Joulukuussa työnsä aloittanut Euroopan komissio laati kevättalvella unionille uuden Afrikka-strategian. Strategian linjaamisen lisäksi EU on perustamassa kehityspankkia.
Kehityspankin perustamisen taustalla on EU:n tunnistama tarve uudistaa kehitysrahoitusta. EU on maailman suurin kehitysavun antaja, mutta köyhyyden vähentymisen tahti on viime vuosina hidastunut. Köyhyys keskittyy Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan, missä väestönkasvu lisää köyhien määrää.
Ulkoministeriön kehityspoliittisen osaston neuvonantajan Ville Varjolan mukaan uuden kehityspankin tarkoituksena on palvella nykyistä paremmin vähiten kehittyneiden maiden pääomatarpeita. Tavoitteena on täydentää perinteistä raha-apua investointiyhteistyöllä. Myös Suomen hallitusohjelman kirjaus erillisestä Afrikka-strategiasta tähtää taloudellisen yhteistyön lisäämiseen.
Nykyiset EU-tason rahoituslaitokset, Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankki sekä Euroopan investointipankki, ovat rahoittaneet investointeja pääasiassa keskituloisissa maissa.
»Köyhimpien maiden lainoittaminen on ollut tähän mennessä vähäistä, koska niissä on ollut haastavaa löytää rahoituskelpoisia projekteja. Nyt tällaisten projektien löytämiseen ja rahoittamiseen ryhdytään kiinnittämään erityistä huomiota», Varjola sanoo.
Tärkeä taustatekijä EU:n Afrikka-politiikan muutokselle on Kiinan lisääntynyt vaikutusvalta mantereella.
»Perinteinen kehitysapu ei juuri muutu poliittiseksi vaikutusvallaksi. Investointiyhteistyön kautta EU voi olla Afrikassa näkyvämmin läsnä», Varjola sanoo.
Varjolan mukaan tarkemmat päätökset alustavasti Euroopan kehitys- ja ilmastopankiksi nimetyn laitoksen toiminnasta ovat luvassa Saksan puheenjohtajakaudella eli tämän vuoden toisella puoliskolla. EU:n Afrikka-strategiasta kuultaneen jo alkuvuodesta.
Uusi kehityspankki siirtää EU:n kehitysrahoituksen painopistettä entistä selkeämmin Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan. Siellä toteutetaan Afrikan unionin (AU) omaa Afrikka-strategiaa, jonka AU julkisti vuonna 2015. Agenda 2063: The Africa we want -nimisessä toimintasuunnitelmassa keinoiksi talouden kasvattamiseen ja kehityksen edistämiseen nostetaan muun muassa raaka-aineriippuvuudesta irtaantuminen ja nykyistä monipuolisemman elinkeinorakenteen luominen.
Yksipuolinen elinkeinorakenne on keskeinen kehitystä jarruttava tekijä Saharan eteläpuolisen Afrikan maissa. Ne tuottavat ja vievät pääasiallisesti raaka-aineita, joiden hinnat heilahtelevat voimakkaasti. Raaka-aineita tuottavat maat voivat joutua epäedulliseen tilanteeseen, jos ne vievät raaka-aineita halvalla ja tuovat kulutustavaraa kalliilla. Erityisesti Saharan eteläpuolisen Afrikan maissa teollistuminen ei ainoastaan polje paikallaan, vaan 1980-lukuun verrattuna se on jopa hidastunut. Vastaavassa tilanteessa moni köyhyydestä jo noussut maa on harjoittanut aktiivista teollisuuspolitiikkaa.
Tämän toteavat esimerkiksi Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n tutkijat Fuad Hasanov ja Reda Cherif, jotka julkaisivat viime vuonna tutkimusraportin The Return of the Policy That Shall Not Be Named. Raportti käsittelee teollisuuspolitiikkaa.
Hasanov ja Cherif väittävät, että juuri teollisuuspolitiikka oli avainasemassa, kun nykyiset rikkaat maat nousivat köyhyydestä. Niistä teki rikkaita kansantalouden kokonaisvaltainen rakenteellinen muutos, jossa maatalousvaltaiset yhteiskunnat muuttuivat teollisuus- ja palveluvaltaisiksi. Laajamittainen siirtyminen teollisuuteen ja palveluihin, maataloutta korkeamman tuottavuuden aloille nosti suuret ihmismassat köyhyydestä.
Hasanov ja Cherif väittävät, että talouden rakenteellinen muutos on aina edellyttänyt valtiojohtoista politiikkaa monilla sektoreilla. Yksi tärkeimmistä työkaluista on ollut teollisuuspolitiikka: köyhyydestä nousseet maat suojelivat nuoria teollisuudenaloja muun muassa perustamalla valtionyrityksiä ja tukemalla kotimaista tuotantoa. Kehittyviä teollisuuden alojaan ovat suojelleet niin Yhdysvallat ja Britannia kuin Saksa ja Suomikin. Suomi teollistui sotien jälkeen valtiojohtoisesti, ja Suomen talouspolitiikka oli pitkään hyvin protektionistista.
EU ei voi toteuttaa teollisuuspolitiikkaa Afrikan maiden puolesta. Sen sijaan EU:n kannalta kyse on siitä, miten unioni tukee Afrikan maiden omia teollistumispyrkimyksiä. Onko teollistumisen näkökulma esillä Afrikka-strategiassa ja ovatko kehitysapu ja investointiyhteistyö riittäviä keinoja sen edistämiseksi?
Kansainvälisen valuuttarahaston Hasanov ja Cherif viittaavat raportissaan kiinalaisekonomisti Justin Yifu Liniin, jonka mukaan elinkeinorakenteen monipuolistaminen ja rakenteellisen muutoksen käynnistäminen vaativat teollisuuspolitiikkaa. Linin mukaan kehitysapu on ongelmallista, koska se ei edistä siirtymää matalan tuottavuuden aloilta korkean tuottavuuden aloille.
Raaka-aineriippuvuus ei ole tähän mennessä ollut juurikaan esillä EU:n Afrikka-politiikassa. Esimerkiksi edellisessä, vuonna 2007 vahvistetussa Afrikka-strategiassa asiaa ei mainita sanallakaan. Samalla kansainvälinen talousjärjestelmä, kuten kauppajärjestö WTO:n säännöt ja valuuttarahasto IMF:n lainaohjelmien ehdot, ohjaavat kehitysmaita pois teollisuuden valtiojohtoisesta kehittämisestä.
Toisaalta esimerkiksi Kiina on antanut virallisen julkilausuman tuestaan Agenda 2063 -suunnitelman tavoitteille.
Ville Varjolan mukaan EU-komissio on huomioinut joidenkin Afrikan maiden yksipuolisen elinkeinorakenteen. Asiaa on käsitelty muun muassa vuonna 2018 komission ehdotuksessa Afrikan ja Euroopan allianssista. Ongelmaan on kuitenkin vaikea puuttua suoraan.
»EU:n on kovin vaikea edistää tuotantorakenteen monipuolistumista ulkoapäin, jos ei ole yksityisiä toimijoita, jotka ovat valmiita investoimaan», Varjola sanoo.
Eurooppalainen teollisuus tuottaa korkean jalostusasteen tuotteita, joten sillä ei ole ollut suuria haluja tehdä tuotannollisia investointeja vähän kehittyneisiin maihin. Varjolan mukaan suunniteltu kehityspankki voi parantaa tilannetta.
Varjolan mukaan kyse ei kuitenkaan ole siitä, että EU ryhtyisi edistämään teollisuuspolitiikan harjoittamista Afrikassa.
»Kehityspoliittisissa keskusteluissa on viime aikoina enimmäkseen ajateltu, että Afrikan haasteet ovat toimivien instituutioiden, paremman hallinnon ja vakaan liiketoimintaympäristön luominen. Teollisuushankkeiden perustaminen keskusjohdon päätöksellä on ongelmallista, koska nykypäivänä erityisesti matalan lisäarvon teollisuus siirtyy nopeasti maasta toiseen», Varjola sanoo.
Hasanovin ja Cherifin mukaan Aasian taloustiikereiden nousu tarjoaa nykyisille kehitysmaille parhaan esikuvan. Hongkongin, Singaporen, Etelä-Korean ja Taiwanin kasvuihmeelle yhteistä on, että maissa harjoitettiin pitkäjänteistä teollisuuspolitiikkaa.
Etelä-Korea pyrki lisäämään vientiä sekä jalostamaan vientituotteitaan aiempaa pidemmälle. Maa asetti valtion tuen ehdolliseksi viennin kehitykselle. Tuki lakkautettiin tuotannolta, joka ei pystynyt kilpailemaan kansainvälisillä markkinoilla. Tämä pakotti yritykset innovoimaan ja kehittämään kilpailukykyä.
Lisäksi Etelä-Korea tuki tuotantoa eräillä teknologisesti edistyneillä toimialoilla, vaikka sillä ei ollutkaan niillä suhteellista etua. Suhteellisen edun periaatteen mukaan valtiossa kannattaa valmistaa niitä tuotteita, joita se tuottaa suhteellisesti kauppakumppaneita edullisemmin, ja tuoda muut tuotteet ulkomailta. Hasanovin ja Cherifin mukaan pitkälle kehittyneiden toimialojen tuki johti merkittäviin onnistumisiin, esimerkiksi Hyundain nousemiseen kansainväliseksi suuryritykseksi.
Tapaustutkimustensa perusteella Hasanov ja Cherif esittävät, että teollisuuspolitiikan tulisi tavoitella viennin lisäämistä ja vientituotteiden jalostamista pidemmälle. Etelä-Korean esimerkin perusteella he suosittelevat myös tuotannon avaamista ja tukemista teknologisesti kehittyneillä toimialoilla. He väittävät, että elinkeinorakenteen monipuolistaminen kehitysmaissa todennäköisesti vaatii tällaista politiikkaa.
Lisäksi Hasanov ja Cherif väittävät, että teollisuuspolitiikka on epäonnistunut yleensä siksi, että valtiot ovat yrittäneet korvata tuontia omalla tuotannolla. Esimerkiksi useiden Etelä-Amerikan ja Afrikan maiden 1900-luvun puolivälin teollisuuspolitiikka perustui tuonnin korvaamiseen. Se ei kannustanut yrityksiä pysymään teknologisen kehityksen kelkassa tai pitämään yllä kilpailukykyä.
Etelä-Korean esimerkki ei välttämättä kuitenkaan tarjoa toimivaa mallia Afrikan maille. Näin vihjaa YK:n kehitystaloustieteen tutkimuslaitoksen Unu-Widerin hiljattain toteuttama laaja tutkimus teollisuuspolitiikan mahdollisuuksista Afrikassa.
»On havahduttu siihen, että rakenteellinen muutos ei etene Afrikassa, vaikka on nähty hyviäkin kasvulukuja», sanoo kehitystaloustieteeseen erikoistunut Helsingin yliopiston julkistalouden professori Jukka Pirttilä, joka toimii myös Unu-Widerissä. Hänen mukaansa teollisuuspolitiikka on viime vuosina tehnyt uutta nousua tutkimusaiheena.
Unu-Widerin projektin johtopäätösten mukaan Aasian maiden saavuttama teollisuustuotteiden vientiin perustuva rakenteellinen muutos ei todennäköisesti ole realistista Afrikan maille, sillä ne joutuisivat kilpailemaan Aasian tuotantoa vastaan. Tutkijat kuitenkin toteavat, että Afrikassa on runsaasti muita mahdollisuuksia talouden rakenteellisen muutoksen käynnistämiseen.
Tutkijat kehittelivät projektissa ajatusta »teollisuudesta ilman savupiippuja» eli toimialoista, joilla voisi olla Afrikassa samanlainen vaikutus talouden rakenteisiin kuin teollisuudella on ollut muualla. Ehkä merkittävin näistä toimialoista on maatalous. Esimerkiksi Etiopia, Ghana ja Senegal ovat jo onnistuneet lisäämään vientiä korkean jalostusasteen maataloustuotteissa, kuten hedelmäjalosteissa ja puutarhatalouden tuotteissa.
Myös palvelut tarjoavat mahdollisuuden rakenteellisen muutoksen edistämiseen. Esimerkiksi Kenia, Ruanda ja Etelä-Afrikka ovat onnistuneet kehittämään tieto- ja viestintätekniikkaan perustuvaa palvelusektoriaan, ja Tansaniassa kuljetuspalveluiden myynti ulkomaille on lisääntynyt merkittävästi. Afrikkalainen teollisuuspolitiikka 2020–2030-luvuilla voisi tarkoittaa näiden toimialojen kehittämistä.
Päättyvä vuosikymmen oli täynnä odottamattomia käänteitä. Arabikevät, Krimin miehitys, Isisin nousu, brexit ja monet muut yllätykset muuttivat kansainvälisen politiikan asetelmia. Syyria luisui sotaan, suurvaltojen välit kiristyivät ja Euroopan unionin yhtenäisyys rikkoutui.
Kuka uskaltaa edes ajatella, mitä tuleva vuosikymmen tuo tullessaan?
Globalisaatio ja keskinäisriippuvuus tekevät kansainvälisistä suhteista jatkuvasti monimutkaisempia, ja tulevaisuudesta vallitsee jatkuva epävarmuus. Yksi tapa hallita kaaosta ja epävarmuutta on panostaa tulevaisuuden ennakointiin, sanoo erikoistutkija Ossi Piironen ulkoministeriön suunnittelu- ja tutkimusyksiköstä.
»Tällä hetkellä ainakin Euroopassa on käynnissä pienimuotoinen ennakointivillitys. Kaikki haluavat kehittää omaa ennakointityötään. Suomessa ollaan aika pitkällä, olemme eräänlainen ennakoinnin mallimaa», Piironen sanoo.
Ennakointia tehdään Suomessa kaikilla hallinnon aloilla, paljolti yhteistyönä. Valtioneuvoston kanslia ja Sitra koordinoivat kansallista ennakointiverkostoa, joka tuo yhteen asiantuntijoita eri ministeriöistä ja virastoista , mutta myös monia muita suomalaisia ennakointitiedon tuottajia. Ministeriöillä on omaakin ennakointitoimintaa. Piirosen mukaan esimerkiksi ulkoministeriössä tulevaisuusajattelu on jo sisäänrakennettu osa kaikkea raportointia ja strategista suunnittelua.
Ennakointi ei ole ennustamista. Sen tavoitteena ei ole osua mahdollisimman oikeaan etsimällä kaikkein todennäköisintä vaihtoehtoa vaan luodata erilaisia mahdollisia kehityssuuntia. Osa ennakointia ovat skenaariot, megatrendien ja tutkimustiedon valossa laaditut kertomukset tulevaisuudesta.
»Skenaariotyössä tarkastellaan erilaisia epävarmuuksia ja epäjatkuvuuksia systemaattisesti. Ne ovat mahdollisia tulevaisuuskuvia, joiden laatimisessa ennusteista on tietysti hyötyä», Piironen selittää.
Vaikka tavoitteena ei välttämättä ole nähdä todennäköisintä tulevaisuutta, skenaarion pitää olla mahdollinen ja sisäisesti ristiriidaton.
Skenaariotyö on levinnyt sotilaallisen strategian ja yritysten strategisen suunnittelun parista valtionhallinnon suunnittelun osaksi.
»Parinkymmenen viime vuoden aikana se on lyönyt läpi julkishallinnossa. Ulkoministeriössä erilaisia skenaarioharjoituksia on tietääkseni tehty noin kymmenen vuoden ajan», Piironen sanoo.
Alan varhaisia pioneereja oli yhdysvaltalainen sotilasstrategian ja järjestelmäteorian asiantuntija Herman Kahn, jonka tutkijaryhmä laati jo 1960-luvulla Pentagonille suunnitelmia ydinsodan varalle. Keskeinen kysymys oli, miten ydinsota voidaan välttää. Ja ellei sitä voida välttää, miten se voidaan voittaa; ja mikäli sitä ei voida voittaa, miten siitä voi selviytyä.
Vuonna 1967 Kahn kehitti ennakoinnin teoriaa kirjassaan The Year 2000, joka toi skenaarioajattelua myös julkishallintoon. Ajatukset herättivät kiinnostusta Atlantin toisella puolella liike-elämässä. Öljy-yhtiö Royal Dutch Shell perusti vuonna 1967 Lontoossa tutkimusosaston selvittämään, miltä yhtiön tulevaisuus näyttää 20 tai 30 vuoden aikajänteellä, kun yhteiskunta, teknologia, kuluttajien käytös ja poliittinen ilmasto muuttuvat.
Skenaarioharjoituksilla voidaan varautua tulevaan, ainakin ajattelun tasolla. Joskus niiden avulla voidaan tunnistaa, millaisia toimia tulevaisuus saattaa vaatia, tai laatia suunnitelmia sen varalle, jos skenaario alkaa näyttää todennäköiseltä.
»Usein työ jää keskustelun ja ajattelun tasolle, ja panoksia ei riitä suunnitteluun ja monitorointiin. Niihinkin kannattaisi panostaa. Mutta ei työ silti ole hukkaan mennyt, vaikka konkreettisia varautumissuunnitelmia ei saataisikaan.»
Usein skenaariotyön prosessi on jopa lopputulosta tärkeämpi, Piironen sanoo.
Tyypillisesti skenaarion rakentaminen alkaa tunnistamalla olennaisia muutostekijöitä, joiden pohjalta kartoitetaan mahdollisia ja loogisesti eheitä kehityskulkuja. Toinen tapa on valita kaksi merkittävää epävarmuustekijää, joiden avulla muodostetaan vaihtoehtoisia tulevaisuuskuvia jäsentävä nelikenttä. Skenaario voi myös sisältää vision, jota kohti halutaan edetä, ja tarjota mahdollisia toimenpiteitä sen edistämiseksi.
EU:n strateginen tutkimuslaitos EUISS esimerkiksi on julkaissut viime vuosina kokoelmaa, joka sisältää paikoin villejäkin skenaarioita. Jos ne toteutuisivat, ne olisivat yhtä merkittäviä kuin Krimin valtaus tai Saksojen yhdistyminen. EUISS on pohtinut muun muassa, mitä tapahtuisi, jos jokin valtio sabotoisi satelliittiviestintää täyttämällä kiertoradan avaruusromulla tai rajoittaisi muiden valtioiden pääsyä harvinaisiin maametalleihin.
»Tällainen skenaariotyö voi avata ajattelua ja luoda uusia mahdollisuuksia. Usein fiksoidumme ajattelemaan tietyllä tavalla, emmekä välttämättä näe kaikkia mahdollisia toimintamalleja», Piironen sanoo.
Ulkopolitiikka-lehti katsoi tulevaisuuteen ja laati 2030-luvulle kolme maailmanpolitiikan skenaariota yhdessä Ulkopoliittisen instituutin tutkijoiden kanssa. Lähtökohtana olivat EU:n ja Suomen kohtaamat ulkopoliittiset haasteet Venäjän, Yhdysvaltojen ja Kiinan suunnalla seuraavien kymmenen vuoden aikana. Tavoitteena oli esittää mahdollisia tapahtumakulkuja, jotka alkaisivat jostakin hyvin disruptiivisesta tekijästä.
Kolmen seuraavan aukeaman skenaarioita Piironen arvioi »melko synkiksi», mutta »riittävän uskottavan tuntuisiksi». Heikkoudeksi hän katsoo, etteivät skenaariotekstit paljasta, millä menetelmällä kuvauksiin kehityskuluista ja seurauksista on päädytty.
»Oletettavasti pyrkimyksenä on ollut kehityskulkujen osalta johdonmukaisuus ja seurausten arvion osalta suurehko todennäköisyys. Millä tavoin oleellisten vaikuttavien tekijöiden mukana olo on varmistettu, jää epäselväksi.»
Mitä Piironen itse odottaa tulevalta vuosikymmeneltä?
»Tiedossa on joitakin jatkuvuuksia, mutta haluaisin nostaa esiin erityisesti monenlaiset epävarmuudet, jotka liittyvät ilmastonmuutoksen vaikutuksiin.»
Näihin Piironen laskee vaikutukset, joita syntyy ilmastonmuutoksen hillitsemisestä ja siihen sopeutumisesta. Ne voivat aiheuttaa konflikteja yhteiskuntien sisällä ja välillä, hän sanoo. Energiamurros on jo käynnissä, mutta tuleviin ratkaisuihin ja muun muassa fossiilisten energialähteiden korvaamisen aikatauluun liittyy paljon epävarmuuksia.
»On mielenkiintoista mutta pelottavaa seurata, miten suvereenien valtioiden järjestelmä ja globaalit markkinat onnistuvat ohjaamaan kehitystä kollektiivisen edun mukaiseksi, kun kohdalle tulee todellinen globaali haaste.»
Lue UP-lehden skenaariot ja asiantuntijoiden kommentit
2025: Euroopan puolustus sirpaloituu
2025: Putinin kausi lakkaa Venäjällä
2028: Kiina nielaisee Taiwanin
Jussi Halla-ahon mukaan kansainvälisen sopimusjärjestelmän säännöt eivät suojele Suomea. »Se on ollut järjestelmänä täysin munaton.»»Jussi Halla-aho, kerro persuvitsi.»
Yritys rikkoa jäätä ei ihan toimi.
»Ei tule mieleen nyt muuta kuin päivänvaloa kestämättömiä… Tällaiset pitäisi tilata etukäteen», Halla-aho väistää.
Perussuomalaisen puolueen puheenjohtaja Jussi Halla-aho on hankalan haastateltavan maineessa. Hän ei pyri hurmaamaan keskustelukumppania vaan sanoo suoraan, jos pitää kysymystä tyhmänä. Hän on tarkka sanomisistaan sekä julkisuudestaan.
Pysytään siis asialinjalla. Olemme Perussuomalaisten puoluetoimistolla puhumassa ulkopolitiikasta.
Nimittäin jos eduskuntavaalit käytäisiin nyt, olisi Perussuomalaiset ylivoimaisesti Suomen suurin puolue ja sen puheenjohtaja Jussi Halla-aho lähtisi vetämään hallitustunnusteluja.
Alle vuosi sitten Perussuomalaiset nousi vaaleissa täpärästi kakkoseksi ja jäi rannalle punavihreän koalition hallituksenmuodostuksesta. Oppositiossa puolueen kannatus on tasaisesti noussut, kun muut polkevat paikallaan tai luisuvat. Vuodenvaihteen tienoilla PS:n kannatus oli parissa peräkkäisessä kyselyssä noin 24 prosentin luokkaa.
Hallituskausi kestää neljä pitkää vuotta, joiden aikana voi tapahtua vaikka mitä. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin ihan mahdolliselta, että Halla-aho voisi olla Suomen seuraava pääministeri.
»Hyvä kannatus on itseään ruokkiva ilmiö, se antaa ihmisille intoa. Samoin huono kannatus, koska se ruokkii lannistumisen ilmapiiriä. Vaarana on, että jos hyvä gallupkehitys jatkuu kovin pitkään, pienikin nytkähdys alaspäin synnyttää muissa voitonriemua ja aiheuttaa omissa huolta», Halla-aho sanoo varovaisena.
Kannatuksen nousu vaikuttaa kuitenkin jo. Se antaa painoarvoa puolueen näkemyksille.
»Hyvä gallupmenestys käynnistää muissa puolueissa emulointia. Mietitään, mistä kannatus johtuu, ja keksitään keinoja imuroida osa siitä itselle. Sikäli kuin voimme vaikuttaa muiden puolueiden linjauksiin, se on hyvä asia.»
Halla-aho tunnetaan ennen kaikkea suhtautumisestaan maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen. Se on kielteinen. Perussuomalaisia yhdistää myös nyrpeä suhtautuminen Euroopan unioniin, päästöleikkauksiin ja vaikkapa vihapuheen kriminalisointiin.
Sen sijaan ei ole täysin selvää, millaisena Halla-aho näkee maailman ja Suomen paikan siinä. Hänen ajatuksensa ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ovat jääneet maahanmuuttopuheen varjoon.
Aloitetaan tärkeimmästä aiheesta, naapuristamme Venäjästä. Se on Halla-aholle tutuin ja Suomen kannalta helpoiten ennakoitava tekijä.
»Venäjän historiassa on ollut katkeamakohtia, joissa länsimaisella poliittisella kulttuurilla on ollut mahdollisuus levitä. Se on yleensä päättynyt kaaokseen, jota on seurannut vahvan johtajan paluu. En usko, että tämä tulee muuttumaan tulevaisuudessa», Halla-aho toteaa.
Presidentti Vladimir Putin ei ole ikuinen, mutta Halla-ahon mielestä keskustelu liian helposti henkilöityy häneen. Putin on heijastuma Venäjän ongelmista, ei niiden aiheuttaja, hän sanoo. Venäjä tulee olemaan naapureilleen eksistentiaalinen haaste nyt ja jatkossa. Suomenkin turvallisuuspolitiikka rakentuu sen ympärille.
Vastaavasti Yhdysvaltojen mielenkiinto ylläpitää nykyisiä resurssejaan Euroopassa näyttää hiipuvan. Oman onnensa varaan jäävällä Euroopalla ei Halla-ahon mukaan ole muuta vaihtoehtoa kuin lisätä resursseja alueelliseen puolustukseen. Suomi puolestaan teki virheen, kun se ei liittoutunut sotilaallisesti ajoissa, Halla-aho sanoo.
Suomi teki virheen, kun se ei liittoutunut sotilaallisesti ajoissa.
Natolla on Perussuomalaisten kannattajakunnassa tänä päivänä kiihkeät puolustajansa sekä vastustajansa, mutta Halla-aholle kysymys jäsenyydestä on lähinnä teoreettinen. Liittyminen olisi tänä päivänä hyvin vaikeaa, eikä sille löydy kyllin laajaa kannatusta Suomen kansan tai päättäjien keskuudesta.
»Nato-jäsenyyden ajamisesta seuraisi luultavasti erittäin repivä sisäpoliittinen keskustelu, johon myös ulkoiset toimijat pyrkisivät vaikuttamaan sellaisilla työkaluilla, joista ei parikymmentä vuotta sitten voitu unelmoida», Halla-aho sanoo.
Tilaisuus liittyä Natoon oli hänen mukaansa otollisin 1990-luvulla, samaan aikaan kun muu Itä-Eurooppa lähti mukaan sotilasliittoon. Venäjän ulkopolitiikka oli tuolloin melko passiivista, ja Naton päätehtäväksi oli muodostunut pikemminkin ulkoinen kriisinhallinta kuin oman alueen puolustaminen.
»Suomi valitettavasti jätti tilaisuuden silloin käyttämättä.»
Halla-ahon maailmassa tämä ja moni muu ulkopoliittinen virhe liittyvät kylmän sodan jälkeiseen optimismin aikaan. Neuvostoliiton hajottua ja kommunismin peikon kaaduttua maailma näytti hyvin erilaiselta kuin nyt. Yhdysvaltalaisen politiikan tutkimuksen professorin Francis Fukuyaman tavoin moni ajatteli historian tulleen loppuunsa ja entisten kommunistimaiden kulkevan kohti länsimaista liberaalia demokratiaa.
Jälkiviisaasti on helppo nähdä, ettei toiveille ollut katetta. Suurvaltojen kilpailu ja voimapolitiikka ovat tehneet paluun. Kun itäblokki ei enää muodosta selkeää peilikuvaa ja vastakappaletta, on länsimaiden sisäinen hajanaisuus noussut entistä selkeämmin pintaan. Kansainvälisessä politiikassa optimismin on korvannut kyyninen realismi, toisinaan suoranainen pessimismi, joka kuuluu myös Halla-ahon puheessa.
Halla-aho ei halua riekkua Perussuomalaisten gallupmenestyksellä. Kun kannatus on korkealla, pienikin notkahdus aiheuttaa kilpailijoissa riemua ja oman puolueen väessä huolestumista.
Kylmän sodan päättyminen oli Halla-aholle itselleen herättävä hetki. Hän tuli täysi-ikäiseksi 1980-luvun lopulla, jolloin Itä-Eurooppa kuohui. Vuonna 1989 kommunistihallinto luhistui Puolassa, Unkarissa, Tšekkoslovakiassa, Bulgariassa ja Romaniassa. Berliinin muuri kaadettiin.
Halla-aho seurasi tiiviisti itäblokin tapahtumia, ja ne tekivät häneen syvän vaikutuksen. Halla-aho työskenteli Hyvinkään kaupungilla, kun eräänä päivänä matkalla töihin lehtihyllystä vastaan tuijotti Hufvudstadsbladetin pääotsikko: »Slutet för Sovietunionen».
»Neuvostoliitto oli koko nuoruuteni ajan sellainen kaiken yllä leijuva painajainen ja musta pilvi. Ajatus, että se voisi jonain päivänä lakata olemasta, oli hyvin etäinen. Vähän kuin Rooman valtakunta aikanaan, ajateltiin, että se on aina ollut ja tulee aina olemaan.»
Kiinnostus Itä-Eurooppaan muuttui slaavilaisten kielten opiskeluksi, joka venähti akateemiseksi työuraksi Helsingin yliopistolla. Väitöskirja slaavilaisten kielten historiallisesta morfologiasta valmistui vuonna 2006.
»Kielten opiskelu sopii minulle. Tykkään askarrella erilaisten taulukoiden kanssa ja opetella asioita ulkoa», Halla-aho kuittaa tuon vaiheen elämässään.
Politikkaan hän ei milloinkaan kuvitellut suuntaavansa. Kannattajat, Halla-ahon blogin lukijat, velvoittivat siihen.
»Puoluepolitiikka on aina ollut hyvin vierasta, enkä ennen Perussuomalaisia ole kuulunut mihinkään poliittiseen järjestöön», Halla-aho kertoo.
Kotoa hän ei ainakaan perinyt poliittisia arvoja. Halla-aho vietti lapsuutensa työläislähiössä Tampereen Peltolammilla. Politiikkaa ei kotona puhuttu, mutta ympäristö oli vahvasti työväenluokkainen.
»Varsinaiset ökyporvarit asuivat jossain muualla.»
Nykyisin Halla-aho asuu tutkijavaimonsa ja lastensa kanssa Helsingin Eirassa.
Vuosituhannen alussa Halla-aho työskenteli tutkijana ja kirjoitti yhteiskunnallisia näkemyksiään – monikulttuurisuudesta, sananvapaudesta ja aseenkanto-oikeudesta – verkkoon. Blogi Scripta – Kirjoituksia uppoavasta lännestä muodostui maahanmuuttovastaisten peruslukemistoksi, ja sen kommenttipalsta paisui Hommaforumiksi. Siellä Halla-ahoon viitattiin »Mestarina».
Blogissaan Halla-aho kirjoitti rajujakin tekstejä, jotka poikivat muun muassa tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Sosiaalisessa mediassa hän taitaa kylmän sarkasmin ja nasevan populismin. Keskustelukumppanina hän on etäinen. Kädet tuskin liikkuvat, sanat putoilevat hitaasti ja harkittuina. Halla-aho osaa argumentoida ja perustella sanottavansa, mikä tuntuu vetoavan kuulijoihin.
Julkisuudessa hän jakaa suomalaisten mielipiteitä. Halla-aho on toisille pimeyden ruhtinas, toisille viisas ja nokkela johtaja poliittisen eliitin ulkopuolelta. Jälkimmäinen joukko kannusti häntä viemään blogissa esitettyjä ajatuksia eteenpäin politiikkaan.
Syksyllä 2006 Halla-aho asteli Perussuomalaisten ehdokasrekrytointitilaisuuteen. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa hän jäi rannalle, mutta nousi vuonna 2008 Helsingin kunnanvaltuustoon ja viimein kansanedustajaksi vuonna 2011. Puoluevalinta ei tosin ollut itsestään selvää, Halla-aho kertoo.
»Perussuomalaiset ei ollut profiililtaan mitenkään jäsentynyt puolue 2000-luvun puolivälissä. PS oli kuitenkin maahanmuuttoon liittyvien asioiden osalta jonkin verran tapetilla (silloisen kansanedustajan) Tony Halmeen ansiosta. Se oli ensimmäinen vaihtoehto, mutta ei suinkaan ainoa mahdollinen.»
Tuohon aikaan Timo Soinin johtama Perussuomalaiset oli profiloitunut ennen kaikkea EU-vastaisena puolueena. Halla-aho on tuonut maahanmuuttovastaisuuden entistä vahvemmin puolueen asialistalle, mutta EU ei hänelle ole koskaan ollut ideologinen kysymys. Hän jopa äänesti EU-jäsenyyden puolesta vuonna 1994.
Hiipivä integraatio on jatkuvasti käynnissä
»On varmasti paljon kysymyksiä, joissa oma kantani ei välttämättä ole sama kuin perussuomalaisten keskimäärin. Meillä pitää olla tietyt yhteiset nimittäjät, joiden ympärille puolue rakentuu, ja hyväksyä se, että perifeerisissä kysymyksissä on paljon vaihtelua», Halla-aho sanoo.
Se, mikä on ydintä ja mikä perifeeristä, erottaa Perussuomalaiset vanhoista suurista puolueista. Perussuomalaisen puolueen ytimessä ovat kansallismielisyys ja siihen liittyvä EU-vastaisuus sekä maahanmuuton vastustaminen. Talouspoliittisella akselilla puolestaan on paljon vaihtelua.
Vaikkapa kokoomuksessa ja sosiaalidemokraateissa akselit ovat päinvastaiset: keskiössä on tietty näkemys taloudesta, ja muissa kysymyksissä hajontaa on laidasta laitaan.
»Vain vihreät ja kansallismieliset ovat pystyneet omaksumaan kantoja tämän päivän kysymyksiin, kuten monikulttuurisuuteen ja maahanmuuttoon. Perinteiset vasemmisto- ja oikeistopuolueet ovat rakentuneet vastakkainasetteluille, jotka eivät kenties ole tämän päivän maailmassa kauhean relevantteja», Halla-aho sanoo.
Vuonna 2014 Halla-aho valittiin perussuomalaisten ääniharavana Euroopan parlamenttiin. Viiden vuoden ajan hän reissasi Helsingin ja Brysselin välillä, matkalaukussaan ruisleipää ja Oltermannia. Järjestely oli vaikea perheelle, mutta kokemus parlamentista oli avartava.
Siinä missä osa parlamentin euroskeptikoista kieltäytyi kaikesta rakentavasta yhteistyöstä muiden poliittisten ryhmien kanssa ja lähinnä paasasi omalle kotiyleisölleen, Halla-aho paneutui muun muassa unionin yhteisen turvapaikkapolitiikan kehittämiseen. »Lähdin siitä, että jos meillä on yhteistä lainsäädäntöä, on järkevää, että se on mahdollisimman hyvää lainsäädäntöä.»
Halla-ahon EU-vastaisuus ei siis ole kategorista. Hän esimerkiksi toteaa, että maahanmuuttoa kolmansista maista olisi kaikkien edun mukaista kontrolloida EU:n tasolla sen sijaan, että jokainen maa joutuisi huolehtimaan siitä itse.
»Mutta jos EU ei pysty tekemään tätä jäsenmaiden kannalta järkevällä tavalla, jäsenmailla pitää olla oikeus tehdä se itse. Ei ole yksiselitteistä vastausta siihen, tarvitaanko jollain sektorilla yhteistä lainsäädäntöä vai ei.»
Halla-aholla on kaiken lisäksi europarlamentista positiivistakin sanottavaa. Usein ajatellaan, ettei yksittäisellä mepillä ole yli 700 edustajan laitoksessa suurta merkitystä. Halla-aho koki, että europarlamentissa yhden edustajan mahdollisuudet vaikuttaa ovat suuremmat kuin Suomen eduskunnassa. »Europarlamentista puuttuu hallituksen ja opposition vastakkainasettelu. Valiokuntatyöskentely ja lausuntojen ja mietintöjen laatiminen ovat meppivetoista eikä virkamiesvetoista.»
Toinen avartava havainto oli, millaisessa integraatiokierteessä EU on. Unionissa on Halla-ahon mukaan totuttu tarjoamaan integraation syventämistä lääkkeeksi ongelmiin, joiden hän katsoo johtuvan aikaisemmista integraatiohankkeista.
»Hiipivä integraatio on jatkuvasti käynnissä. Vaikka olisi kuinka perusteltua, että näistä asioista kannattaa päättää yhteisesti, niin ehkä se ei ole sitä mitä ihmiset haluavat»
Perussuomalaisten linja on yhä EU-vastainen, mutta aiempaa pehmeämmin. He hyväksyvät, että Suomi on unionin jäsen, eikä asia ole lähitulevaisuudessa muuttumassa.
Brexitin jälkeen unionin kannatus on jäljelle jääneissä 27 jäsenmaassa kasvanut, eikä eron ajaminen ole Suomessa tällä hetkellä poliittisesti järkevää. Viime toukokuussa Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan kyselyssä ennätykselliset 56 prosenttia suomalaisista suhtautui EU:hun myönteisesti. Vain 14 prosenttia kannatti EU:sta eroamista.
»EU oli liittymisen aikaan monelle suomalaiselle paljon muuta kuin talouspolitiikkaa, se oli identiteettipolitiikkaa ja turvallisuuspolitiikkaa, jonkinlainen köyhän miehen Nato-ratkaisu. Suomalaiset halusivat pois siltä harmaalta vyöhykkeeltä, jolla olimme eläneet kylmän sodan aikaan. Muistan itsekin nämä tuntemukset kansanäänestyksen alla», Halla-aho sanoo.
Turvallisuuspolitiikassa EU:sta ei Halla-ahon mukaan ole Suomelle suurta hyötyä. Yhteinen puolustus ei kiinnosta jäsenmaita, sillä suurin osa niistä hoitaa puolustustarpeensa Naton avulla. Halla-aho syyttääkin suomalaista turvallisuuspoliittista keskustelua realismin puutteesta.
»Nato-optio on hyvä esimerkki. Meillä kierretään keskustelua Nato-jäsenyydestä sillä, että meillä on optio liittyä puolustusliittoon, jos tarve vaatii. Jokainen täysjärkinen tajuaa, että jos tilanne on päällä, ei Suomi voi sellaisessa tilanteessa liittyä Natoon.»
Vastaavasti Suomessa katsotaan turhaan muiden Pohjoismaiden suuntaan. Halla-ahon mukaan Suomen on järkevää tehdä yhteistyötä Ruotsin kanssa, jos se tuottaa molemmille osapuolille lisäarvoa. Mutta yhteistyö ei pelasta Suomea tosipaikan tullen.
»Historian valossa olisi sinisilmäistä luottaa siihen, että Ruotsista saadaan apua tilanteen ollessa päällä. Ei ole hyvä luoda sellaista puolustusyhteistyösuhdetta, joka toimii vain rauhan aikana ja silloinkin lähinnä siten, että Suomi sitoutuu hankkimaan ruotsalaista kalustoa.»
Muihin ei siis ole Halla-ahon mukaan nojaamista. Suomen on pärjättävä omillaan ja pidettävä huolta omasta uskottavasta puolustuksesta. Mutta naapurin sotavoimat tuntien: millä lihaksilla yksinäinen Suomi ne tositilanteessa torjuisi?
»Lainaan tähän Tony Halmetta: ’Näillä lihaksilla, kun ei muitakaan ole’», Halla-aho sanoo.
Suomen tavanomaiset asevoimat riittävät nykyisellään pelotteeksi, pitämään mahdollisen hyökkäämisen kynnyksen korkealla, Halla-aho uskoo. Puolustusmäärärahoja hän ei olisi lisäämässä – se tuskin olisi edes poliittisesti mahdollista.
»Eikä siihen ole tarvettakaan, kunhan määrärahoja ei ainakaan enää karsita. Ja lähtökohtana on, että Suomessa asevoimien tehtävä on puolustaa Suomen alueellista koskemattomuutta ja kaikki muut tehtävät ovat toissijaisia.»
Siis ei palkka-armeijalle, maavoimien supistamiselle tai satsauksille kriisinhallintaan. Sen sijaan Perussuomalaiset on esittänyt muun muassa irtautumista jalkaväkimiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta.
Turvallisuuspolitiikkaan kuuluu toki muutakin kuin vain perinteinen maanpuolustus. Viime vuosina nousussa on ollut monenlainen hybridivaikuttaminen: pimeä diplomatia, infosota ja erilaiset tavat vaikuttaa kohdevaltion asioihin tiskin alta.
Euroopassa huomiota ovat herättäneet eri kansallismielisten oikeistopopulistien hämärät Venäjä-kytkökset ja yhteydet valemedioihin.
Halla-aho tunnustaa, ettei ole hybridisodan asiantuntija, ja kääntää keskustelun uudelle uralle. Häntä hiertää se, että hybridivaikuttamisen yritykset nostetaan sisäpoliittiseksi lyömäaseeksi.
»Tavoitteena on neutralisoida kansallismielisten puolueiden muodostama uhka leimaamalla puolueet Putinin viidenneksi kolonnaksi tai Venäjän etujen edistäjäksi Euroopassa. Käy helposti niin, että kaikki vallitseviin totuuksiin kohdistuva kritiikki nähdään hybridivaikuttamisena ja Putin jokaisen puun takana», Halla-aho sanoo.
Viime vuonna esimerkiksi Itävallan vapauspuolueen FPÖ:n johtaja Heinz-Christian Strache jäi kiinni luvattuaan myydä poliittisia palveluksia venäläisenä sijoittajana esiintyneelle naiselle. Halla-aho kuittaa tapauksen »humalaisen Strachen ahneudeksi ja typeryydeksi», mutta ei liioin kategorisesti kiistä epäilyksiä.
»Tällaisten tapausten takana nähdään helposti organisaatioita ja trendejä, joita siellä ei välttämättä ole», hän sanoo.
EU:n lisäksi kansallismieliset suhtautuvat vähintäänkin epäillen muihin ylikansallisiin instituutioihin.
Liberaalin demokratian tavoin tämän vuosituhannen maailmanpolitiikan mullistukset ovat koetelleet koko kansainvälistä sääntöpohjaista järjestelmää. YK:sta ei ole ollut esimerkiksi Syyrian konfliktin ratkaisijaksi. Yhdysvaltojen Donald Trumpin johdolla käymät kauppasodat ovat saaneet Maailman kauppajärjestön WTO:n näyttämään surkealta ja rammalta keskustelukerholta.
»WTO:n tapauksessa on tullut ilmi, että näillä järjestöillä on vain se valta, jonka jäsenmaat suostuvat niille antamaan. Niin kauan kuin tätä ei kyseenalaisteta, näyttää, että maailmassa on pelisäännöt.»
Toisaalta Halla-aho näkee myönteisiä merkkejä Trumpin edustamassa protektionistisessa kauppapolitiikassa. Talouden globalisaatio on kansallismielisille punainen vaate. Halla-ahokin pitää teollisuuden siirtymistä ulkomaille halvempien työvoimakustannusten perässä yhtenä syynä länsimaiden ongelmiin.
Esimerkiksi Kiinassa ympäristöstandardit ovat alhaisemmat ja työolot huonommat kuin länsimaissa, joten käytännössä me maksamme nykyisellään kiinalaisille yrityksille riisto- ja saastuttamistukea, hän sanoo.
»Kansainvälinen sopimusjärjestelmä ei ole tähän puuttunut. Se on järjestelmänä ollut täysin munaton.»
Eikö järjestelmää kannata korjata? Siihen Halla-aho ei usko. Jos markkinat ovat avoimet mutta sääntely ja standardit kansallisia, voittajaksi selviytyy se, joka ei noudata sääntöjä, Halla-aho toteaa. Kaikki eivät kuitenkaan noudata sääntöjä, joten niihin sitoutumalla Suomi lähinnä kahlitsee itseään.
»Suomessa ei aina ymmärretä, että meillä ei ole niin isoja muskeleita, että voisimme olla majakkana muulle maailmalle», Halla-aho sanoo kuivasti.
Samalla perusteella perussuomalaiset vastustavat hallituksen ilmastotoimia. Koska Kiina kuitenkin tuottaa Suomea enemmän päästöjä, on ongelmat ratkaistava Kiinassa, ei Suomessa. Epäselväksi jää, miten tässä onnistutaan ilman kansainvälistä yhteistyötä ja sääntöpohjaista sopimusjärjestelmää, jonka korjaamista Halla-aho ei pidä tärkeänä.
»Suomella oli juuri hukkaan heitetyt kuusi kuukautta EU:n puheenjohtajana. Olemme tulliunioni, joten tullipolitiikasta päätetään EU-tasolla. Siellä Suomen pitäisi edistää protektionistista suhtautumista maihin, joiden vientiteollisuuden kilpailuvalttina ovat matalat työehto- ja ilmastostandardit», Halla-aho sanoo.
Hieman yllättäen perussuomalaiset ovat samalla linjalla muun muassa arkkivihollistensa vihreiden ja uuden EU-komission kanssa. Kaikki ovat ehdottaneet EU:lle hiilitulleja, PS jopa ensimmäisenä.
Halla-aholle tulliunioni on hidaste, jonka kautta Suomen pitää työskennellä saattaakseen hiilitullit voimaan. EU:n ulkopuolella Suomi voisi pystyttää tullit vaikka heti. Mutta miten Suomi pärjäisi hiilitulleineen ilman EU:n 500 miljoonan kuluttajan joukkovoimaa ympärillään?
»Elämää on EU:n ulkopuolellakin», Halla-aho tyytyy vastaamaan.
Yli 400 rikkoutunutta silmää Chilessä, verenvuodatusta ja presidentin maastapako Boliviassa, kaupungista toiseen pakeneva hallitus Ecuadorissa. Latinokevään mielenosoitukset pyyhkäisivät hyökynä halki vakaina demokratioina tunnettujen Chilen, Perun ja Ecuadorin sekä aseellisista konflikteista tunnettujen Kolumbian ja Bolivian. Kylmän sodan jälkeen Etelä-Amerikan maissa ei ole nähty yhtä massiivista mielenosoitusaaltoa kuin se miljoonien kansalaisten kansannousu, johon vuosi 2019 päättyi.
Syitä protesteihin on monia. Alueen hallitukset ovat epäonnistuneet poliittisissa ja taloudellisissa valinnoissa. Aiempi voimakas talouskasvu on hidastunut. Valtaosa hallituksista on toteuttanut uusliberaalia politiikkaa, jossa valtion omaisuutta ja peruspalveluita on yksityistetty. Julkiset palvelut ovat surkastuneet. Etusijalle on asetettu ulkomaisten sijoittajien ja kotimaisen eliitin edut, ei kansan.
Alueen maissa on aiempaa enemmän myös koulupudokkaita. 15–24-vuotiaita, työelämän ja opintojen ulkopuolelle pudonneita nini-nuoria (ni trabaja ni estudia) on koko maanosassa yli 20 miljoonaa. Ninien osuus nuoresta väestöstä on yksi rakenteellinen tekijä demokratioiden uskottavuuden kriisissä, josta protestit versovat.
Chilessä koulutetun väestön työllistymismahdollisuudet ovat tilastojen mukaan hyvät, mutta koulutus on huippukallista. Milleniaalien sukupolvi on katkeroitunut: heillä on kymmeniä tuhansia euroa opintovelkaa, mutta palkka voi olla tuhat euroa kuussa.
Chilen kansannousu on heterogeeninen liike. Siihen kuuluu protesteissa toimivia vapaaehtoisia lääkäreitä, sairaanhoitajia, lakimiehiä ja terapeutteja. Osa jakaa kaduilla mielenosoittajille kyynelkaasun limakalvoärsytystä lieventävää ruokasoodaliuosta, toiset ilmaisia vesipulloja. Perheenäidit hoitavat vuorotellen korttelin lapsia, jotta muut pääsevät mielenosoituksiin.
Vimmaisin uusista kansalaisliikkeistä on ihailua ja pelkoa herättävä La primera linea, Etulinjan liike. Se on nuorisoliike, joka järjestäytyi sosiaalisessa mediassa viime syksynä.
Etulinjan liike ottaa mielenosoitusten etulinjoissa ensimmäisenä vastaan karabinieeripoliisien haulit, kyynelkaasusuihkut, pippurisuihkeet ja pamputuksen. Aktivistit ovat uhmakkaita ja poliiseja kohtaan aggressiivisia.
Etulinjan liikkeen jäsenet ovat paitsi nini-nuoria, myös slummien lapsia, keskiluokan nuoria ja joskus opiskelijoita. Useilla heistä ei ole mitään menetettävää.
Chilen hallitus käyttää mielenosoittajista usein halventavaa termiä lumpen, joka juontuu Karl Marxin käsitteestä Lumpenproletariat (lumppuproletariaatti tai kurjalistoproletariaatti) ja viittaa työväenluokan köyhimpään osaan.
Mieltään osoittavat nuoret ovat Chilen menetetty väestönosa, jonka riskinottokyvyllä ei ole rajoja. Se on uusi ilmiö.
Demokratia on ollut monelle Latinalaisessa Amerikassa pettymys.
Poliisin raa’istunut väkivalta mielenosoituksissa on selkeä muutos aiempaan: viranomaiset eivät arkaile käyttää tuliaseita siviilejä kohtaan. Diktatuurin jälkeisessä Chilen nuoressa demokratiassa sotilaiden, poliisien ja siviilien suhdetta rakennettiin hitaasti, mutta sen uskottiin paranevan. Nyt usko ja hyvät aikeet ovat menneet rikki.
Maan lääkäriliitto raportoi syksyllä karabinieerien tähtäävän haulit mielenosoittajien pään alueelle ja silmiin. Lääkäreillä on käsissään maan historian pahin silmävammakriisi.
Chilen ihmisoikeusinstituutin INDH:n mukaan tämän vuoden tammikuun loppuun mennessä mielenosoituksissa ja pidätysten aikana loukkaantui 3 746 ihmistä. Poliisien aiheuttamia silmävammoja todettiin 427 ja kidutustapauksia 418. Raiskauksen tai seksuaalisen häirinnän kohteeksi joutui 192 ihmistä. Loukkaantuneiden joukossa on 253 alaikäistä.
Epävakaudesta todistaa sekin, että Chilessä, Boliviassa ja Ecuadorissa viime syksynä työskennelleiden YK:n ihmisoikeusraportoijien mukaan ihmisoikeusrikokset »osoittavat liiallista voimankäyttöä, joka on johtanut mielivaltaisiin surmiin, kidutukseen ja pahoinpitelyihin, seksuaaliseen väkivaltaan ja mielivaltaisiin pidätyksiin».
Latinalaisen Amerikan kansannousu kertoo yhteiskunnallisen ilmapiirin ja poliittisen kulttuurin muutoksesta: uudesta sukupolvesta, joka toimii eri tavoin ja kantaa eri symboleja kuin kylmän sodan kaksinapaisessa oikeisto–vasemmisto-maailmankuvassa kasvaneet vanhempansa.
He ovat milleniaaleja, jotka eivät itse kokeneet diktatuureja, keskitysleirejä, kidutuksia ja joukkohautoihin johtanutta tuhontaa. He ovat kuulleet niistä mutta ovat traumasta vapaampia ja pelottomia. He reagoivat yhteiskunnallisesti nopeammin, kollektiivisemin ja uskaliaammin kuin ennen.
Digivallankumouksen lapsista köyhimmätkin hallitsevat sosiaalisen median. He ovat kasvaneet mainonnan ja kulutuksen kulttuurissa, mutta eivät itse pysty kasvamaan kuluttaviksi aikuisiksi eivätkä haaveilemaan mistään. Usean vanhemmat tekevät montaa työtä, koska yksi palkka ei riitä. Koulutus, oma koti ja hyvä elämä pakenevat saavuttamattomiin.
Etelä-Amerikan demokratioiden kriisi kertoo myös voimatasapainon muutoksesta.
Kriisi voi olla oire vuosikymmeniä juurrutetun uusliberaalin talousmallin epäonnistumisesta. Samalla kriisi kyseenalaistaa sen, onko Chilen demokratia oikeaa demokratiaa vai kulkeeko maa kohti uutta autokratiaa, eliittien valtaa, jolla on demokratian valenaamio.
Demokratia on ollut monelle Latinalaisessa Amerikassa pettymys. Tämä oli perusta, jolta äärioikeistolainen Jair Bolsonaro nousi valtaan Brasiliassa. Samoin voi käydä Chilessä. Kenraali Pinochet’n vankkumattomat tukijat eivät ole kadonneet, he ovat vain olleet kauan hiljaa. Nyt diktaattorin manttelinperijät ovat jo sosiaalisessa mediassa ja pyytävät armeijaa apuun.
Edellisessä Ulkopolitiikan numerossa (4/2019) Matti Pesu ilmaisi huolensa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan osaamisen tilasta. Kysymys on tärkeä ja paikallaan, mutta on syytä hetki pohtia, mitä ulkopolitiikan osaamisella tarkoitetaan, minkälaista osaamista tarvitaan tulevaisuuden haasteisiin vastaamiseksi ja miten nykyistä osaamisen tasoa käytännössä nostetaan.
Ulkopolitiikan »osaamisella» voidaan viitata laajasti Suomen kykyyn harjoittaa ulkopolitiikkaa (poliittinen taito) ja ulkoasianhallinnon käytäntöihin ylläpitää suhteita kansainvälisen järjestelmän arjessa (diplomatia). Praktisen osaamisen ohella ulkopolitiikan osaamisella voidaan viitata myös teoreettis-empiiriseen asiantuntemukseen. Pesun kritiikki kohdistui jälkimmäiseen, kun hän totesi Suomen ulkopolitiikan tutkimuksen ja opetuksen näivettyneen. Väite pitää sisällään oletuksen, että niin ulkopolitiikan tutkimus kuin opetus ovat joskus olleet selvästi nykyistä paremmilla kantimilla. Väite vaatisi paremmin empiiristä evidenssiä. On toki ollut aikoja, jolloin ulkopolitiikkaa on tutkittu nykyistä enemmän, mutta Suomessa ei ole koskaan ollut ainoastaan ulkopolitiikkaan fokusoitunutta oppialaa tai tutkinto-ohjelmaa. Tämä voisi olla toisinkin.
Tampereen yliopistossa rakensimme kahdeksan vuotta sitten rauhankysymyksiin keskittyvän kansainvälisen maisteriohjelmamme (MA in Peace, Mediation and Conflict Research). Yksi sen tavoitteista on ollut kasvattaa osaajia laajalle rauhanrakentamisen sektorille. Teoreettisen ymmärryksen ohessa opetamme käytännönläheisempiä taitoja ja rakennamme kontaktipintaa käytännön toimijoihin, jotta nämä pystyvät jakamaan kokemustaan opiskelijoiden kanssa. Samantapaiselle teoreettista ja käytännön osaamista yhdistelevälle, diplomatiaan keskittyvälle ohjelmalle olisi varmasti kysyntää.
Jotta voimme todentaa ulkopolitiikan asiantuntemuksen laskun, on syytä pohtia myös, mitä kaikkea kuuluu ulkopolitiikan (tutkimuksen) piiriin. Ulko- ja turvallisuuspolitikka eivät ole toistensa synonyymejä, ja Suomen ulkopolitiikka on moninaisempaa kuin pelkät suurvaltasuhteet. Olen esimerkiksi itse tutkinut viime vuosina Suomen rauhanvälitysdiplomatiaa. Rauhanvälitys on Suomen ulkopolitiikan painopistealueita ja siten ennemminkin ulkopolitiikan keskiössä kuin marginaalissa.
Rauhanvälitys auttaa ymmärtämään, miten diplomatia on viime vuosina muuttunut. Menneinä vuosikymmeninä rauhanvälitys ymmärrettiin pääosin eläköityneiden diplomaattien erityisalana, johon diplomaatin ura antoi riittävän osaamisen. Viime vuosikymmeninä on muodostunut ammattimainen rauhanvälityksen toimijoiden piiri, johon kuuluu erilaisia toimijoita kansalaisjärjestöistä, kansainvälisistä organisaatioista, ulkoministeriöistä ja tutkimuskentältä.
Rauhanvälitys on ennemminkin ulkopolitiikan keskiössä kuin marginaalissa.
Suomenkin ulkopolitiikka on osin »yksityistetty», ja Suomi harjoittaa rauhanvälitysdiplomatiaa usein kansainvälisesti tunnustettujen järjestöjen, kuten Crisis Management Initiativen (CMI), Suomen Lähetysseuran (Felm) tai Kirkon Ulkomaanavun kautta. Yhteistyö on luonut uudenlaisen rauhandiplomatian osaamispoolin.
Ulkopolitiikan alaan kuuluu myös kehitysyhteistyö ja julkinen diplomatia (public diplomacy). Suomi on ulkopolitiikassaan panostanut viime vuosina naisten aseman vahvistamiseen ja arktiseen alueeseen. Diplomatian arkipäivän käytänteiden tutkimus voi olla yhtä mielekästä ja merkityksellistä kuin Suomen ja Venäjän suhteiden tai Suomen Nato-politiikan tutkimus. Väitän, että meiltä puuttuu tarkempi tieto siitä, minkälaista Suomen ulkosuhteisiin liittyvää tutkimusta tällä hetkellä tehdään Suomen eri korkeakouluissa mutta myös ulkomailla.
Ulkopolitiikan osaamisen kannalta tärkein kysymys on kuitenkin, minkälaista tietoa ja osaamista tutkijat voivat tuottaa ja minkälaisiin yhteiskunnallisiin haasteisiin tutkimus ylipäänsä vastaa. Ulkopolitiikan asiantuntemuksella tai osaamisella viitataan usein empiiriseen tietoon siitä, miten Suomi on ulkosuhteita harjoittanut. Toisaalta kriittinen tutkimus auttaa ymmärtämään diplomatiaa ja ulkopolitiikkaa jäsentäviä yhteiskunnallisia ilmiöitä, normeja, käytäntöjä ja niiden muutosta.
Ulko- ja tuvallisuuspolitiikan tutkimus voi etsiä vastauksia myös siihen, miten Suomi voi sopeutua pitkällä aikavälillä muuttuviin turvallisuushaasteisiin. Haluan peräänkuuluttaa uutta turvallisuustutkimusta, jossa uhkien ja puolustuksen ohessa tai niiden rinnalla puhutaan riskeistä ja resilienssistä. Suomen turvallisuus kiinnittyy globaaleihin tai koko planeettaa koskeviin viheliäisiin ongelmiin.
Ilmastomuutoksen tulee olla turvallisuusajattelun keskiössä, samoin kuin erilaisten ylirajaisten ilmiöiden pakolaisuudesta pandemioihin ja hybridivaikuttamisesta terrorismiin. Uudessa turvallisuustutkimuksessa kansallinen ja globaali näkökulma kohtaavat, koska lähitulevaisuuden massiivisiin haasteisiin ei ole olemassa vain kansallisia ratkaisuja. Tutkimuksen tehtävä on löytää keinot, miten pystymme toimimaan ja elämään kompleksisessa maailmassa, jossa on sopeuduttava epävarmuuteen ja ennakoimattomiin käänteisiin.
Uusi laajempi turvallisuuspolitiikka ei kiistä perinteisten sotilaallisten uhkien mahdollisuutta, mutta käsittelee niitä osana laajempaa turvallisuutta. Tutkimus tarjoaa punnittua tietoa siitä, minkälaisia muutospaineita uudenlainen turvallisuusympäristö aiheuttaa instituutioille ja millä eri tavoin yhteiskunnan resilienssiä pystytään tukemaan niin kansallisesti, lähialueilla kuin globaalisti.
Minkälaisiin valintoihin päädytään, on poliittisen keskustelun ja päätöksenteon asia. Tutkimuksen, päätöksenteon ja toimijuuden rajapinnassa kuitenkin syntyy kaivattua uudenlaista osaamista turvallisuuspolitiikassa.
»Lyön vetoa, että Trump voittaa», suomalainen tuttavani sanoi ja ojensi minulle kättään. Peräännyin. En lyö vetoa, mutisin. Yhdysvaltain presidentti Donald Trumphan voi hyvin voittaa uuden presidenttikauden, vaikka olinkin hetkeä aiemmin sanonut, että en usko Trumpin voittoon enää aivan yhtä vahvasti kuin vielä muutama kuukausi sitten.
Epämääräisyyteni ei innostanut tuttavaani. Hän oletti, että minulla olisi asiasta vankka näkemys. Luotaanhan amerikkalaisten tuntoja ammatikseni. Työskentelin Yhdysvalloissa toimittajana kymmenen vuotta ja loin siellä itselleni uuden uran tavallisten amerikkalaisten ahdingon ymmärtäjänä.
Taustastani huolimatta en pystynyt helmikuun alussa tarjoamaan ystävälleni ennustusta, mihin Yhdysvaltain presidentinvaalit päätyvät. Eikä pystynyt kukaan muukaan. Poliittiset mielipidemittaajat ja mediat totesivat pääsääntöisesti, että kisa on niin tiukka, ettei voittajaa voinut siinä vaiheessa ennustaa. Tosin mielipidemittausten arvo ylipäänsä on nykyisin kyseenalainen, sillä ne ovat epäonnistuneet poliittisten mullistusten ennustajina viime vuosina ympäri maailmaa.
Juuri siksi etsimme kaikki kansankuiskaajaa tai datanörttiä, joka näkisi sen, mitä muut eivät. Mutta kansankuiskaaminen on vaikeaa, kun siinä onnistuakseen pitäisi ymmärtää 300 miljoonan ihmisen päätöksiä, joita moni näistä ihmisistä ei ole itsekään vielä tehnyt.
Vierailin juuri Michiganissa, joka äänesti aikanaan Obamaa mutta meni viimeksi Trumpille. Miten käy nyt? Paikalliset kohauttelivat kysymykselle olkiaan. Ei voi tietää. Osavaltiossa on demokraattikuvernööri, mutta republikaanien edustajainhuone.
Kun minulta kysytään ennustuksia, mietin näitä kysymyksiä:
1) Kuka lopulta on demokraattien presidenttiehdokas? (Ehdokkaat ovat valtavan erilaisia, joten äänestäjien lopullista presidenttivalintaa on vaikea ennustaa ennen kuin tietää Trumpin vastaehdokkaan. Tätä kirjoittaessani sanoisin, että demokraattien todennäköisin ehdokas on Bernie Sanders. Mutta Yhdysvaltain politiikassa tilanteet muuttuvat nopeasti. Veikkaukseni voi olla toinen, kun sinä luet tätä.)
2) Hylkäävätkö aiemmin Obamaa äänestäneet, mutta Trumpin matkaan viimeksi lähteneet Trumpin nyt? (Vaikea sanoa. Viime kongressivaalit osoittivat, että esikaupunkien varakkaat äänestäjät vierastavat Trumpin rasismia ja arvaamattomuutta. Toisaalta talouskehitys on ollut hyvä, ja Trump on toteuttanut osin tätä joukkoa miellyttävää politiikkaa. Työväenluokan äänestäjät taas saattaisivat suosia Sandersia tai Joe Bidenia, mutta osa saattaa kuitenkin lopulta kavahtaa Sandersin sosialistileimaa.)
3) Mihin suuntaan vaa’ankieliosavaltiot painuvat? (Kaikissa niissä äänestäjät sanovat gallupeissa suosivansa demokraattien pääehdokkaita enemmän kuin Trumpia, mutta niin mittaukset sanoivat viime vaaleissakin. Silti kävi kuten kävi.)
4) Lähtevätkö viimeksi äänestämättä jättäneet nyt äänestämään, ja jos, onko heidän joukossaan paljon maahanmuuttajia ja afrikkalaisamerikkalaisia? (Äänestysinto vaikuttaa nyt olevan korkeammalla kuin viimeksi. Se suosisi demokraatteja. Mutta miten suuri osa hiljaisista lopulta äänestää? En tiedä.)
5) Äänestäisivätkö amerikkalaiset todella lopulta vaaleissa Trumpin sijaan sosialistiksi tunnustautuvaa Sandersia, Hillary Clintoniin vertautuvaa Bidenia tai miljardöörejä edustavaa Michael Bloombergia? (Kaikki demokraattiehdokkaat ovat omalla tavallaan ongelmallisia, mikä tukee Trumpin mahdollisuuksia.)
Asioita, joista olen melko varma: Amerikkalaiset äänestävät jälleen pääasiassa puoluelinjan mukaisesti. Lopullinen tulos on jälleen lähes 50–50, ja voittaja valikoituu äänestysinnon ja vaalimatematiikan hienosäädössä.
Mutta on toki hyvin mahdollista, että olen täysin väärässä.
Kirjoittaja toimii Nordic West Office -konsulttitoimistossa johtavana neuvonantajana.
1920-luvun alkuvuosina Suomi, Puola ja Baltian maat pyrkivät rakentamaan yhteistä reunavaltiopolitiikkaa, tarkoituksenaan yhdistää voimansa Venäjää vastaan. Helsingissä järjestettiin tammikuussa 1920 reunavaltioiden konferenssi. Suomen edustajat maailmalla tunnustelivat muiden maiden suhtautumista asiaan.
Tukholma:
»Kun huomautin [Ruotsin ulkoministeri Johannes Hellnerille] että skandinavilaisille maille pitäisi olla tervetullutta muurin rakentaminen Venäjää vastaan eikä siis konferenssiä katsottava millään lailla tähdätyksi Skandinaaviaa vastaan, sanoi hra Hellner: ’meidän tulee tietysti vaan olla suuresti kiitollisia kaikesta, mikä tehdään Venäjän vaaran torjumiseksi; me ymmärrämme vallan hyvin että sieltä käsin joka tapauksessa uhkaa vaara.’»
Werner Söderhjelm, 10. tammikuuta 1920
Kööpenhamina:
»Skandinavialla ei ollut mitään halua ottaa osaa konferensseihin reunavaltioiden kanssa, joilla niin monessa suhteessa oli toisenlaisia etuja valvottavana. Sotilaallinen sopimus, joka ehkä nyt tulee solmituksi, kohdistuu sitäpaitsi Venäjää vastaan. Joskin se on solmittu ainoastaan Neuvosto-Venäjää vastaan, on vaikea sanoa millä ajankohdalla se lakkaisi olemasta voimassa, koska Venäjä epäilemättä nyttemmin evolutsionin kautta vähitellen joutuu pois bolshevismista.»Tälläkin kertaa niinkuin ennenkin osoittautui, ettei Tanskan hallitus tuntenut mitään erikoista mielenkiintoa reunavaltioita kohtaan. [Tanskan ulkoministeri] Scavenius painosti ensinnäkin, ettei ollut olemassa edes tarpeellisia muodollisia edellytyksiäkään tällaiselle osanotolle.»
Karl Gustaf Idman, 6. helmikuuta 1920
Rooma:
»Käydessäni tänään ulkoasiainministeriössä yleissihteeri Contarinin puheilla, tiedustelin hänen kantaansa Suomen ja reunavaltioiden yhteistoimintaan nähden. Hän lausui täydellisesti oivaltavansa, kuinka tärkeä se on Suomelle ja reunavaltioille, etteivät jää isoleeratuiksi ryhtyessään rauhanneuvotteluihin Venäjän kanssa. Italian hallitus kyllä toivoo rauhallisten olojen pikaista palauttamista, mutta asettuu puolueettomaksi (désintéressé) niihin toimenpiteisiin nähden, jotka mainitut valtiot katsovat tarpeellisiksi, siis myöskin Varsovassa pidettävän konferenssin suhteen.»
Herman Gummerus, 24. helmikuuta 1920
Sarjassa seurataan Suomen ulkomaanedustustojen raportointia sadan vuoden takaisista tapahtumista.
Vuoden 1920 reunavaltiokonferenssi järjestettiin Säätytalossa.1. Mistä löytää kaupungin sielun?
Kolmen ja puolen miljoonan asukkaan Dakar on väestöltään nuori afrikkalainen metropoli, joka houkuttelee sekä opiskelijoita että muualta maasta saapuvia työnhakijoita. Elämää kuhisevasta tunnelmasta saa parhaiten kiinni kaduilla, toreilla ja paikallisissa pikkuravintoloissa, kun vain uskaltaa heittäytyä ihmismassaan ja liikennevilinään ja alkaa puheisiin asukkaiden kanssa – senegalilainen kulttuuri on vieraanvarainen ja avoin.
Aloita esimerkiksi Tilènen torilta, jolta löydät värejä, tuoksuja ja makuja inhimillisessä mittakaavassa, toisin kuin Sandagan valtavilta markkinoilta. Väkimäärästä huolimatta Dakarissa pyykit pestään pihalla käsin ja jossa liikenneympyrässä voi törmätä vapaana käyskenteleviin vuohiin. Ydinkeskusta sijaitsee pienellä Atlantin ympäröimällä niemennokalla, mikä tekee liikenteestä kaoottista ja hidasta, mutta ilmastosta miellyttävän merellisen. Kun metropoli uuvuttaa, hyppää autottomalle Goréen saarelle ajavaan lauttaan.
2. Mistä puhutaan?
Presidentti Macky Sallin suunnitelmat uuden hallinnollisen keskuksen rakentamisesta 30 kilometrin päähän Dakarista ovat saaneet dakarilaiset pyörittelemään päätään jo usean vuoden. Diamniadion pikkukaupunkiin on viiden viime vuoden aikana noussut valtava konferenssikeskus, Radisson-hotelli, urheiluareena, asuintaloja ja toimistorakennuksia, joihin eri ministeriöiden on tarkoitus vähitellen muuttaa.
Visio uudesta, satoja tuhansia työpaikkoja tarjoavasta modernista kaupungista on kolhiintunut muun muassa siksi, että paikallisjunan rakennustyöt ovat myöhästyneet pahasti. Valtavista liikenneruuhkista kärsivät dakarilaiset eivät toistaiseksi ole innostuneet ajatuksesta kulkea päivittäin kauas töihin – saati muuttaa toistaiseksi palvelujen ulottumattomissa olevaan autioon kaupunkiin.
3. Missä viettää vapaa-aikaa?
Dakar tarjoaa mielenkiintoisen katsauksen länsiafrikkalaiseen taiteeseen. Vuonna 2018 avattu, kiinalaisin varoin rakennettu Musée des civilisations noires esittelee sekä maanosan kulttuuriperintöä että nykytaidetta säännöllisesti vaihtuvissa näyttelyissä. Kuvanveistäjä Ousmane Sow’n kotitaloon avattu museo on niin ikään vierailun väärti.
Valtavista ihmisveistoksistaan tunnettu Sow oli afrikkalaisen taiteen suurimpia nimiä. Village des Arts -taiteilijakylä tarjoaa puolestaan suoran kosketuksen senegalilaistaiteilijoiden nykytuotantoon. Täällä pääset halutessasi myös juttelemaan taiteilijoiden kanssa. Jatka matkaa kansankortteli Médinaan, jossa katutaide komistaa useiden rakennusten seiniä. Ja jos satut kaupunkiin huhtikuussa 2020, käy katsastamassa maanosan nousevat nimet Dak’Art biennaalista.
Senegalin Dakar kasvaa nopeasti.Haluammeko yhteiskunnan, jossa meille kaikille tärkeät päätökset tehdään avoimen demokraattisen keskustelun kautta ja jossa päätöksentekijöiden ja yritysten toimintaa pystytään valvomaan ja ohjaamaan, vai onko parempi, että jotkut »viisaat ja rikkaat» tekevät päätökset puolestamme? Tuleeko markkinoiden antaa säädellä kaikkea ihmistoimintaa vai onko myös alueita, joissa markkinalogiikka ei toimi?
Anand Giridharadas ja Shoshana Zuboff paneutuvat näihin kysymyksiin kirjoissaan. Giridharadas matkustaa reportaasissaan yhteiskunnan voittajien, »viisaiden ja rikkaiden» keskuuteen ja antaa heidän kertoa, miten he muuttavat – tai kuvittelevat muuttavansa – maailmaa paremmaksi samoin keinoin kuin ovat itse rikastuneet. Zuboff puolestaan kuvaa yksityiskohtaisen historiallisesti isojen teknologiayritysten Facebookin ja Googlen luomaa liiketoimintamallia, joka hänen mukaansa on uhka demokratialle ja oikeuksillemme, kuten yksityisyyden suojalle ja sananvapaudelle.
Zuboff kirjoittaa valvontakapitalismista ja tarkoittaa sillä uutta kansainvälistä talousjärjestystä, joka käyttää ihmisten kokemuksia ja digitaalista käyttäytymistä kuvaavaa tietoa ilmaisena raaka-aineena piilotetun taloudellisen toiminnan hyödyksi.
Valvontakapitalismin ansaitsemislogiikka on yksinkertainen mutta vaarallinen. Vapautta haluaville ihmisille tarjotaan ilmaisia ja elämää helpottavia palveluja, mutta fasadin takana Facebook ja Google (ja muutkin yritykset yhtä lailla) keräävät digitaalisilta alustoilta kaikkia käyttäytymistietojamme: mitä olemme etsineet, millä sivulla olemme käyneet, missä olemme, mitä viestimme. Lisäksi koneäly analysoi tätä valtavaa tietomäärää ja luo algoritmeilla malleja, jotka pystyvät ennakoimaan, mitä me haluamme.
Ennakoimalla tahtojamme teknologiajätit myyvät yrityksille ja esimerkiksi poliittisille toimijoille vain juuri meille tai meidän kaltaisillemme haarukoitua mainontaa. Algoritmit vaikuttavat myös siihen, mitä näemme digitaalisissa palveluissa: vain sen, mitä kaverimme näkevät ja mistä olemme aiemmin olleet kiinnostuneita. Tämä rajoittaa mielipiteen muodostumistamme ja luo kuplia, joiden maailmankuvat eroavat radikaalisti toisistaan. Sananvapautemme ja demokraattinen osallistumisemme perustuvat valikoituun tietoon.
Miljardeilta ihmisiltä kerätystä tiedosta kertyy yrityksille valtavasti louhittavaa raaka-ainetta. Zuboff vertaa sitä teollisen kapitalismin perustana olevan öljyn ja hiilen louhimiseen maasta. Hän väittää, että valvontakapitalismi on yhtä tuhoisaa ihmisluonnolle kuin teollistuminen oli fyysiselle luonnolle.
Zuboffin mukaan valvontakapitalismi ei olisi mahdollinen yhtäältä ilman uusliberalistisen markkinatalouden ylivaltaa, jonka mukaan kaikki yritysten sääntely on haitallista, ja toisaalta ilman terrorihyökkäyksiä Yhdysvaltoihin syyskuussa 2001. Niiden jälkeen viranomaisten suhtautuminen ihmisten elämää koskevaan tiedonkeruuseen muuttui ratkaisevasti aiempaa sallivammaksi.
Giridharadas puolestaan kertoo, miten voittopuolisesti juuri uusilla digitaalisilla palveluilla rikastunet pyrkivät tekemään hyvää. Hän kertoo kutkuttavan tarinan esimerkiksi IT-miljonääristä, joka keksii sovelluksen »auttamaan» alustaloudessa liian alhaisilla keikkapalkoilla kamppailevia ihmisiä »tasaamaan kuukausitulonsa». Sovellus tallentaisi vailla säännöllisiä tuloja, työterveyshuoltoa ja vakuutuksia sinnittelevien ihmisten tuloja silloin kun nämä tienaavat vähän tavallista enemmän, ja taas maksaisi heille, kun he tienaavat vähemmän. Köyhät maksaisivat 260 dollaria vuodessa sovelluksesta, joka opettaisi heitä säästämään. Kirja ei kerro, oliko tuote menestys.
Filantrooppisen kapitalismin kuvaajana Giridharadas on tarkkasilmäinen. Miten kummaa onkin, että omaan yrittäjyyteensä ja ongelmanratkaisukykyihinsä vannovat rikkaat näyttävät menettävän kykynsä hahmottaa yhteiskunnallisten ongelmien mahdollisia ratkaisuja, kun on kyse esimerkiksi verotuksesta, eriarvoisuuden poistamista ja yhteiskunnan infrastruktuurista. Onko oikeasti niin, että toimiva verotusjärjestelmä näyttää rikkaista huonommalta vaihtoehdolta kuin lukuisten kansainvälisten kokousten järjestäminen, jossa rikkaat saavat »antaa takaisin»? Osasyy tähän näköharhaan lienee menestyjien ylivertainen usko omiin kykyihin ja epäilyt siitä, että valtio toimijana tai lainsäätäjänä voisi olla yhtä fiksu kuin he itse.
Sekä Giridharadas että Zuboff luottavat demokraattisiin valtioihin. Ne voisivat pysäyttää teknologiajättien vallan kasvun nykyistä tarkemmalla lainsäädännöllä, joka rajoittaisi yritysten keräämän tiedon käyttöä. Tähän saakka esimerkiksi Facebook on maksanut miljardiluokan sakkoja ja vain hiukan muuttanut toimintaansa, mutta ei itse liiketoimintamalliaan. Toimiva lainsäädäntö voi kuitenkin toteutua vasta, kun riittävän monet äänekkäästi sitä vaativat. Meidän ei tule luovuttaa, sillä kyseessä on demokratiamme tulevaisuus.
Kirjoittaja on Amnesty Internationalin Suomen-osaston toiminnanjohtaja.
Anand Giridharadas: Winners Take All. The Elite Charade of Changing the World. Allen Lane 2019, 288 s.
Shoshana Zuboff: The Age of Surveillance Capitalism. The Fight for a Human Future at the New Frontier of Power. Profile Books 2019, 691 s.
Katja Tähjän ja Anna Aution kuvia on esillä Espoossa.
Mitä tapahtuu ihmisille, jotka lähtevät muualta maailmasta kohti Eurooppaa – kohti turvaa, aiempaa inhimillisempiä elinoloja tai parempia työmahdollisuuksia?
Tätä kysymystä tarkastelevat valokuvaajat Anna Autio ja Katja Tähjä kuvissaan, jotka ovat esillä Espoossa Helinä Rautavaaran museon Lähteneet-valokuvanäyttelyssä.
Kuvien perusteella osa lähteneistä saa Euroopan maista turvapaikan ja pääsee jatkamaan elämäänsä, lopulta entisinä pakolaisina. Osa heistä saattaa jäädä elämään Eurooppaan papereitta. Osa ei koskaan pääse perille. Välimerellä katosi viime vuonna yli 1 800 ihmistä.
Yksi asia kuvien kohteille on yhteinen. Tapahtuipa heille mitä tahansa, he ovat ennen kaikkea ihmisiä, kuin kuka tahansa. Numeroilla tilastoissa on kasvot.
Anna Autio, Katja Tähjä, Taina Tervonen, Kaisa Viitanen, Anne-Mari Ahonen ja Anna-Mari Tenhunen: Lähteneet. Helinä Rautavaaran museo 30.7. saakka.
