Skip to main content

Irakissa ja Iranissa kansa kypsyi hallintoon, mutta väkivalta varjostaa mielenosoituksia

Irakissa ja Iranissa kansa kypsyi hallintoon, mutta väkivalta varjostaa mielenosoituksia

Irakissa ja Iranissa mielenosoitukset uhmaavat vallanpitäjiä. Protestien kimmoke on ollut maiden taloudellinen kurjuus, mutta taustalla piilee tyytymättömyys poliittiseen järjestelmään.

Teksti Mariette Hägglund

Kuvat EPA-EFE/MURTAJA LATEEF/ALL OVER PRESS

»Irakin eteläisessä kaupungissa Basrassa osoitetaan mieltä korruptiota, työttömyyttä ja sähkön puutetta vastaan. Mosulissa on jo 45 astetta ja Basrassa sitäkin korkeampi lämpötila. Hallitus on sulkenut netin ja sosiaalisen median. Mielenosoitukset ovat levinneet myös muualle, ja jotkut kuvailevat tilannetta vallankumoukseksi. Kaikki puhuvat siitä.»

Vaikka teksti on ote kesän 2018 kenttätyön muistiinpanoistani, se voisi yhtä hyvin kuvata syksyn 2019 mielenosoituksia Irakissa. Turvallisuusjoukkojen käyttämä väkivalta ei saanut satoja kuolonuhreja vaatineita mielenosoituksia laantumaan vaan pikemminkin lisäsi bensaa liekkeihin. Korruption ja vaalijärjestelmän kritisoimisen rinnalle protestien aiheeksi nousi myös naapurimaa Iranin vaikutusvalta Irakissa.

Iranissakaan ei säästytty mielenosoituksilta syksyllä 2019. Niiden kipinänä toimi hallituksen päätös korottaa bensan hintaa. Irakin tapaan myös Iranin mielenosoitukset tukahdutettiin väkivalloin, ja arviot kuolonuhreista noin viikon kestäneissä mielenosoituksissa vaihtelevat parista sadasta yli tuhanteen.

Irakissa poliittisten puolueiden ja poliitikkojen, uskonnollisten ja aseellisten ryhmien sekä virallisten ja epävirallisten turvallisuusjoukkojen väliset rajat ovat häilyvät. Turvallisuusjoukot saattavat virallisesti toimia valtion nimissä, mutta käytännössä seuraavat omaa agendaansa, jota myös ulkovaltojen tuki muokkaa puolin ja toisin. Sekava turvallisuuspoliittinen tilanne on johtanut mielenosoitusten väkivaltaiseen tukahduttamiseen: kaikki voivat käyttää väkivaltaa, mutta kukaan ei ota siitä vastuuta. Tämä on suututtanut mielenosoittajia entuudestaan.

Iranissa Yhdysvaltain pakotteet ovat vahvistaneet kovan linjan kannattajien väitteitä Yhdysvaltojen ja lännen epäluotettavuudesta ja heikentäneet avoimempaa ja diplomaattisempaa linjaa puolustavien poliitikkojen asemaa. Samaan aikaan pakotteet ovat lisänneet hallitukseen kohdistuvaa painetta ratkaista maan valtavat taloudelliset ongelmat. Nykytilassa niihin on kuitenkin vaikea löytää ratkaisua, ellei diplomatian saralla tule läpimurtoa tai Iran suostu Yhdysvaltain tiukkoihin vaatimuksiin. Samalla kun yhä useampi iranilainen kärsii maan taloudellisesta kurjuudesta, ihmiset kiinnittävät yhä vahvemmin huomiota Iranin oman talous- ja ulkopolitiikan epäkohtiin.

Yhteistä sekä Irakin että Iranin protesteissa oli se, että kukaan yksittäinen henkilö ei ollut mielenosoitusten kantavana voimana. Mielenosoituksissa on näkynyt kollektiivinen johtajuus. Sosiaalisen median avulla suuret joukot saatiin liikkeelle hyvin lyhyessä ajassa. Tämän takia hallinto sulki internetin kokonaan molemmissa maissa.

Lisäksi mielenosoitukset kumpusivat perustavanlaatuisista, jokapäiväisistä huolista, kuten bensan kalleudesta ja sähkön puutteesta. Huolien alla kuitenkin kytee laaja tyytymättömyys kunkin maan poliittiseen tilanteeseen. Siihen ovat vaikuttaneet etenkin muutamat lähihistorian käännekohdat, kuten Yhdysvaltain hyökkäys Irakiin vuonna 2003.

Irakissa kaikki voivat käyttää väkivaltaa, mutta kukaan ei ota siitä vastuuta.

Vuoden 2002 puheessaan Yhdysvaltojen presidentti George W. Bush määritteli sekä Irakin että Iranin osaksi »pahuuden akselia». Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin alkuvuodesta 2003. Sodanvastaisia mielenosoituksia nähtiin ympäri maailmaa, myös Irakin sisällä.

Saddam Hussein oli johtanut Irakia usean vuosikymmenen ajan rautaisella otteella. Hän voitti vaaleissa diktaattorille tyypilliseen tapaan 99 prosentin ääniosuudella, eikä tilaa irakilaisten omalle äänelle ollut.

Saddamin syrjäyttämisen jälkeen häntä vastustaneet ryhmät loivat Irakiin edustuksellisen demokratian periaatteelle nojautuvan muhasasa-hallintojärjestelmän. Valta jaettiin kurdien, šiialaisten ja sunnalaisten kesken, mikä sai Irakin yhteiskunnalliset haasteet näyttäytymään vain etnis-uskonnollisena kysymyksenä.

Irakin puhdistaminen Saddam Husseinin Baath-puolueen vaikutuksesta siirsi valtaa sunnalaisilta šiialaisille poliittisille ryhmille. Irakin turvallisuusjoukot irtisanottiin, minkä seurauksena arviolta sadat tuhannet ihmiset menettivät toimentulonsa. Tämän nähtiin myöhemmin edesauttaneen terroristijärjestö Isisin kasvua.

Teoriassa hallintojärjestelmän olisi pitänyt hyödyttää etenkin šiiaenemmistöä, joka Saddamin hallinnon aikana jätettiin usein huomiotta. Käytännössä yli 15 vuotta vallanvaihdon jälkeen koko Irak, maan šiiavaltaiset eteläosat mukaan lukien, kärsii infrastruktuurin surkeasta tilasta, sähkön puutteesta ja työttömyydestä. Teemat ovat toistuvasti nousseet esiin mielenosoituksissa, joista on nyt tullut vuosittaisia.

Saddamin syrjäyttäminen, sitä seurannut valtapeli ja politiikan toimimattomuus ajoivat Irakin sisällissotaa muistuttavaan tilaan. Nyt Irak on yksi maailman hauraimmista valtioista. Sen hallinto on ollut kaaoksessa vuodesta 2003, ja maata vaivaavat hauraalle valtiolle tyypilliset krooniset konfliktit ja kyvyttömyys ylläpitää valtion perustoimintoja. Laajoista öljyvarannoista huolimatta Irakin valtio ei pysty tuottamaan kansalaisilleen edes tarpeeksi sähköä, saati takaamaan työpaikkoja.

Huonoa työllisyystilannetta pahentaa väestöjakauma: yli puolet irakilaisista on alle 24-vuotiaita. Etenkin nuoret ovat osallistuneet mielenosoituksiin ja syyttäneet eliittiä korruptiosta, joka on Irakissa todellinen vitsaus. Kansalaisjärjestö Transparency International luokittelee Irakin maailman 12. korruptoituneimmaksi maaksi.

 

Hauraan valtion lähes olematon suvereniteetti ja sisäpoliittinen kaoottisuus ovat antaneet muille valtioille tilaa lisätä vaikutusvaltaansa Irakin sisällä. Yhdysvalloilla oli miehittäjänä automaattisesti vaikutusvaltaa, kun taas Iranille oli luonnollista pyrkiä vaikuttamaan naapurimaansa asioihin itseään hyödyttävällä tavalla. Harvoja päätöksiä Irakissa on tehty ilman Yhdysvaltain tai Iranin hyväksyntää, koska monet päätöksentekijät ovat tavalla tai toisella riippuvaisia niiden tuesta. Yhdysvaltain miehityksestä lähtien ja etenkin Yhdysvaltojen vetäytymisen jälkeen vuonna 2011 Iran sai aiempaa enemmän jalansijaa Irakissa. Tämä on näkynyt myös irakilaisten mielenosoittajien kritiikissä Iranin läsnäoloa vastaan.

Iranin kytkökset Irakin sisäpolitiikkaan kävivät ilmi Irakin syksyn mielenosoituksissa, joiden tukahduttamiseen osallistui monia enemmän tai vähemmän Iran-myönteisiä ryhmiä Basrassa, Bagdadissa, Karbalassa, Najafissa ja Nasiriyassa.

Iranin vallankumouskaartin Quds-joukkojen komentaja Qassem Suleimani oli mukana vaikuttamassa Irakin politiikkaan ennen kuolemaansa Yhdysvaltain ohjusiskussa tammikuussa 2020. Hänellä oli vaikutusvaltaa joihinkin Irakissa toimiviin miliisiryhmiin. Ne toimivat lähinnä šiialaisista asejoukoista koostuvan Kansan mobilisointiyksiköiden katto-organisaation alla. Miliisiryhmistä esimerkiksi Khorasani- ja Hezbolla-prikaatit jalkautuivat kontrolloimaan Irakin mielenosoituksia.

Suleimanin tappaneessa iskussa kuoli myös yksi Kansan mobilisointiyksiköiden johtavista hahmoista, Hezbolla-prikaatin komentaja Abu Mahdi al-Muhandis. Tämä vahvistaa tiettyjen irakilaisten miliisiryhmien yhteydet Iraniin. Lisäksi poliitikkoihin tai uskonnollisiin puolueisiin linkittyneet Iran-myönteiset uskonnolliset asejoukot, kuten Badr-järjestö ja Khazali-verkosto, haastoivat mielenosoittajat avoimesti. Myöhemmin Yhdysvaltain ja Iranin tilanteen kiristyessä Yhdysvallat luokitteli juuri Khazali-verkoston terrorijärjestöksi ja sen johtajan Qais al-Khazalin terroristiksi.

Virallisesti mediassa on mielenosoitusten yhteydessä puhuttu Irakin turvallisuusjoukkojen väkivallasta. Turvallisuusjoukkoihin kuitenkin kuuluu lukuisia eri joukkoja, kuten Irakin asevoimat ja Kansan mobilisointiyksiköt, jotka keskenään jakautuvat pienempiin ryhmiin. Esimerkiksi Kansan mobilisointiyksiköiden noin 40–60 eri ryhmästä osa on Iran-mielisiä, osa ei. Mielenosoittajat eivät välttämättä edes itse tiedä, kuka on väkivallan takana.

Yhtäältä mielenosoittajat ovat osoittaneet rauhanomaisuutta heihin kohdistetusta väkivallasta huolimatta. Toisaalta he ovat vastanneet epäsymmetriseen väkivaltaan esimerkiksi heittämällä kiviä. Huhuja liikkuu myös siitä, että aseellisten ryhmien jäseniä olisi soluttautunut mielenosoittajien keskuuteen provosoidakseen turvallisuusjoukkoja ja oikeuttaakseen näin niiden väkivallan käytön.

Irakin monimutkaista turvallisuuspoliittista tilannetta kuvaa myös se, että vuosi sen jälkeen kun Isis oli julistettu kukistetuksi, Mosulin ja Erbilin välisen tunnin ajomatkan varrella oli noin kuusi eri tarkastuspistettä, joista jokaista hallitsi eri ryhmä.

Pisteistä yksi kuului Irakin Kurdistanin paikallisen poliisin ja tiedustelupalvelun rooleissa toimiville asayish-joukoille ja toinen Kurdistanin peshmerga-sotilaille. Kansan mobilisointiyksiköillä oli ainakin yksi tarkastuspiste, ehkä useampikin. Irakin armeijalla oli pari tarkastuspistettä, joista yksi oli aivan peshmerga-­joukkojen läheisyydessä. Tämä kuvastaa Irakin Kurdistanin ja muun Irakin vastakkainasettelua. Kunkin tarkastuspisteen hallinnoijia oli asujen perusteella vaikea tunnistaa, sillä Irakissa on tyypillistä, ettei miliisiryhmillä ole yhtenäistä asua.

 

Iranissa mielenosoituksilla on pitkät perinteet. Protesteja nähtiin jo šaahin aikana, mutta vuoden 1979 islamilaiseen vallankumoukseen johtaneet mielenosoitukset olivat seurauksiltaan historialliset.

Vallankumous katkaisi Iranin ja Yhdysvaltain aikaisemman ystävällisen suhteen. Siitä lähtien etenkin Yhdysvaltain turvallisuuspoliittiset haukat ovat toivoneet Iraniin vallanvaihtoa. Esimerkiksi Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin entinen kansallinen turvallisuusneuvonantaja John Bolton ilmoitti puheessaan vuonna 2017, että »ainoa ratkaisu Iranin suhteen on vallanvaihto». Vallankumous myös muutti Iranin virallista hallintojärjestelmää monarkiasta teokratian ja demokratian sekoitukseksi.

Seuraavaksi merkittävimpänä pidetty iranilainen protestivyyhti oli »Vihreänä liikkeenä» tunnettu kansanliike, joka sai alkunsa vuonna 2009. Mielenosoitukset lähtivät liikkeelle presidentinvaalien yhteydessä, ja protestien keskiössä oli maan poliittinen tilanne. Vaaleissa ehdokkaina olivat istuva presidentti, konservatiivinen Mahmud Ahmadinejad ja reformisti Mir-Hosein Mousavi. Vastoin kyselyihin perustuvia ennusteita, Ahmadinejad julistettiin vaalien voittajaksi 62 prosentin kannatuksella. Tämä sai sadat tuhannet ihmiset kaduille vastustamaan vaalitulosta ja syyttämään hallitusta vaalivilpistä. Kymmenen kuukauden aikana mielenosoituksessa arvioitiin kuolleen alle 100 ihmistä.

Vuonna 2009 Iranin hallinto oli heikoimmillaan vuosikausiin, ja siitä lähtien se on tiukentanut kontrolliaan. Internetiä valvotaan, tietyt sosiaalisen median kanavat on estetty, sananvapautta rajoitetaan ja liian uhmakkaita toisinajattelijoita pidätetään. Freedom House -järjestön mukaan aito demokraattinen kilpailu ei ole Iranin hallintojärjestelmässä mahdollista eikä ehdokasasettelu vapaata. Jokaisen ehdokkaan täytyy läpäistä vaikutusvaltaisen vaalielimen, valvojien neuvoston, tiukka seulontaprosessi, jossa arvioidaan myös henkilön lojaalius hallinnolle. Neuvosto koostuu kahdestatoista jäsenestä, joista puolet valitsee Iranin korkein johtaja Ali Khamenei ja puolet Iranin parlamentti oikeuslaitoksen johtajan nimitysten perusteella. Vuoden 2017 presidentinvaaleissa valvojien neuvosto hylkäsi 1 600 ehdokasta.

Yhdysvaltain ja kansainvälisen yhteisön pakotepolitiikka ja Iranin hallituksen linja ovat muuttuneet viime vuosikymmenen aikana. Kovaa linjaa edustavan Ahmadinejadin aikana Iranin ydinasepyrkimykset koettiin uhkaaviksi, ja YK:n turvallisuusneuvosto asetti jo tuolloin pakotteita Irania vastaan. Yhdysvaltain silloisen presidentin Barack Obaman sovittelevampi linja Iranin suhteen ja pitkät, ajoittain keskeytyneet neuvottelut johtivat lopulta ydinsopimuksen solmimiseen vuonna 2015. Presidentti Trump kuitenkin vetäytyi tästä mielestään »maailman huonoimmasta sopimuksesta». Näin tekemällä hän noudatti vaalilupaustaan ja maksimaalisen paineen politiikkalinjaustaan. Iranilaisten hetkellinen optimismi aiempaa paremmista ajoista tuhoutui, kun Yhdysvallat asteittain kiristi Iranin-vastaisia pakotteitaan.

Syksyllä 2019 Iranissa nähtiin taas hyvin laaja protestiaalto, ja sen väkivaltainen tukahduttaminen tuomittiin kansainvälisesti. Vuoden 2009 mielenosoituksiin verrattuna syksyn 2019 protestit lähtivät liikkeelle perustavanlaatuisemmista ongelmista, kuten työttömyydestä ja köyhyydestä. Kansalaisten sietokyvyn rajat ylittyivät: he olivat valmiita sietämään rajoituksia siihen, miten paljon voivat vaikuttaa, mutta eivät sitä, että köyhyys ja työttömyys hankaloittavat jokapäiväistä elämää. Protestien laajuus osoitti, kuinka suuria Iranin vallitsevaa tilannetta uhkaavat taloudelliset ja poliittiset haasteet ovat.

Iranissa mielenosoitukset sallitaan, kunhan ne palvelevat hallituksen tarkoitusta.

Vaikka Iranin taloudellinen kurjuus johtuu myös maan omasta talouspolitiikasta, näkyy pakotteiden vaikutus selkeästi Kansainvälisen valuuttarahaston tilastoissa. Yhdysvaltain vetäytyminen ydinsovusta romahdutti Iranin rialin jo entuudestaan heikon arvon ja kiihdytti inflaatiota. Vuosina 2017–2018 kaksi kolmasosaa Iranin viennistä oli öljyä, johon kohdistuvat pakotteet vaikuttavat suoraan Iranin ta­louteen. Iranin bruttokansantuote supistui 9,5 prosenttia vuonna 2019, ja vuonna 2020 Iranin talouskasvun arvioidaan jäävän nollaan.

Koska Iranin talous oli jo valmiiksi surkeassa kunnossa, hallituksen marraskuussa 2019 ilmoittama 50 prosentin korotus bensan hintaan kiihdytti ennestään hyvin haavoittuvassa asemassa olevan työväenluokan turhautumista. Iranin valtio tukee energian hintaa enemmän kuin mikään muu maa maailmassa.

Lopputulemana olivat satoja tuhansia osallistujia keränneet mielenosoitukset. Ne olivat aikaisempia protesteja kaoottisempia, koskettivat paljon suurempaa joukkoa iranilaisista ja levisivät alueille, joissa ei aiemmin ollut nähty näin laajamittaisia mielenosoituksia. Kansainvälisessä mediassa on kerrottu, että paikallisella poliisilla oli vaikeuksia kontrolloida mielenosoituksia, minkä takia Iranin vallankumouskaarti lähetettiin alueille. Sen lisäksi, että paikallisen poliisin ja vallankumouskaartilaisten katsottiin olevan väkivallan takana, liikkui myös huhuja mielenosoittajien roolista. Mielenosoittajien väitettiin suutuspäissään polttaneen pankkeja ja muita rakennuksia. Toisaalta sanottiin, etteivät tavalliset iranilaiset uskaltautuisi niin radikaaleihin tekoihin.

Tammikuun alussa mielenosoitusten syy ja sävy muuttuivat. Qassem Suleimanin tappamista seuranneet mielenosoitukset olivat hallituksen kannalta toivottavia, ja Iranin media uutisoi niistä laajasti. Mielenosoitukset sallitaan, kunhan ne palvelevat hallituksen tarkoitusta. Toisaalta Iranin lentoturman jälkeisissä mielenosoituksissa päätöksentekijöitä syytettiin korruptiosta ja ainaisesta valehtelusta. Hallinto ei kuitenkaan puuttunut protesteihin. Iranissa oltiin hyvin tietoisia siitä, että kansainvälinen yhteisö seurasi tapahtumia tarkasti.

 

Sekä Iranissa että Irakissa mielenosoitukset ovat uhka valtaapitäville. Irakissa valta on usean ryhmän käsissä, mikä paradoksaalisesti mahdollistaa mielenosoittamisen. Iranissa komentoketju on selkeämpi ja valtio vakaammalla pohjalla kuin Irakissa, mikä vahvistaa valtion kontrollia.

Väkivalta ja sen uhka ovat vallankäytön välineinä tehokkaita, mutta vielä tehokkaampaa on estää mielenosoituksia tapahtumasta lainkaan. Jos protestien juurisyihin ei etsitä ratkaisua, on todennäköistä, että Iranissa ja Irakissa käytetään entistä tehokkaampia menetelmiä mielenosoitusten estämiseksi. Sellaisia voivat olla esimerkiksi sosiaalisen median valvonta, uhkailu tai itsesensuuri.  

Kirjoittaja on nuorempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin Globaali turvallisuus -tutkimusohjelmassa.