälinen sopimus puuttui timanttikauppaan Angolan ja Sierra Leonen sisällissotien liennyttämiseksi 2000-luvulla. Niin timanttien kuin mineraalien kohdalla aloite sääntelylle on tullut kansalaisjärjestöiltä, jotka vaativat valtioita ja yrityksiä varmistamaan, että niiden liiketoiminta ei ruoki konflikteja tai ihmisoikeusrikkomuksia ulkomailla.

Kumpikin kampanja käytti onnistuneesti hyväkseen kuvastoa verisistä raaka-aineista, jotka kiinnittivät tavallisten kuluttajien huomion. Kongon mineraalien kohdalla läpimurto tapahtui vuonna 2012, kun järjestöt saivat Yhdysvalloissa finanssikriisiä taltuttamaan hyväksytyn Dodd-Frank-lain taipumaan rauhantyön välineeksi.

Lain mukaan yhdysvaltalaisten yritysten on varmistettava, etteivät ne rahoita asejoukkoja hyödyntäessään Kongosta tai sen naapurimaista tulevia mineraaleja.

Vaikka Dodd-Frank-laki on Trumpin hallinnossa vastatuulessa, se on toiminut esikuvana hiljattain hyväksytylle eurooppalaiselle säädökselle. Vuonna 2021 astuu voimaan konfliktimineraalilainsäädäntö, joka velvoittaa EU:n alueelle raaka-aineita tuovia yrityksiä varmistamaan, että niiden tuotantoketjut eivät ruoki konflikteja.

Lainsäädäntö oli vuosia teollisuuslobbarien, kansalaisjärjestöjen, poliitikkojen ja EU-virkamiesten kiistakapulana. Hyväksytyssä muodossaan se kattaa Yhdysvaltojen lain tavoin tinaa, tantaalia, volframia ja kultaa sisämarkkinoille tuovat yritykset. Toisin kuin esikuvansa, EU-laki koskee kuitenkin kaikista maista, ei pelkästään Kongon lähialueilta, tuotavia raaka-aineita.

Kongossa kaivostoiminnasta toimeentulonsa saa suoraan tai välillisesti noin 8–10 miljoonaa ihmistä.

EU:n ja Yhdysvaltojen lainsäädännöt ovat uudenlaisen kauppapolitiikan uranuurtajia. Niiden vaikutusta Kongoon seurataan tarkasti, sillä mikäli lait hillitsevät konfliktia, saattavat teollisuusmaat tulevaisuudessa säädellä esimerkiksi puutavaran, korukivien ja metallien tuontia samoin perustein.

Dodd-Frank-lain selkein seuraus on ollut se, että yritykset ovat vastanneet vastuuvaateisiin aiempaa vakavammin. Esimerkiksi metalliteollisuus on julkisen sektorin ja kansalaisyhteiskunnan myötävaikutuksella ottanut käyttöön erilaisia vastuutyökaluja, kuten iTSCi-ohjelman, joka edistää mineraalien seurantaa kaivoksilta valmiiksi tuotteiksi kaupan hyllyille. Yritykset ostavat Kongosta nykyisin eri tavoin konfliktivapaiksi markkinoituja mineraaleja, jotka päätyvät väli- tai lopputuotteina Euroopan ja Yhdysvaltojen markkinoille.

Lainsäädännön kiihkeimpiä puolestapuhujia ovat edelleen kansalaisjärjestöt sekä lakia ajaneet päättäjät. Heidän mukaansa mineraalien seuranta parantaa väkivallan runteleman Itä-Kongon taloutta.

Kansainvälisen huomion ja tuen myötä Kongon valtio valvoo kaivossektoria aiempaa tarkemmin. Kun kaikki kirjataan tarkasti, on paikallisten helpompi vaatia oikeaa osuutta alueiltaan louhittujen mineraalien arvosta. Kyse ei ole pienestä asiasta, sillä Kongossa käsityöhön perustuvasta kaivostoiminnasta toimeentulonsa saa suoraan tai välillisesti noin 8–10 miljoonaa ihmistä.

Lainsäädännön tukijat esittävät myös usein, että vastuutyökalujen ansiosta aseryhmien on aiempaa vaikeampi päästä käsiksi kaivosrahoihin. Alueelta yhden kattavimmista aineistoista keränneen belgialaisen ajatushautomo Ipisin mukaan vuoden 2013 ja 2015 välillä aseryhmien läsnäolo tinaa, tantaalia ja volframia louhivilla kaivoksilla on vähentynyt. Varmuutta sertifioinnin tehosta ei ole, sillä tiedonkeruu Kongossa on hankalaa ja joskus myös vaarallista.

YK:n asiantuntijoiden mukaan noin 98 prosenttia kongolaisesta kullasta salakuljetetaan maasta.

 

Osa asiantuntijoista ja kansalaisyhteiskunnasta suhtautuu lainsäädäntöön epäilevästi. Epäilijöiden mukaan tuontirajoituksilla on korkeintaan neutraali tai jopa vahingollinen vaikutus Itä-Kongoon. Dodd-Frank-lain toimeenpano vuonna 2010 vähensi kongolaisten mineraalien kysyntää, kun kansainväliset yritykset lopettivat kasvavien kustannusten pelossa niiden ostamisen. Äkillinen muutos oli tuskallinen šokki Itä-Kongon paikalliselle taloudelle.

Epäilijöiden mukaan lainsäädäntö ei ota riittävästi huomioon kaivostyöläisiä, jotka ovat mineraalien maailmanmarkkinahintojen heittelyiden takia hauraassa asemassa. Mineraalien louhinta on hakuin ja lapioin tehtävää rankkaa ruumiillista työtä, josta kaivajille kertyvät tulot eivät ole valtaisat. Arvostelijoiden mielestä Dodd-Frank-laki on niin sanotusti tappava lääke konfliktiin, sillä kaivajille ei ole tarjottu juurikaan tukea tulonmenetysten paikkaamiseksi.

Kongosta on vaikeaa ostaa mineraaleja oikein. Kun lapsityövoimasyytöksistä pelästynyt elektroniikkajätti Apple lopetti lokakuussa 2017 kaiken koboltin oston Kongosta, yhtiö sai kansalaisjärjestöjen syytökset niskoilleen. Boikotti on monen mielestä kaikkein huonoin vaihtoehto, sillä paikallinen väestö menettää silloin toimeentulonsa. Lisäksi yritysten pelätään siirtävän raaka-ainehankintansa entistä huonommin valvottuihin kaivosmaihin kuten Myanmariin.

Vastuujärjestelmät vakiintuvat, ja valvottu kaivossektori työllistää yhä enemmän paikallisia. Sertifioituja kaivoksia on kuitenkin edelleen vähän. Vuoden 2017 lopulla vain kymmenesosa Etelä-Kivun 3t-kaivoksista oli sertifioitu »vihreiksi». Kaivosten tarkastaminen Itä-Kongossa on hidasta, eivätkä kaikki kaivokset koskaan saa sertifikaattia.

Vastuujärjestelmät eivät myöskään ulotu keskeisimpään mineraaliin, kultaan. Ipis-instituutin mukaan valtaosa niin itäkongolaisista kaivajista kuin kaivoksista hyötyvistä aseryhmistä saa tulonsa nimenomaan kultakaivoksista. Kultakaupan keskus Dubai myöntyy pelisääntöjen muutoksiin hitaasti. Lentoyhtiöilläkin olisi toiminnassa parantamisen varaa, sillä suuri osa kullasta salakuljetetaan käsimatkatavaroissa. YK:n asiantuntijoiden mukaan noin 98 prosenttia kongolaisesta kullasta salakuljetetaan maasta.

 

Vaikka vastuullisuusjärjestelmät ulottuisivat maan jokaiseen kaivokseen, eivät aseryhmien rahavarat välttämättä ehtyisi. Vastuullisuusvaateet muistuttavat välillä kissa ja hiiri -leikkiä: kun tinan, tantaalin ja volframin valvonta vahvistuu, aseryhmät siirtyvät ansaitsemaan elantonsa muualta. Kaivokset eivät ole niiden ainoa tulonlähde, vaan ryhmät rahoittavat toimintaansa esimerkiksi verottamalla karjaa, puuhiiltä tai tienkäyttöä. Länsimaiset tuontirajoitukset, joilla voidaan puuttua kaivostoimintaan, eivät yllä näihin paikallisiin tulonlähteisiin.

Mineraalikaupan sääntely voi vaikuttaa nerokkaalta tavalta ratkaista sotia etäältä, ja parhaimmillaan se voi sysätä liikkeelle muutoksen pitkittyneessä konfliktissa. Pahimmillaan sääntelyn puolustajat kuitenkin ylikorostavat tuontirajoitusten potentiaalia ja levittävät ajattelutapaa – tai jopa toiveajattelua – siitä, että monimutkaisen konfliktin osapuolia ajaisi eteenpäin yksinomaan raha.

Kongon konflikti ei kuitenkaan johdu pelkästä poliitikkojen, sotilaiden ja kapinallisten ahneudesta. Väkivaltaan sorrutaan eri syistä. Suurin osa kaivoksista rahaa ansaitsevista asemiehistä on armeijan sotilaita, jotka hankkivat lisätuloja paikkaamaan alhaista palkkaansa.

Osa kapinallisryhmistä saa tukea poliittisilta johtajilta, jotka haluavat varmistaa vaikutusvaltansa alueella. Osa taas on viime vuosien väkivallan vastareaktiona syntyneitä kodinturvajoukkoja. Jopa Ruandan kansanmurhaan osallistuneita aseryhmiä on edelleen Kongon viidakoissa.

Tuontisääntely ei ole eliksiiri, joka lievittää konfliktin kaikkia syitä. Naapurimaiden myötämielisyys olisi elintärkeää tuontirajoitteiden toimivuudelle. Moni kongolainen salakuljettaa kaivannaiset Ruandaan, Burundiin, Ugandaan tai Keniaan, joissa niistä voi saada paremman hinnan. Tällöin Kongo menettää osan luonnonvarojensa tuloista. YK:n asiantuntijat ovat useasti syyttäneet Ruandan ja Ugandan suvaitsevan aseryhmiä ja salakuljettamista voitontavoittelun takia. Molemmat maat kiistävät väitteet.

Kongon tarina on kesken, eikä sen perusteella voi vielä tuomita EU:n uutta konfliktityökalua suuntaan tai toiseen. YK vähensi rauhanturvaoperaationsa rahoitusta viime kesäkuussa, vaikka pääkaupunki Kinshasa on kyvytön pitämään maansa kaukaisia kolkkia kurissa. Toimivan valtion puuttuessa riitoja selvitetään jatkossakin asein – oli kyse sitten kaivoksista, karjan laiduntamisesta, vanhoista vihamielisyyksistä tai vallankumouksesta.

Kirjoittaja on tutkija, joka viimeistelee väitöskirjaansa konfliktiluonnonvaroista London School of Economicsissa. Artikkeli perustuu syksyllä 2017 Itä-Kongossa tehtyyn kenttätutkimukseen.