Skip to main content

Ahvenanmaan itsehallinto 100 vuotta – onko siitä opiksi muille?

Ahvenanmaan itsehallinto 100 vuotta – onko siitä opiksi muille?

Ahvenanmaan satavuotias itsehallintomalli on innoittanut rauhantekijöitä, mutta patenttiratkaisuksi maailman konflikteihin siitä ei ole.

Teksti Juha Mäkinen

Kuvat Museovirasto

Ahvenanmaa valmistautuu juhlistamaan autonomiansa satavuotista historiaa hyvässä sovussa Suomen kanssa. Suomessa ei tarvitse pelätä ahvenanmaalaisten separatistien terrori-iskuja, eikä Ahvenanmaalla olla huolissaan maakunnan pakkosuomalaistamisesta.

Sopuisa tunnelma ei ole itsestäänselvyys. Ahvenanmaalaiset olisivat sata vuotta sitten halunneet osaksi Ruotsia, ja Ruotsi oli erittäin halukas liittämään alueen hallintaansa. Suomelle tämä ei sopinut.

Kiista ei kasvanut sodaksi asti, mutta tunteet kävivät kuumina ja aseellisen konfliktin uhka leijui ilmassa. Syksyllä 1920 Suomi tuomitsi ahvenanmaalaiset itsenäisyysaktivistit Julius Sundblomin ja Carl Björkmanin maanpetoksesta. Miehet tosin armahdettiin lyhyen vankeuden jälkeen.

Kun Suomen, Ruotsin ja ahvenanmaalaisten välit ajautuivat yhä pahempaan solmuun, kiista vietiin Britannian aloitteesta vasta perustetun Kansainliiton ratkottavaksi. Kesällä 1921 asia saikin ratkaisunsa: Ahvenanmaa jäi osaksi Suomea, mutta Suomen oli taattava Ahvenanmaalle laaja itsehallinto sekä kielelliset ja kulttuuriset oikeudet.

Kiistan ratkaisua pidetään yhtenä Kansainliiton harvoista onnistumisista.

Ahvenanmaalla ollaan tänä päivänä levollisin mielin, mutta eri puolilla maailmaa on lukuisia aluekiistoja, joihin kaivattaisiin kipeästi ratkaisua – mieluiten ilman aseita. Onko Ahvenanmaasta esimerkiksi?

»Emme yritä tarjota Ahvenanmaan mallia sellaisenaan muualle, mutta sen voi esitellä ja keskustella, mikä siinä olisi hyvää ja mikä huonoa», toteaa konfliktinratkaisujärjestö CMI:n ohjelmajohtaja Ville Brummer.

Brummerin mukaan CMI:n vetämissä neuvotteluissa esitellään tyypillisesti 3–4 esimerkkiä maailmalla tehdyistä ratkaisuista, joista Ahvenanmaan malli voi olla yksi.

Brummer näkee Ahvenanmaan mallin olevan yksi sovellus ratkaisukeskeisestä ajattelutavasta. »Tehdään käytännönläheisiä ratkaisuja, jotka tuottavat hyvinvointia kaikille, ja pidetään huolta myös vähemmistöistä.»

 

Ahvenanmaa on tavalla tai toisella otettu esiin ainakin 25 konfliktin yhteydessä 30 viime vuoden aikana. Tämä käy ilmi Åbo Akademin väitöskirjatutkija Susann Simolinin kirjoittamasta raportista, jonka Ahvenanmaan rauhan­instituutti julkaisi viime vuonna. Tapausten joukossa on niin yhä jatkuvia konflikteja kuin sellaisia, jotka on jo ratkaistu – toiset neuvottelupöydissä, toiset raa’alla voimalla.

»Ahvenanmaan mallia ei voi sellaisenaan siirtää jonkin toisen kiistan ratkaisuksi, mutta sen yksittäiset osatekijät voivat olla relevantteja eri yhteyksissä», Simolin toteaa.

Ahvenanmaan mallin keskeiset rakennuspalikat ovat laaja itsehallinto, demilitarisointi sekä kielellisten ja kulttuuristen oikeuksien turvaaminen. Maailman konflikteja ratkottaessa näillä tekijöillä voi olla tapauskohtaisesti hyvin suuri tai vastaavasti olematon painoarvo.

»Ahvenanmaa voi toimia vaikkapa vain keskustelunavauksena rauhanneuvotteluiden alkuvaiheessa. Tai jos ollaan tilanteessa, jossa on jo sovittu itsehallinnon järjestämisestä tietylle alueelle, Ahvenanmaata voi tarkastella yhtenä esimerkkinä», Simolin sanoo.

Ahvenanmaa on nostettu esiin etenkin tapauksissa, joissa rauhaa on rakennettu suomalaisin voimin. Näin tapahtui muun muassa presidentti Martti Ahtisaaren johdolla käydyissä Acehin rauhanneuvotteluissa 2000-luvun alkupuolella.

Ahvenanmaan malli innoitti erityisesti Acehin itsenäisyysliikkeen edustajia. Indonesian hallituksen edustajien suhtautuminen oli epäilevämpää. Heidän mielestään Ahvenanmaan malli oli liian »avokätinen». Hallitus taipui kuitenkin lopulta rauhansopimuksessa laajan itsehallinnon myöntämiseen Acehin alueelle.

Entinen pääministeri Harri Holkeri puolestaan oli mukana kätilöimässä rauhaa Pohjois-Irlantiin 1990-luvulla. Simolinin siteeraamien tutkijoiden mukaan Holkeri ei nostanut Ahvenanmaata suoraan esiin, mutta hän piti huolen siitä, että Ahvenanmaan mallista kertovia esitteitä oli esillä rakennuksessa, jossa neuvotteluja käytiin.

Virallisten neuvottelujen ohella Ahvenanmaalla on ollut oma roolinsa kansalaisyhteiskunnan tasolla. Pohjois-Irlannin tapauksessa sekä ennen rauhansopimusta että sen jälkeen käynnissä oli nuorisovaihto-ohjelma.

Toisinaan yksi tai useampi konfliktin osapuolista ovat matkustaneet Ahvenanmaalle. Vuoristo-Karabahin, Armenian ja Azerbaidžanin edustajat tapasivat Ahvenanmaalla vuonna 1993. Virallisia neuvotteluja tapaamisessa ei käyty, vaan tarkoituksena oli rakentaa luottamusta ja luoda pohjaa tuleville rauhanneuvotteluille.

Eräs Ahvenanmaan erityispiirre eli kotiseutuoikeus on herättänyt kiinnostusta ainakin Kyproksen ja Korsikan kiistojen selvittelyssä. Kotiseutuoikeus rajoittaa muiden kuin paikallisen väestön mahdollisuuksia omistaa maata ja kiinteistöjä tai harjoittaa elinkeinoja Ahvenanmaalla.

Ahvenanmaan malli

  • Ahvenanmaa on Suomeen kuuluva maakunta, jolla on laaja itsehallinto. Sillä on oma parlamenttinsa (maakuntapäivät) ja hallituksensa.
  • Ahvenanmaan ainoa virallinen kieli on ruotsi. Suomen kielen opiskelu peruskoulussa on vapaaehtoista. Suomen valtion ja Ahvenanmaan välinen virallinen yhteydenpito tapahtuu ruotsiksi.
  • Ahvenanmaalla on käytössä »alueellinen kansalaisuus» eli kotiseutuoikeus. Kotiseutuoikeus on edellytys äänestämiselle maakuntapäivävaaleissa, elinkeinon harjoittamiselle sekä kiinteän omaisuuden omistamiselle Ahvenanmaalle. Elinkeinon ja kiinteän omaisuuden osalta maakunnan hallitus voi myöntää poikkeuksia.
  • Kotiseutuoikeuden saa automaattisesti, jos se on toisella vanhemmista. Sen voi myös saada ruotsin kieltä osaava Suomen kansalainen, joka on asunut Ahvenanmaalla vähintään viisi vuotta. Kotiseutuoikeuden menettää, jos asuu Ahvenanmaan ulkopuolella viisi vuotta.
  • Ahvenanmaa on demilitarisoitu alue. Suomen asevelvollisuus ei koske ahvenanmaalaisia.

 

Inspiraation hakeminen Ahvenanmaalta ei tietenkään tarjoa mitään patenttiratkaisua. Esimerkiksi itsehallintoa tarjotaan usein osaratkaisuna konflikteihin, mutta jos kiistan toinen osapuoli näkee itsenäisyyden ainoana vaihtoehtona, autonomialla ei ole houkutusvoimaa. Esimerkiksi Serbia väläytteli Ahvenanmaata malliksi Kosovolle, mutta se ei riittänyt kosovolaisille. Kosovo julistautui itsenäiseksi vuonna 1998, ja hieman yli puolet YK:n jäsenvaltioista on tunnustanut sen.

Sri Lankan tamilikapinallisten edustajat vierailivat Ahvenanmaalla 2000-luvun alussa, kun pitkään jatkuneeseen sisällissotaan oli saatu solmituksi aselepo. Kapinalliset olivat kiinnostuneita Ahvenanmaan mallista, mutta tarttuivat myöhemmin uudestaan aseisiin. Sota päättyi lopulta Sri Lankan armeijan murskattua kapinalliset.

Ville Brummerin mukaan autonomiasta keskusteltaessa keskushallinnolla on usein pelkona, että itsehallinnon myöntäminen yhdelle alueelle johtaa siihen, että kaikki alueet alkavat vaatia samaa. Tässä Suomen ja Ahvenanmaan suhde tarjoaa konkreettisen esimerkin siitä, että näin ei välttämättä käy.

Ahvenanmaan demilitarisoinnilla on itsehallintoa pidempi historia, sillä siitä päätettiin ensimmäisen kerran Krimin sodan jälkeen vuonna 1856. Demilitarisointi vahvistettiin uudelleen erillisellä sopimuksella sen jälkeen, kun Kansainliitossa oli päätetty Ahvenanmaan kuuluvan Suomelle, ja vielä kertaalleen Pariisin rauhansopimuksessa 1947.

Demilitarisointi ei poista sitä seikkaa, että Ahvenanmaan sijainti keskellä Itämerta on strategisesti hyvin merkittävä. Sodan oloissa demilitarisointi ei olekaan pätenyt. Vuonna 1918 Suomen sisällissodan aikana Ahvenanmaalla suorastaan vilisi erilaisia sotajoukkoja: venäläisiä sotilaita, sekä suomalaisia suojeluskuntien ja punakaartien joukkoja. Lisäksi Ahvenanmaalle saapui sekä ruotsalaisia että saksalaisia joukkoja. Taisteluita ei kuitenkaan käyty.

Talvi- ja jatkosodan aikana Suomi linnoitti Ahvenanmaan, ja Ahvenanmaan merialueilla käytiin myös meritaisteluita.

Demilitarisoinnista on käyty viime vuosina kriittistä keskustelua. Turvallisuuspoliittisen keskustelun »haukat», kuten Jukka Tarkka ja Alpo Rusi samoin kuin monet sotilaat, ovat pitäneet demilitarisointia turvallisuusuhkana Suomelle ja Ruotsille. Pelkona on, että Venäjä voisi sodan puhjetessa vallata Ahvenanmaan nopealla operaatiolla.

On myös tapauksia, joissa YK antaa päätöslauselman, mutta sen toimeenpano jää kesken.

Jälkikäteen näyttää siltä, että Ahvenanmaan kiista oli hyvin helppo ratkaista, etenkin jos sitä vertaa maailmanpolitiikan vaikeimpiin umpisolmuihin. Suomella ja Ruotsilla oli pitkä yhteinen historia, eikä niiden välillä vallinnut vanhastaan vihanpitoa.

Esimerkiksi Israelin ja palestiinalaisten konfliktissa pelissä on paljon enemmän. Vuosikymmeniä jatkuneet väkivaltaisuudet ovat luoneet kummallekin puolelle vihaa, pelkoa ja katkeruutta. Konfliktia kärjistää lisäksi se, että kiistellyillä alueilla on molempien osapuolten pyhinä pitämiä uskonnollisia paikkoja.

Susann Simolinin mukaan kyse on kuitenkin osittain jälkiviisauden harhasta.

»Jälkeenpäin on helppo sanoa, että kiista oli helppo ratkaista, mutta sata vuotta sitten tilanne oli erittäin jännittynyt. Silloiset asianosaiset tuskin pitivät sitä helppona kysymyksenä.»

Kansainliiton vuoden 1921 pöytäkirjojen lukeminen tarjoaa hyvän muistutuksen siitä, että asenteet ja ajatukset muuttuvat ajan myötä.

Myös etnisyydellä – eli tuon ajan termein rodulla – oli osansa kiistassa. Ahvenanmaan edustajat perustelivat kantaansa Kansainliitolle toteamalla, että ahvenanmaalaiset olivat »ruotsalaista rotua» ja että suomalaiset edustivat kokonaan toista rotua ja mentaliteettia.

Lisäksi kielipolitiikka herätti sata vuotta sitten paljon nykyistä enemmän intohimoja. Venäjän vallan aikana suomen kieli oli vähitellen noussut ruotsin rinnalle hallinto- ja kulttuurikieleksi. Suomen itsenäistyttyä kiivaimmat fennomaanit olisivat halunneet suomalaistaa nuoren tasavallan mahdollisimman pitkälle, mikä herätti huolta Suomen ruotsinkielisen väestön lisäksi myös Ruotsissa.

 

Susann Simolin toteaa, että vuoden 1921 ratkaisua kannattaa tarkastella laajemminkin kuin vain teknisenä kysymyksenä siitä, miten autonomisen alueen ja keskusvallan väliset suhteet voidaan järjestää. Jos rauhan halutaan kestävän, konfliktin osapuolten asennoituminen ja käyttäytyminen ovat ratkaisevan tärkeitä.

»Ahvenanmaan tapauksessa kaikki osapuolet sitoutuivat rauhanomaisen ratkaisun etsimiseen ja sen hyväksymiseen», Simolin sanoo.

Yksi Ahvenanmaan opetuksista liittyy kykyyn hyväksyä kompromisseja ja tappioita. Vuonna 1921 ahvenanmaalaiset ja ruotsalaiset olivat Kansainliiton päätökseen äärimmäisen pettyneitä.

Ruotsin edustaja, maan entinen ja tuleva pääministeri Hjalmar Branting, ei säästellyt sanojaan moittiessaan päätöstä. Hän sanoi sen horjuttavan vakavasti uskoa Kansainliittoon. Hieman uhkaavasti Branting myös totesi, ettei usko päätöksen tuovan Itämerelle kaivattua rauhaa.

Ratkaisu on kuitenkin kestänyt. Ruotsi ei ole koskaan havitellut revanssia, ja Suomi on kunnioittanut Ahvenanmaan erityisasemaa. Itämeren rauhaa on sadan vuoden aikana koetellut ennen kaikkea toinen maailmansota ja jossain määrin myös suurvaltapolitiikka, mutta ei kertaakaan Ahvenanmaan asema osana Suomea.

Ville Brummer huomauttaa, että yksi menestyksen avain on asioiden hoitaminen riittävän ripeästi.

»Kansainliiton päätös vietiin täällä nopealla aikataululla loppuun asti. On myös tapauksia, joissa YK antaa päätöslauselman, mutta sen toimeenpano jää kesken.»

Ajan myötä myös ahvenanmaalaisten mielialat ovat muuttuneet. Sata vuotta sitten ylivoimainen enemmistö ahvenanmaalaisista kannatti Ruotsiin liittymistä. Runsas vuosi sitten julkaistun mielipidetutkimuksen mukaan 78 prosenttia ahvenanmaalaisista kannattaa nykyistä itsehallintomallia. Itsenäisyyttä kannattaa yhdeksän prosenttia ja Ruotsiin liittymistä enää neljä prosenttia ahvenanmaalaisista.