Vuosi sitten Yhdysvaltojen uuden presidentin Joe Bidenin toiveissa oli parkkeerata Venäjä-suhde taka-alalle ja keskittyä Kiinaan. Toisin kävi.

Ukrainan nopeasti kiristynyt tilanne ja Venäjän vaatimukset Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin uudelleenneuvottelemisesta ovat jälleen nostaneet pintaan keskustelun transatlanttisten suhteiden tulevaisuudennäkymistä sekä Yhdysvaltojen sitoutumisesta Euroopan turvallisuuteen.

Yhdysvaltojen eurooppalaiset liittolaiset ottivat marraskuun 2020 presidentinvaalien tuloksen vastaan helpottuneina. Bidenin vaalivoiton myötä Yhdysvallat saisi presidentikseen ulkopoliittisesti kokeneen Euroopan ystävän, joka hylkäisi edeltäjänsä Donald Trumpin »Amerikka ensin» -ulkopolitiikan.

Bidenille hyvät liittolaissuhteet, monenväliset instituutiot ja kansainvälinen yhteistyö olivat tunnetusti Yhdysvaltojen johtajuus­aseman tärkeimpiä rakennuspalikoita. Pessimistisimmätkin eurooppalaiset asiantuntijat arvioivat hänen hoitavan transatlanttisia suhteita asian­tuntevalla otteella.

Uusi hallinto palautti Yhdysvallat Maailman terveysjärjestö WHO:hon ja Pariisin ilmastosopimukseen, neuvotteli Venäjän kanssa jatkoa ydinaseita rajoittavalle Uusi Start -sopimukselle ja järjesteli itsensä takaisin YK:n ihmisoikeusneuvostoon.

Kesäkuisella Euroopan-kiertueellaan Biden loi kuvan monenväliseen yhteistyöhön sitoutuneesta hallinnosta. Bidenin Yhdysvallat haluaa edistää globaalien ongelmien ratkaisemista yhteistyössä G7-maiden kanssa, on sitoutunut Natoon ja Euroopan puolustukseen ja pitää Euroopan unionia tärkeänä kumppanina. Sopu löytyi myös lähes kaksi vuosikymmentä jatkuneessa Airbus–Boeing-tullikiistassa sekä Trumpin kaudella suhteita hiertäneessä teräs- ja alumiinitulliriidassa, tosin jälkimmäinen vasta lokakuussa.

Kuherruskuukausi ei lopulta kestänyt kauan. Totuus iski kasvoille elokuussa.

Liittolaiset kokivat Bidenin hallinnon sivuuttaneen heidät tehdessään päätöksen lähteä Afganistanista. Luottamus Yhdysvaltoihin oli koetuksella: Biden sekä hänen ulko- ja turvallisuuspoliittiset neuvonantajansa eivät enää näyttäneet järin osaavilta.

Tämä vaikutelma vahvistui entisestään, kun Yhdysvallat, Britannia ja Australia solmivat syyskuussa sotilaallista yhteistyötä syventävän Aukus-sopimuksen, joka sisälsi ­lupauksen ydinsukellusveneteknologian jakamisesta Australian kanssa. Samalla romuttui Ranskan ja Australian 56 miljardin euron sopimus diesel-sukellusveneiden toimittamisesta. Pariisissa tästä oltiin Aukus-sopimuksen julkistukseen asti autuaan tietämättömiä.

Yhdysvaltojen ja Ranskan välille roihahtanutta diplomaattista selkkausta liennyttääkseen Biden joutui lopulta myöntämään, että asia oli hoidettu »kömpelösti».

Ukrainan tilanne avasi Bidenin hallinnolle mahdollisuuden korjausliikkeeseen. Yhdysvallat on pyrkinyt saumattomaan yhteydenpitoon eurooppalaisten kumppanien kanssa – tähän mennessä onnistuneesti.

Naton ovet halutaan pitää jatkossakin auki. Useat jäsenmaat – Yhdysvallat mukaan lukien – ovat ryhtyneet vahvistamaan Itä-Euroopan puolustusta joukkojen ja kaluston muodossa sekä lähettäneet Ukrainalle aseistusta. Kremlin tunnustettua Donetskin ja Luhanskin separatistialueiden itsenäisyyden Yhdysvallat ja EU asettivat pakotteita Venäjän poliittiselle eliitille sekä maan pankki- ja finanssisektorille. Venäjän hyökkäys Ukrainaan kiristää pakoteruuvia entisestään.

Yhdysvalloissa presidentin virkakauden ensimmäinen vuosi on ulkopolitiikassa usein linjan hakemista, mutta poliittinen kahtia­jakautuminen on luonut nykyhallinnolle lisähaasteita.

Euroopassa on tiedostettu, että Biden joutuu siivoamaan Trumpin perättömien vaalivilppisyytösten ja kongressivaltauksen jälkiä. Samalla koronaviruspandemia on vienyt leijonanosan presidentin huomiosta.

Poliittisia virkanimityksiä varten tehtävät taustaselvitykset ovat muuttuneet työläämmiksi, ja republikaanit ovat hidastaneet nimitysten hyväksymistä senaatissa. Bidenia on myös kritisoitu liiasta varovaisuudesta poliittisesti tulenaroissa kysymyksissä, kuten kauppapolitiikassa ja Iranin ydinsopimusneuvotteluissa, jotka johtaisivat republikaanien kritiikkimyrskyyn.

Oli kyse sitten Suezin kriisistä, Vietnamin sodasta tai ydinaseiden sijoittamisesta Eurooppaan, transatlanttisissa suhteissa on nähty taajaan jännitteitä.

Lisäksi Yhdysvalloissa on valloillaan näkemys, jonka mukaan julkinen mielipide ei ole otollinen kansainväliseen johtajuuteen pyrkivälle ulkopolitiikalle. Mielipidemittaukset eivät tosin yksiselitteisesti tätä johtopäätöstä tue. 64 prosenttia amerikkalaisista kannattaa maansa »aktiivista» roolia kansainvälisessä politiikassa, kertoo Chicago Council on Global Affairs -tutkimuslaitoksen vuosittainen kyselytutkimus.

Bidenin hallinto puhuu »keskiluokalle räätälöidystä ulkopolitiikasta», joka ottaa paremmin huomioon tavallisten amerikkalaisten näkemykset ja tarpeet. Esimerkiksi Afganistanista vetäytyminen nautti vahvaa kannatusta amerikkalaisten äänestäjien keskuudessa, vaikka toteutus jättikin paljon toivomisen varaa.

Ei siis ole yllättävää, etteivät eurooppalaisten näkemykset ole painaneet enempää Bidenin vaakakupissa.

Ulkopoliittisen eliitin piirissä kylmän sodan jälkeen syntynyt yhteisymmärrys siitä, että Yhdysvaltojen tulisi kaikin keinoin pitää globaali johtoasemansa, on hiljalleen murentumassa. Julkisessa keskustelussa esiintyy enemmän »pidättyväisempää» ulkopolitiikkaa tukevia näkemyksiä, ja myös »globaalisti sitoutuneen» linjan kannattajat pohtivat miten suurvallan rajalliset resurssit tulisi tulevaisuudessa kohdentaa.

Toki kansainvälisestä järjestelmästä kumpuavat paineet vaikuttavat amerikkalaiseen ulkopoliittiseen keskusteluun ja strategiseen suunnitteluun. Yhdysvalloissa on virinnyt puoluerajat ylittävä näkemys suurvaltakamppailusta maailmanpolitiikan uutena normaalina, ja Kiina on tässä pelissä maan tärkein pitkän aikavälin haastaja.

Biden on jatkanut Trumpin ja Barack Obaman hallintojen viitoittamalla tiellä ja tehnyt selväksi, että Yhdysvaltojen ulkopoliittinen kompassi osoittaa jatkossa Aasiaan.

Aukus-sopimuksen lisäksi Quad-ryhmän (Australia, Intia, Japani ja Yhdysvallat) johtajatason huippukokoukset ovat selkeä viesti Bidenin hallinnon pyrkimyksistä vahvistaa liittolaisverkostoaan indopasifisella alueella. Samalla Yhdysvallat haluaa eurooppalaiset yhteiseen rintamaan, joka vastaisi Kiinan toimiin niin turvallisuudessa, kaupassa, teknologiassa kuin arvoissakin.

Vaikka Yhdysvallat tarkastelee tulevina vuosikymmeninä transatlanttisia suhteita enenevissä määrin Kiina-linssin lävitse, Biden on joutunut toteamaan, ettei globaaliin johtajuuteen sitoutuneen suurvallan ole mahdollista keskittyä vain yhteen haastajaan.

Presidentti Vladimir Putinin lietsomasta Ukrainan konflik­tista uhkaakin tulla Bidenin arabikevät, joka tukahdutti vuonna 2011 Obaman hallinnon visioiman »siirtymän Aasiaan».

Kaikesta Kiina-retoriikasta huolimatta Washingtonin reaktio Ukrainan tilanteeseen osoittaa, ettei Yhdysvallat ole Bidenin kaudella luopumassa asemastaan eurooppalaisen turvallisuusarkkitehtuurin keskiössä.

Transatlanttisten suhteiden nykytilaa tarkasteltaessa unohtuu monesti suhteen myrskyisä historia.

Oli kyse sitten Suezin kriisistä, Vietnamin sodasta tai ydinaseiden sijoittamisesta Eurooppaan, transatlanttisissa suhteissa on nähty taajaan jännitteitä. Suhteen ylläpitäminen on ollut jatkuvaa tasapainottelua muuttuvassa kansainvälisessä ympäristössä.

Yhdysvaltojen ja Euroopan erilaiset roolit läntisessä turvallisuusyhteisössä juontavat juurensa historiasta ja aiheuttavat ajoittaista kitkaa ja epäluuloa. Euroopan näkökulmasta Yhdysvallat on ollut kylmän sodan alkumetreistä lähtien maanosan turvallisuuden viimeinen tae. Yhdysvallat on puolestaan nähnyt eurooppalaiset hyödyllisinä liittolaisina, joiden tukeen se on tarvittaessa voinut nojata ajaessaan intressejään sekä vanhalla mantereella että globaalisti.

Myös suhteeseen liitetyt pelot ja odotukset ovat olleet luonteeltaan erilaisia. Euroopassa on oltu ajoittain huolissaan Yhdysvaltojen turva­takuiden pitävyydestä, Yhdysvalloissa taas liittolaisten vapaamatkustamisesta ja haluttomuudesta panostaa puolustukseen.

Viime kuukausien tapahtumat ovat todistaneet, miten vähän nämä perustavanlaatuiset seikat ovat vuosikymmenten saatossa muuttuneet. Molemmat tarvitsevat toisiaan.

EU:n pieni rooli Ukrainan kriisin ratkaisemiseen tähtäävässä kokousdiplomatiassa on osoittanut, että visiot »Euroopan strategisesta autonomiasta» ovat vielä kaukaisia.

Konfliktissa ei kuitenkaan ole kyse pelkästään välittömästä turvallisuusuhasta, vaan koko Euroopan turvallisuusjärjestyksen ja kansainvälisen yhteisön normiston tulevaisuudesta. Yhdysvallat tarvitsee jatkossakin saman­mielisiä eurooppalaisia liittolaisiaan, jos se mielii ylläpitää kansainvälistä sääntöpohjaista järjestystä, joka on jo vuosikymmeniä taannut Yhdysvaltojen aseman johtavana suurvaltana.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Ukrainan tilanne olisi siirtänyt liittolaissuhteen pysyvästi uusille urille. Trumpin tai trumpilaisen republikaanin voitto vuoden 2024 presidentinvaaleissa voisi suistaa transatlanttisen suhteen jälleen raiteiltaan, ja Euroopan turvallisuus­tilanne voi olla tuolloin entistä hauraampi.

Yhdysvaltojen eurooppalaiset liittolaiset joutuvat yhä tasapainoilemaan toiveikkuuden ja pettymyksen välimaastossa.

Kirjoittaja on tutkijatohtori Ulkopoliittisen instituutin Yhdysvaltojen politiikan ja vallan tutkimuskeskuksessa.