Luonnon monimuotoisuus hupenee Euroopassa kovaa vauhtia. Näin kertoo Euroopan ympäristökeskuksen viime vuonna julkaisema Luonnon tila EU:ssa -raportti.

Keskeinen syypää on tehomaatalous, jossa käytetään vesistöjä, maaperiä ja ilmaa saastuttavia torjunta-aineita ja lannoitteita. EU on linjannut biodiversiteettistrategiassaan, että Euroopan ekologisen tasapainon on alettava palautua vuoteen 2030 mennessä.

Lisäksi Euroopan komission varapuheenjohtaja Frans Timmermans on aloittanut »Pellolta pöytään» -strategian, jonka tarkoitus on vahvistaa eurooppalaisen uuantuotannon kestävyyttä. Strategiassa luvataan esimerkiksi vähentää antibioottien liikakäyttöä eläintuotannossa ja maaperää köyhdyttävien ja ilmasto­päästöjä aiheuttavien teollisten lannoitteiden käyttöä .

Pellolta pöytään- ja biodiversiteetti­strategiat liittyvät Euroopan vihreän kehityksen ohjelmaan, jolla EU pyrkii hiilineutraaliksi vuoteen 2050 mennessä. Vihreän kehityksen ohjelma on yksi Ursula von der Leynin johtaman komission kärkihankkeista.

Euroopan komissio, parlamentti ja jäsenmaiden maatalousministerit vääntävät parhaillaan siitä, miten näiden tavoitteiden tulisi näkyä EU:n yhteisen maatalouspolitiikan (CAP) uudistuksessa. Panokset ovat kovat, sillä rahaa jaetaan 55 miljardia euroa vuodessa ja uudistus koskee seuraavaa seitsemää vuotta.

Ilmasto- ja ympäristötavoitteet ovat olleet komission viestinnällinen kärkiteema myös CAP-uudistusta koskevissa neuvotteluissa. Juhlapuheet ja todellisuus eivät kuitenkaan kriitikoiden mukaan kohtaa.

»Komission esitys maatalouspolitiikan uudistuksesta ei sisällä työkaluja, joilla voidaan vähentää maatalouden ilmastopäästöjä merkittävästi», sanoo Luonnonvarakeskuksen (Luke) tutkimusprofessori Jyrki Niemi.

Kansalaisjärjestöt ovat kritisoineet CAP-uudistusta hanakasti. Ilmastoaktivistien järjestöt Fridays for Future ja Elokapina ovat kampanjoineet uudistusta vastaan, ja liikkeen keulakuva Greta Thurnberg on tavannut useaan otteeseen EU:n vihreän kehityksen ohjelmasta ja Pellolta pöytään -strategiasta vastaavan Timmermansin.

Ympäristöjärjestöt vaativat maatalouspolitiikkaan perustavanlaatuisia uudistuksia, jotka kääntäisivät maatalouden päästöt laskuun ja pysäyttäisivät luonnon monimuotoisuuden kadon. Järjestöjen keskeisin vaatimus on, että tukivarat tulisi käyttää näiden tavoitteiden saavuttamiseksi, esimerkiksi luomalla kannusteita hiilen sitomiseen.

Maatalouden ilmastopäästöt eivät ole juurikaan laskeneet 2000-luvulla.

Komission laskelmien mukaan maatalous aiheuttaa noin 10 prosenttia kaikista EU-alueen päästöistä, eikä luku edes sisällä epäsuoria, erityisesti kotieläintuotantoon liittyviä maankäytön ja energian päästöjä. Esimerkiksi tuotanto­eläinten tarvitsemasta täydennysvalkuaisrehusta merkittävä osa tuodaan Brasiliasta ja Indonesiasta, missä tuotannon tieltä raivataan sademetsiä.

Greenpeacen vuonna 2020 julkaiseman raportin mukaan kotieläintuotanto aiheuttaa – epäsuorat päästöt mukaan lukien – tosiasiassa 17 prosenttia EU:n päästöistä.

Aikaisemmin järjestö on arvioinut, että 63 prosenttia EU:n viljelykasvien peltoalasta käytetään rehuntuotantoon. Tämän perusteella Greenpeace laski, että EU:n maataloustuista noin 70–80 prosenttia menee joko suoraan tai epäsuoraan kotieläintuotantoon.

Suurin osa suomalaisista viljelijöistä on jo sitoutunut vapaaehtoisesti ympäristö- ja ilmastotoimenpiteisiin.

Greenpeace on vaatinut, että tukirahoja ei enää makseta teollisen mittakaavan kotieläintuotantotiloille. Toisaalta Luken Niemi korostaa, että kotieläintuotannon päästöjä ei saada laskettua ilman kulutustottumusten muuttamista.

Tuottajien etujärjestöt ovat puolustaneet vanhaa tukijärjestelmää. Ne näkevät yhteisen maatalouspolitiikan tärkeimpänä tehtävänä turvata kohtuuhintainen ruuantuotanto. Osa viljelijöistä, kuten luomutuottajien etujärjestö IFOAM, on tukenut ympäristöjärjestöjen vaatimuksia ja korostanut mahdollisuutta sovittaa yhteen tiukemmat ilmasto- ja ympäristötavoitteet sekä riittävä ruuan tuotanto.

Komissio on viestinyt, että se ottaa ympäristöjärjestöjen esittämän kritiikin tosissaan. Timmermans uhkasi jopa vetää koko CAP-ehdotuksen pois, jos parlamentin ja maatalousministereiden ympäristökunnianhimo jäisi liian alhaiseksi. Tämä tarkoittaisi monivuotisten neuvotteluiden aloittamista uudelleen.

Lisäksi komissio on EU-lähteiden mukaan pyrkinyt poikkeuksellisesti korottamaan ehdotuksensa ympäristötavoitteita vielä parlamentin ja maatalousministereiden kanssa käytävien kolmikantaneuvotteluiden aikana.

Keskustelua on käyty erityisesti viljelijöille maksettavista suorista tuista, joiden määrä perustuu viljelypinta-alaan. EU:n maataloustuista 70 prosenttia on suoria tukia ja loput maatalouden kehittämistukia, jotka edellyttävät kansallista vastinrahoitusta.

Suoran tuen saajien on noudatettava EU:n asettamia vähimmäisehtoja, jotka liittyvät muun muassa ruokaturvallisuuteen, eläinten hyvinvointiin ja maaperän kunnossapitoon. Maaseudun kehittämisen tukia voivat saada tilat, jotka esimerkiksi tekevät ylimääräisiä ympäristötoimia tai työllistävät nuoria.

Komissio ja parlamentti ovat esittäneet, että 30 prosenttia suorista tuista pitäisi vastaisuudessa sitoa niin sanottuihin ekojärjestelmiin. Näillä tarkoitetaan toimia, jotka vähentäisivät maanviljelyn ympäristö- ja ilmastokuormaa, esimerkiksi hiiltä sitovien tai vesistöjen rehevöitymistä vähentävien viljelymenetelmien käyttöönottoa. Kukin jäsenmaa sopii ympäristötoimista komission kanssa.

Niemi ei ole vakuuttunut ekojärjestelmien tehosta. Ne lisäävät hänen mukaansa tukipolitiikan byrokraattisuutta, ja niiden tavoitteet eivät ole riittävän tarkasti määriteltyjä eivätkä mitattavia. Myös Euroopan tilintarkastus­tuomioistuin on kritisoinut komissiota CAP-uudistuksessa listattujen ympäristötavoitteiden mitattavuuden ja tarkkuuden puutteesta.

Suomi ei olisi halunnut pakollisia ekojärjestelmiä lainkaan, mutta taipui lopulta Saksan kompromissiesitykseen, jonka mukaan 20 prosenttia suorista tuista tulee sitoa ekojärjestelmiin.

Maa- ja metsätalousministeriön maatalous­neuvos Kari Valonen ei näe ristiriitaa Suomen neuvottelukannan ja kunnianhimoisten ilmastotavoitteiden välillä. Hän korostaa, että että Suomessa ympäristötoimet ovat jo laajasti käytössä ja maatalouden päästöt ovat laskeneet 12,5 prosenttia vuodesta 1990.

»Suurin osa suomalaisista viljelijöistä on jo sitoutunut vapaaehtoisesti ympäristö- ja ilmastotoimenpiteisiin. Siksi Suomi ei kokenut tarpeelliseksi ottaa järjestelmään uutta jäsenmaalle pakollista mutta viljelijälle vapaaehtoista toimenpidettä», Valonen lisää.

Suomi on maatalouden ympäristökysymyksissä montelta osin edelläkävijä. Esimerkiksi torjunta-aineiden ja antibioottien käyttö on eurooppalaisittain vähäistä, ja tuottajat sekä maa- ja metsätalousministeriö ovat suhtautuneet myönteisesti komission Pellolta pöytään -strategiaan.

Suomessa maatalouden suorat päästöt eivät ole kuitenkaan laskeneet juuri lainkaan 2000-luvun alusta. Suomen kokonaispäästöt ovat sen sijaan laskeneet vuoden 2003 jälkeen 38 prosenttia. Vuonna 2019 kokonaispäästöistä 13 prosenttia oli Tilastokeskuksen mukaan maatalouden päästöjä.

Luvusta puuttuvat kuitenkin maataloudesta johtuvat maankäytön hiilidioksidipäästöt, jotka raportoidaan maankäyttösektorin päästöiksi. Jos nämä päästöt huomioidaan maatalouden päästöiksi, kohoaa maatalouden osuus Suomen päästöistä yli 25 prosenttiin. Vertailun vuoksi tieliikenne aiheuttaa noin 17 prosenttia Suomen päästöistä.

Luken Niemen mukaan yksi keino vähentää päästöjä Suomessa merkittävästi olisi tehottomien turvepeltojen poistaminen viljelykäytöstä. Turvepellot kattavat vain kymmenen prosenttia Suomen viljelyalasta, mutta ne aiheuttavat puolet maatalouden kaikista päästöistä.

Nykyisessä järjestelmässä pinta-alaan perustuva suora tuki kannustaa maanomistajat pitämään turvepellot viljelykäytössä riippumatta niiden ympäristöhaitoista tai tuottavuudesta.

»Tämän osalta kaivattaisiin varsin radikaalia tukijärjestelmän uudistusta, jos tavoitellaan ilmastollisesti kestävää maataloustuotantoa», Niemi sanoo.

Valtaosa suomalaisviljelijöistä hyötyy nykyisestä tukipolitiikasta, sillä tuilla pyritään tasaamaan tulonjakoa viljelijöiden kesken, ja haastavan ilmaston vuoksi viljely ei Suomessa olisi kannattavaa ilman niitä. Euroopan laajuisesti tukien jakautuminen ja tarve tuelle näyttävät kuitenkin erilaisilta.

Viime vuonna tutkijat Murray Scow, Mark Brady ja Kimberly Nicholas totesivat One Earth -lehdessä, että tilat saavat eniten tukia Keski-Euroopassa, missä viljelijöiden keskitulot ylittäisivät EU:n mediaanipalkan ilman tukiakin. Köyhimmillä alueilla, erityisesti Itä-Euroopassa, maataloustuet olivat alhaisimpia.

Pinta-alaan sidottu tukijärjestelmä suosii suuria maanomistajia. Britanniassa ennen brexitiä suurimpien tukien saajien joukkoon mahtuivat esimerkiksi kuningatar Elisabet ja hevoskasvattajanakin tunnettu edesmennyt prinssi Khalid Abdullah al Saud, joille molemmille maksettiin noin puolen miljoonan euron edestä suoria EU:n maataloustukia.

Britannia ajoi jo unioniin kuuluessaan tukijärjestelmän uudistamista, ja EU-eron jälkeen Englannissa on päätetty luopua suorista tuista kokonaan. Tilalle luodaan järjestelmä, jonka on tarkoitus sitoa varojen käyttö »julkishyödykkeiden» tuottamiseen, kuten hiiltä sitovien viljelymenetelmien käyttöön ja vähätuottoisten viljelymaiden metsittämiseen. Muiden tilojen on tarkoitus toimia kannattavina ilman tukia.

Valosen mukaan Britannian malli on monilta osin byrokraattinen ja kallis, sillä tilakohtaisesti räätälöityjen tukikriteerien määrittely ja valvonta on työlästä.

Niemi pitää Britannian uudistusta hyvänä suunnannäyttäjänä ja uskoo, että myös CAP tulee muuttumaan seuraavina vuosikymmeninä Britannian mallin kaltaiseksi. »Nykyjärjestelmän säilyttämistä on vaikea perustella kovin pitkään, sillä sen alkuperäinen oikeutus ei enää päde».

Tukijärjestelmän uudistaminen koko EU:n laajuisesti ei ole poliittisesti helppoa. Se veisi saavutettuja etuja vaikutusvaltaisilta jäsenmailta, esimerkiksi Puolalta, Italialta ja Ranskalta sekä maataloustuottajilta, joilla on vahvat kansalliset etujärjestöt.

Etujärjestöillä on usein tiiviit siteet jäsenmaiden maatalousministeriöihin sekä parlamentin maatalousvaliokunnan jäseniin. Lisäksi EU:n maataloustuottajien keskusjärjestöllä Copa Copegalla on useiden lähteiden, kuten New York Timesin, mukaan erityisen paljon vaikutusvaltaa unionin maataloutta koskevassa päätöksenteossa.

»Suorista tuista luopuminen on osoittautunut EU:ssa lähes mahdottomaksi», sanoo Niemi.  

Juttuun on haastateltu EU:n ilmastopolitiikkaan erikoistunutta vanhempaa tutkijaa Marco Siddiä Ulkopoliittisesta instituutista

Kirjoittaja on tutkimusviestinnän avustaja Ulkopoliittisessa instituutissa.