»Elämää on EU:n ulkopuolellakin» — Jussi Halla-aho kertoo, millaista on kansallismielinen ulkopolitiikka

»Jussi Halla-aho, kerro persuvitsi.»

Yritys rikkoa jäätä ei ihan toimi.

»Ei tule mieleen nyt muuta kuin päivänvaloa kestämättömiä… Tällaiset pitäisi tilata etukäteen», Halla-aho väistää.

Perussuomalaisen puolueen puheenjohtaja Jussi Halla-aho on hankalan haastateltavan maineessa. Hän ei pyri hurmaamaan keskustelukumppania vaan sanoo suoraan, jos pitää kysymystä tyhmänä. Hän on tarkka sanomisistaan sekä julkisuudestaan.

Pysytään siis asialinjalla. Olemme Perussuomalaisten puoluetoimistolla puhumassa ulkopolitiikasta.

Nimittäin jos eduskuntavaalit käytäisiin nyt, olisi Perussuomalaiset ylivoimaisesti Suomen suurin puolue ja sen puheenjohtaja Jussi Halla-aho lähtisi vetämään hallitustunnusteluja.

Alle vuosi sitten Perussuomalaiset nousi vaaleissa täpärästi kakkoseksi ja jäi rannalle punavihreän koalition hallituksenmuodostuksesta. Oppositiossa puolueen kannatus on tasaisesti noussut, kun muut polkevat paikallaan tai luisuvat. Vuodenvaihteen tienoilla PS:n kannatus oli parissa peräkkäisessä kyselyssä noin 24 prosentin luokkaa.

Hallituskausi kestää neljä pitkää vuotta, joiden aikana voi tapahtua vaikka mitä. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin ihan mahdolliselta, että Halla-aho voisi olla Suomen seuraava pääministeri.

»Hyvä kannatus on itseään ruokkiva ilmiö, se antaa ihmisille intoa. Samoin huono kannatus, koska se ruokkii lannistumisen ilmapiiriä. Vaarana on, että jos hyvä gallupkehitys jatkuu kovin pitkään, pienikin nytkähdys alaspäin synnyttää muissa voitonriemua ja aiheuttaa omissa huolta», Halla-aho sanoo varovaisena.

Kannatuksen nousu vaikuttaa kuitenkin jo. Se antaa painoarvoa puolueen näkemyksille.

»Hyvä gallupmenestys käynnistää muissa puolueissa emulointia. Mietitään, mistä kannatus johtuu, ja keksitään keinoja imuroida osa siitä itselle. Sikäli kuin voimme vaikuttaa muiden puolueiden linjauksiin, se on hyvä asia.»

Halla-aho tunnetaan ennen kaikkea suhtautumisestaan maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen. Se on kielteinen. Perussuomalaisia yhdistää myös nyrpeä suhtautuminen Euroopan unioniin, päästöleikkauksiin ja vaikkapa vihapuheen kriminalisointiin.

Sen sijaan ei ole täysin selvää, millaisena Halla-aho näkee maailman ja Suomen paikan siinä. Hänen ajatuksensa ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ovat jääneet maahanmuuttopuheen varjoon.

Aloitetaan tärkeimmästä aiheesta, naapuristamme Venäjästä. Se on Halla-aholle tutuin ja Suomen kannalta helpoiten ennakoitava tekijä.

»Venäjän historiassa on ollut katkeamakohtia, joissa länsimaisella poliittisella kulttuurilla on ollut mahdollisuus levitä. Se on yleensä päättynyt kaaokseen, jota on seurannut vahvan johtajan paluu. En usko, että tämä tulee muuttumaan tulevaisuudessa», Halla-aho toteaa.

Presidentti Vladimir Putin ei ole ikuinen, mutta Halla-ahon mielestä keskustelu liian helposti henkilöityy häneen. Putin on heijastuma Venäjän ongelmista, ei niiden aiheuttaja, hän sanoo. Venäjä tulee olemaan naapureilleen eksistentiaalinen haaste nyt ja jatkossa. Suomenkin turvallisuuspolitiikka rakentuu sen ympärille.

Vastaavasti Yhdysvaltojen mielenkiinto ylläpitää nykyisiä resurssejaan Euroopassa näyttää hiipuvan. Oman onnensa varaan jäävällä Euroopalla ei Halla-ahon mukaan ole muuta vaihtoehtoa kuin lisätä resursseja alueelliseen puolustukseen. Suomi puolestaan teki virheen, kun se ei liittoutunut sotilaallisesti ajoissa, Halla-aho sanoo.

Suomi teki virheen, kun se ei liittoutunut sotilaallisesti ajoissa.

Natolla on Perussuomalaisten kannattajakunnassa tänä päivänä kiihkeät puolustajansa sekä vastustajansa, mutta Halla-aholle kysymys jäsenyydestä on lähinnä teoreettinen. Liittyminen olisi tänä päivänä hyvin vaikeaa, eikä sille löydy kyllin laajaa kannatusta Suomen kansan tai päättäjien keskuudesta.

»Nato-jäsenyyden ajamisesta seuraisi luultavasti erittäin repivä sisäpoliittinen keskustelu, johon myös ulkoiset toimijat pyrkisivät vaikuttamaan sellaisilla työkaluilla, joista ei parikymmentä vuotta sitten voitu unelmoida», Halla-aho sanoo.

Tilaisuus liittyä Natoon oli hänen mukaansa otollisin 1990-luvulla, samaan aikaan kun muu Itä-Eurooppa lähti mukaan sotilasliittoon. Venäjän ulkopolitiikka oli tuolloin melko passiivista, ja Naton päätehtäväksi oli muodostunut pikemminkin ulkoinen kriisinhallinta kuin oman alueen puolustaminen.

»Suomi valitettavasti jätti tilaisuuden silloin käyttämättä.»

Halla-ahon maailmassa tämä ja moni muu ulkopoliittinen virhe liittyvät kylmän sodan jälkeiseen optimismin aikaan. Neuvostoliiton hajottua ja kommunismin peikon kaaduttua maailma näytti hyvin erilaiselta kuin nyt. Yhdysvaltalaisen politiikan tutkimuksen professorin Francis Fukuyaman tavoin moni ajatteli historian tulleen loppuunsa ja entisten kommunistimaiden kulkevan kohti länsimaista liberaalia demokratiaa.

Jälkiviisaasti on helppo nähdä, ettei toiveille ollut katetta. Suurvaltojen kilpailu ja voimapolitiikka ovat tehneet paluun. Kun itäblokki ei enää muodosta selkeää peilikuvaa ja vastakappaletta, on länsimaiden sisäinen hajanaisuus noussut entistä selkeämmin pintaan. Kansainvälisessä politiikassa optimismin on korvannut kyyninen realismi, toisinaan suoranainen pessimismi, joka kuuluu myös Halla-ahon puheessa.

Kylmän sodan päättyminen oli Halla-aholle itselleen herättävä hetki. Hän tuli täysi-ikäiseksi 1980-luvun lopulla, jolloin Itä-Eurooppa kuohui. Vuonna 1989 kommunistihallinto luhistui Puolassa, Unkarissa, Tšekkoslovakiassa, Bulgariassa ja Romaniassa. Berliinin muuri kaadettiin.

Halla-aho seurasi tiiviisti itäblokin tapahtumia, ja ne tekivät häneen syvän vaikutuksen. Halla-aho työskenteli Hyvinkään kaupungilla,  kun eräänä päivänä matkalla töihin lehti­hyllystä vastaan tuijotti Hufvudstadsbladetin pääotsikko: »Slutet för Sovietunionen».

»Neuvostoliitto oli koko nuoruuteni ajan sellainen kaiken yllä leijuva painajainen ja musta pilvi. Ajatus, että se voisi jonain päivänä lakata olemasta, oli hyvin etäinen. Vähän kuin Rooman valtakunta aikanaan, ajateltiin, että se on aina ollut ja tulee aina olemaan.»

Kiinnostus Itä-Eurooppaan muuttui slaavilaisten kielten opiskeluksi, joka venähti akateemiseksi työuraksi Helsingin yliopistolla. Väitöskirja slaavilaisten kielten historiallisesta morfologiasta valmistui vuonna 2006.

»Kielten opiskelu sopii minulle. Tykkään askarrella erilaisten taulukoiden kanssa ja opetella asioita ulkoa», Halla-aho kuittaa tuon vaiheen elämässään.

Politikkaan hän ei milloinkaan kuvitellut suuntaavansa. Kannattajat, Halla-ahon blogin lukijat, velvoittivat siihen.

»Puoluepolitiikka on aina ollut hyvin vierasta, enkä ennen Perussuomalaisia ole kuulunut mihinkään poliittiseen järjestöön», Halla-­aho kertoo.

Kotoa hän ei ainakaan perinyt poliittisia arvoja. Halla-aho vietti lapsuutensa työläis­lähiössä Tampereen Peltolammilla. Politiikkaa ei kotona puhuttu, mutta ympäristö oli vahvasti työväenluokkainen.

»Varsinaiset ökyporvarit asuivat jossain muualla.»

Nykyisin Halla-aho asuu tutkijavaimonsa ja lastensa kanssa Helsingin Eirassa.

Vuosituhannen alussa Halla-aho työskenteli tutkijana ja kirjoitti yhteiskunnallisia näkemyksiään – monikulttuurisuudesta, sananvapaudesta ja aseenkanto-oikeudesta – verkkoon. Blogi Scripta – Kirjoituksia uppoavasta lännestä muodostui maahanmuuttovastaisten peruslukemistoksi, ja sen kommenttipalsta paisui Hommaforumiksi. Siellä Halla-ahoon viitattiin »Mestarina».

Blogissaan Halla-aho kirjoitti rajujakin tekstejä, jotka poikivat muun muassa tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Sosiaalisessa mediassa hän taitaa kylmän sarkasmin ja nasevan populismin.  Keskustelukumppanina hän on etäinen. Kädet tuskin liikkuvat, sanat putoilevat hitaasti ja harkittuina. Halla-aho osaa argumentoida ja perustella sanottavansa, mikä tuntuu vetoavan kuulijoihin.

Julkisuudessa hän jakaa suomalaisten mielipiteitä. Halla-aho on toisille pimeyden ruhtinas, toisille viisas ja nokkela johtaja poliittisen eliitin ulkopuolelta. Jälkimmäinen joukko kannusti häntä viemään blogissa esitettyjä ajatuksia eteenpäin politiikkaan.

Syksyllä 2006 Halla-aho asteli Perussuomalaisten ehdokasrekrytointitilaisuuteen. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa hän jäi rannalle, mutta nousi vuonna 2008 Helsingin kunnanvaltuustoon ja viimein kansanedustajaksi vuonna 2011. Puoluevalinta ei tosin ollut itsestään selvää, Halla-aho kertoo.

»Perussuomalaiset ei ollut profiililtaan mitenkään jäsentynyt puolue 2000-luvun puolivälissä. PS oli kuitenkin maahanmuuttoon liittyvien asioiden osalta jonkin verran tapetilla (silloisen kansanedustajan) Tony Halmeen ansiosta. Se oli ensimmäinen vaihto­ehto, mutta ei suinkaan ainoa mahdollinen.»

Tuohon aikaan Timo Soinin johtama Perussuomalaiset oli profiloitunut ennen kaikkea EU-vastaisena puolueena. Halla-aho on tuonut maahanmuuttovastaisuuden entistä vahvemmin puolueen asialistalle, mutta EU ei hänelle ole koskaan ollut ideologinen kysymys. Hän jopa äänesti EU-jäsenyyden puolesta vuonna 1994.

Hiipivä integraatio on jatkuvasti käynnissä

»On varmasti paljon kysymyksiä, joissa oma kantani ei välttämättä ole sama kuin perussuomalaisten keskimäärin. Meillä pitää olla tietyt yhteiset nimittäjät, joiden ympärille puolue rakentuu, ja hyväksyä se, että perifeerisissä kysymyksissä on paljon vaihtelua», Halla-aho sanoo.

Se, mikä on ydintä ja mikä perifeeristä, erottaa Perussuomalaiset vanhoista suurista puolueista. Perussuomalaisen puolueen ytimessä ovat kansallismielisyys ja siihen liittyvä EU-vastaisuus sekä maahanmuuton vastustaminen. Talouspoliittisella akselilla puolestaan on paljon vaihtelua.

Vaikkapa kokoomuksessa ja sosiaalidemokraateissa akselit ovat päinvastaiset: keskiössä on tietty näkemys taloudesta, ja muissa kysymyksissä hajontaa on laidasta laitaan.

»Vain vihreät ja kansallismieliset ovat pystyneet omaksumaan kantoja tämän päivän kysymyksiin, kuten monikulttuurisuuteen ja maahanmuuttoon. Perinteiset vasemmisto- ja oikeistopuolueet ovat rakentuneet vastakkainasetteluille, jotka eivät kenties ole tämän päivän maailmassa kauhean relevantteja», Halla-­aho sanoo.

Turvallisuuspolitiikassa EU:sta ei Halla-­ahon mukaan ole Suomelle suurta hyötyä. Yhteinen puolustus ei kiinnosta jäsenmaita, sillä suurin osa niistä hoitaa puolustustarpeensa Naton avulla. Halla-aho syyttääkin suomalaista turvallisuuspoliittista keskustelua realismin puutteesta.

»Nato-optio on hyvä esimerkki. Meillä kierretään keskustelua Nato-jäsenyydestä sillä, että meillä on optio liittyä puolustusliittoon, jos tarve vaatii. Jokainen täysjärkinen tajuaa, että jos tilanne on päällä, ei Suomi voi sellaisessa tilanteessa liittyä Natoon.»

Vastaavasti Suomessa katsotaan turhaan muiden Pohjoismaiden suuntaan. Halla-ahon mukaan Suomen on järkevää tehdä yhteistyötä Ruotsin kanssa, jos se tuottaa molemmille osapuolille lisäarvoa. Mutta yhteistyö ei pelasta Suomea tosipaikan tullen.

»Historian valossa olisi sinisilmäistä luottaa siihen, että Ruotsista saadaan apua tilanteen ollessa päällä. Ei ole hyvä luoda sellaista puolustusyhteistyösuhdetta, joka toimii vain rauhan aikana ja silloinkin lähinnä siten, että Suomi sitoutuu hankkimaan ruotsalaista kalustoa.»

Muihin ei siis ole Halla-ahon mukaan nojaamista. Suomen on pärjättävä omillaan ja pidettävä huolta omasta uskottavasta puolustuksesta. Mutta naapurin sotavoimat tuntien: millä lihaksilla yksinäinen Suomi ne tositilanteessa torjuisi?

»Lainaan tähän Tony Halmetta: ’Näillä lihaksilla, kun ei muitakaan ole’», Halla-aho sanoo.

Suomen tavanomaiset asevoimat riittävät nykyisellään pelotteeksi, pitämään mahdollisen hyökkäämisen kynnyksen korkealla, Halla-aho uskoo. Puolustusmäärärahoja hän ei olisi lisäämässä – se tuskin olisi edes poliittisesti mahdollista.

»Eikä siihen ole tarvettakaan, kunhan määrärahoja ei ainakaan enää karsita. Ja lähtökohtana on, että Suomessa asevoimien tehtävä on puolustaa Suomen alueellista koskemattomuutta ja kaikki muut tehtävät ovat tois­sijaisia.»

Siis ei palkka-armeijalle, maavoimien supistamiselle tai satsauksille kriisinhallintaan. Sen sijaan Perussuomalaiset on esittänyt muun muassa irtautumista jalkaväkimiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta.

Turvallisuuspolitiikkaan kuuluu toki muutakin kuin vain perinteinen maanpuolustus. Viime vuosina nousussa on ollut monenlainen hybridivaikuttaminen: pimeä diplomatia, infosota ja erilaiset tavat vaikuttaa kohdevaltion asioihin tiskin alta.

Euroopassa huomiota ovat herättäneet eri kansallismielisten oikeistopopulistien hämärät Venäjä-kytkökset ja yhteydet valemedioihin.

Halla-aho tunnustaa, ettei ole hybridisodan asiantuntija, ja kääntää keskustelun uudelle uralle. Häntä hiertää se, että hybridivaikuttamisen yritykset nostetaan sisäpoliittiseksi lyömäaseeksi.

»Tavoitteena on neutralisoida kansallismielisten puolueiden muodostama uhka leimaamalla puolueet Putinin viidenneksi kolonnaksi tai Venäjän etujen edistäjäksi Euroopassa. Käy helposti niin, että kaikki vallitseviin totuuksiin kohdistuva kritiikki nähdään hybridivaikuttamisena ja Putin jokaisen puun takana», Halla-aho sanoo.

Viime vuonna esimerkiksi Itävallan vapauspuolueen FPÖ:n johtaja Heinz-Christian Strache jäi kiinni luvattuaan myydä poliittisia palveluksia venäläisenä sijoittajana esiintyneelle naiselle. Halla-aho kuittaa tapauksen »humalaisen Strachen ahneudeksi ja typeryydeksi», mutta ei liioin kategorisesti kiistä epäilyksiä.

»Tällaisten tapausten takana nähdään helposti organisaatioita ja trendejä, joita siellä ei välttämättä ole», hän sanoo.

EU:n lisäksi kansallismieliset suhtautuvat vähintäänkin epäillen muihin ylikansallisiin instituutioihin.

Liberaalin demokratian tavoin tämän vuosituhannen maailmanpolitiikan mullistukset ovat koetelleet koko kansainvälistä sääntöpohjaista järjestelmää. YK:sta ei ole ollut esimerkiksi Syyrian konfliktin ratkaisijaksi. Yhdysvaltojen Donald Trumpin johdolla käymät kauppasodat ovat saaneet Maailman kauppajärjestön WTO:n näyttämään surkealta ja rammalta keskustelukerholta.

»WTO:n tapauksessa on tullut ilmi, että näillä järjestöillä on vain se valta, jonka jäsenmaat suostuvat niille antamaan. Niin kauan kuin tätä ei kyseenalaisteta, näyttää, että maailmassa on pelisäännöt.»

»Suomessa ei aina ymmärretä, että meillä ei ole niin isoja muskeleita, että voisimme olla majakkana muulle maailmalle», Halla-aho sanoo kuivasti.

Samalla perusteella perussuomalaiset vastustavat hallituksen ilmastotoimia. Koska Kiina kuitenkin tuottaa Suomea enemmän päästöjä, on ongelmat ratkaistava Kiinassa, ei Suomessa. Epäselväksi jää, miten tässä onnistutaan ilman kansainvälistä yhteistyötä ja sääntöpohjaista sopimusjärjestelmää, jonka korjaamista Halla-aho ei pidä tärkeänä.

»Suomella oli juuri hukkaan heitetyt kuusi kuukautta EU:n puheenjohtajana. Olemme tulliunioni, joten tullipolitiikasta päätetään EU-tasolla. Siellä Suomen pitäisi edistää protektionistista suhtautumista maihin, joiden vientiteollisuuden kilpailuvalttina ovat matalat työehto- ja ilmastostandardit», Halla-aho sanoo.

Hieman yllättäen perussuomalaiset ovat samalla linjalla muun muassa arkkivihollistensa vihreiden ja uuden EU-komission kanssa. Kaikki ovat ehdottaneet EU:lle hiilitulleja, PS jopa ensimmäisenä.

Halla-aholle tulliunioni on hidaste, jonka kautta Suomen pitää työskennellä saattaakseen hiilitullit voimaan. EU:n ulkopuolella Suomi voisi pystyttää tullit vaikka heti. Mutta miten Suomi pärjäisi hiilitulleineen ilman EU:n 500 miljoonan kuluttajan joukkovoimaa ympärillään?

»Elämää on EU:n ulkopuolellakin», Halla-­aho tyytyy vastaamaan.