Durand-linja hiertää.

Afganistanissa viime syksynä jälleen valtaan noussut Taliban-hallinto ei tunnusta noin 2 400 kilometriä pitkää rajaa Pakistanin ja Afganistanin välillä. Entisen Brittiläisen Intian ulkoministerin mukaan nimetty raja halkoo pataanien perinteisiä asuinalueita, eikä Taliban hyväksy Pakistanin armeijan aikeita pystyttää rajalle aita.

Viime lokakuussa Taliban ja Pakistanin armeija ottivat yhteen rajalla Nangarharissa. Kahinat ovat jatkuneet myös sen jälkeen, eikä kuolonuhreiltakaan ole vältytty.

Pakistan, Iran ja Venäjä hääräsivät viimeiset kaksikymmentä vuotta Afganistanissa Yhdysvaltoja ja sen Nato-liittolaisia vastaan. Kukin tahollaan voitti Afganistanin sodan, mutta seuraukset eivät ole niiden kannalta yksinomaan suotuisia.

Taliban ei taivu Iranin vaatimuksiin nostaa šiialaisia hazara-väestön edustajia hallintoon. Venäjä taas pelkää talibanien voiton kiihdyttävän radikaali-islamistista liikehdintää Keski-Aasiassa.

Kiistat antavat osviittaa ongelmista ja jännitteistä, joita Talibanin naapurit saattavat lähitulevaisuudessa kohdata.

Pakistan on ollut januskasvoinen vehkeilijä Afganistanissa viimeiset 20 vuotta.

Maa on halunnut näyttäytyä Yhdysvaltojen ja lännen liittolaisena terrorisminvastaisessa sodassa. Toisaalta se on tukenut Talibania ja käynyt epäsuoraa sotaa Yhdysvaltoja ja länttä vastaan.

Vaikka Pakistan jäi useasti kiinni rysän päältä, kielsi se aina yhteytensä ja tukensa Talibanille.

Toimiessani Suomen väliaikaisena asiainhoitajana Kabulissa vuonna 2017 keskustelin asiasta Pakistanin suurlähettilään kanssa. Hän kirkkain silmin totesi, että Pakistanilla ei ole mitään tekemistä Talibanin kanssa.

»Näyttäkää meille todisteet», hän sanoi ja viittasi Kabulin diplomaattikunnan epäilyihin Pakistanin toimista. Ironista keskustelussa oli, että juuri edellisellä viikolla Pakistanin kouluttama taistelija oli jäänyt kiinni terrori-iskun suunnittelusta.

Syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen Yhdysvaltojen presidentti George W. Bush teki pelin selväksi Pakistanin johdolle: Joko tuette Yhdysvaltoja ponnisteluissa al-Qaidan tuhoamiseksi ja terrorismin kitkemiseksi Afganistanista tai teistä tulee Yhdysvaltojen vihollinen.

Washingtonin uhkavaatimus meni nopeasti perille Islamabadissa. Silloinen Pakistanin diktaattori, presidentti Pervez Musharraf, ohjeisti armeijaa tekemään yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa siitäkin huolimatta, että koko joukko upseereita vierasti amerikkalaisten auttamista. Kannustimena yhteistyöhön oli myös Washingtonin miljardien dollarien arvoinen tuki Pakistanin armeijalle sen varustautuessa arkkivihollistaan Intiaa vastaan.

Toisaalta Pakistan ja erityisesti sen sotilastiedustelu ISI (Inter-Services Intelligence) on antanut suojapaikan Talibanille Pakistanin maaperällä sekä aseistanut, kouluttanut ja rahoittanut talibaneja näiden hallinnon kaaduttua lokakuussa 2001.

Pakistan on käynyt sijaissotaa Intiaa vastaan Afganistanin maaperällä.

Tuelle on useita syitä.

Ensinnäkin Pakistan oli Saudi-Arabian ja Arabiemiraattien ohella ainoita valtioita, jotka virallisesti tunnustivat Afganistanin islamilaisen emiraatin 1990-luvulla. Pakistan ei hylännyt Talibania, vaikka sen hallinto luhistuikin.

Toisekseen Pakistanin armeijan riveissä on upseereita ja rivisotilaita, joille Talibanin ideo­logia ei ole vieras.

Vuosia sitten entinen Intian sotilastiedustelun päällikkö kertoi minulle New Delhissä, että radikaali-islamistinen ideologia on pesiytynyt Pakistanin armeijan nuorempaan sukupolveen. Hänen mukaansa lähes kaikki armeijan upseerit eversteistä alaspäin ovat islamisteja. Vaikka lausuma heijasti Intian viholliskuvaa naapuristaan, on totta, että viime vuosikymmeninä radikaali-islamistinen ajatusmaailma on löytänyt oivallisen maaperän pakistanilaisesta yhteiskunnasta.

Lisäksi Pakistanin armeijan yksi keskeinen doktriini on »strategisen syvyyden» käsite suhteessa Intiaan. Pakistanin armeija katsoo, että Intian hyökätessä se voisi vetäytyä Afganistaniin.

Islamabadille, tai tarkemmin ottaen Rawalpindille, jossa sijaitsee armeijan päämaja, on aina ollut tärkeää, että Kabulissa on sille mieluinen hallinto. Pakistanin armeija on koko ajan pelännyt jäävänsä Intian ja New Delhille myötämielisen Afganistanin hallinnon puristukseen.

Juuri tästä syystä Pakistan on käynyt sijaissotaa Intiaa vastaan Afganistanin maaperällä. Pakistan on esimerkiksi tukenut afganistanilaisia, jotka ovat tehneet terrori-iskuja Intian Kabulin-suurlähetystöä ja konsulaatteja sekä muita Intian intressejä vastaan.

Erityistä roolia näissä iskuissa on näytellyt Talibaniin kytköksissä oleva heimoperustainen asejoukko, joka tunnetaan nimellä Haqqani-verkosto.

Se on vuosien ajan tehnyt näyttäviä ja tuhoisia iskuja Kabulin hallitusta ja sen ulkomaisia tukijoita vastaan. Verkosto on pesiytynyt Afganistanin ja Pakistanin rajaseudulle, ja ISI on käyttänyt sitä eräänlaisena käsikassarana sotilasoperaatioissa Afganistanissa. Yhteistyö ulottuu aina 1970-luvulle.

Haqqani-verkoston nykyistä johtajaa Sirajuddin Haqqania pidetään vaikutusvaltaisena, karismaattisena ja kokeneena taistelijana. Hänestä tuli uuden Taliban-hallinnon sisäministeri. Haqqanit ovat myös saaneet puolustusministerin ja tiedustelupäällikön salkut, eli kaikki keskeiset voimaministeriöt ovat nyt haqqanien vallassa.

Viikko Taliban-liikkeen valtaannousun jälkeen Pakistanin sotilastiedustelun päällikkö, kenraaliluutnantti Faiz Hameed, vieraili Kabulissa.

Vierailun ajankohta ei ollut sattumaa.

Talibanin valtionrakennusprojekti oli vasta aluillaan, ja liikkeen sisällä käytiin vääntöä maltillista linjaa edustavan mullah Abdul Baradarin ja kovaa linjaa edustavan Sirajuddin Haqqanin välillä. Pakistanin hallinto halusi varmistaa, että heille mieluisat ihmiset pääsisivät keskeisiin asemiin Talibanin vallan ytimessä.

Vaikka julkista tietoa ei ole saatavilla, on selvää, että Faizin vierailu Kabulissa vahvisti haqqanien asemaa talibanien keskinäisessä valtakamppailussa. Faiz esiintyi Kabulissa voittajan elkein.

Samoin Pakistanin pääministeri Imran Khan antoi Talibania tukevia lausuntoja ja kehotti kaikkia tekemään yhteistyötä islamilaisen emiraatin kanssa.

On kuitenkin ounasteltavissa, että Pakistanin – samoin kuin Venäjän ja Iranin – voitto Afganistanissa on Pyrrhoksen voitto. Pyrrhos oli antiikin Kreikan kuningas, joka kävi sotaa roomalaisia vastaan ja kärsi raskaita menetyksiä, vaikka näennäisesti voitti sodan.

Nyt kun naapurissa on kovan linjan islamistinen hallinto, se innoittaa Pakistanin omia islamisteja vaatimaan maan alistamista kovan linjan šaria-hallinnon alle. Pakistaniin on vuosi­kymmenien kuluessa juurrutettu konservatiivista islamin tulkintaa. Tämä kehityskulku on rikkonut maan perinteisesti monimuotoista kulttuurista ja sosiaalista kudelmaa.

Afganistanin Talibanin menestys on inspiroinut Pakistanin omaa Taliban-liikettä, joka kulkee nimellä Tehrik-e Taliban Pakistan (TTP). Se on löyhä liittouma pääasiassa pataaneista koostuvia erilaisia militanttiryhmiä, jotka toimivat Pakistanin heimoalueilla.

Kansainvälistä huomiota TTP sai yritettyään murhata lokakuussa 2012 koulutyttö Malalai Yousafzain, joka sittemmin sai Nobelin rauhanpalkinnon. TTP tekee terrori-iskuja Pakistanin hallintoa ja sen turvallisuusviranomaisia vastaan.

Pakistan pitää Afganistanin Talibania »hyvinä» talibaneina ja TTP:tä »pahoina» talibaneina. Kuitenkin monet Afganistanin talibanit ja TTP:n jäsenet opiskelivat samoissa pakistanilaisissa uskonnollisissa opinahjoissa (madrassoissa), ovat etnisesti pataaneja ja jakavat saman radikaali-islamistisen maailmankuvan.

Afganistanin Talibanin voittokulku inspiroi myös muita pakistanilaisia jihadistisia ryhmiä, kuten ääri-islamistista Tehrik-e Labbaikia.

Se vaatii, että Pakistanin perustuslakiin kirjattuun, ihmisoikeuksien kannalta erittäin ongelmalliseen jumalanpilkkalakiin ei kosketa.

Islamistit käyttävät jumalanpilkkalakia alistaakseen uskonnollisia vähemmistöjä ja ihmisoikeusaktivisteja. Ryhmän pitkäaikainen tavoite on korvata nykyinen perustuslaki šarialla.

Lisäksi Pakistanilla on nyt naapurina arvaamattomasti käyttäytyvä hallinto, joka ei välttämättä ole ohjailtavissa, ainakaan siten kuin pakistanilaiset kenraalit haluaisivat.

Afganistanin pataanit ovat kautta historian korostaneet vapauttaan ja itsenäisyyttään eivätkä ole suostuneet ulkomaisten käskynhaltijoiden nukeiksi. Sama pätee myös Pakistaniin, vaikka se antoikin tukea talibaneille näiden taistelussa vääräuskoisia valloittajia ja Kabulin nukkehallintoa vastaan. Jo pelkästään sisäpoliittisista syistä Kabulin uudet hallitsijat eivät voi näyttäytyä kansan silmissä Islamabadin käskyläisinä.

Jännitteet Taliban-hallinnon kanssa voivat myös vaikeuttaa Islamabadin pyrkimyksiä taltuttaa TTP:n toimintaa. TTP käyttää Afganistania suojanaan armeijan hyökkäyksiä vastaan, aivan samalla tavalla kuin Afganistanin talibanit käyttivät Pakistanin maaperää turvapaikkana Yhdysvaltojen ja edellisen Kabulin hallinnon toimilta.

Islamilainen emiraatti ja Pakistan eivät kuitenkaan ajaudu täysimittaiseen konfliktiin.

Venäjä toteutti Afganistanissa omanlaistaan ulkopolitiikkaa: jos voimme olla osa ongelmaa, miksi olisimme osa ratkaisua.

Molemmat hyötyvät toisistaan. Pakistan tarvitsee sille myötämielistä Kabulin hallintoa »strategisena syvyytenä» Intiaa vastaan, ja Afganistanin islamilainen emiraatti tarvitsee Pakistanin poliittista ja sotilaallista tukea. Islamabadin on vain opeteltava elämään sen tosiasian kanssa, että Taliban voi olla yhtä lailla taakka kuin voimavara.

Siinä missä Pakistanin ja talibanien suhde on ollut kiinteä vuosikymmenien ajan, on Iranin suhde Talibaniin vaihdellut vuosien saatossa.

1990-luvulla Iran ja Afganistanin islamilainen emiraatti ajautuivat konfliktiin, vaikka molemmissa maissa valtaa pitivät äärikonservatiiviset islamistit. Iran tuki Talibania vastustanutta tadžikkisotalordi Ahmad Shah Massoudin johtamaa Pohjoisen liittoa. Taliban murhasi vuonna 1998 Iranin konsulaatin työntekijöitä Mazar-i-Sharifissa. Yhdysvaltojen hyökätessä Afganistaniin kolme vuotta myöhemmin Iran antoi tiedustelutietoa amerikkalaisten käyttöön Talibanin kukistamiseksi.

Sittemmin Irania ja Talibania yhdisti yhteinen vihollinen.

Iran huolestui Yhdysvaltojen läsnäolosta ja tukikohdista itäisellä rajallaan ja ryhtyi tukemaan Talibania sotilaallisesti ja poliittisesti. Esimerkiksi edesmennyt Taliban-johtaja, mullah Akhtar Mansour, piti tukikohtaansa ­Mašhadin kaupungissa Iranissa. Iranilaisten erikoisjoukkojen on myös epäilty vuosien varrella osallistuneen Talibanin rinnalla taisteluihin Nato-joukkoja vastaan.

Talibanin noustua valtaan Kabulissa Iran ei ole kiirehtinyt tunnustamaan Afganistanin islamilaista emiraattia. Se on myös peräänkuuluttanut inklusiivista hallintoa maahan. Afganistanin šiialainen hazara-väestö on Teheranille tärkeä: se ei halua yksinomaan pataaneista koostuvaa konservatiivista sunnihallintoa naapuriinsa.

Irania huolestuttaa myös pakolaisten määrän kasvu, sillä maassa elää jo ennestään yli puolitoista miljoonaa afganistanilaista pakolaista. Lisäksi Iran on ollut keskeinen markkina ja läpikulkualue afganistanilaisille opiaateille.

Afganistanin nykyisen, erittäin vaikean humanitaarisen tilanteen huonontuessa entisestään on hyvin todennäköistä, että molemmat ongelmat hiertävät jatkossakin naapurien välejä. YK:n arvion mukaan 97 prosenttia Afganistanin väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella ja yli yhdeksän miljoonaa ihmistä kärsii nälästä.

Vuosia sitten vierailin virkatehtävissä Teheranissa ja keskustelin Afganistanin tulevaisuudesta Länsi-Aasiasta vastaavan apulaisministerin kanssa. Tämä totesi, että Iran haluaa Yhdysvaltojen vetäytyvän Afganistanista, mutta Iran ei halua kaaosta naapuriinsa.

Näyttää kuitenkin siltä, että Pakistanin lisäksi myös Iranilla jäi pää vetävän käteen Talibanin valtaannousun myötä.

Rajanaapurien lisäksi Venäjä puuttui Afganistanin sotaan, omalta kannaltaan hankalin seurauksin.

Venäjä toteutti Afganistanissa, kuten niin monessa muussakin kriisitilanteessa, omanlaistaan ulkopolitiikkaa, joka ulkopuoliselle tarkkailijalle tuntui kiteytyvän ajatukseen: »jos voimme olla osa ongelmaa, miksi olisimme osa ratkaisua».

Mitään strategista tavoitetta Venäjällä ei Afganistanissa ollut, jollei yleistä tilanteen hämmentämistä sellaiseksi lasketa. Venäjä hääräsi Talibanin kanssa Yhdysvaltoja ja Nato-liittolaisia vastaan Afganistanin maaperällä, mikä vaikeutti ennestään ongelmallista poliittista ja turvallisuustilannetta.

Venäjä kehitteli omia rauhanprosessejaan, jotka olivat rinnakkaisia Dohassa käytyihin virallisiin rauhanneuvotteluihin Yhdysvaltojen ja Talibanin välillä ja sittemmin Talibanin ja Kabulin edellisen hallinnon välillä. Se myös rahoitti Talibania suoraan ja epäsuorasti.

Ironista tilanteessa oli, että talibanit ovat entisiä mujahidin-taistelijoita, jotka sotivat puna-armeijaa vastaan. Kuten Iraninkin tapauksessa, yhteinen vihollinen yhdisti.

Sodan viimeisinä vuosina Venäjä alkoi huolestua radikaali-islamistisesta liikehdinnästä Keski-Aasiassa, jota se pitää omana takapihanaan. Viime kesänä Venäjä järjesti sotaharjoitukset yhdessä Uzbekistanin kanssa Afganistanin rajapinnassa, ja nyt se vahvistaa läsnäoloaan myös Tadžikistanissa.

Yhdysvaltojen ja Nato-liittouman poistuttua Afganistanista Venäjä joutuu pohtimaan suhtautumistaan Kabulin uusiin vallanpitäjiin, torjumaan Talibanin voitosta inspiroituneita islamisteja omassa maassaan ja eteläisessä lähinaapurustossaan sekä varautumaan lisääntyneeseen huumekauppaan.

Ei ole poissuljettua, että terroristiryhmät käyttäisivät Afganistanin maaperää alustanaan Venäjän vastaiseen toimintaan. Huumekauppakin todennäköisesti kasvaa sitä mukaa, kun Afganistanin talous heikkenee. Venäjän huoli on aito, sillä merkittävä osa afganistanilaisesta heroiinista ja kannabiksesta päätyy Venäjän markkinoille.

Niin Venäjä kuin Iran ja Pakistan joutuvat nyt kohtaamaan kysymyksen, olisiko sittenkin kannattanut toimia rakentavammin Yhdysvaltojen johtaman liittouman kanssa viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana, jo ihan oman edun vuoksi.

Talibanien valtionrakennusprojekti sakkaa pahasti, ja Afganistanin tulevaisuus näyttäytyy erittäin utuisena. Maan ajautumisella kaaokseen on suorat heijastusvaikutukset Pakistaniin, Iraniin ja Venäjään. Vakaa Afganistan olisi myös näiden maiden etu.

Tämän saavuttamiseen maiden nyky­johdolla ei kuitenkaan ole kykyä eikä tahtoa.

Kirjoittaja on vieraileva johtava asiantuntija Ulkopoliittisessa instituutissa.