Kirjoittaja

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on Euroopan parlamentin jäsen (sd).

Edesmennyt fyysikko Stephen Hawking totesi, että tekoäly on parasta tai pahinta, mitä ihmiskunnalle on koskaan tapahtunut.

Digitalisaatio muuttaa nyt kaikkea terveyspolitiikasta turvallisuuteen ja puolustusjärjestelmiin. Siksi Euroopan parlamentissa luodaan pelisääntöjä digitaalisille sisämarkkinoille. Esimerkiksi tietoyhteiskunnan peruspilareiden eli algoritmien avoimuudesta ja eettisyydestä odotellaan parhaillaan selvitystä.

Tammikuisessa Automating Society -raportissa kerrotaan suomalaisesta DigitalMinds-yrityksestä, jonka innovaatio helpottaa rekrytoinnissa. Yritys laatii työnhakijan psykologisen profiilin hänen sähköpostiviestiensä ja sosiaalisen median käyttönsä perusteella. Asiakkaina on toistakymmentä suomalaisyritystä, jotka vastaanottavat suuria määriä työhakemuksia. Profilointia varten työnhakijan on yhdistettävä oma sähköpostinsa yrityksen palveluun.

Digitaloudessa myrkkyä voi olla yksilöiden vääränlainen automaattinen profilointi.

Nuori, 23-vuotias avustajani kauhistui ja sanoi, ettei antaisi kenellekään salasanaansa, vaikka menettäisi sen seurauksena mahdollisen työpaikan. Mitä teen, jos tietojani käytetään väärin?

Avainsana on luottamus. Isot digijätit, kuten Facebook, Twitter ja Amazon, ovat huomanneet, että kansalaisten luottamuksen menettäminen voi käydä kalliiksi.

Sääntelyn purkaminen on ollut Euroopassa viime vuosien musiikkia komission Refit-ohjelman tahdittamana. Nyt sävy on muuttunut: markkina­ohjaus ja yritysten itsesääntely eivät riitä, regulaatiota tarvitaan, jos luottamus aiotaan säilyttää. Digivallankumouksessa Eurooppa on jäänyt monesta eri syystä Kiinan ja Yhdysvaltojen jälkeen. Eurooppaan tulisi nyt luoda sääntelyä, joka kannustaa eikä estä tai hidasta innovaatioita. Esimerkiksi dataturvallisuutta vahvistavasta eurooppalaisesta tietosuoja-­asetuksesta on kaikkine puutteineenkin tullut globaali suunnannäyttäjä.

Yksi maailman vanhimmista dokumenteista on lääkäreille tarkoitettu ohjeisto, Hippokrateen vala. Tuo eettinen koodisto syntyi antiikin Kreikassa, mutta on edelleen pohjana lääkärinvalalle.

Hippokrateen valan ydin on, että ihmisiä pitää auttaa kaikin mahdollisin tavoin. Lääkärin tulee turvata yksityisyys ja »torjua kaikki, mikä voi olla vahingoksi ja vääryydeksi». »En tule antamaan kenellekään kuolettavaa myrkkyä, vaikka sitä minulta sitä pyydettäisiin», valassa vannotaan.

Digitaloudessa myrkkyä voi olla yksilöiden automaattinen profilointi. Euroopan sosiaaliselle markkinataloudelle myrkyllistä on myös vero­pohjan kaventuminen. Globaalit yritykset voivat vältellä veroja niin kauan kuin verotus perustuu vanhan maailman kansallisiin sääntöihin.

Nyt olisi aika luoda eettisiä ohjeita Hippokrateen tavoin tekoälylle ja algoritmeille, niiden kehittäjille ja meille käyttäjille.

Sunnuntaina 3. helmikuuta Varsovan Torwar-hallin eteen on kerääntynyt kymmenien metrien kiemurteleva jono. Väkeä on saapunut ympäri Puolaa, niin pienistä kuin suuristakin kaupungeista. Osa kantaa Puolan lippua, osa EU:n tähtilippua. Vasemmiston uutta tähteä Robert Biedrońia on saapunut kuuntelemaan noin 6 000 puolalaista.

42-vuotias Biedroń on poikkeuksellinen hahmo Puolan politiikassa. Hän on Puolan historian ensimmäinen avoimesti homoseksuaali parlamentin jäsen ja pormestari.

Ennen Biedrońin nousua lavalle yleisön tunnelmaa kohotetaan kampanjavideoilla ja naistrion laulamalla John Lennonin Imaginella. Lopuksi ruudut vaihtuvat EU:n siniseen lippuun.

Ranskaksi laulettu Oodi ilolle saattelee Biedrońin lavalle. Yleisö repeää riemuisiin suosionosoituksiin. Ei epäilystäkään siitä, etteikö Biedroń olisi ottanut mallia Ranskan Emmanuel Macronista.

»Me olemme kevät, me olemme tuulahdus raitista ilmaa, joka muuttaa Puolan politiikan!» Biedroń julistaa riehaantuvan yleisön edessä.

Biedrońin viesti on selvä. Puola ansaitsee muutoksen.

Puolan oikeistolainen konservatiivipuolue Laki ja oikeus on määrätietoisesti vienyt maata poispäin eurooppalaisista liberaaleista arvoista kohti konservatiivista ja autoritaarista valtiota. Vaikka puolue on ehtinyt murentaa oikeusvaltiota vasta yhden vaalikauden ajan, askelmerkit on selvästi lainattu Viktor Orbánin Unkarista.

Laki ja oikeus -puolueen 69-vuotias puoluejohtaja Jarosław Kaczyński on rivikansanedustaja, mutta hän vetelee naruja hallituksen takana. Entinen pääministeri ja edesmenneen presidentin Lech Kaczyńskin veli on Puolan vaikutusvaltaisin poliitikko.

Kaczyński on vaihdattanut maan hallituksen ministereitä mielensä mukaan. Lisäksi hän yhdistelee retoriikassaan taitavasti kansan syvät rivit tavoittavaa nationalismia ja vahvoja katolisia arvoja. Aiemmin sovitut säännöt ja lait eivät enää päde, sillä Kaczyński uskoo vaalivoiton oikeuttavan täyteen valtaan muokata järjestelmä mieleisekseen. Ensi töikseen vuoden 2015 vaalivoittonsa jälkeen hän junaili presidentti Andrzej Dudan kanssa puolueen omat ehdokkaat perustuslakituomioistuimeen. Sitä ennen Duda oli ehtinyt hylätä edellisen hallituksen asettamat ehdokkaat.

Tällaiselle politiikalle Varsovassa uuden puolueensa esitellyt Biedroń haluaa nyt tehdä lopun.

Jos Unkarin toimet hyväksytään lähes vuosikymmenen ajan, EU on silloin jo antanut siunauksensa autoritaariselle hallinnolle.

 

Toukokuiset Euroopan parlamentin vaalit käynnistävät Puolassa vuoden kestävän vaaliputken. Syksyllä 2019 maahan valitaan uusi parlamentti ja keväällä 2020 presidentti.

Ulkopolitiikka-lehdelle antamassaan haastattelussa Biedroń kertoo, että syy uuden puolueen luomiselle on Puolaa 15 vuotta piinannut tuhoisa taisto kahden valtapuolueen välillä. Konservatiivinen Laki ja oikeus hallitsi liittolaisineen Puolaa vuosina 2005–2007 ja keskusta-oikeistolainen Kansalaisfoorumi vuosina 2007–2015. Sen jälkeen voimasuhteet taas vaihtuivat.

»Haluan tarjota Puolan kansalle poliittisen foorumin, joka ei ole saanut alkuaan tai johdu myrkyllisistä taisteluista kahden suurimman valtapuolueen välillä», Biedroń sanoo.

Hänen mukaansa Puola on paljon liberaalimpi ja edistyksellisempi kuin maassa nykyisin harjoitettu politiikka antaa ymmärtää. »Sen näkee tarkastelemalla kirkkoon tai perhemalleihin liittyviä näkemyksiä mielipidemittauksissa», Biedroń jatkaa.

Kevät-puolue ajaa muun muassa kirkon ja valtion erottamista toisistaan, samaa sukupuolta olevien avioliittojen virallistamista, Puolan tiukan aborttilainsäädännön löyhentämistä ja ilmastonmuutoksen hillitsemistä. Biedroń uskoo Kevät-puolueen antavan äänen niille miljoonille puolalaisille, jotka eivät edusta oikeistoa vaan jakavat puolueen vision sekulaarista, Eurooppa-myönteisestä valtiosta, jossa lakia kunnioitetaan.

Biedrońin teemat ovat Puolan politiikassa rohkeita: Esimerkiksi oppositiopuolue Kansalaisfoorumi tuskin uskaltaisi tarttua kirkon asemaa, seksuaalivähemmistöjä tai aborttioikeutta koskeviin tulenarkoihin kysymyksiin.

Biedrońin sanoma on purrut jo moniin. Kolmen eri tutkimuslaitoksen tekemässä kyselyssä Kevät-puolueen kannatus oli noussut helmikuussa 12–16 prosenttiin.

 

Puolan ensimmäinen avoimesti homoseksuaali parlamentin jäsen Robert Biedroń esitteli uuden puolueensa helmikuussa Varsovassa.

 

Uuden puolueen perustaminen ei kuitenkaan välttämättä johda muutoksiin Puolan politiikassa. Budapestissa sijaitsevan Keski-­Euroopan yliopiston laki- ja julkishallinnon apulaisprofessorin Maciej Kisilowskin mukaan Biedroń on suurin lahja, mitä Laki ja oikeus -puolue voi toivoa.

Kisilowski arvioi, että Biedroń jakaa opposition ja vie osan Kansalaisfoorumin kannatuksesta, joka oli helmikuussa noin 24 prosenttia. Suhteellinen vaalitapa suosii parlamenttivaaleissa voittajaa, eikä hajaantuneesta oppositiosta nouse välttämättä yhtä riittävän suurta haastajaa Laki ja oikeus -puolueelle, ainakaan ilman vaaliliittoa.

Kisilowski uskoo Laki- ja oikeuspuolueen jatkavan Unkarin Viktor Orbánin mallin mukaista illiberaalia demokratiaa, jos se voittaa vaalit. Hän ei luota EU:n kykyyn asettaa Puolalle rajoja, koska niin ei ole tehty Unkarinkaan suhteen.

»Jos Unkarin toimet hyväksytään lähes vuosikymmenen ajan, EU on silloin jo antanut siunauksensa autoritaariselle hallinnolle», Kisi­lowski sanoo.

EU:n jäsenyys ei enää näytä edellyttävän demokraattisten normien noudattamista, hän päättelee. »Arvoilla on väliä, mutta ei niin kutsutuissa [Euroopan] periferioissa. Niissä arvot ovat valinnaisia», Kisilowski sanoo.

Ainoa taho, joka on yrittänyt asettaa rajoituksia Puolalle, on EU:n tuomioistuin, Kisi­lowski jatkaa. Syksyllä 2018 se määräsi Puolan perumaan heinäkuussa asetetun lain maan korkeimman oikeuden tuomareiden eläkeiän alentamisesta 70 vuodesta 65 vuoteen. Lain nojalla yli kolmasosa tuomareista oli passitettu eläkkeelle ja vaihdettu hallitukselle myötämielisiin. Laki ja oikeus -puolue taipui EU:n tuomioistuimen linjaukseen ja perui lain marraskuussa.

Unkari on puolestaan purkanut oikeusvaltiota muuttamalla perustuslakiaan: tuomareiden kelpoisuusikää on laskettu Fideszille uskollisten tuomareiden suosimiseksi, ja viime syksynä valta valita tuomarit muun muassa korkeimpaan hallinto-oikeuteen siirtyi maan oikeusministerille. Tämän lisäksi esimerkiksi televisioitu vaalikampanjointi on sallittua enää valtion mediassa, jota valtapuolue hallitsee.

 

Puolan Laki ja oikeus -puolueen kannatus on vielä kohtalaisen korkea, mutta syksyn 2018 paikallisvaaleissa nähtiin jo merkkejä sen hiipumisesta. Noin 34 prosentin kannatus oli puolueelle järkytys. Sitä edelsi huhumylly alkukesästä yli kuukauden sairaalassa olleen Kaczyńskin terveydentilasta.

Kaczyński on elintärkeä yhdistävä voima populistiselle puolueelle, jonka pinnan alla kuohuu. Jos Kaczyńskin rautainen ote herpaantuu, puolue voi ajautua sisäiseen kriisiin ja jopa hajota.

Tällä hetkellä molemmilla Puolan valtapuolueista on hankaluuksia laajentaa kannattajakuntaansa. Äärikonservatiivinen Laki ja oikeus ei voi kalastella maltillisempia äänestäjiä Kansalaisfoorumilta menettämättä oikean laidan äänestäjiään. Siellä puoluetta haastavat euroskeptinen Korwin-puolue ja äärioikeistolainen Kansallisliike.

Opposition Kansalaisfoorumin ongelma on, että sen täytyisi pitää kiinni arvoiltaan edistyksellisemmiksi muuttuneista suurkaupunkien kannattajista ja haalia samalla paljon lisää kannatusta Itä- ja Etelä-Puolan kansallismielisiltä alueilta.

Kisilowskin mukaan Kansalaisfoorumilla on valtavat paineet siirtyä vasemmalle.

»Heidän pitäisi löytää jostain Puolan oma Alexandria Ocasio-Cortez», Kisilowski sanoo viitaten Yhdysvaltain demokraattipuolueen vasemman laidan nousevaan tähteen.

»Robert Biedrón, homoseksuaali Słupskin entinen pormestari, on juuri sellainen hahmo. Hän rakentaa puoluettaan vasemmalle.»

Varsovassa toimivan WiseEuropa-instituutin johtaja Wojciech Białożyt seurasi Biedrońin puolueen syntyä paikan päällä pääkaupungissa helmikuussa. Hän pitää Kevättä yhtenä viime vuosien monista populistisista liikkeistä.

Vuonna 2011 nähtiin keskustavasemmistolainen Palikot-liike ja viime vaaleissa oikeistopopulistinen Kukiz ’15 –liike. Niiden kannatus jäi kuitenkin noin kymmeneen prosenttiin. »Palikot on nyt hajonnut ja Kukiz hajoamassa. Biedrońin liike näyttäisi olevan verraten yhtenäisempi.»

Näin kävi vuonna 2015, jolloin Laki ja oikeus -puolueen Duda syrjäytti ensin istuvan presidentin Bronisław Komorowskin kevään presidentinvaaleissa. Dudan odottamaton voitto auttoi osaltaan samana syksynä Laki ja oikeus -puoluetta täpärään voittoon parlamenttivaaleissa.

Vaikka hallituspuolueen kannatus on nyt notkahtanut, Puolan taloudella on mennyt hyvin sen hallituskaudella. Maa on nauttinut jokseenkin tasaisesta talouskasvusta vuodesta 1993 lähtien.

Puolan talous on kukoistanut vahvan Saksan vanavedessä, eikä niinkään hallituksen ansiosta. Ukrainan kriisin seurauksena edellinen hallitus alkoi ottaa vastaan runsaasti ukrainalaisia maahanmuuttajia, minkä johdosta maassa on paljon huokeaa työvoimaa. Varsovan työttömyys oli syksyllä 2018 puolentoista prosentin luokkaa, ja koko Puolan noin 3,4 prosenttia.

Seuraava vuosi ratkaisee, pysähtyykö Puolan kehitys kohti illiberaalia demokratiaa.

Vallan keskittäminen on suuri ongelma niin Unkarissa kuin Puolassa. Sekä apulaisprofessori Białożytin että Maciej Kisilowskin mukaan vallan keskittymistä voi ehkäistä perustuslakia muuttamalla. Laki ja oikeus -puolueen valtakaudella valtion instituutiot, kuten tuomioistuimet, ovat osoittautuneet liian heikoiksi. Perustuslain muuttaminen edellyttäisi kuitenkin laajan tuen puoluekentällä.

Niin kauan kuin se puuttuu, lähes puolet äänestäjistä kokee elävänsä kuin miehityksen alla, Kisilowski kuvailee.

 

Yksi Robert Biedrońin kärkitavoitteista on jakaa päätösvaltaa keskushallinnolta paikallistasolle. Biedrońin mielestä valtionhallinto kärsii voittaja vie kaiken -asetelmasta. Sen muuttamiseksi olisi kitkettävä politisoitumista valtion instituutioista ja ammatillistettava hallintoa.

Lisäksi Puolassa tulisi uudistaa sosiaalijärjestelmää niin, että taloudellinen ja sosiaalinen epätasa-arvo eivät enää kasva ja tuhoa yhteiskunnan rakenteita, Biedroń sanoo. »Myös me täällä Puolassa kärsimme maailmanlaajuisesta kasvavasta epätasa-arvoisuuksien trendistä.»

Avain vaalimenestykseen on Varsovan ulkopuolella, konservatiivisten äänestäjien käännyttämisessä. Eurovaalit kertovat, onko maa valmis äkkikäännökseen vasemmalle.

Kirjoittaja on Prahassa asuva vapaa toimittaja.

On syyskuu 1988 ja pääministeri Margaret Thatcher on kutsuttu Eurooppa-myönteisen eliitin huippuyliopistoon College of Europeen puhumaan Britanniasta ja Euroopasta. »Olemme onnistuneet rajaamaan valtion toimivaltaa Britanniassa emmekä halua nyt nähdä sen tilalla eurooppalaista supervaltaa, joka hallitsee meitä Brysselistä käsin», Thatcher sanoo.

Puheen merkitystä ruoditaan brittime­diassa yhä: oliko tämä eurokriittisyyden lähtölaukaus, joka suisti Britannian brexitin tielle?

Eräänlainen vedenjakaja puhe ainakin oli: Thatcher kritisoi vallan keskittymistä Brysseliin ja painotti, että paras tie Euroopan yhteisön rakentamiseen olisi itsenäisten valtioiden yhteistyö, ei ylivaltiollinen vankka instituutio. Vaikka tämänkaltaiset ajatukset eivät kuulosta nykyään kovin radikaaleilta, loivat ne silloin yhdentymisen tiellä olevalle yhteisölle vaihtoehtoisia suuntaviivoja.

Thatcherin puhe oli vastaus Euroopan komission puheenjohtajalle, ranskalaiselle sosialidemokraatille Jacques Delorsille, joka oli vain muutamaa päivää aikaisemmin puhunut Euroopan sosiaalisen ulottuvuuden visiostaan. Delors halusi taata työntekijöiden oikeudet Euroopan laajuisesti. Työväenliikettä puhutteleva visio vahvisti EU:n kannatusta Britannian työväenpuolueessa, mutta sai Thatcherin ja muut konservatiivit varpailleen.

Tuolloin British Airwaysin lentoemäntänä työskennellyt Jacqueline Foster sai Thatcherin puheesta inspiraatiota, joka heijastuu hänen työhönsä edelleen. Hän on konservatiivi ja työskentelee Euroopan parlamentissa samassa ECR-ryhmittymässä kuin Jussi Halla-­aho ja Pirkko Ruohonen-Lerner.

»Eurooppa on mielettömän hieno manner, mutten uskonut tuolloin, että suunta oli oikea», nyt 71-vuotias Foster sanoo puhelimitse. Suunta ei ole hänestä nytkään oikea, ja siksi Foster äänesti brexitin puolesta.

Foster on aloittanut jo lähtövalmistelut Brysselistä, kuten muutkin 72 brittimeppiä. Hänen viimeinen täysistuntonsa on torstaina 28. maaliskuuta Strasbourgissa, jonka jälkeen hän palaa vielä Brysseliin pakkaamaan toimistonsa. Silloin näyttäisi päättyvän väestöltään kolmanneksi suurimman jäsenmaan 45-vuotinen taival Euroopan unionissa ja sitä edeltävässä yhteisössä.

Foster ei kuitenkaan suhtaudu maaliskuun lopussa häämöttävään viimeiseen työpäiväänsä erityisellä haikeudella. »Ihmisethän pakkaavat tavaroitaan erilaisissa tilanteissa läpi elämän», hän toteaa.

Britanniaa on osin kiittäminen myös siitä, että Suomi tuli EU:n jäseneksi vuonna 1995.

 

Haikeus ja suuttumus sen sijaan paistaa London School of Economicsin emeritusprofessorin Helen Wallacen puheesta. Ärtymys on ymmärrettävää: Wallace on tehnyt koko uransa Eurooppa-tutkimuksen parissa ja näkee brexitin katastrofaalisena ratkaisuna, joka ei tiedä hyvää hänen lapsenlapsilleen.

Wallace oli kuuntelemassa Thatcherin kuuluisaa Eurooppa-puhetta paikan päällä Bryggessa reilut 30 vuotta sitten, mutta eurokriittisyyden alkupisteenä hän ei sitä näe. »Se on roskaa», Wallace sanoo. Hän painottaa, ettei teksti itsessään ollut poliittisesti eurokriittinen vaan juuri sellainen mitä Thatcherin kaltaiselta oikeistopoliitikolta voi odottaa. Thatcher näki, että Neuvostoliitto oli muutostilassa ja pelkäsi, että sosialismi alkaa levittää juuriaan pitkin Eurooppaan.

Britannian EU-ero on Wallacen mukaan seurausta pitkästä, jo kauan ennen kansan­äänestystä alkaneesta keskustelusta, jonka lähtö­kohta on tämä: Unionin jäsenyys ei ole koskaan ollut Britannialle paras vaihtoehto, vaan parhaimmillaankin se on nähty toiseksi tai kolmanneksi parhaana vaihtoehtona. Vasta­voimia on ollut aina siitä lähtien kun Britannia ensi kerran havitteli jäsenyyttä Euroopan talousyhteisössä EEC:ssä 1960-luvulla.

Kun Alankomaat, Belgia, Italia, Luxemburg, Länsi-Saksa ja Ranska perustivat 1950-luvun alussa Euroopan hiili- ja teräsyhteisön ja muutamia vuosia myöhemmin Euroopan talous­yhteisön, oli taustalla suuri tavoite. Toisen maailmansodan haavat piti hoitaa yhteistyöllä. Kyse oli Manner-Euroopan maiden poliittisesta ja taloudellisesta yhdentymisestä, joka veti myöhemmin mukaan itäisen Euroopan entisiä kommunistisia maita. »Näille maille Euroopan unioni oli valtavan tärkeä demokratisoitumisen ja modernisoitumisen projekti,» Wallace sanoo.

Mutta Britannialla ei ollut tämänkaltaisia suurempia tavoitteita, vaikka saarivaltionkin kaupungit olivat 1940-luvun lopussa osin raunioina toisen maailmansodan pommitusten jälkeen. Britannia oli maailmansodan ylpeä voittajavaltio, jolla ei ollut kokemuksia vieraan vallan miehityksestä sitten 1000-luvun alun viikinkien valloitusretkien. Britannia oli myös talousmahti: maan vienti oli viisinkertaista esimerkiksi Ranskaan verrattuna.

Kun Manner-Eurooppa yhdentyi, oli Britannian eliitin huomio toisaalla. Kumppaneiksi miellettiin vahvemmin Yhdysvallat sekä itsenäistymisen kynnyksellä olevat ja jo itsenäistyneet Britannian siirtomaat eli Kansainyhteisö.

Britanniaa kyllä pyydettiin mukaan Hiili- ja teräsyhteisön (EHTY) neuvotteluihin, mutta maa kieltäytyi. Britannia halusi suojella omaa teräs- ja hiilituotantoaan ja vastusti Euroopan tasoisia federalistisia hankkeita. Asiasta ei käyty julkista keskustelua, eikä koko EHTY:n perustaminen saanut Britannian lehdistössä suurta palstatilaa.

Winston Churchill Haagin kongressin puheenjohtajana 1948.

 

Ison-Britannian saaren ja Manner-Euroopan erottava Englannin kanaali on kapeimmillaan vain noin 32 kilometriä, mutta matka oli 1940- ja 1950-luvuilla brittien mielissä tätä monin kerroin pidempi. Oli tavallista, että brittiperheillä oli tuohon aikaan suku- ja ystävyyssiteitä kaukaiseen Australiaan ja Kanadaan, joihin kotimaasta oli matkattu uudisasukkaiksi. Ani harva tunsi ketään kanaalin eteläpuolella.

Englannin kanaali oli kuin Kiinan muuri, kirjoittaa 1970-luvulla Pariisista Lontooseen muuttanut toimittaja Eeva Lennon muistelmissaan.

»Harvat naapurimaat ovat niin erilaisia ja tuntevat niin suurta ennakkoluuloa toisiaan kohtaan kuin englantilaiset ja ranskalaiset», Lennon muistelee. Lennonin mukaan britit eivät ymmärrä, että mannereurooppalaiset todella tarkoittavat mitä sanovat. Tästä syystä briteille oli alun perinkin yllätys, kuinka nopeasti Euroopan yhteisö aikanaan syntyi.

Jotta voi ymmärtää Britannian ja Manner-Euroopan välejä, on aloitettava Winston Churchillistä, kirjoitti puolestaan edesmennyt brittiläinen politiikan toimittaja Hugo Young vuonna 1998 ilmestyneessä kirjassaan. Toisen maailmansodan aikaisena pääministerinä sankariviitan saanut Churchill maalaili Euroopan tulevaisuutta suurieleisesti.

»Meidän tulee rakentaa Euroopan Yhdysvallat», Churchill sanoi puheessaan Zürichin yliopistossa vuonna 1946. Britannia ei Churchillin visioissa kuulunut kuitenkaan Euroopan Yhdysvaltojen perustajiin, vaan liittovaltio rakentuisi ennen muuta Ranskan ja Saksan väliselle kumppanuudelle. Britannian rooli oli tukea tätä kumppanuutta yhdessä Kansainyhteisön, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kanssa.

Churchill tunnetaan yhtenä »Euroopan isistä», mutta hänen tulkinnassaan Britannia ei ole osa Eurooppaa vaan kytköksissä siihen. Tulkinta on leimannut Britannian ja EU:n suhdetta läpi vuosikymmenien. Churchillin istuttama siemen kytee yhä niissä brexit-argumenteissa, joissa toistetaan kuinka Britannia ei ole koskaan ollutkaan maantieteellisesti, historiallisesti tai kulttuurisesti osa Eurooppaa.

1960-luvulla erityisesti Britannian liike-elämässä kuitenkin ymmärrettiin, ettei saaren kannata elää eristyksissä. Vuonna 1960 perustettu vapaakauppajärjestö Efta jäi tuloksiltaan Euroopan talousyhteisön taakse: Saksan liittotasavallassa ja Ranskassa tuotanto kasvoi jopa kolme kertaa nopeammin kuin Britanniassa.

Brittipäättäjät katsoivat konservatiivipääministeri Harold Macmillanin johdolla, että maalle olisi taloudellisesti parasta pyrkiä talousyhteisöön – valinta nähtiin lähinnä välttämättömyytenä, toiseksi parhaana vaihtoehtona. Maailmalla puhalsivat muutenkin muutoksen tuulet, joihin Macmillan viittasi Etelä-Afrikassa vuonna 1960 pitämässään puheessaan, jossa hän antoi siunauksensa siirtomaiden jo alkaneelle itsenäistymiskehitykselle.

Euroopan yhteisön jäsenyys jakoi jo silloin Britanniaa ja eritoten maan konservatiiveja. Kun Macmillan kertoi Britannian parlamentissa hakevansa talousyhteisön jäsenyyttä, oman konservatiivipuolueen jäsenet hyökkäsivät häntä vastaan poikkeuksellisen kovaa.

Jäsenyyden tiellä oli suurempikin este: Ranskan lähes kaksimetrinen presidentti Charles de Gaulle. Kansallismielinen kenraali halusi rakentaa Ranskasta suurvallan Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen rinnalle. Erityisesti de Gaulle halusi torjua Yhdysvaltojen ylivaltaa ja pitää EEC:n eurooppalaisten käsissä. Hän näki uhkana Macmillanin ja Yhdysvaltojen presidentin John F. Kennedyn tiiviin suhteen.

»Tragedia tässä kaikessa on se, että olemme de Gaullen kanssa yhtä mieltä lähes kaikesta», Macmillan kirjasi päiväkirjaansa marraskuussa 1961 tavattuaan de Gaullen kahden. Molemmat vastustivat federalismia.

Lopulta de Gaulle käytti veto-oikeuttaan ja Britannian jäsenhakemus hylättiin. Nöyryyttävintä oli, että de Gaulle torppasi Britannian hakemuksen toistamiseen vuonna 1967, jolloin jäsenyyttä ajoi työväenpuolueen pääministeri Harold Wilson. Edelleenkään Britannia ei ollut de Gaullen mukaan valmis EEC:n jäsenyyteen.

Emeritusprofessori Wallacen mukaan hakemusten torppaaminen jätti brittiläisille »pahan maun» Euroopan yhteisöstä. Paha maku on heijastunut yhä eroneuvotteluissa, joissa Britannia on hakenut eräänlaista uhrin asemaa, Wallace arvioi. Brittimediassa kysymys esimerkiksi siitä, rankaiseeko EU Britanniaa brexitistä, on saanut runsaasti huomiota, myös yleisradioyhtiö BBC:ssä.

Komission puheenjohtajaksi myöhemmin nousseen Roy Jenkinsin mukaan »prosessi tuotti minimaalisia tuloksia ja maksimaalista pahansuopaisuutta».

 

Britannian jäsenyys Euroopan talousyhteisössä EEC:ssä tuli mahdolliseksi, kun de Gaulle väistyi. Ranskan seuraava presidentti Georges Pompidou halusi vahvistaa EEC:tä voimistuneen Länsi-Saksan vastapainoksi.

Vuoden 1973 alusta Britanniasta tuli viimein Euroopan yhteisön jäsen yhdessä Tanskan ja Irlannin kanssa. Tuhat brittiläistä virka­miestä löysi uudet työtehtävänsä Brysselin koneistossa.

Britannian EY:n jäseneksi vienyt pääministeri Edward Heath tiesi, että yhteisöstä kaavailtiin poliittista unionia, ja hän halusi olla mukana rakentamassa sitä. Yhteisö ajautui kuitenkin pian vaikeuksiin, kun vuoden 1973 öljykriisi puhkesi Israelin ja arabimaiden sodan seurauksena. Työttömyys kasvoi ja inflaatio laukkasi myös Euroopassa.

Britanniassa Harold Wilson palasi pääministeriksi ja joutui heti kamppailemaan oman työväenpuolueensa kahtiajakautumisen kanssa: puolueen vasen laita näki EEC:n »kapitalistien klubina», joka hajottaa brittiläistä demokratiaa ja vie maasta työpaikkoja.

Asetelma kuulostaa tutulta, mutta nykyisin vastaavia argumentteja EU-eron puolesta esittävät konservatiivit.

Tilanne työväenpuolueessa ja ensimmäiset brexit-puheet äityivät niin pahoiksi, että lopulta Wilson lupautui neuvottelemaan Britannian jäsenehtoja uusiksi. Hän vaati jäsenmaksujen tarkistamista, maataloustukijärjestelmän uudistamista ja Kansainyhteisön suosimista – huhuttiin, että Wilson oli itse mieltynyt erityisesti uusiseelantilaisiin maitotuotteisiin. Neuvottelut kestivät yksitoista kuukautta. Komission puheenjohtajaksi myöhemmin nousseen Roy Jenkinsin mukaan »prosessi tuotti minimaalisia tuloksia ja maksimaalista pahansuopaisuutta».

Kun neuvottelut päättyivät, hallitus kysyi vielä kansan mielipidettä. Kampanjointiin osallistui kovaäänisesti tuolloin opposition johtajana ollut Margaret Thatcher, joka puolsi jäsenyyttä vapaakaupan nimissä. Tulos oli selvä: 67 prosenttia äänestäjistä halusi Britannian kuuluvan jatkossakin Euroopan talousyhteisöön.

Britannian kuulumista erilaisiin kansainvälisiin instituutioihin on itse asiassa kysytty kansalta noin 40 vuoden välein. Vuonna 1935 yli 11 miljoonaa brittiä vastasi maanlaajuiseen niin kutsuttuun Peace Ballot -kyselyyn YK:n edeltäjän Kansainliiton jäsenyydestä ja aseidenriisunnasta. Silloin vastaajat puolsivat Kansainliittoon jäämistä. Toisin kävi kesällä 2016, kun brittienemmistö kääntyi Euroopan unionia vastaan. Syitä tälle on etsitty mediasta, maahanmuutosta ja esimerkiksi haikailusta menneeseen imperiumiin.

Britanniaa alettiin korostaa ”Jumalan valitsemana kansana”, joka ei tunnusta hallitsijakseen muita kuin kuningattaren.

 

Imperialismi määrittää edelleen osin sitä, miten britit näkevät oman paikkansa maailmassa, sanoo Helsingin yliopiston historian professori Heikki Mikkeli. Englantilaiset levittivät valtaansa yli 300 vuoden ajan sotien ja kaupankäynnin avulla niin laajalle, että enimmillään jopa neljäsosa maailman väestöstä kuului kruunun alaisuuteen. Mikkelin mukaan vanhoissa imperiumeissa päädytään nyt brexitin kaltaisiin ratkaisuihin, sillä nationalismista on tullut hyväksyttävämpää.

»Brexitin avulla Britannia etsii glorifioitua menneisyyttään, kun nykypäivä ei enää näytä niin hohdokkaalta», Mikkeli arvioi. Ilmiö on maailmanlaajuinen: yhtä lailla Erdoğan hyödyntää kansalaisten nostalgisia tuntemuksia Turkissa, Putin Venäjällä, Trump Yhdys­valloissa ja Xi Kiinassa.

Imperialismin jäänteet ovat heijastuneet myös Britannian ja Euroopan unionin suhteeseen. Britanniaa on kuvattu tutkimuskirjallisuudessa vain osittain EU:hun yhdentyneeksi, vastahakoiseksi ja etäiseksi jäsenmaaksi. Se on havitellut erityisasemaa ja onnistunut myös saamaan sen.

Thatcher neuvotteli Britannialle uudet jäsenmaksuehdot vuonna 1984 sillä perusteella, että Britannia saa vähemmän maatalous- ja rakennetukia kuin muut jäsenmaat. Tästä johtuen Britannia on vuosittain saanut jäsenmaksuhyvityksiä noin 4,6 miljardia euroa. Britannia ei myöskään kuulu euroon eikä Schengen-sopimukseen, joka poisti rajatarkastukset unionin sisärajoilta.

Joidenkin tulkintojen mukaan eurokriittisyytenä näkyvä Britannian erityislaadun korostaminen kumpuaa 1500-luvulta saakka. Tuolloin Englannin kuningas Henrik VIII ajoi Englannin ja katolisen kirkon historialliseen välirikkoon, koska halusi eron vaimostaan. Sen seurauksena Paavin valta Britanniassa päättyi ja maahan syntyi protestanttinen kirkko.

Historioitsija Alan Smith kirjoittaa, että englantilaisessa kirjallisuudessa alettiin tämän jälkeen korostaa ajatusta Britanniasta »Jumalan valitsemana kansana», joka ei tunnusta hallitsijakseen muita kuin kuningattaren.

Britanniasta tuli EU-jäsenyytensä aikana tästä huolimatta yksi unionin arkkitehdeista, jonka kädenjälki näkyy nykyisessä EU:ssa ennen muuta yhteisissä sisämarkkinoissa. Thatcher sanoi jyrkästi ei kaikille liittovaltioon tähtääville pyrkimyksille, mutta mantereen laajuiset yhteismarkkinat sopivat hyvin hänen ajamaansa markkinaliberaaliin politiikkaan.

Kun Thatcher oli onnistunut neuvottelemaan maksuosuudesta, hän ryhtyi tarmokkaasti viemään eteenpäin sisämarkkinoiden kehittämistä yhdessä ranskalaisen komission puheenjohtajan Jacques Delorsin kanssa. Sisämarkkinat astuivat voimaan vuonna 1993, ja nykyään 500 miljoonan ihmisen markkina-­aluetta pidetään yhtenä EU:n suurimmista saavutuksista. Britannia on edistänyt aktiivisesti myös EU:n laajentumista, erityisesti itään.

Thatcher konservatiivien puoluekokouksessa 1985. Kuva: Library of Congress / Wikimedia Commons

 

Emeritusprofessori Wallacen mukaan Britanniaa on osin kiittäminen myös siitä, että Suomi tuli EU:n jäseneksi vuonna 1995. Ranska oli 1990-luvun alkupuolella halukas syventämään jo unionissa olevien jäsenmaiden välistä integraatiota, eikä siksi ollut kiinnostunut ottamaan mukaan kylmässä sodassa neutraaleina pysyttäytyneitä Pohjoismaita. Britannialle laajeneminen oli taas tärkeää: kylmän sodan kontekstissa Britannia halusi aktiivisesti tukea liberaalin demokratian kehitystä Neuvostoliiton valtapiiriin aiemmin kuuluneissa maissa.

Lontoossa myös ajateltiin, että Suomesta saattaisi saada Tanskan kaltaisen kumppanin, joka yhdessä Britannian kanssa vastustaa unionin poliittista yhdentymistä.

Britannia on vaikuttanut merkittävästi myös EU:n puolustuspolitiikan linjauksiin, muistuttaa ohjelmajohtaja Juha Jokela Ulkopoliittisesta instituutista. »Puolustuspolitiikassa Britannian on koettu olevan jarrumiehen paikalla. Se on halunnut tehdä EU:n puolustuspolitiikasta Natoa täydentävää, ei sen kanssa kilpailevaa», Jokela sanoo. Britannian tahdon mukaisesti EU:n turvallisuuspolitiikassa keskityttiin vuosien ajan erityisesti kriisinhallintaan.

Britannia on siis jättänyt merkittäviä kädenjälkiä Euroopan unioniin. Samalla unioni on tarjonnut Britannialle valtaa ja vaurautta, mutta maan poliittiset johtajat eivät ole osanneet viestiä tätä kotikentällä. Wallacen mukaan Britannialta on puuttunut »omistajuus» EU:n saavutuksista.

Julkinen keskustelu on luisunut maassa sellaisen asettelun ympärille, jossa vastakkain ovat »me britit» ja »he siellä Brysselissä». Pääministeri Tony Blairilla oli yritystä nousta eurooppalaiseksi johtajaksi, mutta EU-myönteiset, mahtipontiset puheensa hän piti aina ulkomailla.

Toisaalta Britannia on jäänyt väistämättä EU:n ydinryhmän ulkopuolelle, koska se ei kuulu euroon. Tästä syystä talous- ja rahaliiton syventyminen on huolestuttanut Britanniaa. Mitä tiiviimpi talous- ja rahaliitosta on tullut, sitä kauemmas Britannia on jäänyt EU-politiikan ytimestä.

Wallace pitää suurena erheenä sitä, että pääministeri David Cameron jätti Britannian niin kutsutun finanssipoliittisen sopimuksen (fiscal compact) ulkopuolelle vuonna 2012. Cameron halusi suojella Lontoon Cityn asemaa ja varmistaa, että rahoitusalaa koskeva päätösvalta pysyy Britanniassa. Tähän hän käytti Eurooppa-neuvostossa veto-oikeuttaan, minkä johdosta kaikki muut jäsenmaat Tšekkiä lukuun ottamatta joutuivat tekemään EU-kehikon ulkopuolisen hallitusten välisen sopimuksen. Britannia ajautui yhä kauemmas ulko­kehälle.

Muut jäsenmaat paheksuivat veto-oikeuden käyttämistä. Se nähtiin itsekkäänä kansallisen edun ajamisena tilanteessa, jossa euron tulevaisuus oli vaakalaudalla.

Ulkokehälle Britanniaa ajoi myös maan konservatiivipuolueen päätös erota Euroopan parlamentin suurimmasta ryhmittymästä EPP:stä vuonna 2009. Tämänkin päätöksen takana seisoi brexit-kansanäänestyksen alun perin luvannut Cameron.

EPP:ssä brittimepeillä oli ollut hyvät verkostot, joihin kuului myös unioniin intohimoisen myönteisesti suhtautuvia edustajia. Sittemmin kaksi brittimeppiä palasi takaisin EPP-ryhmään, mutta muut konservatiivit jäivät Jacqueline Fosterin tavoin EU:hun kielteisesti suhtautuvaan ECR:ään.

EU-eroa ajavan Leave-kampanjan kyltti Lontoossa. Kuva: David Holt / Wikimedia Commons

 

Brexit-kansanäänestys jakoi Britanniaa syvästi. Tutkimuslaitos You­Govin mukaan yli 65-vuotiaat äänestivät kaksi kertaa todennäköisemmin brexitin puolesta kuin alle 25-vuotiaat. Myös näkemykset unionista eroavat selvästi ikä­polvien välillä.

Eurobarometrin mukaan 52 prosenttia 15–24-vuotiaista brittinuorista koki viime vuonna, että heidän mielipiteillään on merkitystä EU:n päätöksenteossa, kun näin ajatteli yli 55-vuotiaista briteistä vain 22 prosenttia.

Europarlamentaarikko Foster kuitenkin näkee entisistä siirtomaista koostuvan Kansainyhteisön edelleen tärkeänä kumppanina, jonka merkitys vain kasvaa brexitin myötä. »Se on kuin perhe», Foster toteaa. Hän muistuttaa, kuinka pitkäjänteisesti Englannin kuningatar Elisabet II rakensi Kansainyhteisöä 1950-luvun alusta alkaen.

Juha Jokelan mukaan Britannian ulkopolitiikan on perinteisesti kuvattu perustuvan kolmen pallon jongleeraukseen: Yhdysvaltojen, Euroopan unionin ja Kansainyhteisön.

Jokin näistä kolmesta pallosta on vuorollaan kauimpana ja jokin lähimpänä. EU on täten vain yksi pallo muiden joukossa eikä ohjaa samalla tavoin Britannian ulkopoliittisia pyrkimyksiä kuin esimerkiksi Suomen.

Brexitin jälkeen Britannia menettää EU-pallonsa. Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump ei ole toistaiseksi osoittanut kiinnostusta Britannian-suhteiden tiivistämiseen.

Emeritusprofessori Wallacen mukaan myös puheet Kansainyhteisöstä ovat »eilisen uutisia». Monet Kansainyhteisöön kuuluvat maat ovat kokeneet 1960-luvun jälkeen niin suuria mullistuksia, että niitä tuskin samoiksi tunnistaa.

Wallacen huolestunut kysymys kuuluukin, mitä Britannialle sitten jää jäljelle.  

 

AIKAJANA

Tarkkailijasta sisämarkkinoiden kehittäjäksi

1946
Churchill pitää puheen Zürichin yliopistossa ja rohkaisee rakentamaan »Euroopan yhdysvaltoja».

1948
Yhdentymistä puoltava Eurooppa-­kongressi kokoontuu Haagissa. Britit suhtautuvat kielteisesti liittovaltion perustamiseen.

1950
Ranskan ulkoministeri Robert Schuman ehdottaa yhteisiä sääntöjä hiili- ja teräs­teollisuuteen. Seuraavana vuonna kuusi valtiota allekirjoittaa Euroopan hiili- ja teräsyhteisön (EHTY) perustamis­sopimuksen.

1955
Britannia lähettää tarkkailijan Italian Messinassa järjestettävään EHTY-maiden kokoukseen talousyhteisön perustamisesta. Britannia jättäytyy kuitenkin tulliliiton ulkopuolelle.

1960
Britannia, Tanska, Itävalta, Irlanti, Ruotsi, Norja, Portugali ja Sveitsi perustavat YK:n avustamana Euroopan vapaakauppajärjestö Eftan.

1961
Britannia aloittaa neuvottelut Euroopan talous­yhteisöön liittymisestä.

1963
Ranskan presidentti Charles de Gaulle käyttää veto-­oikeuttaan ja torppaa Britannian jäsenhakemuksen.

1967
Britannia pyrkii toistamiseen Euroopan talousyhteisön jäseneksi, ja de Gaulle hylkää jälleen hakemuksen.

1973
Britannia liittyy Euroopan talousyhteisöön samaan aikaan Irlannin ja Tanskan kanssa.

1975
Britannian jäsen­sopimuksen uudelleenneuvottelut päättyvät tuloksettomina. Kansanäänestyksessä 67 prosenttia äänestäjistä haluaa Britannian pysyvän Euroopan yhteisössä.

1979

Euroopan parlamentin edustajat valitaan ensimmäistä kertaa suorilla vaaleilla. Äänestysprosentti Britanniassa on vajaa 32, kun se on jäsenmaissa keskimäärin 62.

1984

Margaret Thatcher neuvottelee Britannialle alennuksen Euroopan yhteisön jäsenmaksuihin.

1985
Brittiläisestä liikemiehestä ja entisestä ministeristä Arthur Cockfieldstä tulee Delorsin komission sisämarkkinoiden kehityksestä vastaava komissaari.

1988
Thatcher pitää kuuluisan Bryggen puheensa, jossa hän varoittaa eurooppalaisen supervaltion rakentamisesta.

Arthur Cockfield ryhtyy päättäväisesti ajamaan sisämarkkinoiden luomista komissaarina. Kuva: Flickr

1990
Punta tulee osaksi Euroopan valuuttajärjestelmää. Thatcher ilmoittaa, ettei Britannia aio ottaa yhteisvaluuttaa käyttöönsä.
Samana vuonna Thatcher eroaa ja uusi pääministeri John Major lupaa viedä Britannian »EY:n ytimeen».

1992
Maastrichtin sopimus allekirjoitetaan. Se luo pohjan Euroopan talous- ja rahaliitolle ja poliittiselle unionille.

Euroopan talous- ja rahaliitto perustetaan Maastrichtissa 1992. Kuva: Christian Lambiotte / EU

1993
Maastrichtin sopimus on vastatuulessa Britannian parlamentissa. Osa konservatiiveista vaatii Britanniaan Tanskan, Ranskan ja Irlannin tavoin kansanäänestystä. Eurokriittinen puolue UKIP perustetaan.

1998
Britannia osallistuu aktiivisesti Kioton pöytäkirjasta käytävään keskusteluun. Britannia ja Ranska allekirjoittavat St. Malon sopimuksen, joka luo pohjan unionin puolustusyhteistyölle.

1999
UKIP saa eurovaaleissa kolme paikkaa, joista yhden täyttää äänekäs euroskeptikko Nigel Farage.

2000
Tony Blair pitää Varsovassa EU-myönteisen puheensa ja sanoo haluavansa EU:lle vankempaa roolia maailmanpolitiikassa.

2008
Britannia ratifioi Lissabonin sopimuksen. David Cameron haluaa asiasta kansan­äänestyksen, jota ei järjestetä.

2011
Cameron estää EU:n tasolla tehtävän finanssipoliittisen sopimuksen syntymisen.

2013
Cameron pitää Bloombergin puheensa, jossa lupaa, että EU-jäsenyydestä pidetään kansanäänestys, mikäli konservatiivipuolue voittaa vuoden 2015 parlamenttivaalit.

Theresa May pääministerin virka-asunnolla Downing Streetillä 2017. Kuva: Mark Thomas/All Over Press

2016
51,9 prosenttia kannattaa kesäkuussa järjestettävässä kansanäänestyksessä Britannian EU-eroa. Heinäkuussa jäsenyyden puolesta kampanjoinut Cameron eroaa ja Theresa Maysta tulee uusi pääministeri.

2017
May jättää 29. maalis­kuuta Britannian eroilmoituksen ja käynnistää artikla 50:n mukaisen eromenettelyn, jonka perusteella Britannian on erottava unionista viimeistään kahden vuoden kuluessa.

2018
Maaliskuu Britannia ja EU sopivat kahden vuoden siirtymäajasta, joka kestää joulukuuhun 2020 saakka.
Marraskuu May ja EU-johtajat kertovat löytäneensä yhteis­ymmärryksen erosopimuksen ehdoista.

2019
Tammikuu Britannian parlamentti hylkää Mayn neuvotteleman EU-erosopimuksen.
Maaliskuu Mikäli artikla 50:n mukaista kahden vuoden määrä­aikaa ei pidennetä, Britannian on erottava EU:sta 29. maaliskuuta 2019. Jos erosopimusta ei ole siihen mennessä syntynyt, EU:n perussopimusten ja EU-lainsäädännön soveltaminen Britanniaan lakkaa välittömästi.

2020
Jos Britannian parlamentti hyväksyy erosopimuksen, Britannia noudattaa siirtymäajalla 31.12.2020 saakka EU-sopimuksia sekä osallistuu sisämarkkinoille ja tulli­unioniin entiseen tapaan.

 

Lähtötilanne kevään eurovaaleihin on poikkeuksellinen. Puheenaihetta riittää isoista teemoista kuten maahanmuutosta ja ilmastonmuutoksesta, mutta myös EU:n demokratia­vajeesta ja rahaliiton uudistamisesta.

»Tähän saakka eurovaalit ovat olleet käytännössä 28 rinnakkaiset kansalliset vaalit. Tällä kertaa tilanne on erilainen, keskustelu on kansain­välisempää kuin koskaan», sanoo Carnegie-tutkimus­laitoksen asiantuntija Stefan Lehne.

Kannatuskyselyiden perusteella parlamentin kokoonpanoon on tulossa isoja muutoksia, eikä kyse ole vain Britannian edustajien poistumisesta. Kriisien varjolla euroskeptiset puolueet ovat lisänneet kannatustaan eri maissa ja nousseet jopa hallituksiin Italiassa ja Itävallassa. Vastaavasti Euroopan parlamentin suurimmat ryhmät, keskustaoikeistolainen EPP ja keskustavasemmistolainen S&D olisivat menettämässä roimasti paikkoja.

EU-parlamentin helmikuussa julkaisema kannatuskysely ennustaa kolmelle populisti­ryhmälle yhteensä yli 150 paikkaa. Euroskeptisten osuus uudessa parlamentissa jäisi kuitenkin neljännekseen tai viidennekseen, mikä ei riitä radikaaleihin muutoksiin, uskoo Stefan Lehne.

»Kysymys kuuluu, onnistuvatko euroskeptiset järjestäytymään. He tuskin mahtuvat kaikki samaan ryhmään, mutta yhteistyöllä he voisivat vaikuttaa parlamentin toimintaan», hän sanoo.

EU-vastaiset puolueet ovat kirjavaa ja erimielistä joukkoa, mutta yhdessä ne voisivat vaikeuttaa esimerkiksi uuden komission nimityksiä, etenkin jos valtavirtapuolueet eivät ole yksimielisiä. Oikean laidan järjestäytymisestä ovat puhuneet ainakin Ranskan Marine Le Pen ja Italian oikeistopopulistinen sisäministeri Matteo Salvini.

Le Penin, Salvinin ja Saksan oikeistopopulistisen AfD-puolueen haaveilema yhtenäinen oikeistoryhmä saisi Europe Elects -ennusteen mukaan jopa enemmän paikkoja kuin S&D. Toinen mahdollinen muutos on, että Italian eurovastainen Viiden tähden liike kokoaa oman ryhmän.

Sotkuisen brexit-prosessin jälkeen populistipuolueet eivät enää aja maidensa EU-eroa, vaan löyhempää hallitusten­välistä unionia ja vallan siirtämistä takaisin jäsenmaille. Entistä suurempi osa, 68 prosenttia, EU-maiden kansalaisista pitää jäsenyyttä tärkeänä ja hyödyllisenä. Mutta samalla puolet vastaajista katsoo unionin kehittyvän huonoon suuntaan.

Kipeimmin uudistamista kaipaa 20-vuotias rahaliitto, jonka kriisivalmiutta on pyritty parantamaan. Nyt euroalueen talous hidastuu ja seuraava velkapommi tikittää Italiassa. Yhteinen raha- tai talouspolitiikka ei kelpaa, sillä harva maa olisi valmis siirtämään valtaa kansalaisille niin tärkeissä kysymyksissä EU:n tasolle, ja komission sanelemaksi koettu talouskuri on poikinut jäsenmaissa lähinnä katkeruutta ja epäluottamusta.

Syvempää integraatiota puolustavien lippua kantaa Ranskan presidentti Emmanuel Macron, joka viime syksynä yritti rakentaa uutta suurta reformikoalitiota yli vanhojen poliittisten ryhmien rajojen. Hän joutui lopulta tyytymään liittoon europarlamentin liberaalin Alde-ryhmän kanssa.

Monissa jäsenmaissa Macronin esittämät kunnianhimoiset suunnitelmat euroalueen omasta budjetista tulonsiirtoja varten on torjuttu. Saksalta irtosi tukea vain pienoisbudjetille, jolla tuetaan talouden rakennemuutoksia euromaissa.

Vuoden 2018 lopussa euroryhmä sopi myös pankki­unionin kehittämisestä, mutta sen keskeinen osa eli yhteinen eurooppalainen talletussuoja siirrettiin hamaan tulevaisuuteen.

Myös ruohonjuuritasolla viritellään uudenlaista ylikansallista yhteistyötä eurovaaleihin. Yli 300 kaupungissa toimiva EU-myönteinen liike Volt tähtää ensimmäiseksi täysin eurooppalaiseksi puolueeksi. Kreikan entinen valtiovarainministeri Yanis Varoufakis on puolestaan haalinut vasemmistolaisia pienpuolueita eri maista Eurooppalainen kevät -liikkeensä piiriin.

Vaalipuheista huolimatta käytännön uudistukset junnaavat. Muutoksista EU:n sopimuksiin neuvotellaan hallitusten kesken, eikä niihin ole jäsenmaissa suuria haluja.

»Kaikki aloitteet ovat erittäin tervetulleita, mutta ei ole mitään yhteistä näkemystä siitä, mihin suuntaan EU:ta pitäisi kehittää. Pääministeri Sipilä on esittänyt aika suoraan, että Suomen mielestä nykyinen EU on hyvä», toteaa valtio-opin professori Tapio Raunio Tampereen yliopistosta.

Lehne uskoo, että pakottavimpiin ongelmiin etsitään ratkaisuja nykyisten sopimusten puitteissa, esimerkiksi EU:n seuraavan monivuotisen budjettikehyksen kautta. Komissio on jo esittänyt rahan siirtämistä maatalous- ja aluetuista EU:n yhteiseen rajavalvontaan ja puolustukseen. Mutta budjetista käydään vielä tiukka vääntö, johon seuraava parlamenttikin pääsee vaikuttamaan.

»Reformipuheisiin kannattaa suhtautua kriittisesti. Enemmänkin toivoisin, että EU voisi keskittyä ydintehtäväänsä eli ratkomaan kansalaisten ongelmia, sikäli kun uusia synkkiä pilviä ei ilmesty», Raunio sanoo.

Euroopan parlamentin vaalit järjestetään eri jäsenmaissa 23.–26.5. Britanniassa vaalit järjestetään vain, jos maa on yhä EU:n jäsen.

Elizabeth Economy: The Third Revolution. Xi Jinping and the New Chinese State. Oxford University Press 2018, 304 s.

Kolmen vuosikymmenen ajan Kiina eteni Deng Xiaopingin viitoittamalla tiellä kohti asteittaista taloudellista ja poliittista avautumista, pysytellen samalla kansainvälisenä sivustakatsojana. Xi Jinpingin vuonna 2013 alkaneella presidenttikaudella suunta on muuttunut. Xin Kiina on kansainvälisesti entistä aktiivisempi ja samalla sisäisesti sulkeutuneempi.

Xin hallinnon suuri tavoite on Kiinan kansallisen ylpeyden elvyttäminen, Kiinan nostaminen johtavaan asemaan maailmanpolitiikassa ja -taloudessa. Tehtävän pitkäjänteisyydestä kertoo, että Xi on varmistanut oman asemansa keskittämällä valtaa itselleen ja lähipiirilleen sekä vahvistamalla kommunistisen puolueen kontrollia kiinalaisesta yhteiskunnasta ja internetistä.

Muutos edellisiin presidentteihin on niin selkeä, että kokenut Kiina-tutkija Elizabeth Economy laskee Xin Deng Xiaopingin (vallassa 1978–1989) ja Mao Zedongin (1949–1976) joukkoon Kiinan suurten mullistusten alullepanijana. Hän kutsuu Xin aikakautta Kiinan »kolmanneksi vallankumoukseksi».

Kiinan kasvanut kansainvälinen kunnianhimo on haaste länsimaille. Kiina on tärkeä kumppani ja kilpailija, joka pyrkii muovaamaan kansainvälistä järjestystä omiin tarkoituksiinsa. Taloudessa se liputtaa globalisaation puolesta, mutta pitää omat markkinansa suljettuina.

Economyn keskeinen viesti on, että muun maailman on opittava elämään Kiinan kanssa sellaisena kuin se on. Kiina on ehkä nyt voimiensa tunnossa, mutta Xin kaavailema maailmanjärjestys on kaikkea muuta kuin väistämätön. Economy tarjoaa myös länsimaille vinkkejä, miten Kiinan kanssa voisi jatkossa pärjätä.

Äärivaihtoehdot ovat joko sinisilmäinen avoimuus tai Kiinan toteaminen ideologiseksi viholliseksi Neuvostoliiton tapaan. Economyn mukaan kumpikin vaihtoehto on sokea Kiinan sisäiselle kehitykselle. Sen suunta on kohti autoritaarista ja sulkeutunutta järjestelmää, joka on kuitenkin monin tavoin ristiriidassa Xin tavoitteleman innovaatiotalouden ja kansainvälisen pehmeän vallan rakentamisen kanssa. Economy kehottaakin länsimaita hyödyntämään Xin suurvaltahaaveita ja toisaalta kiinalaisen järjestelmän heikkouksia.

Jos Kiina mielii johtavaan asemaan, sen on myös otettava vastuuta isoista ongelmista. Hyvällä diplomatialla Kiinaa voitaisiin Economyn mukaan taivutella puuttumaan vaikkapa Myanmarin vainoamien rohingyojen pakolaiskriisiin tai vetämään kansainvälistä rintamaa ilmastonmuutoksen torjumisessa.

Toisaalta Kiinalta on Economyn mielestä lupa vaatia vastavuoroisuutta. Länsimaiden pitäisi sulkea Kiina ulos niiltä talouden sektoreilta, joille länsimaisilla yrityksillä ei ole asiaa Kiinassa. Jos Kiina ei suostu myöntämään viisumeita länsimaisille toimittajille, pitäisi länsimaiden kohdella samoin kiinalaista mediaa.

Kokonaan toinen kysymys on, kuinka tiukkaa linjaa läntiset hallitukset ovat valmiita vetämään; Kiinalla kun on taloutensa ansiosta paljon vaikutusvaltaa. Economy katsoo kuitenkin tärkeämmäksi, ettei Kiinan anneta häikäilemättä käyttää hyväkseen länsimaiden avoimuutta.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Kirjoittaja

Teppo Eskelinen

Kirjoittaja toimii yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.

Demokratiasta on kaksi hallitsevaa tarinaa. Ensimmäisen tarinan mukaan demokratia voitti kilpailijansa 1990-luvun alussa. Innokkaimpien mukaan historia suorastaan loppui. Toisen tarinan mukaan historia ei kuitenkaan tainnut sentään loppua, vaan nykyisin demokratiaa uhkaavat diktatuurit ja totuutta vääristelevät populistit.

Yhtä ja yhdenmukaista voittavaa tai uhattua demokratiaa ei kuitenkaan ole. Demokratia, kuten myös sen vastavoimat, voi saada monenlaisia muotoja. Jos demokratiaa haluaa todella puolustaa, tulisikin ulkoisten uhkien ohella ymmärtää epädemokraattisia piirteitä tai kehityskulkuja myös demokraattisten järjestelmien sisällä.

 

Vaikka demokratian vihollisena halutaan rutiininomaisesti nähdä diktatuuri, demokratiaa vastaan ei tyypillisesti hyökätä kieltämällä vaalit tai perustamalla juntta. Sitä kavennetaan usein vaivihkaa ja näennäisen teknisesti, siirtämällä erilaisia toimintoja pois demokraattisten käytäntöjen piiristä. Ammattimainen johtaminen ja liike-elämän toimintamallit yleistyvät demokratian kustannuksella monissa demokraattisissa yhteiskunnissa.

Demokratian liian usein sivuutettuja ydinkäsitteitä ovat osallisuus ja toivo.

Taustalla on ajatus demokraattisten prosessien vaivalloisuudesta: vaikka länsimaissa vaalidemokratialla on käytännössä universaali kannatus, monet pitävät hierarkkisia komentoketjuja, ammattijohtamista ja pienempää avoimuutta »toimivina» ja tehokkaina toimintatapoina.

Nykyaikaisen talouden hallinnointi on vaativa laji: herkästi hermostuvia finanssimarkkinoita on rauhoiteltava ja suuryritykset vaativat vakaata toimintaympäristöä. Tämä on ruokkinut asiantuntijoiden piirissä käsitystä, jonka mukaan erityisesti talouspolitiikassa pätevyys tarjoaa paremman legitimiteetin vallalle kuin demokraattinen tahto.

Mielenkiintoista kyllä, samaa ajatusta hellii myös nykydemokratian merkittävin haastaja, Kiina. Kiinalaisen politiikan teorian ytimessä on juuri meritokratia: tämä demokratian vastainen argumentti kuuluu, että pätevimpien on syytä päättää.

Vaikka kaikki antidemokraattiset järjestelmät usein niputetaan samaan kategoriaan, pätevyyden korostaminen on täysin erilainen uhka demokratialle kuin mielivaltainen despotia. Edellinen on myös tuntuvampi uhka siksi, että näyttää johtavan taloudelliseen menestykseen.

Pätevyyden korostuessa arvaamattoman, osallistavan ja tasa-arvoisen päätöksenteon tila kapenee. Tällöin on vaarana, että päätöksenteolla lakkaa olemasta ihmisille väliä. Muodollisten instituutioiden säilyminen kun ei yksin riitä takaamaan demokratian elinkelpoisuutta.

 

Demokratian liian usein sivuutettuja ydinkäsitteitä ovat osallisuus ja toivo. Osallisuus tarkoittaa yksinkertaisesti kaikkien kokemusta oman äänensä kuulumisesta. Sen edellytys on aidosti osallistavien mekanismien luominen ja ylläpitäminen sekä avoimuus.

Demokratian käsite on pitkään kannatellut myös toivoa, lupausta paremmasta. Demokratia on ollut lähes koko historiansa ajan ensi sijassa haave. 1800-luvun sosialistien demokratiakamppailuista 1980-luvun Etelä-Afrikkaan ja Itä-Eurooppaan demokratia merkitsi toivoa itsemääräämisestä ja tasa-arvosta – siis paljon muutakin kuin ääni­oikeutta.

Osallisuus ja toivo paremmasta konkreettisesti ruokkivat demokratiaa. Ne kuitenkin voivat myös lakastua, vaikka demokratian muodolliset instituutiot pysyisivät ennallaan. Siksi nämä keskeiset ulottuvuudet herkästi sivuutetaan.

Tämä seikka on olennainen, kun tutkitaan esimerkiksi nousevaa populismia. Populististen mielialojen nousua halutaan hyvästä syystä hillitä, ja entistä rajatumpi demokratia voi alkaa näyttää houkuttelevalta.

On kuitenkin varteenotettava ajatus, että populismi kasvaa juuri rajatusta ja hallitusta demokratiasta: henkisestä maaperästä, jossa päätöksenteko on alkanut tuntua monille yhdentekevältä.

Populismia näyttää selittävän paljolti kyky pistää pystyyn paras show: herättää paheksuntaa, rikkoa normeja ja sovinnaisia tapoja. Tällaista showta etsivät nimenomaan ihmiset, jotka kokevat osallisuuden sijaan seuraavansa politiikkaa vain katsomosta.

 

Demokratia saattaa olla heikoilla juuri tässä ja nyt. Mutta kyse on tällöin yhden vakiintuneen demokratiakäsityksen heikkoudesta. Tällaisina hetkinä ei riitä, että puolustetaan vallitsevaa mallia: sen ohella tai sijaan olisi edettävä demokratiassa pidemmälle.

Jos demokratiaa siis halutaan todella puolustaa, sitä on vahvistettava myös demokraattisina itseään pitävien järjestelmien sisällä. Tämä edellyttää demokraattisten käytäntöjen korostamista silloinkin, kun antidemokraattiset käytännöt vaikuttavat tehokkailta, virtaviivaisilta ja ovat myös talouden suurtoimijoiden toiveiden mukaisia.

Osallisuuden lisääminen ja demokratian syventäminen toki merkitsevät sitä, että politiikasta tulee paitsi hitaampaa, myös arvaamattomampaa. Tämän hyväksyminen on välttämätön lähtökohta: demokratia voi hyvin vasta, kun siihen opitaan luottamaan.

Jäljellä oli viisi työpäivää 36 vuoden virkamies- ja diplomaattiuran jälkeen, ja John Kerr mietti jo siirtymistä yritysmaailmaan. Työviikon aluksi pääministeri Tony Blair otti yhteyttä ja pyysi ulkoministeriön kansliapäällikköä uuteen työhön.

Vuosi oli 2002, ja Brysselissä kokoontui Euroopan tulevaisuuskonventti, johon tarvittiin pääsihteeri. Konventin tarkoitus oli yksinkertaistaa unionin rakenteita sekä muuttaa sitä demokraattisemmaksi ennen laajentumista yli kymmeneen Keski- ja Itä-Euroopan maahan.

Konventista tuli komea näyttämö eri aatesuuntien ja maaryhmien välisille yhteenotoille. Koolla oli yli 200 hallitusten ja parlamenttien edustajaa 28 maasta. Toiset halusivat laatia EU:lle perustuslain, toiset valtioiden välisen sopimuksen. Juuri sopiva areena monissa liemissä marinoidulle John Kerrille.

Konventin puheenjohtaja oli EU-intoilijana tunnettu Ranskan entinen presidentti Valéry Giscard d’Estaing, joka oli seurannut Kerrin työskentelyä EU:n neuvoston kokouksissa. Hän halusi Kerrin hoitamaan neuvottelupuolen.

»Olin ehkä jo unohtanut, miten sanotaan ’ei’ näille ihmisille, ja vastasin myöntävästi», Kerr muistelee. »Edessä oli pari kiinnostavaa vuotta terävien ihmisten seurassa.»

Kerrillä oli neuvottelijana hatussaan melko tuore sulka, kun hän oli onnistunut uusimaan Britannian EU-jäsenmaksuhyvityksen vuonna 1999.

Kyse oli miljardien puntien vuotuisesta alennuksesta, jonka rautarouvana tunnettu pääministeri Margaret Thatcher oli hankkinut Britannialle 1980-luvulla. Perusteena oli, että maa jää lähes osattomaksi unionin mittavien maataloustukien jaossa.

Muiden eurooppalaisten taivuttelu hyvitykseen oli kestänyt alun perin vuosia, mutta sen uusiminen oli Kerrin sanoin »ällistyttävän helppoa». Siltä se ei kuitenkaan näyttänyt ulospäin. Kaikki muut jäsenmaat vastustivat Saksan johdolla päättäväisesti Britannian alennusta jäsenmaksuihin.

»Britannian pääministerit olivat sen vuoksi paniikissa», Kerr sanoo. Häntä ei haitannut, että neuvottelijan tehtävä näytti John Majorin tai hänen seuraajansa Tony Blairin mielestä lähes ylivoimaiselta: »Ruokin tätä mielikuvaa itsekin pitkillä puheilla.»

Samalla hän tiesi, että neuvotteluissa oli yksi valtti, ja se riitti: EU-sopimuksen muuttaminen olisi edellyttänyt jäsenvaltioiden yksimielisyyttä. Britannia ei siihen suostunut, ja sopimus uusittiin.

»Mikään ei estä Britanniaa perumasta eroilmoitusta», Kerr sanoo.

 

Vuoden 2017 veitsihyökkäyksen jälkeen useita konepistoolein varustettuja poliiseja on ilmestynyt vartiokojuille Westminsterin palatsin ulkopuolelle. Ulko-ovien sisäpuolella parlamentin ylähuoneessa on tammikuisena perjantaiaamuna kuitenkin hiljaista kuin villasukkatehtaalla. Vieressä sijaitseva alahuone on murskannut kolme päivää aikaisemmin pääministeri Theresa Mayn brexit-sopimuksen.

Ylemmän kamarin historia ulottuu 1000-luvulle. Nykyisin sen tehtävänä on parantaa Britannian lainsäädäntöä: paikata huolellisilla mietinnöillä aukkoja ja heikkouksia, joita nopeasti työskentelevältä alahuoneelta jää lakiteksteihin. Siksi sen kokoonpanoon kuuluu puolueiden edustajien ohella John Kerrin kaltaisia asiantuntijoita, jotka on palkittu aatelisnimellä.

Jotain perinteitäkin on oltava, Britanniassa kun ollaan. Ylähuoneen vajaan 700 jäsenen joukossa istuu 26 Englannin kirkon piispaa, jotka osallistuvat äänestyksiin. Koristeellisessa uusgoottilaisessa istuntosalissa jokainen päivä alkaa piispan lausumalla rukouksella. Piispojen mukaan on nimetty jopa alakerran kanttiinin viereen sijoitettu Bishop’s Bar, jossa muutama lordi näyttää nytkin availevan aamuaan.

Mieleeni ei tullut, että Britannia voisi joskus turvautua tähän artiklaan. Ajattelin, että olemme maana jo sen verran aikuistunut.

John Kerr – tai muodollisemmin paronin arvoinen Lord Kerr of Kinlochard – on ollut ylähuoneen jäsen vuodesta 2004. »Minusta on nyt tullut poliittinen aktivisti, en ole enää vain entinen diplomaatti ja asiantuntija», Kerr varoittaa istuttuaan pienen haastatteluhuoneen pöytään. »Kampanjoin toisen kansanäänestyksen puolesta, jotta ensimmäisen tulos saadaan kumottua.»

Hän on julkaissut EU-jäsenyyden puolesta sarjan pamfletteja, kiertänyt haastatteluissa BBC:stä Financial Timesiin ja puhunut ahkerasti ylähuoneen istunnoissa. Asia on sitäkin polttavampi, kun brexit-sopimus kaatui parlamentissa ja edessä häämöttää sopimukseton ero Euroopan unionista.

»Ainoa järkevä ratkaisu on pidentää artikla 50:n mukaista kahden vuoden määräaikaa, jotta toinen kansanäänestys voidaan järjestää», hän toteaa. Artiklan mukaisesti Britannian ero astuu voimaan 29. maaliskuuta, tasan kaksi vuotta erokirjeen allekirjoittamisen jälkeen.

Kerr vetoaa kansan enemmistön muuttuneeseen näkemykseen. Arvostetun YouGovin tekemän mielipidetiedustelun mukaan britit kannattivat Euroopan unioniin jäämistä tammikuussa 12 prosentin marginaalilla, kun vaihtoehdot olivat käyneet selviksi.

Mayn hallituksen neuvotteleman sopimuksen mukaan Britannia jäisi jopa pysyvään tulliliittoon EU:n kanssa, jos Irlannin ja Pohjois-Irlannin välille uhkaisi nousta uudelleen kaupan ja liikkuvuuden esteitä. Lisäksi EU:lla säilyisi päätösvaltaa Britannian verotukseen, ympäristöpolitiikkaan, työlainsäädäntöön ja kilpailupolitiikkaan. Britanniaa vain »informoitaisiin» muutoksista kaupan tariffeihin ja kiintiöihin.

Näistä syistä myös Kerr kertoo äänestäneensä sopimusta vastaan. »Olin järkyttynyt siitä, kuinka yksipuolinen ja nöyryyttävä Theresa Mayn esittelemä erosopimus oli. Britannia pärjäsi neuvotteluissa melko surkeasti», hän sanoo.

 

On hänellä tosin omakin lehmä ojassa. John Kerr johti Euroopan tulevaisuuskonventissa 15 hengen tiimiä, joka muotoili muun työnsä ohessa artiklan 50. Juuri sen, jonka nojalla Britannia nyt tekee eroa unionista.

»Olen aika varma, ettei sen lisääminen ollut oma ideani. Giscard d’Estaing oli huolissaan Kreikan tulevaisuudesta. Hän oli auttanut Kreikkaa pääsemään unionin jäseneksi, kun everstien juntta maassa oli kaatunut. Muistan, kuinka hän pelkäsi maan ajautuvan uuteen sotilashallintoon.»

Tuoreessa muistissa oli lisäksi Jörg Haiderin johtaman äärioikeistolaisen vapauspuolueen nousu Itävallan hallitukseen. EU:n ja maahanmuuton vastaisen puolueen politiikka aiheutti vähäksi aikaa Itävallan eristämisen unionissa diplomaattisella tasolla.

Ensi kertaa Euroopan kabineteissa mietittiin, mitä tehdä, jos joku jäsenmaa toimii vastoin unionin perusarvoja, kuten demokratiaa, oikeus­valtiota ja lehdistönvapautta. Kriteerit unioniin liittymiselle oli laadittu tiukoiksi, mutta entä jos maa kääntää kelkkansa liittymisen jälkeen?

Elettiin aikaa ennen Unkarin ja Puolan oikeusvaltiorikkomuksia. Eteen olivat ilmaantuneet vasta ensimmäiset töyssyt demokraattisemman Euroopan tiellä.

Tulevaisuuskonventin asiantuntijat päättelivät, että äänioikeuden evääminen jäsenmaalta olisi lähes varma tapa saada hankalaksi muuttunut EU-kumppani lähtemään. Ääni­oikeuden menettäminen EU:n neuvostossa olisi äärioikeistolaiselle hallinnolle niin nöyryyttävää maan omien kansalaisten silmissä, että se poistuisi unionista ilman pakkoa.

Lähtemiseen tarvitaan kuitenkin säännöt.

»Niinpä kirjoitimme artikla 50:n, jota kutsuimme vapaaehtoisen eron artiklaksi», Kerr sanoo. »Mieleeni ei tullut, että Britannia voisi joskus turvautua tähän artiklaan. Ajattelin, että olemme maana jo sen verran aikuistunut.»

Konventissa soraääniä artiklalle tuli liittovaltion kannattajilta. He katsoivat, ettei ovea saanut jättää auki erolle, jos kerran oli liittynyt unioniin. Toiset ihmettelivät, mihin artiklaa ylipäätään tarvitaan: eihän kukaan olisi niin tyhmä, että lähtisi pois kerran EU:hun päästyään.

Erolle asetettiin kahden vuoden takaraja, jotta lähtevä maa vapautuisi sen jälkeen jäsenyydestään, ellei lähdön ehdoista syntyisi siinä ajassa sopimusta EU-maiden kesken.

»Nyt ihmiset sanovat, että kahden vuoden takaraja on älytön. Silloin se oli pikemminkin vakuutus siitä, ettei EU voisi sitoa sinua kaleeriorjan tavoin paikoillesi, jos haluat lähteä.»

 

Britannia oli yksi EU:n vaikutusvaltaisimmista jäsenmaista niihin aikoihin, kun Suomi liittyi unioniin vuonna 1995, Kerr arvioi. Hän päätti tuona vuonna viiden vuoden kautensa Britannian pysyvänä EU-edustajana Brysselissä ja siirtyi suurlähettilääksi Washingtoniin.

Kerr kertoo hämmästyneensä, kuinka helposti hän pääsi Valkoiseen taloon presidentti Bill Clintonin puheille. Clinton kuunteli tarkasti suurlähettilään näkemyksiä Euroopan politiikasta. Häntä kiinnostivat myös Britannian linjaukset liittyen Venäjään, Kiinaan, Lähi-itään ja kansainväliseen talouteen.

»Clinton uskoi, että jos tekee sopimuksen Britannian kanssa, on suuret mahdollisuudet, että britit vetävät kaikki 14 EU-kumppaniaan mukaan sopimukseen.»

Britannia toimi linkkinä myös toiseen suuntaan. Kerr kertoo havainneensa jo pysyvänä edustajana toimiessaan, että EU-kollegoiden huomio terästäytyi, kun hän kertoi brittien ja amerikkalaisten päässeen jossakin asiassa yhteisymmärrykseen.

Ranskalaiset tosin kutsuivat suhdetta Troijan hevoseksi. »Heidän mielestään britit puhuivat aina liikaa amerikkalaisten kanssa.»

Clinton oli erityisen läheinen pääministeri Tony Blairin kanssa. Kerr arvioi Britannian vaikutusvallan olleen sen ansiosta suurimmillaan vuosituhannen alussa ennen Irakin sotaa. »Brysselissä se oli jopa suurempaa kuin Saksan», hän sanoo. Britannia ja Ranska esiintyivät julkisuudessa kilpailijoina, mutta olivat kulisseissa läheisiä liittolaisia.

»En väitä, että olimme EU:ssa ykkösiä, mutta vaikutusvaltamme maailmalla kasvoi moninkertaiseksi, kun suhteet olivat kunnossa sekä Yhdysvaltoihin että mannermaisiin kumppaneihin.»

Entisenä diplomaattina hän pitää tästä geostrategisesta asemasta luopumista brexitin kaikkein järjettömimpänä seurauksena. Jatkossa Britannia ei enää kilpaile kokoaan suurempien sarjassa.

 

Hyvänä kakkosena tulevat brexitin taloudelliset vaikutukset, jotka kauhistuttavat Kerriä. Hän arvelee ymmärtävänsä niistäkin jotain työskenneltyään valtiovarainministerin erityis­asiantuntijana Thatcherin kauden suurten uudistusten aikaan.

Britannia on eroamassa maailman suurimmasta vapaakauppa-alueesta, jonka rakentamisessa se on ollut keskeisessä asemassa. Britannian vaikutus on perustunut Kerrin mukaan kehittyneisiin finanssimarkkinoihin.

Hän ei usko, että Cityn pankkiirit kärsivät eniten brexitistä, vaikka joku yritys siirtyisi Pariisiin tai Frankfurtiin. Niiden ympärille syntyneellä ekosysteemillä – kirjanpidon, lakialan ja viestinnän osaamisella – riittää jatkossakin kysyntää maailmalla.

Sen sijaan teolliset investoinnit Britanniaan uhkaavat kuihtua. Esimerkiksi autoyhtiö Nissan on rakentanut jättitehtaan Koillis-Englannin Sunderlandiin. Tehdas ostaa yli 60 prosenttia autonosista alihankkijoilta muualta Euroopasta ja vie vastaavasti valtaosan valmistamistaan autoista Manner-Eurooppaan. Modernissa tuotannonohjauksessa osia tilataan joustavasti tarpeen mukaan.

»Tällaisessa järjestelmässä ei voi olla rajoja», Kerr sanoo. »En usko, että tehdasta suljetaan, mutta siihen ei myöskään investoida lisää. Seuraava tehdas rakennetaan Slovakiaan, Puolaan tai jonnekin muualle, koska autonosien toimitukset vaikeutuvat niin paljon, jos Britannia jättäytyy tulliliiton ja EU-alueen standardien ulkopuolelle.»

Sama pätee muihin autojätteihin, kuten Toyotaan ja Fordiin, joilla on tehtaat Britanniassa – tai lentokoneen siipiä maassa valmistavaan Airbusiin. Honda ennätti jo ilmoittaa helmi­kuussa sulkevansa tehtaansa Swin­donissa Etelä-Englannissa.

Lähdön hintalappu siirtyy pian teollisilta sijoittajilta pienemmille yrityksille, Kerr uskoo. »Insinööritoimistot ja lukemattomat alihankkijat kärsivät kaikkein eniten siitä tuhosta, joka lähdöstä koituu.»

Brexitin kannattajat ovat vakuuttaneet, että Britannialla on EU-eron jälkeen vapaat kädet solmia kauppasopimuksia nousevien mahtien ja Brittiläisen kansainyhteisön vanhojen kumppanimaiden kanssa. Imperiumin peruina näitä ovat esimerkiksi Intia, Kanada, Australia ja Uusi-Seelanti.

Niissäkin brexit on tosin herättänyt hämmästystä – Britannia haluttaisiin nähdä jatkossakin EU:n jäsenenä, Kerr toteaa. »Näin ajattelevat myös amerikkalaiset ja japanilaiset.»

Kerr odottaa kauppaneuvotteluista vanhojen kumppaneiden kanssa kiperiä. Intialaiset vaativat kaupan ehtona lisää viisumeita nuorille intialaisille Britannian työmarkkinoilla. Kanadalaiset haluavat tuoda lisää puutavaraa ja vehnää, amerikkalaiset siipikarjaa ja geenimanipuloituja viljatuotteita. Edessä on tukku Britannialle poliittisesti hankalia kysymyksiä.

»Jos nyt neuvottelemme uuden sopimuksen Uuden-Seelannin kanssa, ei ole epäilystä, että brittiläiset maidontuottajat kärsivät. Lampaanlihan tuonti on pois Skotlannista, jossa kasvatetaan karjaa vuoristoalueilla.»

Brexitin kannattajat lupasivat palauttaa briteille päätösvallan iskulauseellaan Take back control. Erityisesti äänestäjiä peloteltiin maahanmuutolla.

»Traagisinta on, että maahanmuutto myrkyttää EU-keskustelun, vaikka unionista on tullut paljon vähemmän maahanmuuttajia Britanniaan kuin sen ulkopuolelta», Kerr sanoo. »Intian niemimaalta ja muualta maailmasta tulee Britanniaan kolme kertaa enemmän maahanmuuttajia kuin EU-alueelta.»

EU-kansanäänestyksen alla äänestäjille kuitenkin kaupattiin myytti, jonka mukaan Britannia ei voi EU:ssa asettaa rajoja maahanmuutolle muualta maailmasta. »Se on täysin perätöntä, mutta uskomus on silti syvässä.»

Hän on itse vapaan liikkuvuuden kannattaja, mutta myöntää, että Britannian olisi kannattanut olla tarkempi maahanmuuton sääntöjen kanssa.

Esimerkiksi Belgiasta voi joutua lähtemään neljän kuukauden jälkeen, jos jää ilman työtä. »Meillä tällaisia lakeja ei ole, vaikka ne eivät ole ristiriidassa EU-sääntöjen kanssa.»

Kahden vuoden takaraja on vakuutus siitä, ettei EU voisi sitoa sinua kaleeriorjan tavoin paikoillesi, jos halua lähteä.

Erilaisten poliittisten voimien summana Britannia on ajautunut Kerrin sanoin »perustuslailliseen kriisiin», josta ulospääseminen vaikuttaa tukalalta.

Sen ratkaiseminen edellyttäisi yhteistyötä hallituspuolueen ja opposition kesken. Parlamentissa avainasemassa on Britannian työväenpuolue, joka ajaa tulliliittoa EU:n kanssa. Sille, tai jopa pidemmälle menevälle Euroopan talousalueen jäsenyydelle, voisi löytyä kannatusta myös konservatiiveissa.

Työväenpuolueen johtaja Jeremy Corbyn ei ole kuitenkaan asettunut EU-jäsenyyden tueksi. »Hänelle ensisijaista on tavoitella pääministerin paikkaa. Hän haluaisi myös muuttaa EU-sääntöjä valtion tuissa, kilpailulainsäädännössä ja sosiaalisissa oikeuksissa», Kerr sanoo.

Paradoksaalista on, että Kerrin mukaan suunnilleen kolme neljäsosaa Britannian parlamentista haluaisi maan jäävän EU:n jäseneksi. Poliittisella eliitillä ei ole kuitenkaan rohkeutta pyörtää eroilmoitusta ja kyseenalaistaa vuoden 2016 kansanäänestyksen tulosta. Corbyn haluaisi uudet parlamenttivaalit, mutta niistäkään ei olisi apua: puoluejohtajan näkemykset estävät työväenpuoluetta ajamasta uutta kansanäänestystä.

76-vuotias veteraanidiplomaatti ei vaikuta kuitenkaan synkältä. »Uskon onnekkaisiin sattumiin, asiat kääntyvät yleensä parhain päin», hän sanoo omasta kokemuksestaan.

Kerrin ura alkoi avustajana Moskovan suurlähetystössä Leonid Brežnevin kaudella vuonna 1967. Sieltäkin hänellä on monta hyvää juttua – esimerkiksi siitä, kuinka parhaat tiedot Neuvostoliiton politbyroosta sai Suomen suurlähetystön nuorelta kollegalta Arto Mansalalta, joka toimi tulkkina Urho Kekkosen ja Brežnevin säännöllisissä tapaamisissa.

Pisimpään Kerr on tehnyt töitä EU-asioiden parissa.

»Olimme tanskalaisten ja hollantilaisten kanssa innokkaimpia ajamaan EU:n laajenemista. Useimmat tuntemani ihmiset kannattivat laajenemista oikeista syistä, toiset vääristä. He uskoivat siihen harhaoppiin, että laajentuminen estäisi yhteistyön syvenemisen.»

Kerr kertoo väitelleensä asiasta 1990-luvun taitteessa pääministeri Thatcherin kanssa. »Painotin, että mitä laajempi unionista tulisi, sitä integroituneempi sen olisi oltava toimiakseen hyvin.»

Thatcher ei uskonut tätä, vaan otaksui, etteivät Moskovan otteesta pelastuneet maat haluaisi enää Brysselin keskusjohdon alaisuuteen. »Aika on osoittanut, että hän oli väärässä ja minä oikeassa», Kerr väittää vaatimattomasti.

Myöhempi ura vei Kerrin hallitustehtäviin kansainvälisissä yrityksissä. Tulevaisuuskonventin jälkeen Kerr sovitteli brittien ja australialaisten kilpailevia näkemyksiä johtajana kaivosyhtiö Rio Tintossa. »Kriketti onneksi yhdisti kaikkia, ja siitä käytiin hallituksen jäsenten kesken pitkiä keskusteluja.»

Sen jälkeen hän pääsi junailemaan brittiläisen Shellin ja hollantilaisen Royal Dutchin fuusiota ja kertoo viihtyneensä jälleen hyvin kansallisten kulttuurien törmätessä yhteen.

»Olen neuvottelufriikki», hän sanoo. »Nautin sen tarkkailemisesta, mitä pöydän toisella puolella oleva henkilö haluaa, mitkä hänen pehmeät kohtansa ovat, onko hän altis mielistelylle ja sen sellaisesta.»

Kansanäänestyksen uusiminen on monille kansanedustajille viimeinen oljenkorsi. Siihen turvaudutaan, kun muut vaihtoehdot kaatuvat, uskoo John Kerr.

 

Yksi asia brexitissä saa Kerrin kuitenkin hyvin mietteliääksi. Britannia näyttää vetäytyvän sen seurauksena muusta maailmasta jälleen omalle saarelleen.

»Kaikkein vahingollisinta lähtö on psykologisesti», hän sanoo. »Kun olin nuori, maa eli henkisesti eristyksissä. Osasyynä oli se, että britit uskoivat yksin voittaneensa sodan – tosiasiassa amerikkalaisilla ja venäläisillä oli siinä oma pieni osansa.»

Brittien psyykeeseen oli iskostunut syvälle vuosi 1940, jolloin Winston Churchill seisoi yksin vapaan maailman johtajana Adolf Hitlerin tiellä. Muut Euroopan maat oli joko vallattu tai ne olivat luisuneet itse fasismiin – tai sopeutuneet Ruotsin tavoin kaupankäyntiin natsien kanssa.

Vain britit selvisivät koetuksesta. »Eikä sillä ollut mitään tekemistä 23 mailia leveän kanaalin kanssa, joka pysäytti Wehrmachtin etenemisen. Syynä oli oma ylemmyytemme», Kerr sanoo.

Siksi Britannia jättäytyi tarkkailijaksi Messinan konferenssissa vuonna 1955, jossa kuuden maan Hiili- ja teräsyhteisönä syntynyt EU:n edeltäjä päätettiin laajentaa kaikille talouden aloille.

»Pidimme sitä hyvänä ajatuksena – muille.»

Kerrin omat lapsuusmuistot ovat tuolta ajalta. Kun perhe matkasi 1950-luvulla Skotlannista lomalle Sveitsiin, isä ajoi mieluummin kehnoja ranskalaisia teitä kuin nopeita saksalaisia moottoriteitä. Joet ylitettiin Ranskassa tilapäisillä silloilla, jotka olivat brittiläisten ja amerikkalaisten pioneerien rakentamia. Liittoutuneet olivat pommittaneet ranskalaiset sillat sodassa.

Isä oli Glasgow’n yliopiston lääketieteen professori. Hän puhui sujuvaa saksaa, luki saksankielistä kirjallisuutta ja piti yhteyttä saksalaisiin ystäviinsä, muttei käynyt maassa enää kertaakaan sodan jälkeen.

Hän oli palvellut sodan lopussa Saksassa ja mennyt ensimmäisenä lääkärinä Bergen-Belsenin keskitysleirille Hampurin lähellä. Kun leirin portit avattiin, saksalaiset vartijat olivat jo paenneet. Ilman ruokaa jääneet juutalaiset tekivät ympärillä kuolemaa. Brittisotilaat alkoivat jakaa ruoka-annoksiaan nääntyville vangeille.

»Isän olisi pitänyt estää sotilaita jakamasta ruokaa vangeille – vain juustosämpylä saattoi riittää tappamaan nälkiintyneen, joka ei ollut syönyt päiviin tai viikkoihin. Ravintoa olisi pitänyt antaa alkuun hyvin hitaasti sekoittamalla vaikkapa maitoa veteen», Kerr kertoo.

»Hän koki epäonnistuneensa tehtävässään. Toki hän oli katkera myös saksalaisille.»

Kerr sanoo kuvitelleensa, että näiden vuosien kokemukset ja brittiläinen ylemmyydentunto olisivat jääneet jo taakse. Hänellä on itsellään kaksi poikaa, joista toinen asuu Brysselissä ja on naimisissa ranskalaisen naisen kanssa. Toinen asuu Dublinissa ja on naimisissa puolalaisen kanssa.

»Lapsenlapseni kokevat olevansa eurooppalaisia, eivät omalla saarellaan eristyksessä eläviä brittejä», hän sanoo. Brexitin taloudellisista vaikutuksista näyttää kuitenkin tulevan niin haitallisia, että ne katkeroittavat brittien ajattelua useiksi sukupolviksi.

»Britit tulevat syyttämään muita eurooppalaisia taloudellisista vaikeuksista, joita oma valintamme aiheutti. Sanomme, että kohtelitte meitä väärin. Daily Mail ja Daily Express kirjoittavat jo nyt, kuinka ’Michel Barnier [EU:n pääneuvottelija] rankaisee brittejä’, mikä on tietenkin hölynpölyä. Kukaan ei halua nähdä vaikuttaneensa itse vuoden 2016 äänestyksen seurauksiin.»

Toissijaisesti tulilinjalle joutuvat Britannian konservatiivit, jotka ovat brexitin takana. Niin käy varsinkin sopimuksettoman eron tapauksessa, jolloin Britanniassa ei nähdä pitkään aikaan uutta konservatiivihallitusta, Kerr arvioi.

»Psykologiset vaikutukset heittävät meidät 50 vuotta ajassa taaksepäin. Kestää kauan ennen kuin ne on korjattu.»

kuva: Pietro Naj-Oleari / EU

Euroopan unionissa on 24 virallista kieltä mutta työkieliä vain kolme. Englantia, ranskaa ja saksaa käytetään unionin sisäisessä neuvottelussa ja viestinnässä. Kun Britannia jättää EU:n, englanti on asukkaiden käyttämä pääkieli enää yhdessä jäsenmaassa, viiden miljoonan asukkaan Irlannissa.

Brexit on herättänyt huolen siitä, että ranskan asema EU:n työkielenä vahvistuu ja englannin heikkenee. Pysyykö englanti unionin työkielenä jatkossakin?

Mikael Reiman Euroopan komission Suomen-edustustosta kertoo, ettei huoli ole aiheellinen. »Vuosien saatossa englanti on noussut dominoivaan asemaan».

Ylivoimaisesti suurimmalle osalle esimerkiksi virkamiehistä vahvin toinen kieli on englanti», hän sanoo. Reimanin mukaan englannin asema työkielenä vahvistui erityisesti vuoden 2004 jälkeen, kun unioniin liittyi useita Itä-Euroopan maita.

Ranskalla on vahvat kielipoliittiset perinteet, ja osa ranskalaisista kenties toivoo, että ranskaa puhuttaisiin EU:ssa englantia enemmän. Maa ei kuitenkaan voi tehdä sellaista päätöstä yksin eikä englannin suosio näytä hupenevan. Englantia opiskellaan EU-maissa eniten vieraana kielenä.

»Yksi maa lähtee, mutta kieli pysyy», Reiman tiivistää. Englanti jää viralliseksi kieleksi myös kahteen jäsenmaahan: Maltaan ja Irlantiin.

Puheenjohtajuus on pienelle maalle mahdollisuus olla kokoaan suurempi vaikuttaja, sanotaan usein. Jos näin on, Suomella on keväällä 2019 paljon vaikutusvaltaa.

Suomi on toukokuuhun saakka sekä Arktisen neuvoston että Euroopan neuvoston puheenjohtajamaa. »Niissä on paljon työtä, joka ei näy julkisuudessa. Hyvää työtä on tehty», vakuutti ulkoministeri Timo Soini blogissaan tammikuussa.

Heinäkuussa alkaa vastuista näkyvin ja työläin, EU:n puheenjohtajakausi, jonka järjestäminen on jo täydessä vauhdissa: puheen­johtajakauden budjetti on hyväksytty, lisähenkilökunta palkattu ja Helsingissä järjestettävien kokousten paikaksi päätetty Finlandia-talo.

UP-lehti kysyi asiantuntijoilta, mihin Suomi pyrkii puheenjohtajana ja miten se on pyrkimyksissään toistaiseksi onnistunut. Yksi asiantuntijoista varoittaa Suomea myötäilemästä liikaa Venäjää, ja toinen muistuttaa, että EU-puheenjohtajan agenda on lähinnä brändi­työtä.

Euroopan neuvosto:
Pattitilanne kiristyy yhä

Suomesta tuli Euroopan neuvoston puheenjohtaja keskellä sen 70-vuotisen historian pahinta kriisiä. Euroopan neuvosto on 47 valtion muodostama järjestö, jonka jäsenmaksujen maksamisen Venäjä lopetti vuonna 2017. Syynä oli Venäjän äänioikeuden jäädyttäminen neuvoston parlamentaarisessa yleiskokouksessa Krimin miehityksen seurauksena.

Nyt Venäjän jäsenmaksujen velka on noin 60 miljoonaa euroa. Neuvoston norjalainen pääsihteeri Thorbjørn Jagland totesi viime marraskuussa Helsingissä, että Euroopalla voi olla brexitin lisäksi edessään ruxit.

Suomi aloitti neuvoston ministerikomitean puheenjohtajana marraskuussa. Ulkoministeriön ihmisoikeuspolitiikan vastuuvirkamies Merja Lahtinen sanoo, että Suomi on puheenjohtajamaana pyrkinyt aktiivisesti löytämään Venäjä-kysymykseen ratkaisua ja toimimaan sovittelijana.

»Perusperiaatteemme on ollut toimia hyvin läheisessä yhteistyössä muiden jäsenmaiden ja neuvoston instituutioiden kanssa. Kukaan ei voi ratkaista tätä yksin», Lahtinen sanoo.

Norjan Helsinki-komitean varapääsihteeri Gunnar Ekeløve-Slydal sanoo, että Venäjä kiristää neuvostoa kovin ottein. Vaikka Venäjä ei ole maksanut jäsenmaksuaan, se pyrkii muuttamaan neuvoston sääntöjä niin, ettei neuvosto voisi jatkossa rangaista jäseniään.

Ekeløve-Slydalin mukaan seuraavat kuukaudet ovat ratkaisevia: jos Venäjä ei maksa rästiin jääneitä maksujaan, neuvoston pitää leikata toimintaansa, mikä taas heikentää sen perustehtävää.

Tilanne on hankala myös siksi, ettei neuvosto ole aikaisemmin joutunut harkitsemaan jäsenensä erottamista. Tammikuun lopulla presidentti Sauli Niinistö muistutti neuvoston parlamentaarisessa kokouksessa Strasbourgissa, että Venäjän lähtö neuvostosta heikentäisi sääntöpohjaista järjestelmää ja olisi menetys kaikille osapuolille. Suomen linjan mukaan kaikkien jäsenmaiden on kuitenkin maksettava jäsenmaksunsa.

Suomen puheenjohtajakauden ykkösteema on ollut eurooppalaisen oikeusvaltiojärjestelmän eli neuvoston perustehtävän vahvistaminen.

»Järjestelmää haastetaan globaalisti ja myös Euroopan tasolla. Pyrimme puheenjohtajana muistuttamaan, että ihmisoikeussopimukset ovat eurooppalaisten arvojen pohja», Lahtinen sanoo.

Ekeløve-Slydalin mukaan Suomi on nostanut agendakseen oikeat teemat. Hän kertoo, että Suomen puheenjohtajuus juuri tässä tilanteessa on enemmän kuin tervetullut. Suomi pystyy ottamaan sovittelijan roolin, ja sillä on uskottavuutta neuvoston perustehtävien puolustajana, Ekeløve-Slydal arvioi. Ekeløve-Slydalin edustama järjestö seuraa ihmisoikeuksien toteutumista ja muiden muassa Euroopan neuvoston toimintaa.

Suomen puheenjohtajuuteen liittyy kuitenkin myös huoli.

»Meillä on pieni pelko siitä, että Suomi on liian mukautuva Venäjän suhteen», Ekeløve-Slydal sanoo.

Hänen mukaansa ulkoministeri Timo Soini korostaa puheissaan sitä, että Suomi pyrkii aina löytämään kompromissin ja kuulemaan kaikkia osapuolia.

»Se on toki tärkeää, mutta on myös tärkeää puolustaa Euroopan neuvoston koskemattomuutta. Venäjälle voi tulla mielikuva siitä, että neuvoston [perustehtävän] voi määritellä uudelleen.»

EU:n neuvosto:
Brexit ja rahoitus Suomen niskassa?

Heinäkuussa alkava EU-puheenjohtajuus on Suomen kolmas, mutta eroaa merkittävästi kahdesta aiemmasta. Puheenjohtajan rooli on nykyään pienempi ja rutiininomaisempi kuin 1999 tai 2006, kertoo kansainvälisen politiikan dosentti Hanna Ojanen.

Ojasen mukaan tulevasta puheenjohtajakaudesta tulee myös aiempaa kiistellympi. Poliittiset näkemykset ovat entistä jakautuneempia sekä EU:n tasolla että kotimaassa. »Suomessakaan ei välttämättä saada niin vahvaa yhteistä näkemystä puheenjohtajuuden taakse kuin vuosina 1999 ja 2006.»

Suomen puheenjohtajuus osuu Euroopan parlamentin toukokuisten vaalien jälkeiseen taitekohtaan. EU:n toimielimet vasta järjestäytyvät, kun Suomi saa puheenjohtajuuden.

Puheenjohtajamaan on huolehdittava, että siirtymästä tulee mahdollisimman sujuva. »Toisaalta asialistalla olevia lainsäädäntöasioita on tavallista vähemmän», sanoo EU-asioiden alivaltiosihteeri Jori Arvonen.

EU:lla on pöydällään unionia repiviä isoja kysymyksiä, kuten turvapaikanhakijat, brexit ja neuvottelut vuosien 2020–2027 rahoituksesta. Arvosen mukaan on kuitenkin harhaanjohtavaa puhua siitä, että Euroopan ongelmat kaatuvat heinäkuusta eteenpäin Suomen niskaan.

»Kyllä ne kaatuvat kaikkien 27 jäsenmaan niskaan. EU on organisaatio, jonka tehtävänä on ratkaista yhteisiä ongelmia.»

Suomi valmistautuu puheenjohtajuuteensa nyt ensi kertaa »vanhana jäsenmaana», Arvonen sanoo.  »Puheenjohtajuutta ei nähdä enää samalla tavalla markkinointipaikkana. Me tiedämme, että muut jo tuntevat meidät ja pitävät meitä arvostettuna jäsenenä.»

Puheenjohtajakauden asialistan valmistelu on jo aloitettu, mutta huhtikuisten eduskuntavaalien jälkeinen hallitus viimeistelee työn. Arvosen mukaan EU:ssa on sanonta, jonka mukaan puheenjohtajamaa ei tee agendaa, vaan agenda tekee puheenjohtajan.

Ojasen mukaan Suomi tunnetaan vahvana teknisenä puheenjohtajamaana. Hän arvioi, että tämä rooli korostuu eikä Suomi aja puheenjohtajana yksittäisiä kysymyksiä kovinkaan vahvasti.

»Jäsenmaat ovat monissa kysymyksissä niin eri linjoilla, että puheenjohtajan uskottavuus voisi silloin olla koetuksella», hän sanoo.

Agendan luominen on ennen muuta brändityötä, jonka kautta luodaan mielikuvia paitsi puheenjohtajamaasta myös siitä, minkälaisena Suomi haluaa EU:n nähdä, Ojanen arvioi.

Arvosen mukaan yksi EU:n suurimmista kohtalonkysymyksistä on tällä hetkellä unionin yhtenäisyyden vaaliminen. »Se on syvälle menevä haaste, jota puheenjohtajankin pitää huomioida.»

Arktinen neuvosto:
Edistystä meteorologian saralla

Kun Suomi aloitti Arktisen neuvoston puheenjohtajana keväällä 2017, tilanne jäsenmaiden välillä oli vähintäänkin kireä. Jännitteet Venäjän ja lännen välillä ovat jatkuneet koko Suomen kauden ajan. Trumpin hallintoa leimaa puolestaan ilmastoskeptisyys.

Suomen arktisten asioiden suurlähettilään Aleksi Härkösen mukaan neuvoston toiminta on lähtökohtiin nähden tällä hetkellä yllättävänkin vakaalla pohjalla. Neuvostossa ei käsitellä sotilaallisia asioita, mikä on osaltaan estänyt maailmanpoliittisten jännitteiden heijastumisen sen toimintaan.

»Puheenjohtajuuskaudellamme ei ole tullut yhtään sellaista tilannetta, että joku maa olisi jäänyt poliittisista syistä pois kokouksesta tai kutsumatta paikalle», Härkönen sanoo.

Puheenjohtajamaana Suomi on korostanut ympäristönsuojelua, viestintäyhteyksien ja koulutuksen kehittämistä sekä meteorologista yhteistyötä. Viimeksi mainitussa edistys on asiantuntijoiden mukaan ollut suurinta.

Jäsenmaiden meteorologiset instituutit yhdessä Maailman ilmatieteen järjestön WMO:n kanssa tuottavat nyt parempia jää- ja sääennustuksia. Niiden avulla ilmastonmuutoksen etenemistä pystytään seuraamaan yhä tarkemmin, kertoo Arktisen keskuksen johtaja Timo Koivurova. Toukokuussa puheenjohtajuuden vastaanottava Islanti on jo ilmoittanut jatkavansa tätä työtä.

Arktinen neuvosto on kahdeksan jäsenvaltion ja kuuden alkuperäiskansan välinen yhteistyöfoorumi. Erityisen siitä tekee se, että neuvostoon kuuluu kaksi suurvaltaa – Venäjä ja Yhdysvallat – ja jäsenmaita yhteensä kolmelta mantereelta.

Suomi on tehnyt aloitteen Arktisen alueen maiden johtajien huippukokouksen järjestämisestä. Tammikuussa presidentti Sauli Niinistö kuitenkin sanoi, ettei huippukokouksen järjestäminen vaikuta todennäköiseltä Kertšinsalmen tapahtumien takia. Arktinen huippukokous olisi ollut ensimmäinen laatuaan.

Härkösen mukaan mitään suunnitelmia ei ole jouduttu perumaan, sillä varsinaisia kutsuja ei ole lähetetty.

Koivurovan mukaan Suomi on onnistunut puheenjohtajamaana hyvin. Myös ympäristöjärjestö WWF:n Suomen pääjohtaja Liisa Rohweder pitää Suomen puheenjohtajuuskautta onnistuneena.

»Suomi on nostanut hyvin esille arktisia ympäristökysymyksiä ja inspiroinut muita valtioita ympäristönsuojelussa – myös Arktisen neuvoston ulkopuolella», Rohweder sanoo.

Arktinen neuvosto valmistelee Suomen johdolla neuvoston pitkän aikavälin toiminta­strategiaa, jonka työstämiseen Rohweder olisi toivonut lisää avoimuutta. Lisäksi hän kaipaisi neuvostolta yhä kunnianhimoisempia tavoitteita ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Vaikka Rohweder pitää Arktista neuvostoa merkittävänä foorumina, hän muistuttaa, etteivät sen suositukset ole oikeudellisesti velvoittavia. WWF seurasi Suomen puheenjohtaja­kauden alussa, miten hyvin jäsenmaat olivat toimeenpanneet suosituksia. Tulokset olivat heikkoja.

»Arktinen alue on koko ihmiskunnan kohtalonkysymys», Rohweder sanoo. Tutkimusten mukaan Arktisen alueen ilmasto lämpenee ainakin kaksi kertaa nopeammin kuin muualla maailmassa.

Koivurova painottaa, ettei Arktinen neuvosto pysty yksin ratkaisemaan alueen haasteita. Olennaista hänen mukaansa on se, miten Pariisin ilmastosopimuksen toimeenpanossa onnistutaan.

J. H. Elliott: Scots and Catalans. Union and Disunion. Yale University Press 2018, 339 s.

Espanjan hallitus on laiminlyönyt liikaa katalonialaisten mieltä koetelleita asioita. Sama pätee Britannian hallituksen osalta skotlantilaisiin.

Osapuolten väliltä on puuttunut dialogia ja mielikuvitusta, mutta nykypäivän populistista nationalismia ja itsenäisyyspyrkimyksiä ei kuitenkaan voi sälyttää vain keskushallinnon niskoille. Radikaalit nationalistit uhriutuvat ja hakevat helppoja vastauksia menneisyydestä.

Näin päättelee Oxfordin yliopiston historian emeritusprofessori John H. Elliott kahta itsenäisyyshenkistä aluetta vertailevassa teoksessaan.

Vuonna 1714 Espanjan kuningas riisui Katalonian itsehallinnon, kiristi veroja ja pyrki juurruttamaan alueelle Kastilian kulttuurin ja hallinnon. Riidat Katalonian pääkaupungin Barcelonan ja keskusvaltaansa mieluusti näyttävän Madridin välillä jatkuivat vielä seuraavalla vuosisadalla. Katalonia nousi silti 1800-luvun puoliväliin mennessä yhdeksi Euroopan dynaamisimmista talousalueista. Se imi väkeä muualta Espanjasta.

Madridissa eliitti huolestui Katalonian kehityksestä. Katalonia nojautui uudelleen omaan kulttuuriin, historiaan ja kieleen, joiden varaan sen asukkaat rakensivat identiteettiään. Itsenäisyydestä ei kuitenkaan puhuttu.

Pohjoisempana Skotlanti ja Englanti yhdistyivät Isoksi-Britanniaksi vuonna 1707. Skotlanti menetti parlamenttinsa, mutta siitä tuli osa yhteiseen suostumukseen perustuvaa parlamentaarista monarkiaa. Kyvykkäillä skoteilla oli vahva jalansija globaaliksi laajenevassa imperiumissa.

1800-luvulla romantiikka ja nationalismi vaikuttivat myös Skotlannissa ja loivat keskiaikaan sijoittuvia myyttejä kansankunnan synnystä. Skottien kansallinen tarina eli osana brittiläistä vapauden ja edistyksen kertomusta.

Elliott näkee yhtäläisyyksiä siinä, miten Katalonian ja Skotlannin populistiset itsenäisyysliikkeet syntyivät 1970-luvulla ja vahvistuivat sen jälkeen.

Itsenäistymishaluja ovat ruokkineet hallitusten kyvyttömyys vastata äänestäjien huoliin globalisaatiosta, talouskriisistä ja syvenevistä sosiaalisista ongelmista samoin kuin perinteisten puolueiden otteen murtuminen.

Francon kuoltua Katalonia sai takaisin itsehallintonsa vuonna 1978. Uusi perustuslaki ei tunnustanut Kataloniaa kansakunnaksi, mutta aluetta vuosina 1980–2003 johtanut Jordi Pujol vahvisti kouluopetuksen ja kulttuurin avulla Katalonian kansallista identiteettiä. Hän myös popularisoi käsityksiä Katalonian 1700-luvun alussa kärsimistä vääryyksistä.

Skotlannin talous taantui toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä, mutta skottien mielestä Britannian hallitus suhtautui ongelmiin alentuvasti. Skotit hakivat katalonialaisten tavoin tukea EU:sta. Oman parlamentin palautus 1999 ei liudentanut herännyttä kansallismielisyyttä.

Elliott varoittaa, ettei pitkän historian omaavista valtioista ei kannata irtautua kevein perustein. Vaihtoehtoisia askelmerkkejä ristiriitojen korjaamiseksi hän ei kuitenkaan tarjoa.

Kirjoittaja on MTV Uutisten ulkomaantoimittaja.