Kirja: Menneitä ja nykyisiä fasisteja yhdistää politiikan tyyli
Julkaistu: 11.3.2020
Voiko nykyajan kansallismielisiä rasisteja kutsua fasisteiksi? Twitter täyttyy päivittäin kansallismielisten ja antifasistien kädenväännöstä. Yhdysvaltain entinen ulkoministeri Madeleine Albright varoitti demokratian taantumisesta ja fasismin uudesta tulemisesta jo kaksi vuotta sitten kirjassaan Fascism: A Warning.
Yhteiskuntatieteilijöille vertailu maailmansotien väliseen aikaan on ollut hankalaa. Jo alkuperäisen fasismin rajaaminen jakaa näkemykset. Suomessa esimerkiksi poliittisen historian professori Vesa Vares on kannattanut käsitteen varaamista vain niille, jotka aikoinaan kutsuivat itseään fasisteiksi.
Italialainen historioitsija ja Cornellin yliopiston humanististen tieteiden professori Enzo Traverso tarttuu kirjassaan härkää sarvista ja käy läpi 1900-luvun fasismia käsittelevää tutkimusta. Oman aikamme radikaalit eroavat 1900-luvun edeltäjistään niin monessa suhteessa, että hän päätyy kutsumaan nykyajan radikaaleja postfasisteiksi.
Postfasistit ovat Traverson mukaan täyttäneet politiikassa aatteellisen tyhjiön, joka syntyi, kun kylmä sota päättyi liberaalin markkinatalouden voittoon 1900-luvun lopussa ja tulevaisuuteen kurottavat utopiat lakastuivat. Nyt Ranskan Kansallinen liittouma, Italian Lega ja Vaihtoehto Saksalle ammentavat kannatusta työväenliikkeen vanhoilta tukialueilta samoin kuin Yhdysvaltain presidentti Donald Trump.
1900-luvun fasismin nousua siivitti ensimmäinen maailmansota, jonka vaikutusta Traverso tähdentää. Miljoonat kuolonuhrit totuttivat aikalaiset »anonyymeihin massamurhiin», joita ei onneksi ole nyt näköpiirissä.
Myös rodun ja kulttuurin merkitys on väistynyt postfasismissa taustalle; olennaisempaa on politiikan tyyli, joka toisaalta yhdistää aikamme radikaalia oikeistoa ja 1900-luvun fasismia. Aivan kuten 1900-luvulla, johtajan ja kansan suora yhteys on jälleen syrjäyttämässä demokratialle tärkeää julkista keskustelua, harkintaa ja moniäänisyyttä.
Linkkejä 1900-luvulle on muitakin: postfasistit hyökkäävät vallan kolmijakoa, sivistystä ja muuta valistuksen perintöä vastaan. Siinä missä 1900-luvun fasismi vastusti kommunismia ja etenkin natsien tapauksessa juutalaisia, postfasistit torjuvat globalisaation ja muslimimaista tulevan maahanmuuton.
Alkuperäinen fasismi ammensi mystiikasta, antirationalismista ja erilaisista salaliittoteorioista. Myös tässä suhteessa monet postfasistit muistuttavat edeltäjiään liputtamalla esimerkiksi ilmastoskeptisyyden puolesta.
Johtopäätösluvussa Traverso pohtii lyhyesti vasemmiston uuden nousun mahdollisuuksia. Vielä vuosituhannen alussa globalisaatiokriittinen liike kokosi vasemmistoa suuriin mielenosoituksiin. Terrorismin vastainen sota vei hapen tältä liikehdinnältä.
Finanssikriisin jälkeen Yhdysvaltain Occupy Wall Street sekä Kreikan Syriza ja Espanjan Podemos ovat jättäneet jälkensä oman maansa politiikkaan. Kuten Traverso toteaa, uudet poliittiset liikkeet eivät kuitenkaan ole kyenneet järjestäytymään kansainvälisesti vahvoiksi vastavoimiksi markkinaliberalismille.
Ehkä siksi jotkut uuden ajan airuet, kuten ruotsalainen ilmastoaktivisti Greta Thunberg, vetoavat nyt hekin suoraan kuulijoihin, ohi poliittisten puolueiden.
Kirjoittaja on poliittisen historian tohtoriopiskelija Helsingin yliopistossa.
Enzo Traverso: The New Faces of Fascism. Populism and the Far Right. Verso 2019, 200 s.