”Venäläiset eivät ole Putinin sätkynukkeja” – kirjailija Kalle Kniivilä tuo esiin ääniä rajan takaa

Kun Kalle Kniivilä oli vuonna 1974 yhdeksänvuotias, hänen perheensä muutti Oulusta itärajan tuntumaan Outokumpuun. Hänellä oli tapana viihdyttää itseään lyhytaaltoradion parissa, kuuntelemalla BBC:n suomenkielistä lähetystä. Heti sen perään alkoi venäjänkielinen lähetys, joka pian katkesi ja peittyi dieselmoottorin jyrinään. Neuvostoliiton radiohäirintä ulottui Outokumpuun asti.

Kniivilän tuntema maailma loppui itärajaan, joka muodosti läpäisemättömän esteen. Edes radioaallot eivät sitä ylittäneet. Maa rajan tuolla puolen oli suuri ja tuntematon, ja siksi kiinnostava.

Myöhemmin Kniivilä opiskeli venäjää, kävi Leningradin yliopistossa kieliharjoittelussa, ryhtyi toimittajaksi, seurasi Neuvostoliiton romahdusta kirjeenvaihtajana Moskovassa, ja on kirjoittanut useita reportaasikirjoja Venäjältä, Baltian maista ja valloitetulta Krimiltä.

Kirjoista viimeisin, loppuvuodesta suomeksi ilmestynyt Putinin pahin vihollinen, käsittelee Aleksei Navalnyia ja tämän oppositioliikettä. Navalnyi on kirjan nimihenkilö, mutta suurempi rooli on oppositioaktiiveilla ja mielenosoittajilla. He ovat tavallisia ihmisiä, joiden elämään Venäjän politiikka suoraan vaikuttaa.

»Tavallinen on hankala sana. Tavalliset ihmiset ovat hyvin epätavallisia. Jokaisella on oma tarinansa», Kniivilä sanoo videopuhelussa kotoaan Skånesta helmikuun alkupuolella.

Ihmisten näkökulma jää helposti Vladimir Putinin suurvaltauhon, turvallisuuspoliittisen köydenvedon ja roistomaisten oligarkkien varjoon. Erityisen helposti niin käy, kun päällä on akuutti turvallisuuspoliittinen kriisi. Pitkin talvea Venäjä uhkasi Ukrainaa sotilaallisilla toimilla, ellei sen vaatimuksiin myönnytä.

Helmikuun loppupuolella Venäjän aloitti pitkään uhkailemansa laajamittaisen hyökkäyksen Ukrainaan. »En viime hetkeen saakka voinut uskoa suurhyökkäykseen», Kniivilä arvioi myöhemmin puhelimessa.

Päivätyökseen Kniivilä kirjoittaa eteläruotsalaiseen Sydsvenska Dagbladet -lehteen. Kun ei ole pandemiaa, hän pyöräilee päivittäin kolme kilometriä kotoaan Lundin keskustaan lehden aluetoimitukseen. Yliopistokaupunki Lund on ollut Kniivilän koti jo opiskeluajoilta.

Ruotsissa julkisuudessa on nähtävissä jopa puuskittaista Venäjä-hysteriaa.

Suomessa suhtautuminen Venäjään on ollut tasaisempaa, Kniivilä arvioi. Pohjanlahden länsirannalla Venäjän olemassaolo turvallisuusuhkana tuppaa toisinaan unohtumaan ja nousee esiin vain ajoittain, kun se Suomessa on jatkuvasti keskusteluissa läsnä. Ruotsissa on nähtävissä jopa puuskittaista Venäjä-hysteriaa.

Alkuvuodesta ruotsalaiset säikähtivät, kun maan puolustusvoimat vahvisti ­joukkojaan Gotlannissa vastauksena alueella pyörineille Venäjän maihinnousualuksille.

Kniivilä näkee Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan samoin kuin moni tutkija: Putin katsoo, että nyt on lännen heikko hetki. Saksassa ja Yhdysvalloissa johtajat ovat vaihtuneet, ja Euroopan unionin yhtenäisyys on horjunut. On hyvä aika ravistella koko turvallisuuspoliittista rakennelmaa, ja katsoa millaisia myönnytyksiä taskuista putoaa.

Sama poseeraus toimii myös kotiinpäin.

»Venäjällä ei voi edes tehdä eroa sisä- ja ulkopolitiikan välille. Kaikki oppositioliikehdintä on viime vuosina osoitettu ulkomaisten agenttien syyksi», Kniivilä sanoo.

Putin tekee nyt Ukrainassa samaa eurooppalaiselle turvallisuusjärjestykselle, minkä hän on viime vuosina tehnyt kotimaassaan poliittiselle oppositiolle, Kniivilä sanoo.

»Höyryjyrällä kaikki matalaksi.»

Kniivilän kirjaansa haastattelemat Navalnyin liikkeen jäsenet ja kannattajat eri puolilta Venäjää kertovat oppositiopolitiikan haasteista ja tavoitteista. Heidän tarinoissaan paistaa vähemmän ihailu Navalnyia kohtaan ja enemmän kaipuu rehellisiin vaaleihin ja avoimeen demokratiaan.

Navalnyin luoma liike ei ollut puolue perinteisessä mielessä, vaan löyhä poliittinen verkosto, jonka konkreettiset tavoitteet saattoivat vaihdella suuresti paikallisten aktivistien mielen mukaan. Tiukkaa puolueohjelmaa tärkeämpää oli luoda vaihtoehto Putinin komentamalle valtapuolue Yhtenäiselle Venäjälle.

Vaaleissa oppositio suosi Navalnyin »älykästä äänestystapaa», joka kannustaa keskittämään äänet yhdelle oppositioehdokkaalle, jotta tämä voisi pudottaa valtapuolueen edustajan. Joskus se tarkoittaa äänen antamista vaikkapa kommunistipuolueen listalla ratsastavalle stalinistille, jos tällä on parhaat mahdollisuudet tulla valituksi. Kaikki opposition kannattajat eivät tätä sulata.

Kniivilä itse haastatteli Navalnyia ensimmäisen ja ainoan kerran puhelimitse tämän poliittisen uran alkupuolella vuonna 2011. Tuolloin Navalnyi oli julkisuudessa äärinationalistisina pidettyjen kommenttiensa vuoksi, ja niitä haastattelukin koski. Kiinnostavinta ei kuitenkaan Kniivilän mielestä ollut Navalnyin kansallismielisyys vaan hänen uskonsa demokratiaan.

Toisin kuin Putin, joka ei ole osallistunut yhteenkään vaaliväittelyyn, Navalnyi osaa keskustella ja puolustaa kantojaan julkisuudessa. Hän on Venäjän ainoa valtakunnan tason poliitikko länsimaisessa mielessä, Kniivilä sanoo.

Navalnyin omassa tarinassa on elämää suurempia elementtejä. Hänet yritettiin murhata elokuussa 2020 alushousuihin sivellyllä hermo­myrkyllä. Saksalaisesta sairaalasta päästyään hän soitti myrkyttäjilleen, Venäjän turvallisuuspalvelun agenteille, jotka tutkiva kansalaisverkosto Bellingcat oli kaivanut esiin. Tammikuussa 2021 Navalnyi palasi Venäjälle, vaikka tiesi mikä kotimaassa odottaa. Lentokentällä vastassa oli poliisi. Se oli lopun alku oppositioliikkeelle.

Kolme Kniivilän haastattelemista verkoston jäsenistä on sittemmin joutunut pakenemaan ulkomaille. Tomskin kaupunginvaltuustoon valittu Ksenia Fadejeva on kotiarestissa syytettynä äärijärjestön perustamisesta. Kiitos älykkään äänestämisen, Tomskiin oli edellisissä vaaleissa valittu oppositioenemmistö. Sellaista nykyhallinto ei voi hyväksyä.

Käytännössä mitään järjestäytynyttä oppositiotoimintaa ei tällä hetkellä Venäjällä sallita, Kniivilä toteaa. Navalnyi itse istuu vankilassa, eikä luultavasti näe päivänvaloa niin kauan kuin Putin on presidenttinä.

Vankilassa hän on julkaissut asianajajiensa välityksellä jonkin verran kirjoituksia. Niistä voi todeta, että ainakaan vankila ei ole vielä tylsyttänyt hänen mustaa huumorintajuaan, Kniivilä sanoo.

»Vallanpitäjät eivät oikeastaan uskoneet, että Navalnyi palaa maahan. Eihän siellä vieläkään uskota, että Navalnyi on oikeasti mitä sanoo olevansa: venäläinen poliitikko. Häntä pidetään ulkomaiden agenttina ja maksettuna sabotöörinä», Kniivilä kertoo.

Venäjällä hallinnon kannalta kätevin keino kitkeä epämieluisaa toimintaa on leimata se ulkomaiseksi vaikuttamiseksi. Rahan toimintaan ei tarvitse edes tulla ulkomailta, Kreml kyllä hoitaa lahjoitukset itse.

Kirjassaan Kniivilä kertaa tapauksen, jossa espanjalainen thainyrkkeilijä ja ovimies oli ilman järkevää selitystä lahjoittanut 1 600 euroa Navalnyin korruptionvastaiselle kansalaisjärjestölle. Todennäköisin selitys on, että mies oli toiminut Kremlin välikätenä.

Venäjän 90-luvun kauheus on myös jälkikäteen rakennettua.

Mielikuva Venäjää uhkaavasta ulkoisesta vaikuttamisesta ja eksistentiaalisesta vaarasta on taiten rakennettu propagandakertomus. Se toimii ennen kaikkea, koska sen pohjana on aito kansallinen haava. Hallinto käyttää lähihistoriaa hyväkseen.

»Neuvostoliiton purkautumisen trauma on eri ikäluokille erilainen, mutta se vaikuttaa yli sukupolvien. Se on kertomus kaiken taustalla», Kniivilä sanoo.

Elokuussa 1991 Kansan Uutisten tuore Moskovan-kirjeenvaihtaja Kalle Kniivilä palasi lomalta keskelle uutistapahtumaa. Kun hän käveli lehden ­Helsingin-toimitukseen, kollegat ihmettelivät miksei Kniivilä ole Moskovassa. Siellä oli käynnissä vallankaappaus! Vanhoillinen kommunistijohto yritti turhaan estää liitoksistaan repeilevää Neuvostoliittoa hajoamasta. Samana iltana Kniivilä istui melkein tyhjässä yöjunassa kohti Moskovaa.

Seuraavat kuukaudet hän seurasi lähietäisyydeltä, kun Venäjä siirtyi uuteen aikaan.

Erikoisinta Neuvostoliiton romahduksessa oli Kniivilän mukaan se, miten vähän asiat havaittavasti muuttuivat. Markkinat vapautuivat vuodenvaihteessa 1991–1992. Kaupat olivat täynnä tavaraa, mutta hinnat nousivat pilviin. Kaduilla eläkeläiset myivät arvoesineitään saadakseen rahaa ruokaan.

Kniivilän kirjoissa esiintyvien venäläisten kertomuksissa toistuvat samat teemat. Tehdas suljetaan, valtion työpaikka viedään. Elämältä putoaa pohja.

»Tuntui kauhealta, kun näki että ihmisillä on vaikeaa. Mutta ei silloin pystynyt ajattelemaan, että tässä on sukupolvikokemus, joka tulee vaikuttamaan koko maailmanpolitiikkaan vielä vuosikymmenten päästä.»

Neuvostoliiton hajoamistrauman merkitys Venäjän kansakunnalle alkoi valjeta Kniivilälle vasta, kun Putinin hallinto vuoden 2011–2012 protestiaallon jälkeen kiristi otettaan yhteiskunnasta. Siitä kertoo Kniivilän ensimmäinen kirja, vuonna 2014 julkaistu Putinin väkeä, jota innoitti halu tuoda ruotsalaisille lukijoille uusi näkökulma Venäjän politiikkaan.

Yhden kimmokkeen antoi toimittaja Martin Gelinin kirja Den amerikanska högern, jossa Gelin esitteli Yhdysvaltojen äärikonservatiivista suuntausta ja sen edustajien ajatuksia neljä vuotta ennen Donald Trumpin vaalivoittoa.

Samoihin aikoihin lehdistä sai lukea, miten Putin tuhoaa demokratiaa Venäjällä. Kukaan ei selittänyt, miksi monet venäläiset kannattavat sellaista hirviötä.

Krimillä Kniivilä haastatteli ihmisiä, jotka olivat eräänä päivänä heränneet ja huomanneet elävänsä eri valtiossa. Ihan kuin Neuvostoliiton hajottua. Kirja ilmestyi vuonna 2015, ja seuraavana vuonna oli vuorossa reportaasikirja Baltian maiden venäläisvähemmistöistä.

Kirjoissaan Kniivilä tapaa ihmisiä, jotka elävät Venäjän politiikan ja ulkosuhteiden ongelmien polttopisteissä. Baltian venäläisten arkea hiertävät entisten neuvostotasavaltojen suhde vanhaan isäntämaahan, ja heidän asemaansa Venäjä käyttää painostuskeinona. Krimin asukkaiden elämään Venäjän suurvaltahaaveet osuivat konkreettisesti.

Näistä ihmisistä emme Suomessa ja Ruotsissa kuule juuri mitään – korkeintaan, että he ovat Putinin pelinappuloita, Kniivilä sanoo.

Venäjällä on erilaisia ihmisiä ja paljon järkevää väkeä, jotka näkevät systeemin läpi.

Länsimaissa tietyn liberaalin ja koulutetun kansanosan keskuudessa venäläiset nähdään helposti samanlaisina valheellisen tietoisuuden uhreina kuin omien maidensa oikeistopopulistien ja -konservatiivien kannattajat. Kniivilä haluaa näyttää, etteivät venäläiset ole mitään petkutettuja sätkynukkeja.

»Venäjällä on erilaisia ihmisiä ja paljon järkevää väkeä, jotka näkevät systeemin läpi. Mutta on myös paljon ihmisiä, jotka suhtautuvat meidän läntiseen yhteiskuntaamme epäilevästi. Sekin on ihan perusteltua», Kniivilä sanoo.

Rajan tuolle puolen Kniivilä ei ole muutamaan vuoteen päässyt. Uusimman kirjan haastattelutkin sujuivat etätapaamisina, joihin kaikki ovat pandemian aikana tottuneet. Siksi Kniivilä saattoi jututtaa viikon sisään ihmisiä Pietarissa, Moskovassa ja Siperiassa.

Pandemia ei tosin ole ainoa syy, miksi Kniivilä ei ole matkustanut Venäjälle muutamaan vuoteen. Viime kerralla hänet karkotettiin Moskovasta.

Vuonna 2018 Kniivilä pani toimittajan­uransa tauolle ja lähti diplomaatiksi. Ruotsin ulkoministeriö halusi hänet Moskovaan lehdistöneuvokseksi. Hän sai pestin, mutta ei viisumia. Ensimmäiset kaksi kuukautta Kniivilä teki lehdistöneuvoksen töitä Ruotsissa. Hänen päästyään lopulta Moskovaan, Venäjä ilmoitti pian karkotuksesta.

Vuosien ajan taloudessa ei juuri muita kieliä ole kuulunutkaan.

»Kun lapset olivat pieniä, puhuin tietysti heille suomea ja Maria ruotsia. Mutta keskenämme puhumme aina esperantoa.»

Vapaa-ajallaan Kniivilä muun muassa toimittaa esperantonkielistä verkkolehteä. Ja lukee. Lundissa hänen perheellään on iso kotikirjasto – liiankin iso. Kniivilä ahmii kaikenlaista kirjallisuutta, esimerkiksi tieteisfiktiota. Scifi on genrenä aliarvostettu, hän sanoo.

Lajityyppinä se antaa usein uusia perspektiivejä omaan todellisuuteemme. »Vaikka onhan siellä uskomaton määrä roskaakin.»

Kieli, kulttuuri ja kirjallisuus ovat Kniivilälle rakkainta Venäjässä. Niistä voi nauttia, vaikka itse maahan ei juuri nyt pääsisikään.

»Venäjä on monella tapaa niin lähellä meitä, mutta kuitenkin erilainen. He näkevät tämän saman maailman vähän toisenlaisesta kulmasta», Kniivilä sanoo.

Tämänhetkinen akuutti kriisi Venäjän ja lännen välillä on kuin groteski karikatyyri tuosta erosta.

»En mitenkään voi nähdä Euroopan turvallisuustilannetta niin kuin se Kremlissä nähdään. Mutta monissa muissa asioissa Venäjältä voi löytää uusia perspektiivejä.»