Ulkopolitiikka-lehden sivusto on uudistunut!

Ääni A: Ai saatana, että vituttaa se matalamielinen b-luokan puolidiktaattori, joka tekee jotain halpamaista nappikauppaa meidän Nato-jäsenyytemme, Euroopan turvallisuuden ja koko liittouman uskottavuuden kustannuksella. Anteeksi nyt tällainen painokelvoton kielenkäyttö, mutta aivo repeää tähän urpouteen.

Ääni B: Ei se mitään, ei se kielenkäyttö täällä kahden kesken haittaa. Mutta älä nyt ihmeessä mene puhumaan julkisesti siitä kaverista tuolla tavalla.

A: Siitä kaverista? Tarkoitin kiroilua. Kai nyt siitä meidän tosi, tosi hyvästä kaverista ja arvoyhteisön pilarista saa sanoa ihan mitä haluaa. Vapaassa maassa ollaan ja niin edespäin.

B: No totta kai ollaan vapaa maa, mutta vapauden mukana tulee vastuu. Ihan turhaa on ärsyttää henkilöä, jolla on valta tällaisiin päätöksiin.

A: Vastuu ja vastuu. Ymmärrän, ettei tasavallan presidentti voi mennä haistattelemaan päin naamaa, vaikka varmaan joskus mieli tekisi, mutta tarvitseeko täällä ihan jokaisen pitää yllä jotain näytelmää?

B: Haluatko sitä Nato-jäsenyyttä vai et? Joskus pitää osata malttaa mielensä yhteisen hyvän puolesta.

A: Eihän tässä ole edes kysymys siitä, että se populisti oikeasti pahoittaisi mielensä. Hän vain käyttää demokratian vapaata puhetta tekosyynä kiristykselle, jota aikoi tehdä muutenkin.

B: Miksi sitten antaa hänelle lisää tekosyitä?

A: Ei tekosyitä anneta. Tekosyyt keksitään. Ne eivät ole oikeita syitä.

B: Mutta onhan se helpompi keksiä, jos annamme polttoainetta. Kenen pussiin siinä pelataan?

A: Ei tässä pelata mitään pussipelejä vaan käytetään ihan normaalia sananvapautta. Ihan sama vaikka painettaisiin johonkin Ulkopolitiikka-lehteen virallinen vinoilu, ei se muodosta mitään oikeaa syytä olla hyväksymättä Nato-jäsenyyttä. Mitä suomettuneisuuden paluuta sinä oikein kaipaat?

B: Suomettuminen oli aivan eri asia. Sitä paitsi tuo sana on aivan turhan leimaava eikä ota huomioon meidän vaikeaa tilannettamme ja sitä, miten hyvin selvisimme siitä käyttämällä vapauttamme vastuullisesti.

A: Niinkö se meni? Kuinka pitkälle olet sitten valmis menemään tässä vapauden vastuullisessa käytössä?

B: Ihan niin pitkälle, kun tarvitaan. Tämä siis ihan meidän kesken, ei sitä voi lehteen painaa.

Kärpänen

Kreikkalainen Eva Kaili on Qatar-korruptiovyyhdin nimekkäin epäilty. Kaili erotettiin parlamentin varapuhemiehen paikalta syytteiden vuoksi.

 

Rikoskumppaneita, juonittelua ja matkalaukku täynnä käteistä. Kun Belgian poliisi joulukuussa takavarikoi kotietsinnöissä jopa 1,5 miljoonaa euroa sekä puhelimia ja tietokoneita, yksityiskohdat olivat kuin dekkarista.

Tällä kertaa rikoksesta teki erikoislaatuisen epäiltyjen joukko: Euroopan parlamentin varapuhemies Eva Kaili, parlamentissa avustajana työskennellyt Kailin puoliso Francesco Giorgi sekä lobbarit Pier Antonio Panzeri ja Niccolo Figa-Talamanca eivät vastanneet kuvaa talousrikollisista.

Nelikko on syytettynä Euroopan parlamentin historian suurimmasta korruptiotapauksesta.

Pidätettyjen epäillään ottaneen lahjuksia Qatarin hallinnolta vastalahjaksi maan ihmisoikeustilanteen kaunistelemisesta. Puhemies Kaili muun muassa kutsui Qataria »työntekijöiden oikeuksien edelläkävijäksi» tavattuaan maan työministerin.

Kaiken takana on todennäköisimmin paitsi raha myös luottamus siihen, ettei kiinnijäämisen riskiä ole.

 

Qatar-skandaali on mittaluokassaan jotain aivan muuta kuin aiemmat korruptiotapaukset parlamentissa, toteaa Transparency International EU:n asiantuntija Shari Hinds.

Epäselviä tapauksia löytyy kuitenkin viime vuosilta useita.

Yksi merkittävimmistä 2010-luvun tapauksista oli niin kutsuttu Cash for Amendments, jossa lobbaajiksi tekeytyneet Sunday Times -lehden toimittajat tarjosivat parlamentin edustajille rahaa toivotun lakialoitteen edistämisestä. Lehti lähestyi 60 meppiä, joista 14 suostui tapaamiseen keskustellakseen 100 000 euron vuosittaisesta korvauksesta.

Tapauksen seurauksena kolme parlamentin jäsentä tuomittiin. Romanialainen demari Adrian Severin ja itävaltalainen keskustaoikeistolainen Ernst Strasser saivat neljän vuoden tuomiot. Slovenialainen keskustavasemmistolainen Zoran Thaler sai kahden ja puolen vuoden vankeusrangaistuksen, joka hänen tosin annettiin suorittaa viikonloppuisin.

Severinin, Strasserin ja Thalerin rangaistukset ovat armottomia verrattuna lepsuihin sanktioihin, joita parlamentti itse langettaa sääntöjä rikkoneille jäsenilleen.

On aika kaivella menneitä.

Järjestelmä katsoo läpi sormien rikkomuksia, jotka voivat olla haitallisia parlamentille.

 

Europarlamentaarikko Heidi Hautala (vihr.) astui parlamenttiin ensi kertaa vuonna 1995 ja palvelee nyt viidettä kauttaan Brysselissä. Hautalan mukaan ulkomainen vaikuttaminen on parlamentissa vakava ja hyvin tiedossa oleva ongelma, josta kuitenkin harvoin seuraa tekijöille mitään oikeasti ikävää. Kuunnellaan siis esimerkkejä.

Vuonna 2018 parlamentissa käsiteltiin Marokon ja EU:n välistä kauppasopimusta. Aloitteen esittelijänä toimi ranskalainen Alde-ryhmän parlamentaarikko Patricia Lalonde. Myöhemmin samana syksynä paljastui, että Lalonde oli mukana Marokon perustamassa EuroMedA-järjestössä, joka rakentaa yhteistyötä Välimeren alueen ja EU:n välillä.

Hautalan mukaan EuroMedA pyrki vaikuttamaan EU:n kantoihin erityisesti suhtautumisessa kiisteltyyn Länsi-Saharaan. Lalonde toimi järjestön hallituksessa. Seuraukset kummastuttavat Hautalaa edelleen.

»Hänet todettiin esteelliseksi tehtävään, ja ryhmän piti korvata hänet esittelijänä. Siitä ei tullut mitään muita seurauksia.»

Kerta voi olla vahinko, toistuvat tapaukset jo menettely. Täysin vastaava tilanne nähtiin seuraavana vuonna, kun tšekkiläinen konservatiivisen ECR-ryhmän parlamentaarikko Jan Zahradil johti Vietnamin ja EU:n välisen kauppasopimuksen neuvotteluja omien intressiensä mukaisesti. Myös tällöin »rangaistuksena» oli esittelijän vaihto.

Hautala on ollut vuodesta 2019 parlamentin jäsenten toimintaa käsittelevän neuvoa-­antavan komitean jäsen. Nykytilanne on hänen mukaansa kestämätön.

»Järjestelmä katsoo läpi sormien rikkomuksia, jotka voivat olla haitallisia parlamentille.»

Parlamentissa vallitsee rankaisemattomuuden kulttuuri, toteaa myös EU:hun kohdistuvaan korruptiooon erikoistunut Shari Hinds.

»Euroopan parlamentin suurin ongelma on, että valvonta ei ole riittävää. Vaikka jokin ongelma ilmenee, siitä ei seuraa todellisia sanktioita, eikä sillä näin ollen ole myöskään pelotevaikutusta.»

 

Kuka haluaa vaikuttaa parlamenttiin ulkopuolelta? Esiin nousevat ainakin Persianlahden maat, joista viime aikoina julkisuudessa ovat olleet Qatar ja Bahrain. Qatar-skandaaliin on tiettävästi sekaantunut keskeisesti myös marokkolainen suurlähettiläs.

Hautalan mukaan vaikuttamiseen pyrkiviä maita yhdistää vähemmän demokraattinen tapa tehdä politiikkaa.

»Nämä ovat autoritaarisia maita, jotka kokevat, ettei Euroopan parlamentti anna tarpeeksi vastakaikua heidän pyrkimyksilleen.»

Parlamentin valta on kasvanut vuosikymmenessä runsaasti. Joulukuussa 2009 voimaan astunut Lissabonin sopimus antoi parlamentille täyden lainsäädäntövallan yli 40 uudella alalla, kuten taloudessa, oikeudessa, energia­varmuudessa ja maahanmuutossa.

Euroopan parlamentti on profiloitunut toimijaksi, jonka teemat pyörivät usein ­ihmisoikeuksien ja ilmastokriisin ympärillä. Nyt pehmeän ja kovan politiikan raja näyttää sumentuneen. Europarlamentaarikko Miapetra Kumpula-Natrin (sd.) mukaan ihmisoikeusongelmien kanssa painivat maat näkyvät niin energiapolitiikassa kuin asekaupassa.

Onkin arvioitu, että Venäjän hyökkäyssodan käynnistämä energiakriisi on osaltaan kiihdyttänyt myös korruptioon liittyviä ongelmia.

Pehmeää tai ei, parlamentin valta selvästi noteerataan ulkovalloissa.

 

Grafiikka: Miro Johansson

 

Viime marraskuussa parlamentti tuomitsi Venäjän terroristista toimintaa tukevaksi valtioksi. Muutama tunti lausunnon jälkeen parlamentin nettisivuille tehtiin kyberhyökkäys, jonka tekijäksi ilmoittautui pian venäläinen hakkeriryhmä. Parlamentin työtä kuunnellaan sielläkin, missä sitä väheksytään, toteaa Kumpula-Natri.

Samaa mieltä on EU-tutkimuksen väitöskirjatutkija Laura Nordström Helsingin yliopistosta. »Se, että parlamentti on lobbauksen kohde, kertoo sen merkittävyydestä.»

Vaikuttamisyrityksistä puhuttaessa korruptio ja lobbaus alkavat helposti kulkea vieretysten, vaikka kyseessä on kaksi hyvin erilaista tapaa vaikuttaa.

Nordström sanoo, että lobbaus ei itsessään ole väärin vaan normaali osa päätöksentekoa. Lobbaus on päätöksentekijöihin sekä valmisteleviin ja toimeenpaneviin tahoihin kohdistuvaa suoraa tai epäsuoraa vaikuttamista, jolla pyritään muovaamaan päätöksentekoa. Lobbauksessa pyritään vaikuttamaan tietoa jakamalla – korruptiossa rahaa tai muita vastikkeita tarjoamalla.

 

Europarlamentaarikko Silvia Modig (vas.) on työskennellyt Brysselissä vuodesta 2019. Hän ihmettelee parlamentin toimintaa ja lobbauskulttuuria entisen kansanedustajan näkökulmasta.

»Suomessa eduskunnan valiokunnat kuulevat asiantuntijoita yhdessä ja ovat siten jaetun tiedon äärellä. Täällä kun ei ole yhteisiä kuulemisia, ei tule yhteistä keskustelua, jossa esitettäisiin kysymyksiä tai kriittisiä kantoja.»

Brysselissä lobbaamista tekee äärettömän suuri koneisto, johon eri organisaatiot käyttävät vuosittain arviolta 1,8 miljardia euroa. Vapaaehtoiseen lobbausrekisteriin on Brysselissä rekisteröity lähes 12 000 toimijaa.

Parlamentissa lobbaritapaamisten kirjaaminen on vapaaehtoista. Läpinäkyvyydestä on keskusteltu viimeksi vuonna 2021, jolloin parlamentti kieltäytyi valjastamasta pakollista tapaamisraportointia lobbarirekisteriä uudistettaessa.

Nordströmin mukaan kieltäytymisessä on joillekin parlamentaarikoille kyse vapauden säilyttämisestä. Meppien mielestä heidän tulisi olla vapaasti äänestäjien, yritysmaailman ja kansalaisyhteiskunnan tavattavissa ilman rajoituksia.

»Se on vähän outo peruste. Eiväthän tavalliset kansalaiset ole lobbareita tai velvollisia kirjautumaan rekistereihin.»

Väärinkäytösten estämiseksi yhteisen käytännön olisi kuitenkin löydyttävä. Europarlamentaarikko Petri Sarvamaan (kok.) mukaan korruptio rapauttaa demokratiaa ja päätöksentekojärjestelmän uskottavuutta.

»Ei se voi mennä niin, että Olaf tutkii jokaisen mepin ja katsoo, putoaako taskusta jotain», Sarvamaa sanoo viitaten Euroopan petostentorjuntavirastoon.

Tällä hetkellä parlamentaarikkojen syytesuoja on niin voimakas, ettei Olafilla edes ole pääsyä esimerkiksi meppien toimistoihin.

 

Qatar-skandaali on erityisen kiinnostava, koska monet sen tapahtumista ovat sijoittuneet parlamentin pehmeimpään nurkkaan.

Syytettyjen penkillä istuva lobbari Pier Antoni Panzeri on entinen europarlamentaarikko ja parlamentin ihmisoikeuksien alivaliokunnan puheenjohtaja. Edellisen parlamenttikauden jälkeen hän perusti kansalaisjärjestö Fight Impunityn, joka ilmoittaa tavoitteekseen edistää vastuuvelvollisuutta ihmisyyttä vastaan tehdyissä rikoksissa.

Tällä hetkellä vaikuttaa, että Fight Impunity on jo alkujaan perustettu epärehellisin tarkoitusperin. Siihen nähden järjestö todella eteni parlamentissa ällistyttävän pitkälle – siitä tuli lyhyessä ajassa ihmisoikeusalivaliokunnan merkittävä yhteistyökumppani, joka järjesti tilaisuuksia myös muun muassa parlamentin tutkimuspalveluosasto EPRS:n kanssa.

»Se on osoittautunut keppihevoseksi, jolla [Panzeri] on ratsastanut pääovesta Euroopan parlamenttiin – ikään kuin hän olisi edelleen ollut ihmisoikeusalivaliokunnan puheenjohtaja», Heidi Hautala sanoo.

Parlamentin ulkopoliittiset lausumat voivat sisältää mitä tahansa.

 

Kalabaliikki alivaliokunnan puheenjohtajan paikalla on jatkunut. Myös Panzerin seuraaja Maria Arena joutui eroamaan tehtävästä, kun selvisi että Qatarin hallitus oli maksanut hänen lentonsa ja hotellinsa. Qatarin-matkoja ei ollut rekisteröity parlamentin sääntöjen mukaisesti.

Ihmisoikeusalivaliokunnan puheenjohtajaksi valittiin helmikuun alussa saksalainen Udo Bullman. Puheenjohtajuus on suurten poliittisten ryhmien tekemän sopimuksen mukaan sosiaalidemokraattien hallussa.

»Demarit joutuivat etsimään henkilön, josta ei pitäisi löytyä mitään poikkipuolista», itsekin samaisen valiokunnan puheenjohtajana toiminut Hautala sanoo.

Parlamentin 705 jäsenen, heidän avustajiensa ja muiden asiantuntijoiden joukkoon mahtuu monenlaista tallustajaa. Oman lisänsä tuovat Panzerin kaltaiset lobbaajat, joilla ­entisinä meppeinä on suora pääsy parlamenttiin. Tämä pyöröovi-ilmiö hämärtää rajaa demokraattisesti valittujen ­parlamentaarikkojen­ ja muita intressejä ajavien lobbareiden välillä.

Parlamentissa ei ole määritelty karenssia, joka meppien tulisi odotella ennen lobbariksi loikkaamista. Esimerkiksi komissiossa karenssiajaksi on asetettu kaksi vuotta.

Myös muunlaiset suhteet parlamentin ulkopuolisten kanssa lisäävät riskiä vaikuttamiselle. Parlamentin ystävyysryhmät ovat epämuodollisia yhteydenpitoväyliä unionin ulkopuolisten valtioiden kanssa.

Yhteydenpidossa tai ystävällisissä suhteissa muihin valtioihin ei ole mitään pahaa. Paitsi jos ystävyysryhmän tapaamisia aletaan käyttää suoraan vaikuttamiseen.

»Tutkan alapuolella on lentänyt yksittäisiä meppejä, jotka ovat olleet tiiviissä yhteyksissä kolmansiin valtioihin ja olleet aika aktiivisesti mukana laatimassa urgency-päätöslauselmia, joita tehtaillaan aina jokaisessa Strasbourgin täysistunnossa», Petri Sarvamaa sanoo.

Kiireellisistä päätöslauselmista äänestetään perinteisesti täysistuntoviikon viimeisenä päivänä. Usein niiden tavoitteena on kiinnittää huomio ihmisoikeustilanteeseen EU:n ulkopuolisissa maissa.

Koska päätöslauselmat tuodaan parlamentin eteen nimensä mukaisesti nopealla aikataululla, niihin ei ole aina aikaa erityisemmin perehtyä. Sisältö voi olla melkein mitä tahansa – esimerkiksi ulkopuolisen valtion toiveiden mukaista.

Kiireelliset päätöslauselmat ja epäviralliset ystävyysryhmät kuvaavat myös laajemmin parlamentin ulkopolitiikan ongelmia, sanoo Sarvamaa.

»Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja David McAllister on huomauttanut useaan otteeseen, ettei ole mitään järjellistä syytä sille, miksei kaikkea parlamentin kanssakäymistä kolmansien valtioiden kanssa hoidettaisi ulkoasiainvaliokunnan tai virallisten maadelegaatioiden kautta.»

Myös Silvia Modig kritisoi kiireellisten päätöslauselmien värittämää ulkopolitiikkaa, josta hänen mukaansa puuttuu yhtenäisyys.

»Ulkopolitiikan pitää olla pitkäjänteistä, maltillista ja ennakoitavaa. Parlamentin ulkopoliittiset lausumat voivat sisältää mitä tahansa. Parlamentti ottaa viikoittain kantoja ulkopolitiikkaan tuulesta riippuen.»

 

Joulukuun skandaalin mukanaan tuoma kuumotus saattaa parhaimmassa tapauksessa kääntyä muutosvoimaksi.

Parlamentin puhemies Roberta Metsola koosti joulukuussa 14 kohdan listan, jota parlamentti käsittelee kevään aikana. Metsolan ehdotukset tarttuvat monipuolisesti lobbaamiseen: Kaikkien parlamentissa työskentelevien tapaamiset pitäisi jatkossa tarkistaa ja julkistaa. Kolmannet maat tulisi listata lobbarirekisteriin. Meppien urasiirtoihin luotaisiin komissaarien tapaan karenssiaika, eivätkä entiset mepit voisi liikkua parlamenttirakennuksessa enää täysin vapaasti.

Helsingin yliopiston Nordström kuvaa listaa kunnianhimoiseksi, mutta pitää uudistusta mahdollisena. »Jos edes osa ehdotuksista menee läpi, edessä on iso muutos.»

Yksi tapa parantaa sisäistä valvontaa olisi myös ilmiantojärjestelmän kehittäminen, jonka myötä parlamentaarikot voisivat ilmoittaa anonyymisti havaitsemastaan epäilyttävästä toiminnasta.

Ennen kaikkea parlamentissa olisi kuitenkin vedettävä selkeät rajat sille, mikä on hyväksyttävää. Jos henkilö pitää korruptiota sopivana eikä siitä rangaista, mikään määrä itsesääntelyä ei korjaa ongelmaa.

Silvia Modig pitää Metsolan ehdotuslistaa suoraselkäisenä mutta suhtautuu kriittisesti tämän tapaan puhua »kolmansien maiden hyökkäyksestä» EU-instituutioihin.

»Ongelmaksi muotoillaan muiden vaikuttaminen – ei se, että vaikuttaminen menee meiltä läpi.»

Kansainyhteisöpäivän juhlavastaanotolla vuonna 2017 vieraiden kanssa seurusteli silloinen kruununprinssi Charles. Kuva: Flickr/Commonwealth Secretariat

 

Britannian toukokuussa kruunattava uusi kuningas Charles III on muodollinen valtionpäämies 15 maassa, muun muassa Kanadassa, Australiassa, Jamaikalla ja Saint Lucialla. Miksi kaukaiset Karibian saaret haluaisivat olla Britannian kuninkaan alamaisia, yliopisto-opettaja Markus Kantola Turun yliopistosta?

»Heikoin kannatus monarkialle ja sille, että Britannian kuningas tai kuningatar on valtion pää, on juuri Karibialla. Tähän vaikuttaa orjuusmenneisyys, johon Britannia liitetään.»

Barbados irtautuikin Kansainyhteisöstä vuonna 2021. Jamaikalla valmistellaan samaa, ja Antigua ja Barbudalla on kaavailtu kansanäänestystä lähivuosille.

Mitään käytännön valtaa Britannialla ei näissä maissa ole. Kansanyhteisön jäsenyys ei tuo maille myöskään suoraa taloudellista etua. Se on lähinnä verkostoitumis- ja keskustelukerho, jossa maat rakentavat kauppasuhteita, Kantola selittää.

Kansanyhteisön hajoaminen alkoi Kantolan mukaan Intian itsenäistymisestä. Pikkuhiljaa suhteet muuttuvat sellaisiksi, että ne liittyvät kulttuuriin tai vaikka urheiluun. Lähteminen voi kuitenkin olla työlästä: tarvitaan kansanäänestyksiä ja perustuslakien muutoksia.

»Ei välttämättä ole kovin suurta intressiä ajaa työtä ja tuskaa vaativaa eroa, jos mikään ei sen myötä muutu.»

Satoja tunteja kertomuksia, kuvaa afganistanilaisten elämästä. Tällaista materiaalia toimittaja Reza Adib sanoo käsittelevänsä parhaillaan tulevaa dokumenttiaan varten.

»Erityisesti naisten kohtalo ja näkymät ovat sydäntä särkeviä», Adib sanoo.

Hän tekee dokumentin raakaleikkausta, mutta työn loppuun saattaminen etenee hitaasti, sillä rahoitusta ei vielä ole – eikä tietoa tulevasta.

Adib on afganistanilaistaustainen toimittaja ja dokumentaristi, joka palasi ensikerran Afganistaniin talibanien kukistuttua 2000-luvun alussa. Hän toimi muun muassa päätoimittajana paikallisella Noorin-kanavalla. Sittemmin Adib on tehnyt dokumentteja, esimerkiksi kreikkalaisten pakolaisleirien korona­arkea käsittelevän ohjelman BBC:lle.

Adib on ollut Suomessa yli kaksi vuotta ja kertoo, että hänen turvapaikkahakemuksensa on korkeimman hallinto-oikeuden käsittelyssä. Adib sanoo mieltävänsä itsensä myös pakolais­aktivistiksi.

Ihmisoikeuspuolustajat ovat olleet näkyvä osa Suomen ulkopolitiikkaa viime vuosina. Sanna Marinin (sd.) hallitus on tehnyt ihmisoikeusperustaista ulkopolitiikkaa, ja vuoden 2020 ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa ihmisoikeuspuolustajille luvattiin »poliittista ja käytännön tukea».

Adibin mielestä Suomi nostaa ihmisoikeus­aktivisteja esiin diplomatiassa, mutta yksittäisten ihmisten kohdalla ihmisoikeudet painetaan taka-alalle.

»Mikä todistaa, että Suomi ajaa ihmisoikeusaktivistien asiaa myös diplomatian ulkopuolella», hän kysyy.

Adib huomauttaa, että Suomen on helppo tuomita vaikkapa Iranin, Venäjän tai Lähi-idän ihmisoikeusoikeusloukkauksia esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Linjan ulottuminen Suomen rajojen sisälle asti on kyseenalaista. Puhetapa muuttuu Suomessa.

Adibin oman kokemuksen mukaan turvapaikkaprosessissa kukaan ei ole kiinnostunut työstä ihmisoikeuksien puolesta. Vaikka siitä kertoisi, sillä ei näytä olevan merkitystä.

»Maahanmuuttoviranomaiset eikä oikeusistuin ole kysynyt mitään ihmisoikeustoiminnastani. Turvapaikkajärjestelmä Suomessa ei anna mitään painoarvoa ihmisoikeus- ja kansalaistoiminnalle.»

Kansalaisjärjestöissä ongelmana pidetään myös sitä, ettei Suomella ole humanitaarista viisumia. Kun ihmisoikeuspuolustaja esimerkiksi Afganistanissa joutuu vaaraan ja pakenemaan nopeasti maasta, humanitaarinen viisumi takaisi joustavan pääsyn Suomeen.

Kansallista humanitaarista viisumia koskevaa hallituksen esitystä on valmisteltu ulkoministeriössä, mutta se ei valmistu tällä hallituskaudella. Esitys voisi olla annettavissa eduskunnalle syksyllä, mikäli uusi hallitus haluaa sitä edistää.

Ulkomaalaisasioihin ja suojeluun liittyvät asiat ovat edenneet järjestöjen mukaan tällä hallituskaudella tahmeasti.

Viimeksi tammikuussa viisumin käyttöönottoa suositeltiin viivytyksettä Naisten ääni -raportissa. Naisjärjestöjen Keskusliitto teettämä selvitys käsitteli Suomen ja Afganistanin välistä yhteistyötä afgaaninaisten näkökulmasta. Selvityksen mukaan moni Suomen kanssa yhteistyötä tehnyt ihmisoikeuspuolus­taja on vaarassa. Naispuoliset aktivistit ovat saaneet turvapaikkoja muun muassa Saksasta, Ranskasta ja Italiasta, mutta Suomeen heillä ei ole ollut keinoa edes päästä.

Ihmisoikeusaktivistit yleisesti ovat saaneet Suomesta suojelua, mikäli toiminta on ollut tarpeeksi »korkean profiilin mukaista», eli turvapaikanhakija on esimerkiksi toiminut johtotehtävissä kansalaisjärjestössä. Ruohonjuuritason työ, vaikkapa oikeustaistelu viranomaisia vastaan, ei takaa automaattisesti suojelua.

»Suomalaiset sulkevat helposti silmänsä ja yliluottavat hallintoonsa, vaikka se tekisi väärin», Adib sanoo. Esimerkiksi syrjinnästä eroon pääseminen vaatii hänestä koko yhteiskunnan muuttumista, eikä se tapahdu hetkessä.

 

Suomi valittiin YK:n ihmisoikeusneuvostoon syksyllä 2021, ja se on ollut yksi konkreettisimmista Suomen ulkopolitiikassaan saavuttamista tavoitteista. Jäsenenä Suomi edistää niin ikään ihmisoikeuspuolustajien osallistumista neuvoston työhön. Osa valtioista pyrkii estämään aktivistien pääsyn neuvostoon ja heitä jopa ahdistellaan yhteistyöstä YK-mekanismien kanssa.

Vuosi sitten Suomi järjesti virtuaalisen sivutapahtuman Afganistanin, Somalian ja Ukrainan naisihmisoikeuspuolustajien työlle. Webinaarin avasi ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr.), joka puhui puolustusministeriössä Mannerheim-maalaus takanaan. Eräänlainen ajankuva sekin.

Päivän kohokohta oli yhteislausuma Meksikon kanssa. Diplomatian megatapahtumia tällaiset webinaarit eivät ole. Youtubessa sen tallennetta on katsottu 190 kertaa.

Työ voi olla uskomattoman hidasta – tai kauniimmin sanottuna pitkäjänteistä.

 

Amnestyn ihmisoikeustyön johtajan Niina Laajapuro katsoo Suomen roolin olevan tärkeä, jotta ihmisoikeusneuvostossa toimii kriisien keskellä maita, jotka suhtautuvat ihmisoikeuksien edistämiseen periaatteellisesti. Hänestä Suomi on tehnyt paljon hyvää työtä, vaikkakin odotetun varovaisesti.

»Ymmärrän, että jäsenenä on seurattava kaikkea tarkkaan ja oltava kanta kaikkeen, mutta olisin toivonut vahvempaa työtä vaikeiden maatilanteiden osalta.»

Maatilanteilla Laajapuro viittaa siihen, että yksi maa, kuten nyt Suomi, nostaisi jonkin toisen valtion ihmisoikeustilanteen neuvoston pöydälle ja alkaisi ajamaan tätä koskevaa päätöslauselmaa tai muun mekanismin perustamista. Taannoin Tanska johti Saudi-Arabiaa koskevaa julkilausumaa, Islanti Filippiinien. Tällaiseen Suomi ei ole ryhtynyt, vaikka mikään ei sitä estä ottamasta johtoroolia.

Laajapuro ihmettelee, onko Venäjän hyökkäyssodan aiheuttama turvallisuuspoliittinen tilanne vaikuttanut Suomen haluun vetää maa-aloitteita.

Egyptistä Suomi teki neuvostojäseny merkittävän kannanoton. Voisiko Suomi siis ottaa maa-aloitteeksi esimerkiksi Egyptin?

»Täytyy pohtia, missä voidaan tuoda lisäarvoa. Harkintaa tehdään, mutta kyse on prosessista», tiiminvetäjä Ann-Mari Fröberg muotoilee vastauksensa. Fröberg vetää ulkoministeriössä Suomen ihmisoikeusneuvostotyötä.

»Olemme aktiivisesti vaikuttaneet siihen, että eri maatilanteet ovat neuvoston agendalla. Esimerkiksi osana EU-maita olemme edistäneet Myanmarin, Valko-Venäjän ja Etiopian maa-aloitteita.»

Fröbergin mukaan turvallisuuspoliittinen tilanne tai Nato-haku ei ole suoraan vaikuttanut Suomen toimintaan ihmisoikeusneuvostossa.

Sekä Fröberg että Laajapuro pitävät ylipäätään saavutuksena, että ihmisoikeusneuvosto on saanut päätöksiä aikaiseksi tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa. Neuvosto on perustanut tutkinnan Venäjän hyökkäyssotaan liittyvistä ihmisoikeusloukkauksista Ukrainassa ja nimittänyt erityisraportoijan setvimään Venäjän ihmisoikeustilannetta. Lisäksi on uudistettu muita mandaatteja ja perustettu Iran-mekanismi tutkimaan maan ihmisoikeustilannetta syksyn väkivaltaisuuksien seurauksena.

Taikasauvoja ne eivät ole. Työ voi olla uskomattoman hidasta – tai kauniimmin sanottuna pitkäjänteistä.

Neuvostossa esiteltiin viime vuonna aloite Xinjiang-keskustelusta, joka olisi käsitellyt Kiinan uiguurivähemmistön ihmisoikeustilannetta. Keskustelua ei tullut, sillä aloite kaatui yhdellä äänellä. Laajapuro pitää kuitenkin hienona, että Suomi oli mukana ydinryhmässä ajamassa sitä.

»Aloitteen hylkääminen yhdellä äänellä oli harmillista, mutta sitä ei kannata ajatella hukkaan heitettynä työnä.»

Laajapuro uskoo, että aloite voi poikia uuden yrityksen. Keskustelun aikaansaamisessa on kyse myös neuvoston uskottavuudesta: voidaanko siellä ylipäänsä käsitellä suurvaltojen ihmisoikeustilanteita. Neuvostossa käydään yhä kovempaa arvokamppailua, kun autoritaariset hallinnot, Kiinan johdolla, pyrkivät muokkaamaan kansainvälistä järjestelmää mieleisekseen lauseke kerrallaan.

 

Varsinaisten ihmisoikeuskysymysten pyörittely on yhä samojen ulko- ja oikeusministeriöiden asiantuntijoiden harteilla. Kehityspolitiikassa ihmisoikeudet ovat olleet peruskauraa jo pitkään.

»Mitä kauemmas liikutaan turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tai kauppapolitiikan suuntaan, sitä vähemmälle puheet ihmisoikeuksista jäävät», Laajapuro sanoo.

Ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa ihmisoikeusperustaisuutta on kuvattu niin, että ennen kaikkia päätöksiä tehdään ihmisoikeusvaikutusten arviointi.

»Se on hyvä alku, mutta ei se tee politiikasta vielä ihmisoikeusperustaista, jos ihmisoikeuksia ei priorisoida», Laajapuro toteaa.

Turvallisuuspolitiikkaa työkseen seuraava tutkija Harri Mikkola sanoo heti alkuun, ettei ole ihmisoikeuksien asiantuntija. Mikkola on tuore ohjelmajohtaja Ulkopoliittisessa instituutin uudessa Suomen ulkopolitiikka, Pohjois-Euroopan turvallisuus ja Nato -tutkimusohjelmassa.

Juha Sipilän (kesk.) hallituksen ulkopolitiikassa tasa-arvo ja ihmisoikeudet olivat lähtökohtana. Se, että ihmisoikeudet kirjattiin nyt väistyvän hallituksen ulkopolitiikan perustaksi, liittyy Mikkolan mukaan vahvasti vasemmistolaisen hallituksen painopisteisiin ja osaksi pohjoismaista perinnettä, joka vaalii monenkeskisyyttä, tasa-arvoa, oikeusvaltioperiaatetta.

Joku voisi sanoa pehmeitä arvoja.

Ruotsin edellinen vasemmistohallitus teki tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia korostavaa feminististä ulkopolitiikkaa, jonka oikeistohallitus sitten hylkäsi. Suomi ei ole julistuksellisuuteen ryhtynyt, vaikka feministinen ulkopolitiikkaa näyttää vilahtelevan arvoliberaalien kansanedustajien ja virkamiesten puheissa.

Geopolitiikassa arvoista on tullut intressejä. Niitä pitäisi ajaa kuin intressejä.

 

Kriisistä šokkiin kulkeneelle Marinin hallitukselle Mikkola antaa ulko- ja turvallisuuspolitiikasta hyvän arvosanan. Se on onnistunut sopeutumaan ennakoimattomiin tilanteisiin, mikä on tarkoittanut myös hallitusohjelmasta poikkeamista esimerkiksi aseviennin periaatteissa.

Joillakin mittareilla voisi jopa sanoa, että vasemmistohallitus harjoitti oikeistolaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa: Suomi hakeutui määrätietoisesti Natoon, syvensi puolustusyhteistyötä entisestään Yhdysvaltojen, Britannian ja muiden pohjoismaiden kanssa, paransi rajaturvallisuutta ja aloitti valmius­lain uudistuksen.

»Nato-optio ei ollutkaan sanahelinää ja tosipaikassa sen lunastaminen oli hallituksen ja presidentin hyvän työn tulosta», Mikkola arvioi. Ratkaisua oli hänestä vaikea edes kuvitella aiemmin, saati sitä, että Suomi veti vielä Ruotsin mukaansa.

Mikkolan mielestä Nato-päätös ja pääministerin kyky irtaantua vanhasta ulkopolitiikan liturgiasta – puhua aiempaa suoremmin Venäjästä – on vapauttanut ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua Suomessa. Se on ollut hänestä tervehdyttävää.

Venäjän hyökkäyssota on myös herätellyt länttä ja suomalaisia siihen, että liberaalin maailman arvoja – demokratiaa, ihmisoikeuksia, rauhaa ja vapautta – ja näitä kannattelevia instituutioita on puolustettava. Ne eivät säily itsestään.

Mikkola muistuttaa, että Nato on puolustusliitto, jonka keskeisin merkitys on pelotteessa.

»Se on puolustuspolitiikkaa eikä Naton ydin ole ihmisoikeuspolitiikassa – ellei ajatella, että ihmisoikeuksien ja läntisten arvojen viimeinen lukko on toimiva puolustus.»

 

Arvot ovat tehneet vahvan comebackin kansainväliseen politiikkaan, katsoo vanhempi tutkija Benjamin Tallis German Council on Foreign Relations -tutkimuslaitoksesta.

Tallisin mukaan pitkästä aikaa liberaalien arvojen merkitys on laajasti tunnustettu: Arvot eivät ole vain sellaisia, »joita olisi kiva olla», vaan ne ovat demokratioiden ulkopolitiikan ja laajemman geopoliittisen strategian perusta. Viimeiset 10–15 vuotta arvot oli unohdettu taustalle, mikä ehti heikentää turvallisuutta.

Muutos näkyy kaikkein parhaiten poliitikoiden kannanotoissa, erityisesti presidentti Volodymyr Zelenskyin mutta toistuvasti myös Ukrainaa voimakkaasti tukevien johtajien puheissa.

Zelenskyi totesi esimerkiksi viime lokakuussa, että »emme saa koskaan lakata puolustamasta vapautta ja demokratiaa, jotta lapsemme ja lapsenlapsemme voivat nauttia vähintään samasta mitä meillä on».

Tätä samantyyppistä viestiä ovat toistaneet monet itäisen Euroopan johtajat siinä missä Sanna Marinkin. Tallis kutsuu heitä »uusidealisteiksi».

»Geopolitiikassa arvoista on tullut intressejä. Niitä pitäisi ajaa kuin intressejä», hän selittää. Isossa kuvassa kyse on maailmanjärjestyksen vahvistamisesta.

Suomen maineesta on mahdoton puhua mainitsematta pääministeriä.

Maailmalla Marin tunnetaan muun muassa nopeista ja napakoista reaktioista, jopa sutkautuksista. »Sota loppuu, kun Venäjä lähtee Ukrainasta», Marin sanoi toimittajille lokakuussa Prahassa.

Koskaan aiemmin suomalaisen poliitikon kansainvälinen näkyvyys ei ole ollut näin suurta, tutkija Harri Mikkola huomauttaa. Suomella on ollut tämän vuoksi kenties astetta enemmän vaikutusvaltaa kuin sille kokonsa puolesta kuuluisi.

Mutta mitä sitten tapahtuu omille arvoille, kun vastassa on autoritaarinen Turkki ja vaakalaudalla Suomen Nato-jäsenyys?

Tallis sanoo ymmärtävänsä Suomen ja Ruotsin välttämättömyyden pysyä hiljaa ratifiointiprosessin ollessa kesken. Vaikka maita pidetään panttivankeina tällä hetkellä, se ei estä sitä, etteikö voitaisi rakentaa sellaista maailmaa, jota halutaan.

»Sitten kun Suomi ja Ruotsi ovat jäseniä niiden kannattaisi työntää Turkkia liberaalimpaan suuntaan tai auttaa Natoa uudistumaan, jotta se pääsisi eroon epädemokraattisista maista.»

Tänä vuonna arvopuheisiin on Tallisin mukaan ilmestynyt myös uusi ulottuvuus: toivo paremmasta huomisesta ja edistyksestä. Monissa länsimaissa toivo eteenpäin menemisestä oli unohdettu.

»Meidän on vauhditettava koko edistysajatusta. Muuten ihmiset eivät välttämättä näe hyötyjä taisteluista, joita käydään arvojen puolesta.»

Jotta oikeuksien ja demokratian edut olisivat konkreettisesti kansalaisten ulottuvilla, sitä varten tarvitaan Tallisin mukaan uudistuksia.

Tätä työnsarkaa riittää Suomen tulevalla hallituksella.

Vaikka seuraavaksi Suomi saisi oikeistohallituksen ja se hylkäisi ihmisoikeusperustaisuuden, on yksinkertaisesti mahdotonta, että Suomi pyörtäisi kaiken ympäri ja alkaisi tekemään ihmisoikeuksien vastaista ulkopolitiikkaa. Kyse on vain julistuksellisuuden tasosta.

Todennäköisesti seuraava hallitus jatkaa samalla linjalla ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Maahanmuuttopolitiikasta ei voi olla varma.  

Juttua varten on haastateltu myös Pakolaisneuvonnan toiminnanjohtaja Pia Lindforsia.

 

Lue myös lähestyvien eduskuntavaalien ennakkojuttu: Kärkipuolueet eivät erotu ulkopolitiikalla

Eduskuntaan valitaan huhtikuun alussa 200 kansanedustajaa.

 

Eduskuntavaalien lähestyessä suurimpien puolueiden ulko- ja turvallisuuspolitiikan ykkösprioriteetista ei ole epäselvyyttä: Nato-jäsenyyttä edistävät niin kokoomus, perussuomalaiset kuin sosiaali­demokraatit.

»Toivottavasti pääsemme Naton jäseniksi mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Ukrainan tukeminen sekä koko Euroopan tasolla että Yhdysvalloista on erityisen tärkeää», sanoo perussuomalaisten puheenjohtaja, kansanedustaja Riikka Purra.

Kannatuskyselyiden kärkikolmikko korostaa turvallisuutta ja puolustusta. Seuraavan hallitusohjelman ulkopoliittisissa kirjauksissa sekä ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa painopiste siirtyy kovaan turvallisuuteen.

»Ulko- ja turvallisuuspolitiikka perustuu aktiiviseen ja aloitteelliseen jäsenyyteen EU:ssa ja Natossa, tiiviiseen yhteistyöhön saman arvopohjan jakavien maiden kanssa sekä monenkeskiseen yhteistyöhön», sanoo kansanedustaja ja ulkoasianvaliokunnan jäsen Elina Valtonen kokoomuksen linjasta.

Sdp:n kansanedustaja, puolustusvaliokunnan jäsen Mika Kari korostaa sääntöpohjaisen monenkeskisen järjestyksen korjaamista. Kansainvälisillä sopimuksilla voidaan tukea edellytyksiä rauhalle sekä demokraattiselle ja aiempaa vakaammalle kehitykselle.

»On sanomattakin selvää, kuinka tärkeää Ukrainan tukeminen on. Suomi on osoittanut tässä johdonmukaisuutta.»

Suomen puolustus vaatii Karin mukaan vahvaa kansallista panostusta pitkällä aikavälillä.

Sdp:n vaaliohjelman mukaan Nato-prosessin ohella Suomen tulee panostaa EU:n yhteiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan, eurooppalaisen turvallisuusarkkitehtuurin kehittämiseen ja Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön merkityksen palauttamiseen. Karin mukaan kyse ei kuitenkaan ole Naton kanssa päällekkäisistä rakenteista.

»Puolustuksen ydin on Natossa. EU:ssa joudutaan arvioimaan Venäjän hyökkäys­sodan vuoksi EU:n oman puolustuspolitiikan fokus.»

 

Purra ja Valtonen nostavat esiin Kiinan. Suhtautuminen on muuttunut kriittisemmäksi.

»Kiinan yhä voimakkaampi nousu on vaatinut jo tällä kaudella vähän kovennettuja äänenpainoja», Purra sanoo.

Valtosen mukaan Kiina­strategiaa on päivitettävä Suomen lisäksi Euroopassa laajemmin. Suhteita sellaisiin autoritaarisiin maihin, joilla on kytköksiä Venäjään ja Kiinaan, on arvioitava uudelleen.

»On selvää, että tämän päivän geopolitiikka ohjaa painotuksiamme esimerkiksi kehitysyhteistyössä ja strategissa kumppanuuksissa», Valtonen sanoo. Tyttöjen ja naisten oikeudet pysyvät ulkopolitiikan ja kehitysyhteistyön keskiössä.

Karin mukaan Kiina-riippuvuuksia on katsottava uudelleen ja mahdollisesti karsittava. Hän myös muistuttaa, että kriisejä on ympäri maailmaa. Niitä on pyrittävä ratkomaan, esimerkiksi YK:n välityksellä, etteivät ne leviä isommiksi globaaleiksi ongelmiksi.

 

Puolueiden väliset erot ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ovat lähinnä painotuksissa. Aiheesta tuskin syntyy edelleenkään kipakoita tv-väittelyitä. Sen sijaan EU-politiikasta nähdään todennäköisesti vääntöä ensin vaaliväittelyissä ja aikanaan hallitusneuvotteluissa.

Purran mukaan EU-politiikassa Suomen on korostettava nykyistä voimakkaammin kansallista turvallisuutta. Se toteutuu osin Nato-jäsenyyden myötä. Hän painottaa, että ensi kaudella Suomen on tehtävä ajoissa vaikuttamistyötä Brysselissä. Tärkeimpinä EU-kysymyksinä hän pitää yhteisvelkaan ja tulonsiirtoihin liittyviä paketteja sekä ennallistamisasetusta.

»Nämä ovat Suomen tulevaisuuden ja taloudellisen itsemääräämisoikeuden kannalta hyvin oleellisia.»

Valtonen nostaa tärkeimmäksi EU-aiheeksi Ukrainan tukemisen – ja edelleen eurooppalaisen turvallisuuden ja puolustuksen rakentamisen. Muutoksia kokoomus tekisi myös unionin talouspolitiikkaan ja rahaliittoon: jokaisen valtion tulisi esimerkiksi vastata omasta velastaan.

»Olemme avoimia kasvu- ja vakaussopimuksen sääntöjen joustavoittamiselle, jos sen rinnalla voimistetaan markkinakuria», Valtonen sanoo.

Eduskuntavaalit pidetään 2. huhtikuuta.

 

Lue lisää Suomen ulkopolitiikasta: Marinin hallituksen ulkopolitiikan tilinpäätös: Jäivätkö ihmisoikeudet koristeiksi?

 


Kolmen suuren ulkopoliittisia linjauksia

Näin kokoomus, perussuomalaiset ja SDP ovat kirjoittaneet ulkopolitiikasta puolue- ja vaaliohjelmissaan.

Poiminta tiivistelmästä

Kokoomus: »Suomen ulkopolitiikan tärkein tehtävä on varmistaa Suomen turvallisuuden ja suomalaisten hyvinvoinnin sekä kaupallisten etujen toteutuminen.»

Perussuomalaiset: »Keskiössä on kansallisen edun turvaaminen. […] Suomen kansallista turvallisuutta ja suvereniteettia ei tule missään olosuhteissa uhrata vetoamalla esimerkiksi ideologisesti värittyneeseen ja laajennettuun käsitykseen ihmisoikeuksista.»

SDP: »Linja on perustunut johdonmukaiseen työhön kansainvälisten sopimusten ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen, voimapolitiikasta pidättäytymisen ja luottamukseen perustuvan maailmanjärjestyksen puolesta.»

Arvot

Kokoomus: »Kokoomuksen tavoitteena on turvallinen Suomi, joka on erottamaton osa läntistä arvo-, talous- ja turvallisuus­yhteisöä. […] Haluamme panostaa kansainvälisen yhteistyön lisäksi vahvaan maanpuolustukseen, sisäiseen turvallisuuteen sekä oikeusvaltion peruspilareihin.»

Perussuomalaiset: »Suomi on historiansa, kulttuurinsa, arvojensa ja yhteiskuntarakenteidensa myötä erottamaton osa läntistä sivilisaatiota ja sivistystä.””Haluamme korostaa Pohjoismaiden välisen yhteistyön merkitystä ja maiden välisiä vahvoja kulttuurisia ja historiallisia siteitä ja pitkälti jaettua yhteistä arvomaailmaa.»

SDP: »EU on Suomelle tärkein taloudellinen ja poliittinen viitekehys. EU vahvistaa hyvinvointia, lisää ihmisten, valtioiden ja yritysten välistä kanssakäymistä sekä edistää universaaleja arvoja: demokratiaa, ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta.»
»Intressipohjainen maailma tarvitsee vastineekseen ihmisoikeuskeskeistä ulkopolitiikkaa. Ihmisoikeuspolitiikka on SDP:n ulkopolitiikkaa.»

Venäjästä sanottua

Kokoomus: »Vahvistamme Suomen rajaturvallisuutta. Varmistamme rahoituksen rajavartiolaitokselle sekä Suomen ja Venäjän välisen raja-aidan rakentamiselle.»

Perussuomalaiset: »Venäläisiä investointeja Suomeen tullaan myös jatkossa yhä tarkemmin seulomaan, vaikka lännen ja Venäjän välit jollain tasolla taas normalisoituisivat.»

SDP: »Pandemian ja Venäjän käynnistämän sodan jälkeen on keskityttävä vahvistamaan Euroopan unionia ja sen toimintavalmiuksia.»

Puolustusmenot

Kokoomus: vähintään 2 % bkt:sta

Perussuomalaiset: yli 2 % bkt:sta

SDP: vähintään 2 % bkt:sta

Kehitys­yhteistyö

Kokoomus: »Harjoitamme strategista, aktiivista ja tehokasta kehitys­yhteistyötä, jolla kehittyviä maita sidotaan sääntöpohjaiseen, ihmisoikeuksia kunnioittavaan kansainväliseen järjestelmään.»

Perussuomalaiset: »Kehitysapua tuleekin myöntää vain ylijäämäisestä budjetista, ja siihen on asetettava nykyistä huomattavasti tarkemmat mittarit ja seurantajärjestelmät kontrolloimaan, että annetusta avusta on aitoa hyötyä, eikä se valu vain kehitysmaiden hallinnon korruptioon.»

SDP: »Suomen on sovitun aikataulun mukaisesti nostettava kehitysyhteistyöpanoksensa 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta. […] vähiten kehittyneille maille kohdennetun tuen nostaminen nopeasti vähintään 0,2 prosenttiin BKTL:sta on keskeistä heikoimmassa asemassa olevien ihmisten auttamiseksi.»

Lähde: Kokoomuksen ja SDP:n eduskuntavaaliohjelmat 2023 sekä Perussuomalaisten ulko- ja turvallisuuspoliittinen ohjelma 2022.

Historia tuntee kolme demokraattisten valtioiden syntyaaltoa, joista viimeisin 1900-luvun lopulla loi demokratioita muun muassa Itä- ja Etelä-Eurooppaan sekä Latinalaiseen Amerikkaan. Uudella vuosituhannella aalto kääntyi. 2010-luvulla on nähty globaalisti demokratian taantumista ja autoritaarisuuden vahvistumista.

Olemmeko menossa kohti demokratian vai autoritaarisuuden aikakautta? Tätä pohtivat Harvardin yliopiston hallinnon professori Steven Levitsky ja Toronton yliopiston politiikan tutkimuksen professori Lucan Way tuoreessa kirjassaan Revolution and Dictatorship, jossa he analysoivat historiallisesti 13:a autoritaarista valtiota.

Kirjan mukaan autoritaarinen hallinto tarvitsee kestääkseen yhtenäisen eliitin, voimakkaan ja uskollisen väkivaltakoneiston sekä heikon ja jakautuneen opposition. Näin voidaan estää eliitin sisäisten jakolinjojen synty, tukahduttaa kriittisiä mielenilmauksia, heikentää opposition kykyä mobilisoida kansalaisia sekä torjua väkivaltaiset vallankaappaukset.

Kiina, jonka kommunistinen puolue täytti juuri 100 vuotta, on kirjoittajien mukaan oppikirjaesimerkki kestävästä autoritaarisesta valtiosta. Maassa ei ole nähty eliitin sisäisiä konflikteja puolueen uudella valtakaudella, maan asevoimat ovat tiukasti puolueen ohjauksessa, ja kriitikoita rajoitetaan kontrolloimalla sanan- ja kokoontumisvapautta.

Nämä »kestävän autoritaarisuuden pilarit» eivät yksin määritä hallinnon pitkäikäisyyttä, vaan merkitystä on myös sillä, kuinka keskitetty valta syntyy. Kirjan mukaan pitkäikäisimmät autoritaariset valtiot syntyvät vallan­kumouksesta eli vanhan hallinnon kaatamisesta, joka muuttaa radikaalilla tavalla valtiota ja yhteiskunnan kulttuurista perustaa.

Autoritaaristen hallintojen menestys perustuu paradoksaalisesti niiden vastustukseen. Esimerkiksi Kiinan vuosien 1966–1976 kulttuurivallankumouksen väkivaltaisuudet tai vuoden 1989 Tiananmenin aukion mielenosoitukset lujittivat kommunistisen puolueen valtaa. Pelko epävakaudesta tiivisti eliitin rivejä ja motivoi rakentamaan entistä voimakkaampia turvallisuuskoneistoja.

 

Pitkän linjan tutkija, 90-luvulla Venezuelan kauppa- ja teollisuus­ministerinä toiminut Moisés Naím tarkastelee kirjassaan The Revenge of Power kylmän sodan jälkeen syntyneitä autoritaarisia hallintoja, jotka ovat saaneet alkunsa populistisen johtajan vaalivoittoa seuranneesta hyökkäyksestä liberaaleja instituutioita kuten oikeus­valtiota ja riippumatonta mediaa vastaan.

Kirjan ydinteesin mukaan autoritaarisuus – rajoittamaton ja keskitetty valta – ei ole hallintotapana muuttunut, mutta keinot hankkia ja ylläpitää valtaa ovat. Naím kutsuu tätä autoritaariseksi strategiaksi, joka koostuu kolmesta osatekijästä: populismista, polarisaatiosta ja totuudenjälkeisestä politiikasta.

Populismilla hän tarkoittaa politiikanteon tapaa, jossa johtaja väittää edustavansa kansan todellista ääntä vanhaa eliittiä vastaan. Populistinen retoriikka saa parhaiten vastakaikua ristiriitojen jakamissa yhteiskunnissa ja totuudenjälkeisessä poliittisessa kulttuurissa, jossa tunteisiin ja mielipiteisiin vetoamisen merkitys korostuu faktojen kustannuksella.

Noustuaan strategian avulla valtaan, seuraava askel on vallan keskittäminen. Se tapahtuu asteittain muuttamalla puolueetonta lainsäädäntöä omalle hallinnolle edulliseksi, rajoittamalla vapaan median toimintaa ja manipuloimalla yleistä mielipidettä. Kun lopulta oikeuslaitoksen riippumattomuutta horjutetaan ja poliittisten vastustajien toimintamahdollisuuksia aletaan tukahduttaa, ollaan jo pitkällä vallan keskittämisen tiellä.

 

Teokset käsittelevät keinoja, joilla autoritaariset hallinnot ylläpitävät valtaansa. Kun 2000-luvulla demokratioiden määrä on vähentynyt ja autoritaaristen valtioiden määrä on kasvanut, on kiinnostava kysymys, jatkuuko trendi ja millaiset autoritaariset valtiot osoittautuvat kestävimmiksi.

Vaikka monet autoritaariset hallinnot romahtivat kylmän sodan aikana, osa vallankumouksesta syntyneistä autoritaarisista maista säilyi. Näitä ovat esimerkiksi Kiina, Kuuba ja tietyin varauksin Venäjä Neuvostoliiton seuraajana.

Uusilla autoritaarisilla hallinnoilla ei usein ole vallankumouksellista alkuperää, mutta niillä on erilaisia kestävän autoritaarisuuden ominaisuuksia. Naímin analysoimissa valtioissa, kuten Orbanin Unkarissa tai Erdoğanin Turkissa, vallanpitäjät on valittu vaaleilla, mutta hallinnot ylläpitävät valtaansa rajoittamalla lehdistöä, kansalaisyhteiskuntaa ja oikeusvaltiota.

Levitsky ja Way katsovat Neuvostoliiton hajoamisen johtuneen viimekädessä sosialismin ja autoritaarisuuden tappiosta liberaalille demokratialle ja markkinataloudelle yhteiskuntamallien välisessä kilpailussa. Kansalaiset halusivat muutosta. Voikin olla, että autoritaarisuuden leviämistä torjutaan parhaiten pitämällä huolta läntisen yhteiskuntamallin vetovoimasta ja demokratioiden kanssa tehtävän yhteistyön hyödyllisyydestä.

Jää nähtäväksi, millaista aineistoa Ukrainan sota tarjoaa sotien merkityksestä autoritaaristen hallintojen asemalle ja millaiset autoritaariset maat osoittautuvat kestävimmiksi. Toivoa sopii, että kuohunnan jälkeen näemme demokratian neljännen aallon.


Steven Levitsky & Lucan Way: Revolution and Dictatorship. The Violent Origins of Durable Authoritarianism. Princeton University Press 2022, 656 s.

Moisés Naím: The Revenge of Power. How Autocrats Are Reinventing Politics for the 21st Century. St. Martin’s Press 2022, 320 s.

Mikään matto tai maljakko ei ole sattumaa. Suomen edustustot ulkomailla pyritään sisustamaan niin, että kävijä kokee tulleensa Suomeen.

»Edustustilojen sisustuksen on tuettava ulkopolitiikan tavoitteita», sanoo ylitarkastaja, tiiminvetäjä Elina Kangas-Kauppinen. Hän vastaa ulkoministeriössä edustustojen sisustamisesta.

Kangas-Kauppisen mukaan erityisesti nyt on tärkeää korostaa ympäri maailmaa sisustamisenkin keinoin, millainen yhteiskunta Suomi on.

Edustustilat saattavat olla vierailijoille ainoa kosketuspinta Suomeen. Toisaalta sisustuksen pitää myös puhutella paikallisia, sopia paikalliseen kulttuuriin ja rakennuksen arkkitehtuuriin.

Viime vuosina Kangas-Kauppinen on suunnitellut esimerkiksi Oslon ja Singaporen lähettiläiden virka-asuntojen sisustuksia. Oslon sisustuksessa Kangas-Kauppinen korosti luontoa, joka yhdistää Suomea ja Norjaa. Sisustukseen esimerkiksi teetettiin puupaneelia, johon työstettiin suomalaisen saariston muotoja.

Muovikukka, tanskalaiset valaisimet ja kiehkuraiset antiikkikalusteet väistyivät tarkoin mietittyjen suomalaisten designhuone­kalujen ja -esineiden tieltä. Sisustus seuraa ajan trendejä ja uudistuksilla korostetaan myös sitä, ettei Suomi ole jämähtänyt edellisille vuosi­kymmenille.

Singaporen residenssin aula.

»Lasilinnut ja Aalto-vaasit ovat osa identiteettiämme. On kuitenkin tärkeää luoda myös uutta, eikä kaiken ei tarvitse olla valmiita sisustustuotteita – pöytiä ja tuoleja», Kangas-Kauppinen sanoo. Hänen mukaansa Suomessa piilee paljon hyödyntämätöntä design-osaamista ja tarjonta laajenee koko ajan.

Perinnekorujen mallien mukaan voisi syntyä näyttäviä sisustuselementtejä seinälle. Paperikoneen graniittisista teloista voisi jalostaa pöydän jalat, jolla tulisi samalla viestittyä Suomen metsäteollisuudesta, hän kuvailee.

 

Kazakstanissa paikallinen nykyestetiikka eroaa paljon suomalaisesta. »Astanan suurlähettilään virka-asunnon sisustuksessa etsittiinkin sisustukseen kulttuuriemme välistä yhteyttä perinteisen paimentolaisestetiikan kautta. Jurtasta ja kodasta tuttu seinien koristeluperinne muuntautui ruokasalin kiertäväksi moderniksi seinävaatteeksi.»

Sisustukset suunnitellaan kestämään aikaa, mutta niiden ei tarvitse olla tylsiä. Kangas-Kauppinen sanoo huomanneensa, että suomalaiset pitävät väreistä mutta ovat arkoja käyttämään niitä kodeissaan.

»Edustustoissa nykyhetken värikkäämmät kuosit ovat herättäneet erittäin paljon positiivista huomiota sekä suomalaisissa että paikallisissa vierailijoissa. Tarinat sisustuksen takana toimivat myös oivana keskustelunavauksena.»

Seuraavaksi Kangas-Kauppisen ja muiden suunnittelijoiden pöydällä ovat muun muassa Prahan ja Ankaran virka-asuntojen sisustusten uusiminen.

 

 

Näillä paikoilla edistetään Suomen ulkopoliitiikka, vientiä ja maakuvaa.

Riian edustustiloihin laitettiin myös värikästä tapettia.Kangas-Kauppisen mukaan kalusteita pyritään kierrättämään edustojen välillä sisustuksia uusittaessa. Monissa paikoissa myös historialliset rakennukset tai tilat antavat reunaehtoja sisustukselle. Kuva on Riiasta.Singaporen virka-asunnon oleskelutiloja.Puu, ryijyt ja lasilinnut pitävät pintansa.Kaukasuksella sijaitseva Dagestanin tasavalta on yksi pahiten sodassa tappioita kärsineistä Venäjän alueista. Kuva: Alexander Novikov/Wikimedia Commons

 

Kesäkuussa 2021 Venäjän Kaukoidässä sijaitsevan syrjäisen Magadanin kaupungin pormestari Juri Grišan valitti, ettei kaupunki pysty enää ylläpitämään elintärkeitä peruspalveluita, jos sen väkiluku laskee alle 85 000 asukkaan.

Magadan on samannimisen alueen pääkaupunki, ja kyseisellä alueella Venäjällä väestön väheneminen on nopeinta. Asukkaita on tällä hetkellä 91 000, eli kaupunkia uhkaa jo lopullinen näivettyminen.

Väestötieteilijät ja paikallishallinnot varoittavat aavekaupungeista ja -kylistä. Pääsyy väestökatoon on alhainen elintaso ja tulevaisuudennäkymien puute.

Venäjä on tyyppiesimerkki ikääntyvästä yhteiskunnasta, jossa työikäinen väestö vähenee nopeasti. Länsimaiden ikääntyviin yhteiskuntiin verrattuna Venäjän väestökato on kuitenkin kiihtymässä.

Maan omien ennusteiden mukaan vuoteen 2030 mennessä yli 60 prosenttia työntekijöistä on yli 40-vuotiaita. Työvoiman kokonaismäärä vähenee lähes kolmella miljoonalla ihmisellä. Valtion tilastopalvelu Rosstat raportoi samansuuntaisia trendejä: vuodesta 2017 vuoteen 2021 työvoiman määrä laski 76,2 miljoonasta 75,3 miljoonaan eli 935 000:lla.

Valtion toimet, kuten eläkeiän nosto vuonna 2018 ja ensimmäisen lapsen syntymän tukeminen vuonna 2021 kertaluontoisella maksulla eli niin sanotulla äitiyspääomalla, eivät parantaneet tilannetta.

 

Viimeisten kolmen vuosikymmenen ajan käynnissä on ollut valtava muuttoliike suuriin kaupunkeihin. Vain tärkeimmät kaupungit Moskova ja Pietari ympäröivine alueineen voivat kehua jatkuvalla väestönkasvulla. Kaliningrad, Tjumen Siperiassa sekä Krasnodar etelässä ovat niin ikään alueita, joilla väestö kasvaa.

Myös Pohjois-Kaukasuksen väestö kasvaa vauhdilla. Syntyvyys on suurinta Dagestanin tasavallassa, jonka väestöstä suurin osa on islaminuskoisia ja jossa perheissä on tyypillisesti paljon lapsia. Se on myös yksi Venäjän köyhimmistä ja vähiten kaupungistuneista alueista.

 

Kartta: Kauko Kyöstiö

 

On selvää, että väestökehitys pahentaa sosioekonomista epätasa-arvoa alueiden ja etnisten vähemmistöjen kesken. Pohjois-Kaukasusta vaivaava korkea työttömyys ajaa nuoria suuriin kaupunkeihin, joissa he kohtaavat piileviä etnisiä hierarkioita.

Kaksi tekijää voi hieman kirkastaa synkkiä väestönäkymiä: maahanmuutto ja teknologiset läpimurrot.

Jälkimmäisten odotetaan parantavan työn tuottavuutta. Toisaalta sodan alettua Venäjän työmarkkinat ovat houkutelleet entistä vähemmän Keski-Aasiasta muuttavia ihmisiä, sillä heillä on todellinen riski tulla lähetetyiksi taisteluihin. Samalla kansainväliset pakotteet rajoittavat teknologisten innovaatioiden hyödyntämistä.

Johtava väestötieteilijä Aleksei Rakša on kuitenkin muistuttanut, että työn tuottavuudella on historiallisesti ollut taipumus parantua riippumatta ulkoisista tekijöistä, mikä voi ajan mittaan tasoittaa työvoiman vähenemisen ja ikääntymisen vaikutuksia.

 

Tavalla tai toisella virtahepona olohuoneessa on Ukrainassa riehuva sota, joka on vaikuttanut kahteen tekijään: kuolleisuuteen ja maastamuuttoon.

Koronaviruspandemian vuoksi ylikuolleisuus Venäjällä oli jopa 600 000 vuonna 2021. Silti pandemia vain hieman kiihdytti meneillään olevaa väestökatoa. Ukrainassa taisteluissa kuolleiden määristä ei valitettavasti ole luotettavia tilastoja, sillä Venäjän viranomaisilla on tapana vähätellä tappioita ja antaa kansalleen harhaanjohtavaa tietoa sodan kulusta.

Riippumaton uutissivusto Mediazona on kertonut avoimiin lähteisiin perustuen, että vuoden 2023 tammikuun loppuun mennessä vahvistettuja kuolonuhreja oli 12 538. Venäjän hallitus on myöntänyt vain 5 937 sotilaan kuolleen, kun taas länsimaiset arviot ovat sadantuhannen luokkaa.

Kuolleita on suhteettoman paljon tietyiltä alueilta kuten Krasnodarista, Burjatiasta ja Dagestanista.

Tähän mennessä sodasta johtuvan ylikuolleisuuden vaikutus ei ole tuntunut työmarkkinoilla eikä yhteiskunnassa laajemmin. Huonosti organisoidut sotatoimet ja liikekannallepanot johtavat kuitenkin koviin tappioihin: väestötieteilijöiden arviot vaihtelevat kymmenistätuhansista jopa satoihintuhansiin vuonna 2023.

Helmikuun 2022 jälkeen arviolta 700 000 ihmistä on lähtenyt Venäjältä pysyvästi. Talouslehti Forbesin esittämät luvut ovat 350 000–1 000 000. Venäjän hallinto ei ole vahvistanut näitä lukuja.

Joka tapauksessa kilpailukykyisin, kansainvälisin ja pätevin työvoima on jättänyt Venäjän. Muuttajista valtaosa oli töissä IT-alalla ja muilla talouden kärkialoilla. Tällainen muuttoaalto merkitsee tietysti silkkaa inhimillisen pääoman menetystä.

Romahtaako Venäjän talous maastamuuton seurauksena? Ei. Venäjän kotimaan markkinat voivat korvata puutteita maahanmuuton ja oman työvoiman avulla.

Venäjän talous selviytyy kyllä jotenkuten, mutta se tapahtuu elintason ja käytettävissä olevien reaali­tulojen kustannuksella. Tämä johtuu pikemminkin pakotteista ja kaupan kutistumisesta kuin maastamuutosta.  

Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.

 

Lue lisää väestöteemasta UP-lehdestä 1/2023: Ikäkriisi leviää maailmalla – romahtaako talous ja loppuvatko sodat, kun väestö vanhenee?

»Ei kukaan ole kysynyt minulta, minkä valtion kansalaiseksi haluan syntyä. Minä olen pasifisti ja tulin tänne puhumaan dialogista, mutta turhalta tuntuu», Chonon Bensho sanoo kirjakaupan etuosasta. Yleisö tuijottaa häntä vakavana.

»Istun sen tiedon päällä, jonka esivanhempani opettivat. He opettivat ihmisten, kasvien, eläinten ja henkien välistä kunnioitusta. Mutta tänne tullaan huutamaan», koko elämänsä Perun Amazonin sademetsäkylässä asunut Bensho sanoo katkerasti.

Hän on shipibo-konibo-xetebo-kansaan kuuluva kuvataiteilija, joka on hiljattain voittanut tärkeän taidepalkinnon ja tullut Madridiin luennoimaan työstään. Hetkeä aiemmin luento kuitenkin katkesi aggressiiviseen mielenosoitukseen, kun joukko perulaisia naisia nousi penkeistään ja huusi täysin voimin: »Alas diktatuuri!»

Naisilla oli syynsä raivoon: kotimaassa on meneillään väkivaltainen poliittinen konflikti, jonka pelätään luisuvan jopa sisällissodaksi. Sanat oli suunnattu paikalla olleelle suurlähettiläälle, joka ei ole tuominnut poliisiväkivaltaa.

Bensho ei kannata autoritaarista nykyhallintoa, mutta tilanne kuvastaa kotimaan ilmapiiriä, hän sanoo välikohtauksen jälkeen.

»Mielenosoittajat eivät halunneet kuulla mielipidettäni, enkä ole yllättynyt.»

Chonon Bensho sanoo, ettei voi puhua kaikkien yhteisöjen puolesta, mutta hän korostaa vuoropuhelua.

»Jokaisen puun takana on eläin ja jokaisella rungolla kävelee jokin hyönteinen. Menetämme ne, jos poltamme puun pois tai taitamme oksan, jonka sisällä kasvin henki asuu. Siksi täytyy opetella elämään yhdessä.»

 

Alkuperäiskansojen oikeudet ja luonnon hyvinvointi kietoutuvat yhteen. Jos Amazonia häviää, sen kulttuurit ovat vaarassa hävitä. Jos kulttuurit häviävät, myös Amazonian tärkeimmät suojelijat ovat poissa. Alkuperäiskansojen hallinnoimilla tai asuttamilla alueilla luonto on nimittäin säilynyt parhaiten.

Maailman luonnonvarainstituutin WRI:n mukaan Amazonian alkuperäiskansojen hoitamat metsät olivat vahvoja nettohiilinieluja vuosina 2001–2021, jolloin ne poistivat yhteensä 340 miljoonaa tonnia hiilidioksidia ilmakehästä vuosittain. Se vastaa Britannian vuotuisia fossiilisten polttoaineiden päästöjä.

Alkuperäiskansojen alueilla metsät ovat monimuotoisempia ja terveempiä, minkä vuoksi ne sitovat hiiltä tehokkaasti. Valtakulttuurin hallinnoimilla alueilla sademetsät ovat sen sijaan rappeutuneet ja harventuneet, jolloin ne alkavat päästää hiiltä. Tilanne toki vaihtelee eri maiden välillä: esimerkiksi Bolivian ja Perun alkuperäiskansojen hallinnoimat metsät ovat huonommassa kunnossa kuin vastaavat metsät Brasiliassa.

Elonkirjon eli luonnon monimuotoisuuden säilyminen liittyy osaltaan alkuperäiskansojen elämäntapaan, jossa korostuvat vastavuoroisuuden periaatteet: ihminen on osa luontoa, minkä vuoksi luonnonvaroja pitää käyttää kohtuudella. Useissa alkuperäiskielissä ei edes erotella toisistaan sanoja »ihminen» ja »luonto».

Valtakulttuurin ajattelussa Amazonia nähdään kuitenkin eräänlaisena eldoradona, ehtymättömänä raaka-ainevarastona, josta kukin voi ottaa omansa.

»Madre de Diosin provinssin kuvernööri pidätettiin hiljattain, koska hän oli sotkeutunut laittomaan kaivostoimintaan. Amazonia on kuin villiä länttä. Siellä tehdään mitä huvittaa.»

Näin kuvailee perulainen, nykyisin Britanniassa asuva David Alegria Meneses Perun tilannetta videopuhelussa. Hän opiskelee ympäristönsuojelua Cambridgen yliopistossa ja on työskennellyt Amazonialla useissa eri kansalaisjärjestöissä. Hän tuntee poliittisen tilanteen hyvin.

Alegria tiivistää ongelman: sadat alkuperäiskansat ovat asuneet Amazonialla vuosi­tuhansia, mutta heidän kotialueidensa luonnonvarat – kuten öljy, kaivannaiset ja maakaasu – ovat kansallisvaltioiden varallisuuden perusta. Amazonia on täynnä sosiaalisia konflikteja valtion, yritysten, mafioiden ja alkuperäiskansojen välillä, ja suurin osa kansalaisjärjestöjen työstä liittyi neuvotteluihin kaivos- ja öljy-yhtiöiden kanssa.

 

Peruskysymys on, kenelle maa kuuluu. Valtio myöntää toimiluvat yrityksille, mutta alkuperäiskansoilla on tunnustettu oikeus perinteiseen elämäntapaansa. Heitä on kuultava ennen tuotantolaitoksen pystyttämistä, ja monet kansainväliset sopimukset velvoittavat tähän.

»Erittäin usein yhteisön johtaja on käynyt vain ala-astetta vastaavan oppimäärän. Hänellä on vastassaan suuryritysten juristit, jotka tulevat kylään paperit salkussaan. Miten tällaisessa valtasuhteessa neuvottelet kaivosvarauksista», Alegria kysyy.

Kulttuuri- ja kielimuurin vuoksi yhtiön palkkalistoilla on oltava puolueeton neuvottelija – mielellään antropologi – joka vahtii yritysvastuuta.

Korruptio istuu kuitenkin syvällä.

»En mainitse kaivosyrityksiä nimeltä, mutta yleensä tehtävään on nimetty joku johtajan veljenpoika.»

Sama ilmiö näkyy Perun ympäristöministeriössä, joka vastaa metsien suojelusta.

»Moni tuntemani pitkäaikainen asiantuntija otti lopputilin, kun presidentti nimitti ministeriön täyteen kavereitaan, jotka eivät ymmärrä ympäristöasioita. Sinne ei oikein jäänyt päteviä jäljelle.»

Aina kyse ei ole väärinkäytöksistä vaan eurosentrisestä lähestymistavasta, jolla on juuret kolonialismissa. Espanjan hallitsemissa siirtomaissa yhteiskunta perustui etniselle hierarkialle, jossa ylimpänä oli eurooppalaissyntyinen eliitti. Kruunu pakotti alkuperäiskansat ja afroväestön pakkotyöhön.

Edelleen Etelä-Amerikan kongresseissa alkuperäiskansoilla on harvoin muodollista valtaa äänestää heitä koskevista asioista. Siksi tieto Amazonian todellisuudesta ei tavoita pääkaupunkia.

Alegria kertoo Perun ympäristöministeriön kunnianhimoisesta suojeluhankkeesta, joka meni metsään. Siinä Amazonian yhteisöille maksettiin avustusta ekosysteemipalveluiden tuottamisesta eli elinympäristönsä suojelemisesta.

»Yhteisöthän tästä riemastuivat. Mutta kukaan ei kouluttanut johtajia siihen, miten avustusvaroja pitää käyttää ja miten raportointi tapahtuu.» Johtajien tyrmistykseksi avustus katkesi siihen.

Alegria muistuttaa, ettei yhteisöjen perinteistä tietotaitoa voi pitää vain välinearvona, joka auttaa luonnonsuojelussa. Ihmisoikeuksien kunnioittaminen on itseisarvo. Hänen mukaansa ensin pitäisi parantaa huonoa kansallista koulutusjärjestelmää, jotta oikeudet voivat toteutua. Nykyisin monien yhteisöjen työikäiset ihmiset hakeutuvat töihin laittomille kaivoksille, sillä niihin pääsee töihin matalalla koulutuksella ja niissä tienaa hyvin.

Puutteellisen koulutuksen vuoksi kansalaisjärjestöjen antama tuki ja oikeusapu on yhteisöille ensiarvoisen tärkeää. Järjestöt auttavat yhteisöjä muun muassa hakemaan korvauksia jo sattuneista ympäristötuhoista.

Niitä on paljon. Pelkästään Perun puoleisella Amazonialla on vuodesta 1997 lähtien tapahtunut 600 öljyvuotoa, jotka ovat turmelleet suuria alueita ja muun muassa saastuttaneet joet ja yhteisöjen juomavedet.

Korruptio kukkii oikeuslaitoksessa, ja yritykset jäävät helposti ilman sanktioita. Toisaalta laajat metsäalueet ovat vaikeakulkuisia, joten viranomaisten on vaikea valvoa tilannetta, vaikka tahtoa löytyisikin.

 

Laillisen elinkeinotoiminnan lisäksi Amazoniaa pitkin risteilee rikollisryhmiä, jotka trokaavat maata ja puuta, käyvät kokaiinikauppaa, salakuljettavat eläimiä ja perustavat kaivoksia omine lupineen. Rikollisuus aiheuttaa merkittävää metsäkatoa. Etenkin huumemafiat kaatavat metsää kokaviljelmien, huumelaboratorioiden ja helikopterikenttien tieltä.

Siellä missä viranomaisen valvova silmä katsoo toisaalle, alkuperäiskansojen johtajat ovat alkaneet puolustaa maitaan henkensä kaupalla. Eräs tunnetuimmista ympäristönsuojelijoista on perulainen Liz Chicaje, bora-kansaan kuuluva luonnonsuojelija.

Historia toistaa itseään, sillä myös Chicajen isovanhemmat kamppailivat sata vuotta aikaisemmin samojen kysymysten parissa. Tuolloin Amazonian villissä lännessä oli meneillään kumibuumi, ja paikallisia yhteisöjä lahjottiin, houkuteltiin tai pakotettiin kumipuuplantaaseille työvoimaksi.

Nykyisin vastassa on laittomia kaivoksia ja kokaviljelmiä. Chicajen niskaan on satanut sekä uhkauksia että lahjontayrityksiä, kun hän on ilmiantanut laittomuuksia viranomaisille. »Kaivosherrat soittelivat minulle ja lupasivat ostaa auton tai veneen, jos olen hiljaa», hän kertoi El País -lehdelle.

Amazonia on kuin villiä länttä. Siellä tehdään mitä huvittaa.

Hänen tyrmistyksekseen pahimmat uhkaukset tulivat kuitenkin naapuriyhteisöistä. Muutamissa kylissä alkuperäiskansojen johtajat olivat liittoutuneet kaivosmafioiden kanssa.

»Se oli ämpärillinen kylmää vettä niskaan», Chicaje kertoi. Hän painotti, että alueelle tarvitaan kunnollisia työpaikkoja, jotta yhteisöt eivät myy periaatteitaan.

Chicaje otti tappouhkaukset todesta, sillä vuosina 2016–2021 Brasilian, Kolumbian, Ecuadorin ja Perun Amazonialla murhattiin 58 ympäristönsuojelijaa. Valtaosa heistä oli alkuperäiskansayhteisöjen johtajia, jotka ilmiantoivat kotialueillaan tapahtuvia laittomuuksia. Suurin osa tapauksista on yhä selvittämättä.

Bora-kansa sai kuitenkin erävoiton, sillä Liz Chicajen kampanjoinnin myötä Loretoon perustettiin yli 800 000 hehtaarin kokoinen Yaguasin kansallispuisto. Se on rauhoitettu kaikelta ihmisen toiminnalta ja aluetta valvotaan aktiivisesti. Chicaje sai arvostetun kansainvälisen Goldman-ympäristönsuojelupalkinnon ponnisteluidensa vuoksi.

 

Pieni kulma Amazoniasta sijaitsee itäisen Bolivian alueella.

Kun sademetsässä oli laajoja metsäpaloja vuonna 2019, presidentti Evo Morales oli todennäköisesti tyytyväinen. Hän ei pitänyt kiirettä sammutuslentokoneiden lähettämisessä, sillä kulotettu maa on hyvää karjalaidunta.

»Moralesin hallintokaudella valtapuolue MAS liittoutui sademetsäalueen varakkaan eliitin kanssa, joka elää lihakarjabisneksestä», sanoo globaalin kehitystutkimuksen akatemiatutkija Eija Ranta. Hän on perehtynyt globaaleihin kansanliikkeisiin, etenkin Boliviaan.

Vaikka autoritaarisesti valtakauttaan pidentänyt Morales puhui mielellään »Äiti Maan oikeuksista», tosiasiassa hän ei suojellut sademetsää tuholta. Päinvastoin.

Ranta selittää Latinalaisen Amerikan ympäristöpolitiikan suuria linjoja Bolivian esimerkin kautta. Perusteet luonnonvarojen kestämättömään käyttöön luotiin kolonialismin aikana, mutta 1990-luvun kehityspolitiikka johti osaltaan nykyisiin ongelmiin.

Globaalin etelän valtiot joutuivat silloin noudattamaan Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston määrittämää kehityspolitiikkaa, niin sanottuja rakennesopeutusohjelmia. Näitä kehitystutkijat ovat kritisoineet ankarasti.

Talouskuriohjelmat ohjasivat leikkaamaan julkista sektoria ja avaamaan markkinoita vastineeksi ulkomaanlainoista. Ulkomaiset yhtiöt saivat tulla hyödyntämään raaka-aineita, jotka menivät pitkälti vientiin. Ympäristön kestävyydestä ei välitetty. Tätä talousmallia kutsutaan ekstraktivismiksi, ja valtiot ovat sittemmin itse jatkaneet tätä politiikkaa.

»Bolivian nykyinen hyvinvointipolitiikka perustuu ekstraktivismille.»

Rannan mukaan ekstraktivismi vahvistui Etelä-Amerikassa 2010-luvulla, kun mantereen yli pyyhkäisi vasemmistolaisten hallitusten aalto. Sosiaalipoliittiset ohjelmat kuten tulonsiirrot rahoitettiin luonnonvaroilla, sillä alueen valtioiden verotulot ovat usein melko mitättömät. Boliviassa hallitus ohjasi maan sisäistä muuttoliikettä karuilta Andien maanviljelysalueilta viljavalle sademetsäalueelle. Myös Brasilia on tehnyt samantyylistä politiikkaa.

Bolivian hallitus määritteli myös alkuperäiskansastatuksen uudelleen, jotta yhä useampi sai perinteisen maankäyttöoikeuden Amazonian alueelle. Amazonian alkuperäiskansojen järjestöt kritisoivat aktiivista kolonisaatiopolitiikkaa, jonka myötä metsäkato paheni. Hallinto alkoi kuitenkin tukahduttaa itsenäisiä kansanliikkeitä. Samalla Bolivia paradoksaalisesti julistautui »plurietniseksi» valtioksi ja korosti ympäristön oikeuksia juhlapuheissa.

Valtapuolue MAS perusti merkittävimmän Amazonian alkuperäiskansoja edustavan järjestön tilalle oman rinnakkaisjärjestönsä. Sen luottamushenkilöt puolue itse valitsi.

»Se on sama kuin jos demarihallitus perustaisi Saamelaiskäräjien rinnalle oman organisaation, nimittäisi sinne vain SDP:n jäseniä ja ohjaisi kaiken rahoituksen sinne», Ranta vertaa.

Rannan haastattelemien autonomisten kansanliikkeiden johtajat ovat peloissaan, koska pienviljelijät sekä paikallispoliitikot uhkailevat heitä. Hallitus edisti pienviljelijöiden muuttoa alueelle. Autoritaarisuus on muuallakin Latinalaisessa Amerikassa lisääntynyt viime vuosina, ja se linkittyy ekstraktivismin kiihtymiseen.

 

Perulaisaktivisti Chonon Bensho puhui yleisölle madridilaisessa kirjakaupassa. Kuva: Kukka-Maria Ahokas

Autoritaarisuuden ja ekstraktivismin yhdistelmään vaikuttavat monet syyt. Ranta kertoo, että esimerkiksi perinteisten kehitysyhteistyön rahoittajien kuten EU:n rooli on kutistunut. Kehittyvien maiden uudet rahoittajat, kuten Kiina tai Intia, eivät vaadi demokratiaa, ihmisoikeuksia tai kansalaisvapauksia. Etelän kansalaisjärjestöillä ja yhteiskunnallisilla liikkeillä on täten yhä harvempia tukijoita.

Lisäksi yksityisen sektorin rooli korostuu kehityspolitiikassa aiempaa enemmän. Siihen liittyy ongelmia, sillä taloudellisen ja poliittisen eliitin intressit sekoittuvat toisiinsa. Rannan mukaan yksityiksiä yrityksiä pitäisi velvoittaa kunnioittamaan ihmisoikeuksia ja demokratiaa toiminnassaan, sillä nyt velvoitteet koskevat lähinnä valtiollisia toimijoita ja järjestöjä.

Nyt EU-komissio valmistelee uutta yritysvastuulakia, jolla voisi olla vaikutuksia kehityspolitiikkaan. David Alegria Meneses on seurannut neuvotteluita kiinnostuneena.

Esityksen mukaan vastuullisuus, niin sanottu huolellisuusvelvoite, pitäisi ulottaa koko tuotantoketjuun, siis myös maihin, joissa raaka-aineet tuotetaan. Esimerkiksi ympäristörikkomuksista seuraisi sanktioita, toisin kuin nyt.

Ympäristöjärjestöt pitivät aloitetta hyvänä, mutta yritysmaailma lobbasi alkuperäistä komission ajatusta vastaan. Kun esitys lopulta julkistettiin, arvioi Finnwatch että 99 prosenttia eurooppalaisista yrityksistä jäisi lain soveltamisalan ulkopuolelle, sillä esitys koskee vain kaikkein suurimpia yhtiöitä.

Cambridgessä opiskeleva Alegria on hiukan huvittunut. Hänen mukaansa on yleisessä tiedossa, miten eurooppalaisyritykset käyttävät kehittyvien maiden korruptiota ja löyhää säätelyä hyväkseen. Samaan aikaan Eurooppa kehottaa suojelemaan Amazoniaa.

»Ei teillä Euroopassa toki olekaan paljoa mitä suojella. Britanniassa alkuperäisestä luonnosta suurin osa on hävinnyt, vain jokunen hassu kettu on jäljellä. On itsestään selvää, että vastuu elonkirjon suojelusta kaatuu globaaliin etelään.»  

Artikkelia varten on haastateltu myös Amazonian asiantuntijaa, diplomaatti emeritus Mikko Pyhälää.

Nuppu Pelevina

Kirjoittaja

Kirjoittaja on poliittisen historian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Video alkaa tyypilliseen tapaan autosta. Nainen katsoo ratin takaa kameraan, tällä kertaa ilman kasvoja kaunistavaa filtteriä. Lapset nukkuvat takapenkillä. Puolan rajalle on vielä matkaa, autojono on pysähtynyt. Seuraavassa Instagram-tarinassa ohjus uppoaa kerrostalon seinään Kiovassa, perheen kotikaupungissa.

Venäjän hyökätessä Ukrainaan suositut ukrainalaiset somevaikuttajat ottivat poikkeuksellisen roolin ja alkoivat välittää sodan arkea reaaliajassa miljoonille katsojille. Nämä vaikuttajat ovat osaltaan varmistaneet länsimaiden laajan tuen ukrainalaisten ponnisteluille

Sota on tietysti äärimmäinen esimerkki sosiaalisen median vaikuttajien kasvavasta merkityksestä ja vaikutusvallasta. Siinä kuvastuu hyvin mediaympäristön murros ja vallan siirtyminen perinteisiltä mediatoimijoilta, kuten sotakirjeenvaihtajilta, laajemmalle joukolle.

Somevaikuttajat ovat usein nuoria, jotka ovat luoneet uran tuotteistamalla elämänsä ja arkensa niin kutsutuilla vaikuttaja-alustoilla: Instagramissa, Youtubessa ja viimeisimpänä Tiktokissa. Vaikuttajien suosion taustalla on huolella rakennettu tuttuuden ja aitouden illuusio.

Yhä useampi vaikuttaja käsittelee myös yhteiskunnallisia teemoja, erityisesti nuorille tärkeitä ympäristö- ja tasa­arvokysymyksiä. Yleisöt tuntuvat odottavan ja palkitsevan yhteiskunnallisesta, merkityksellisestä ja poleemisestakin sisällöstä.

Vaikuttajat nousevat poliittisen eliitin ulkopuolelta ohi perinteisten portinvartijoiden. Heitä eivät sido journalistin eettiset ohjeet, ja monin paikoin vaikuttajaviestinnän lainsäädäntö on vasta muotoutumassa. Maailmalla miljoonat nuoret seuraajat saavat uuden ajan julkkiksilta meikki- ja pelivinkkien lomassa ideologisia ja poliittisia vaikutteita.

 

Somevaikuttajien politisoitumisessa on paljon hyvää. Se kertoo kiinnostuksesta yhteisiin asioihin ja halusta osallistua. Somealustoja ei kuitenkaan ole rakennettu yhteiskunnallista keskustelua silmällä pitäen, eikä alustojen kaupallinen logiikka edistä demokratiaa.

Tärkeimmät avoimet kysymykset liittyvät tuoreen alan sääntelyyn, poliittisen ja kaupallisen limittymiseen sekä piiloon jääviin harmaisiin alueisiin.

Trollien ja bottien ohella propagandistit hyödyntävät oikeita ihmisiä, mieluusti hieman tuntemattomampia vaikuttajia, joilla on sitoutunut yleisö.

 

Vaikuttajien poliittiseen potentiaaliin ovat havahtuneet monenlaiset toimijat, yritykset, järjestöt ja poliittiset puolueet. Ne pyrkivät tuomaan omia näkemyksiään esiin somevaikuttajien välityksellä ja vaikuttamaan näin julkiseen keskusteluun ja yleiseen mielipiteeseen.

Vaikuttajien käyttö poliittisissa kampanjoissa, niin avoimesti kuin piilomainonnan keinoin, on Yhdysvalloissa jo arkipäivää.

 

Vaikuttajien seuraajiensa parissa nauttimasta luottamuksesta ja aitouden tunnusta pyrkivät hyötymään myös yritykset, joiden toimialoja säädellään vahvasti, kuten pimeistä vaikuttamispyrkimyksistään tunnettu tupakkateollisuus.

Lisäksi vaikuttajia hyödynnetään yhä enemmän valtiollisen propagandan levittämiseen. Kremlin sodanaikaiset pyrkimykset valjastaa suosittuja vaikuttajia toistamaan Venäjän strategisia narratiiveja Tiktok-tanssein ovat osoittautuneet kehnoiksi.

Venäjän työkalupakissa on kuitenkin hienovaraisempia konsteja.  Pitkäjänteinen hienovarainen mielipidevaikuttaminen pyrkii muokkaamaan arvoja ja ideologiaa pikavoittojen sijaan. Kylmän sodan ajalta tiedetään, ettei propaganda ole vain oman viestin tuputtamista ja vastapuolen mustamaalaamista vaan myös kaaoksen luomista ja polarisaation voimistamista tarttumalla yhteiskunnan kipeisiin jakolinjoihin, kuten etnisyys-, luokka- ja tasa-arvokysymyksiin.

Tuoreiden tutkimusten mukaan informaatiovaikuttamisessa näyttää olevan käynnissä siirtymä digitaalisesta kohti mahdollisimman ihmisvetoisia vaikuttamis­operaatioita. Trollien ja bottien ohella propagandistit hyödyntävät oikeita ihmisiä, mieluusti hieman tuntemattomampia vaikuttajia, joilla on sitoutunut yleisö, mutta jotka jäävät valtavirran katveeseen.

Kun vaikuttajille maksetaan informaatiovaikuttamisesta ohi alustan, on rahavirtojen tutkiminen mutkikasta. Me politiikantutkijat olemme vasta havahtumassa suunnitelmallisen ja esitetyn aitouden, performoidun autenttisuuden, tehokkuuteen haitallisen informaatiovaikuttamisen työkaluna.

 

Yhä suurempi osa politiikan keskusteluista käydään visuaalisuutta korostavilla alustoilla. Uutismediat ja yleisöt pirstaloituvat, journalistien asema on murroksessa. Informaation kyllästämässä mediatilassa yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuvilla somevaikuttajilla on keskeinen rooli siinä, mitä teemoja ja näkökulmia julkiseen keskusteluun nousee.

Vallan myötä vastuu korostuu ja laajenee somealustoilta yhteiskunnan ytimeen.

Amerikan mantereella sekä vaalivoittojen että johtajanvaihdoksia seuranneiden vallankaappaussekoilujen taustalla on tiettävästi ollut niin kotimaisia kuin ulkomailta masinoituja vaikuttamis­operaatioita, joissa myös somevaikuttajat ovat olleet vahvassa roolissa. Vaikuttajat toimivat paitsi koollekutsujina myös demokratian äänekkäinä puolustajina.

On myös yhteisen edun mukaista, että poliittista ja kaupallista vaikuttajaviestintää säännellään ja valvotaan.

Kirjoittaja tutkii sosiaalisen median vaikuttajien politisoitumista erityisesti Brasiliassa ja Venäjällä.