On tapahtunut vaarallinen myrkkyvuoto. Huhut leviävät, että hallituksen piirissä olisi sallittu myrkyllisten kemikaalien laiton sijoittelu suistoalueella. Media arvostelee viranomaisia kriisinhoidosta, ja kansalaiset turhautuvat.

Populistinen pormestari vakuuttaa viranomaisten tekevän kaikkensa yhdessä teollisuuden kanssa, mutta sinä saat selville, että näin ei ole. Miten viranomaisena toimit?

Näistä lähtökodista alkaa vuoteen 2025 sijoittuva kuvitteellinen dilemmapeli, joka on osa Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskuksen järjestämää tammikuista koulutusta. Keskus on viime vuosina kouluttanut noin 1 400 ihmistä, Naton, EU:n ja näiden jäsenmaiden virkamiehiä ja diplomaatteja. Koulutuksiin kuuluu myös erilaisia sotapelejä.

Totuttuun pandemiatyyliin kouluttajat näkyvät tälläkin kertaa vain ruudulla ja dilemmapeli pelataan virtuaalisesti.

Pelissä kukin osallistuja tekee kelloa vastaan hankalia päätöksiä. Myrkkyvuoto pahenee, työttömyydestä kärsineen alueen asukkaat protestoivat, kaupungin lentoliikennettä häiritään ja hallituksen tietojärjestelmät hakkeroidaan. Lopuksi ystävällismielinen valtio tekee siivoustarjouksen.

Pahiksen rooleissa ovat Kiina ja Venäjä, jotka uhkaavat koko yhteiskuntaa mutta toisaalta tarjoavat myös ratkaisuja. Mihin tarttua?

Termillä hybridiuhka kuvataan nykyajan vaikeasti ennakoitavia turvallisuusuhkia, jotka tähtäävät demokratioiden horjuttamiseen ja päätöksenteon muuttamiseen.

Erityisesti autoritaariset maat Venäjän ja Kiinan johdolla ovat kunnostautuneet länsimaisten demokratioiden horjuttamisessa. Ne pyrkivät manipuloimaan, luomaan jakolinjoja tai vaihtoehtoista todellisuutta käyttämällä hyväksi paitsi yhteiskuntien haavoittuvuuksia, myös demokratioiden oikeuksia ja vapauksia, kuten sananvapautta.

Dilemmapelin tehtävissä saa tukea erimielisiltä neuvonantajilta, kuten liike-elämän lobbareilta ja terveysviranomaisilta. Huomaan toistuvasti tekeväni valintoja, joita tiedustelupalvelu ja turvallisuusviranomaiset suosittelevat. Aivan kuin en luottaisi kansalaismielipiteeseen tai ulkopolitiikan johtoon.

Näenkö kaiken ympärillä turvallisuus­uhkina, mietin mielessäni. Mitkä ovat omat ennakkoasenteeni?

Pelaajat joutuvat myös pohtimaan valintojensa seurauksia: ne eivät aina ole hyviä. Pelin jälkeisessä ryhmäkeskustelussa käy ilmi, että osallistujat – virkamiehiä ja asiantuntijoita kolmelta eri aikavyöhykkeeltä – tekevät keskenään päinvastaisia päätöksiä. Osa dilemmoista osoittautuu helpommiksi kuin toiset.

»Oikeassa elämässä ei tehtäisi valintaa Kiinan ja Venäjän välillä, vaan vaihtoehtoja olisi useita. Esimerkiksi liittolaisilta voi saada tukea», huomauttaa yksi osallistujista. »Päätöksiä ei myöskään koskaan tehdä yksin.»

Turvallistaminen on politisoimisen äärimmäinen muoto.

Yhtä ainoaa oikeaa määritelmää hybridi­uhalle ei ole.

Välineitä ovat esimerkiksi kaupalliset investoinnit, kirkot, kulttuuriryhmien tukeminen, vakoilu, kyberhyökkäykset, ilmatilaloukkaukset ja sotilasoperaatiot. Näitä käytetään yleensä yhtäaikaisesti luomaan haluttuja vaikutuksia.

Työkalujen kirjo on niin laaja, että mikäli yksittäisiä sosiaalisen median kirjoituksia, mielenosoituksia tai järjestötoimintaa katsotaan turvallisuuteen vaikuttavana hybridiuhkana, voi seurauksena olla normaalin yhteiskunnallisen toiminnan turvallistaminen.

Viholliskuvien rakentelun ja uhkaleimojen lyömisen seurauksena on vain vainoharhaisuus. Pahimmillaan tavanomaisista ja lähtökohtaisesti epäpoliittisista asioista voidaan tehdä turvallisuuskysymyksiä, joihin vastataan normaalia ankarammin. Kansalliseen turvallisuuteen vetoaminen on esimerkiksi tehokas rajoitin tiedonvälitykselle.

Rajoja koeteltiin viime syksynä Valko-Venäjän ja Puolan välillä. Asiantuntijat pitävät selvänä, että tuhansien ihmisten kuljettaminen Lähi-idän maista ja lähettäminen edelleen Puolaan EU:n ulkorajalle oli Valko-Venäjän hybridivaikuttamista.

Puolan pääministeri Mateusz Morawiecki kuvaili marraskuussa tapahtumia Valko-Venäjän aloittamaksi hybridisodaksi EU:ta vastaan ja syytti Venäjän olevan operaation takana.

Puola valitsi kovan linjan, mikä näkyy esimerkiksi pääministerin kanslian julkaisemassa Youtube-videossa. Morawiecki julistaa englanniksi puhujapöntön takana dramaattisen musiikin säestämänä, kuinka Puola on hyökkäyksen kohteena. Kuvituskuvissa kivet lentävät, kyynelkaasu virtaa ja sadat sotilaat seisovat piikkilanka-aitojen reunalla kilpineen.

Pääministeri vakuuttaa Puolan suojelevan Eurooppaa ja varoittaa Saksaa ja muita isoja maita seuraavasta hyökkäyksestä. Kielen ja viestin perusteella video on suunnattu muille EU-maille – ja kuten nykypäivään kuuluu, viestin tueksi luotiin tunniste, #WeDefendEurope, sosiaalista mediaa varten.

Ihmisoikeusjärjestöjen Human Rights Watchin ja Amnesty Internationalin mukaan sekä Valko-Venäjä että Puola kohtelivat ihmisiä väkivalloin ja työnsivät heitä vastakkaiselle puolelle. Rajalla kuoli ainakin 20 ihmistä.

Suomessa oppositiopuolueet tekivät marraskuussa välikysymyksen Suomen varautumisesta siirtolaisvirtojen ohjaamiseen perustuvaan vaikuttamiseen. Puolueet puhuivat Valko-Venäjän hybridihyökkäyksestä.

Ihmisoikeusjuristi pitää tapahtumia erittäin epäinhimillisinä. Ihmisiä käytettiin aseena. Euroopan suhtautuminen turvapaikanhakijoihin on kuitenkin ollut arveluttavaa jo ennen tätä.

»Euroopan pitäisi todella selvittää, mitä rajoilla tapahtui ja kuka on vastuussa», sanoo tutkijatohtori Mehrnoosh Farzamfar Turun yliopistosta.

Farzamfar väitteli viime vuonna oikeustieteestä Helsingin yliopistossa aiheenaan pakolaisten ihmisoikeussuojan ja EU:n sisäisen turvallisuuden suhde. Häntä kiinnosti, miten yhteiskunnan yhteinen huoli ja kollektiivinen turvallisuus vaikuttavat muualta tulevien ihmisten suojelemiseen ja oikeuksiin.

Euroopan unionin perusoikeuskirja takaa oikeuden turvapaikkaan. Kyse on perustavanlaatuisesta oikeudesta, jota ei voi rajoittaa turvallisuussyistä. Todellisuus on kuitenkin pykäliä mutkikkaampi.

Eurooppaa ohjaavat pelko ja muukalaisviha. Siirtolaiset leimataan poliittisessa keskustelussa turvallisuusuhaksi ja toisiksi, jotka eivät kuulu yhteiskuntaan. Tällöin laki ei ole heidän puolellaan eikä suojele ihmisiä, Farzamfar selittää.

Hän analysoi jäsenmaiden käytäntöjä ja EU:n lainsäädäntöä sekä EU:n tuomioistuimen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuja ja tuli siihen tulokseen, että turvapaikanhakijoiden leimaaminen turvallisuus­uhaksi heikentää turvapaikkaoikeuden asemaa perusoikeutena.

Siirtolaisten turvallistaminen tai aseistaminen ei ole uusi ilmiö. Turvapaikanhakijat on nähty lännessä ennenkin uhkana ja aihetta on tutkittu yhteiskuntatieteissä jo 30 vuoden ajan. Oikeustieteissä ei ole Farzamfarin mukaan kuitenkaan tarkasteltu, mitä turvapaikan­hakijoiden turvallistaminen merkitsee oikeusvaltioperiaatteelle, ihmisoikeuksille ja edelleen lainsäädännölle.

»EU on luonut oman kategoriansa sille, että ihmiset leimataan laittomiksi. Se mahdollistaa perusoikeuksien rikkomisen», Farzamfar sanoo.

Poliitikot puhuvat herkästi, että turvapaikan hakemisen pitää tapahtua laillisia reittejä pitkin. Toisinajattelijan tai haavoittuvaisessa asemassa olevan ihmisen voi olla kuitenkin mahdoton saada edes matkustusasiakirjoja, saati päästä »laillisille reitille». Eurooppa nakertaa Farzamfarin mukaan perus- ja ihmisoikeuksia myös suunnitelmillaan ulkoistaa rajavalvontaa ja turvapaikanhakemista unionin ulkopuolisiin keskuksiin.

Turvallistaminen tapahtuu julkisuudessa ja politiikassa käytettävän kielen, tarinankerronnan avulla. Farzamfarilla on tukku ideoita nykytilanteen korjaamiseksi, ja yksi niistä on vanha tuttu: millaisella kielellä media ja poliitikot puhuvat siirtolaisista ja miten ne kehystävät esimerkiksi rajojen tapahtumat.

Turvallisuuden nimissä ihmisiä on helpompi sulkea yhteiskunnan ulkopuolelle. Alisteisessa asemassa olevat ihmiset, myös vähemmistöt, ovat valtaapitävien armoilla. Farzamfar huomauttaa, että lakien pitäisi koskea myös näitä ryhmiä, ja ihmisillä pitäisi olla oikeus päättää omasta tulevaisuudestaan.

»Ihmisoikeussitoumuksista ei voi helposti vetäytyä kansallisen turvallisuuden perusteella. Perusoikeuksien rajoittamisen kynnyksen täytyy olla korkealla», hän sanoo.

Toisaalta viimeiset kaksi vuotta useissa maissa on rajoitettu perusoikeuksia terveysturvallisuuden nimissä. Jälkipyykki on vasta alkamassa – ja näitä pandemian seurauksia Farzamfar aikoo seuraavaksi tutkia.

Kööpenhaminan rauhantutkimusinstituutissa syntyi turvallistamisteoria, johon Farzamfarin ja monien muiden tutkijoiden työ nojaa. Teorian mukaan mikä tahansa asia voidaan politisoida, eli nostaa politiikan päiväjärjestykseen ja päättäjien pöydille. Sitten se voidaan turvallistaa eli esittää uhkana, joka vaatii hätätoimia ja joka tulisi torjua.

Turvallistaminen on siis politisoimisen äärimmäinen muoto.

»Leimaamme jonkin turvallisuuskysymyksesi, kun kyse on eksistentiaalisesta uhasta», sanoo kansainvälisten suhteiden ja turvallisuustutkimuksen professori Jaap de Wilde Groningenin yliopistosta Alankomaista. Hän oli mukana niin sanotussa Kööpenhaminan koulukunnassa, joka kehitteli turvallistamisteorian ja laajensi käsitystä turvallisuudesta 1990-luvulla.

»Mutta mikä on eksistentiaalinen uhka ja kuka sen lopulta määrittelee.»

De Wilde tekee vertauksen Euroopan turvallisuustilanteeseen: Jos sotilaat pannaan liikekannalle Ukrainan rajalle, sitä voidaan kutsua sitä turvallisuuspolitiikaksi. Mutta onko kyse eksistentiaalisesta uhasta?

»Ihmisille Ukrainassa, Itä-Euroopassa kyllä. Onko uhka eksistentiaalinen ihmisille Yhdysvalloissa tai Moskovassa», hän pohti tammikuussa.

De Wilde on tehnyt uraauurtavaa tutkimusta ympäristöturvallisuuden, kuten kestävyyden, oikeudenmukaisuuden, resurssipulan ja energiakysymysten parissa. Hän päätyi Kööpenhaminaan haettuaan väitöskirjansa jälkeen töitä rauhantutkimusinstituutista, josta myöhemmin tuli Tanskan ulkopoliittinen instituutti (DIIS).

Instituutti tarjosi hänen mukaansa tutkimustyöhön erinomaiset puitteet ja tiimin, johon kuuluivat Barry Buzan ja Ole Wæver. Työ on vaikuttanut merkittävästi kaikkien mukana olleiden tutkijoiden työuriin, mutta de Wilde ei halua korostaa omaa rooliaan. »En ollut pääosassa», hän toteaa.

Euroopan tämänhetkisestä turvallisuus­tilannetta selitetään automaattisesti geopoliittiseksi kriisiksi, joka toimii 1800-luvun perinteisen valtapolitiikan logiikalla sen sijaan, että katsoisimme sitä nykyisen maailmanpolitiikan näkökulmasta, de Wilde huomauttaa.

Harvoin historia toistaa itseään.

Professorin mukaan sama näkyi jo vuonna 2014, vaikka perinteinen valtapolitiikka päättyi ensimmäiseen maailmansotaan. Suhtautuminen sotaan on ylipäänsä täysin toisenlainen kuin reilut sata vuotta sitten.

Lisäksi kansainvälisellä kentällä on muitakin toimijoita kuin valtiot, ja toisaalta Venäjäkin on omalta osaltaan kirjava maa, jonka kosmopoliittiset suurkaupungit elävät eri todellisuudessa Kremlin kanssa. Usein perinteinen tapa ajatella valtapolitiikkaa on yhä valloillaan ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan piireissä.

Mikä sitten on nykyuhista suurimpia?

»Sinä kysyt nyt, mitä minä turvallistaisin», de Wilde vastaa nopeasti. Hän suostuu kuitenkin miettimään.

Yksi kansainvälisiä suhteita muuttava kehitys liittyy tietoverkkoihin ja kyberturvallisuuteen. Teknologia hallitsee arkeamme, aina yhteydenpidosta pankkiasiointiin ja terveystietoihin. Tiedon ja propagandan levittäminen on nopeampaa kuin koskaan.

Varsinaista kybersotaa ei ole toistaiseksi nähty. Kyberhyökkäys esimerkiksi pankkijärjestelmiin häiritsisi yhteiskuntaa, mutta se ei ole sotaa, de Wilde katsoo.

Demokratioiden täytyy nostaa uhat esiin ja puolustaa itseään.

Vuoden 2001 jälkeen terrorismin torjunta on muodostanut länsimaihin omanlaisensa strategisen kulttuurin samaan aikaan, kun tietoverkkojen kehitys on vahvistanut tiedustelua. Tiedustelu on ottamassa yhteiskunnissamme yhä suurempaa roolia, ja valvonta on kasvanut, de Wilde sanoo.

Toinen vähälle huomiolle jäänyt ilmiö on hänen mukaansa globaali kaupungistuminen.

»Kaksi kolmasosaa maailman väestöstä tulee elämään urbaanialueilla. Sillä on merkittäviä vaikutuksia siihen, miten määritellä heidän turvallisuustarpeensa ja miten valtiot voivat toimia.»

Toimivia ratkaisuja tarvitaan esimerkiksi kaupunkien vesi-, ruoka-, energia-, ympäristö-, terveys- ja kyberturvallisuuteen.

De Wilde jää pohtimaan politiikan ja turvallisuuden rajaa, jota koulukuntakin aikoinaan käsitteli.

Kaikki turvallisuuskysymykset eivät ole eksistentiaalisia, vaan ihan tavallista politiikkaa ja retoriikkaa. Turvallisuuteen vetoaminen on poliitikolle helppoa ja arkipäiväistä esimerkiksi Twitterissä. Eksistentiaalisen uhan pitäisi olla jotakin normaalista poikkeavaa, institutio­naalista, kuten pandemian aikana kannettu huoli sairaaloiden kantokyvystä.

Kansallisten turvallisuusuhkien nimeäminen ja niihin varautuminen on osa valtioiden olemusta ja perustehtävää, joka tähtää suvereniteetin säilyttämiseen ja koskemattomuuteen. Uhkien arvottamista de Wilde ei kuitenkaan pidä mieluisana. Silloin jumiutuu helposti menneeseen maailmaan.

Hybridiosaamiskeskuksen ulkopuolisista suomalaistutkijoista kenties parhaiten aiheen tuntee Mikael Wigell, Ulkopoliittisen instituutin tutkimusjohtaja. Wigell on ennenkin moittinut hybridisodan käsitettä. Hänestä sitä viljellään liikaa, mikä johtaa yhteiskunnallisen keskustelun militarisoitumiseen ja sodankäynnin madaltumiseen.

»Se luo eskalaatiokierrettä, kun puheet kovenevat», Wigell sanoo.

Hybridiuhat ovat Wigellin mielestä silti tämän päivän uhkakuvista suurimpia. Näihin lukeutuvat erityisesti disinformaatio ja kyber­hyökkäykset.

Termille hybridisota on paikkansa esimerkiksi silloin, kun puhutaan Venäjän vuonna 2014 aloittamasta Itä-Ukrainan sodasta, Isisistä Lähi-idässä tai libanonilaisen šiiajärjestön Hizbollahin aseellisesta toiminnasta. Muusta hybridivaikuttamisesta hän käyttäisi nimitystä hybridihäirintä, johon ei voi vastata aseellisesti vaan demokratian omilla keinoilla, kuten avoimuudella.

Miksi sitten tarvitaan taas uusi käsite, kun politiikassa myyräntyötä on tehty ennenkin, diplomatialla on painostettu muita, kaupankäynnilläkin on kiristetty ja informaatiosotia käyty iät ja ajat?

»Kyse ei ole vain esimerkiksi informaatiosta, vaan siitä, että useita menetelmiä käytetään yhtä aikaa», Wigell sanoo. Hänen mukaansa hybridihäirintä on viime vuosina vain kiihtynyt, koska se on osoittautunut toimivaksi, tehokkaaksi ja edulliseksi keinoksi heikentää demokratioita. Kentälle on tullut myös uusia pelureita, kuten Turkki.

Turkki on kiinnostava tapaus, sillä se on ollut mukana myös Hybridiosaamiskeskuksessa vuodesta 2019.

Hybridiuhkien osoittelussa on turvallistamisen riski, mutta sille on tutkijan mielestä paikkansa.

»Demokratioiden täytyy nostaa uhat esiin ja puolustaa itseään. Se on tasapainoilua», Wigell sanoo.

Demokratiaan kuuluvat perus- ja ihmisoikeudet muodostavat pohjan koko yhteiskunnalle. Kaikilla on oikeus sananvapauteen ja mielenilmaukseen, mutta niitä voidaan käyttää myös hyväksi. Venäjä lietsoi sosiaalisessa mediassa esimerkiksi keltaliivien protesteja Ranskassa ja Black lives matter -mielenosoituksia Yhdysvalloissa, jotta yhteiskunnallinen kahtiajakautuminen voimistuisi.

Venäjän pyrkimyksenä on ollut vahvistaa ihmisten välisiä erimielisyyksiä ja saada demokratiat kääntämään selkänsä perusarvoilleen. Wigell huomauttaa, että kaikkien protestoijien on tiedostettava riski, että joku ulkopuolinen haluaa käyttää heitä hyväkseen.

Hän on verrannut hybridihäirinnän torjumista rikoksien ehkäisyyn: kaikkia rikoksia ei voida estää eikä kaikki hybridivaikuttaminen muodosta merkittävää uhkaa kansalliselle turvallisuudelle.

Kansallisen turvallisuuden nimissä ja nimeämällä jonkin hybridiuhaksi länsimaat eivät voi irtisanoutua myöskään kansainvälisistä sopimuksista, Wigell sanoo.

»Silloin vaikuttajat ovat saavuttaneet tavoitteensa.»

Tämän vuoden alussa Ruotsi perusti psykologisen puolustuksen viraston (Myndigheten för psykologiskt försvar), jonka tarkoituksena on turvata avoin ja demokraattinen yhteiskunta. »Sodassa ja rauhassa» toimiva virasto pyrkii torjumaan Ruotsiin kohdistuvaa haitallista informaatiovaikuttamista ja harhaanjohtavaa tietoa.

Ruotsi on aiemmin joutunut muun muassa kiinalaisdiplomaattien hyökkäyksen kohteeksi. Ruotsin turvallisuuspoliisi Säpo on todennut, että »Kiina on yksi suurimmista uhista Ruotsille».

EU- ja Nato-maiden yhteisessä Hybridiosaamiskeskuksessa uhkien tarkastelu niin ikään jatkuu. Viiden vuoden olemassaolonsa aikana osallistujamaiden määrä on kasvanut yhdeksästä 31:een.

Keskus pyrkii auttamaan EU- ja Nato-maita uhkien tunnistamisessa ja niihin varautumisessa. Tärkeää on myös saada hallintokoneistoissa työskentelevät verkostoitumaan. Osallistujamaat maksavat keskukselle tänä vuonna kukin 40 000 euroa, Suomi isäntänä 1,74 miljoona euroa.

Se järjestää osallistujamaiden virkahenkilöille »aikuiskoulutusta», esimerkiksi käytännönläheisiä harjoituksia, joihin kuuluu kirjallisia osuuksia, luentoja, videoita ja pelejä.

»Hybridiosaamiskeskus on enemmän kuin pelkkä tutkimuslaitos. On tärkeää saada ammattilaiset saman pöydän ääreen keskustelemaan ongelmista ja muodostamaan vaihtoehtoja», sanoo keskuksen harjoitusten ja koulutusten johtaja Shiho Rybski.

Rybskin mukaan tarkoitus on eri keinoin saada ammattilaiset haastamaan olemassa olevia käsityksiä ja laajentamaan näkökulmiaan. Ensin pitää siis saada virkamiehet näkemään hybridiuhkien monimutkaisuus ja tuntemaan hybridikampanjoiden menetelmät, jotta sitten eri instituutiot ja valtiot voivat lieventää kampanjoiden vaikutuksia yhdessä.

Neljän tunnin intensiivisessä koulutuksessa, johon kuuluu myös dilemmapeli, käy selväksi, että yksinkertaisia tai oikeita vastauksia hybridiuhkiin ei aina ole. Ihmiset tekevät strategisia valintoja eri syistä.

Vaikuttajien luoman sumun keskellä pitäisikin nähdä kokonaiskuva ja vaikuttajien todelliset aikeet sekä unohtaa epäolennainen.

Kenties vuosien päästä voimme arvioida, onnistuivatko demokratiat säilyttämään asemansa.

Lue Ulkopolitiikka-lehden teemasta lisää:

Heikko oikeusvaltio ajaa ihmisiä liikkeelle

Ei enää maalla, merellä ja ilmassa – Näin EU-maat vastaavat moninaistuviin uhkiin

Suomi on entuudestaan militarisoitunut

»Puolustussektorilla on tärkeä rooli hybridiuhkien torjunnassa, sillä se vastaa sotilaallisesta voimankäytöstä ja toimii muiden viranomaisten tukena», todettiin Suomen EU-puheenjohtajuuskauden ohjelmassa vuonna 2019.

Suomessa sektori – Puolustusvoimat – toimii kuitenkin omilla pelisäännöillään ja nauttii moniin muihin instituutioihin verrattuna vankkumattomasta ja kritiikin yläpuolelle asettuvasta erityisasemasta yhteiskunnassa, katsoo tutkija­tohtori Noora Kotilainen Jyväskylän yliopistosta.

»Sotilaallisella kielellä ja säännöillä perustellaan asioita, jotka ovat ristiriidassa perusoikeuksien ja yhdenvertaisuuden kanssa. Vastaava toiminta ei ole muualla yhteiskunnassa mahdollista», Kotilainen sanoo.

Hän mainitsee esimerkiksi vuoden takaisen tapauksen, jossa Puolustusvoimat epäsi hijab-huivin käytön ja siten nuoren naisen vapaaehtoisen asepalveluksen.

Kotilaisen mielestä suomalainen yhteiskunta on militarisoitunut. Aseellinen voimankäyttö nähdään hänen mukaansa ensisijaisena ratkaisuna ulko- ja turvallisuuspoliittisiin uhkiin. Esimerkiksi hävittäjien ostamista pidetään ainoana keinona varautua tulevaisuuden uhkakuviin.

»Samanlaista varautumista ei tapahdu ilmastonmuutoksen torjunnassa. Aseellisia uhkia priorisoidaan ja poliittisessa puheessa vedotaan usein isänmaallisuuteen ja historiaan.»

Kotilainen johtaa tänä vuonna alkanutta nelivuotista tutkimushanketta, jossa tarkastellaan militarisoitunutta kieltä ja sen suhdetta demokratiaan Suomessa. Kotilaisen mukaan militarisoitumisen kriittinen tutkimus, vaikkapa siviili- ja sotilasrajapintojen tarkastelu, tekisi hyvää suomalaiselle demokratialle. Yhdysvalloissa, Ruotsissa ja muualla Euroopassa tätä on tehty jo pitkään.

Kritiikin vaimentaminen ja vaihtoehtojen puute kaventavat turvallisuuspoliittista keskustelua. Kotilainen sanoo itse tehneensä näkyväksi muun muassa hävittäjäkauppojen kieltä ja kuvastoa.

»Reaktio kriittisiin äänenpainoihin on usein se, että olet epäisänmaallinen. Keskustelu on kapeaa», hän sanoo.

Tabujen purkamisen voi aloittaa Kotilaisen mukaan esimerkiksi siitä, mitä Suomi ja Puolustusvoimat oikeastaan tekivät Afganistanissa.