Totta vai tarua: Pohjolaromantiikka kukoistaa vain juhlapuheissa?

Pohjoismainen yhteistyö kukoistaa vain juhlapuheissa ja paperilla.

→ tarua

 »Pohjoismaisen yhteistyön vahvuus ja heikkous on siinä, että sitä on kaikkialla ja sitä pidetään itsestään selvänä. Sitä ei huomaa, kun yhteistyötä tehdään, mutta sen huomaa hyvin herkästi, jos se ei toimi», luonnehtii Helsingin yliopiston Pohjoismaiden tutkimuksen professori Johan Strang.

Kun pandemiarajoitukset seisauttivat matkustamisen Pohjoismaiden välillä maaliskuussa 2020, vapaaseen liikkuvuuteen tottuneet kansalaiset esimerkiksi Tornionlaaksossa olivat pöyristyneitä. Rajasulkujen ei oletettu pätevän rajoihin Pohjoismaissa – kiitos valtiotasolla tiiviisti ylläpidettyjen naapurisuhteiden.

Pohjoismaisen yhteistyön viralliset rakenteet nojaavat vuonna 1952 perustettuun Pohjoismaiden neuvostoon sekä vuonna 1971 perustettuun Pohjoismaiden ministerineuvostoon. Pohjoismaiden neuvosto kattaa maiden välisen parlamentaarisen yhteistyön, ministerineuvosto on hallitusten välinen yhteistyöelin. Alueella toimii tällä hetkellä noin parikymmentä yhteispohjoismaista organisaatiota, mutta vuoropuhelua käydään niin ikään yliopistojen, liike-elämän sekä kansalaisyhteiskunnan kesken.

Strang arvelee, että pohjoismaisen yhteistyön kokonaisvaltaisuus jää tavallisen kansalaisen silmissä pimentoon siksi, että poliittinen yhteistyö ei ole ollut vahvasti esillä julkisuudessa.

Vanhempi tutkija Kristin Haugevik Norjan ulkopoliittisesta instituutista (NUPI) huomauttaa, että pohjoismainen yhteistyö ei useinkaan ole kiinnostanut mediaa, koska meillä menee pääosin hyvin.

»Kriisit ja erimielisyydet saavat enemmän huomiota kuin kumppanuudet ja kitkattomat suhteet.»

Pohjoismainen yhteistyö on perinteisesti merkinnyt eri maille eri asioita.

Strangin mukaan se on ollut esimerkiksi Suomelle tapa kytkeytyä idän sijaan osaksi länttä ja Tanskalle keino erottautua Saksasta, olla jotakin muuta kuin tyypillinen eurooppalainen valtio.

Yhteistyö koettiin tärkeäksi etenkin kylmän sodan aikana. Kahtiajakautuneessa maailmassa haluttiin pitää yhtä edistämällä hyvinvointivaltiota ja rauhanaatetta. 1990-luvulle tultaessa keskityttiin Euroopan integraatioon, mikä puolestaan sysäsi pohjoismaisen yhteistyön taka-alalle.

Naapurisuhteet palasivat aiempaa tiiviimmin poliittiselle asialistalle vuonna 2014, kun Venäjä liitti Krimin niemimaan itseensä. Kun maailmalla myrskyää, ovat Pohjoismaat Strangin mukaan toisilleen kumppaneita, joille soitetaan ensimmäisenä ja joiden kanssa pyritään tekemään yhteistä linjanvetoa.

Onko pohjoismaisen yhteistyön ydin ennen kaikkea jaetussa arvopohjassa?

»Näin voisi sanoa, mutta kääntäisin tämän päälaelleen. Meillä on yhteiset arvot, koska Pohjoismaat ovat tehneet yhteistyötä.»

Pohjoismaiden yhtenäisyys ontuu todellisissa kriiseissä.

Totta ←→ tarua

Hädän hetkellä tukeudutaan ystäviin, mutta viime vuosien kriisit ovat paljastaneet monia puutteita pohjoismaisessa yhteistyössä.

Kun koronaviruksen ensimmäinen tartunta-aalto saavutti Euroopan, Tanska, Norja ja Suomi sulkivat rajansa, ja Islanti rajoitti EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta matkustavien maahanpääsyä. Ruotsi jäi hämmentyneenä seuraamaan tilannetta vierestä, eikä yhteispohjoismaisesta kriisivalmiudesta ollut tietoakaan.

Haugevik pitää merkillepantavana, että vaikka maat eivät aktiivisesti konsultoineet toisiaan, ne käyttivät toistensa toimenpiteitä vertailukohtina omille linjauksilleen.

»Yhteistyössä on parantamisen varaa, mutta koronatoimet ovat osoitus myös siitä, että maat eivät halua omaksua yhteistä näkemystä kaikessa. Yhteistyötä tehdään pragmaattisesti sellaisissa asioissa, joilla nähdään olevan yleistä hyötyä.»

Sota Ukrainassa ja turvallisuuspoliittisen tilanteen kiristyminen Euroopassa ovat herättäneet Pohjoismaat pohtimaan aiempaa aktiivisemmin yhteisen puolustuksen tilaa.

»Toisen maailmansodan jälkeen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka ei ollut osa pohjoismaista yhteistyötä, ainakaan virallisesti. Kylmän sodan päätyttyä sekä Suomen ja Ruotsin EU-jäsenyyksien ja nyt myös Nato-hakemusten myötä Pohjoismaat ovat lähentyneet toisiaan ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikassaan», Haugevik sanoo.

Parlamentaarikko Norjasta voi haukkua ruotsalaista ministeriä. On aika ainutlaatuista, että sellainen foorumi on olemassa.

EU on tehnyt pohjoismaisesta yhteistyöstä turhaa.

→ tarua.

Euroopan unionia on perinteisesti pidetty eräänlaisena vedenjakajana pohjoismaisessa yhteistyössä. Tanska liittyi Euroopan yhteisöön jo vuonna 1973, mutta neuvotteli itselleen poikkeuksia Maastrichtin sopimuksen solmimisen yhteydessä vuonna 1992. Suomi ja Ruotsi liittyivät unioniin vuonna 1995, Norja ja Islanti kuuluvat ainoastaan Euroopan talousalueeseen.

Strang kuvailee Pohjoismaiden alkutaipaleen EU:ssa olleen vaikea: Suomella oli määrätietoinen linja, Ruotsilla ei, ja Tanskalla jotakin siltä väliltä. Suomen ja Ruotsin välejä hiersi niin ikään se, että Ruotsi päätti hakea EU-jäsenyyttä kertomatta Suomelle.

Pohjoismaiden neuvostossa ei kuitenkaan ole ollut tapana nostaa EU-kysymyksiä esiin. Kansallisen näkökulman sijaan keskustelua pyritään käymään puoluepoliittisista lähtökohdista. Suosituksia tehdään yksimielisesti, ja myös ministerineuvoston toimintaan pätee konsensusperiaate.

Strang korostaa, että konsensushenkisyydestä huolimatta Pohjoismaiden neuvosto on maailmanlaajuisesti tarkasteltuna poikkeuksellinen yhteistyöelin.

»Parlamentaarikko Norjasta voi haukkua ruotsalaista ministeriä. On aika ainutlaatuista, että sellainen foorumi on olemassa.»

Pohjolan puolustuslinnake on toiveajattelua.

Totta ←→ tarua.

 Vaikka puolustuspolitiikka ei ole ollut pohjoismaisen yhteistyön ytimessä, on puolustusyhteistyötä tehty pitkään eri kokoonpanoissa, kahden- ja kolmenvälisesti sekä kansainvälisesti Natossa ja muissa ryhmittymissä.

Vuonna 2009 perustetun, kolmesta puolustusyhteistyöhankkeesta fuusioituneen Nordef­con (Nordic Defence Cooperation) tarkoituksena on ollut kehittää Pohjoismaiden kansallista puolustusta yhteisten ratkaisujen kautta. Tämä on pitänyt sisällään muun muassa puolustuskalustoon liittyviä hankintoja ja huoltoa sekä yhteisharjoituksia ja upseerien koulutusta.

»Nordefcossa kyse on kustannustehokkuudesta», Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulun apulaisprofessori Håkan Edström sanoo.

Hän suhtautuu pohjoismaisen puolustusyhteistyön nykytilaan kriittisesti. Parikymmentä vuotta sitten asetettuja odotuksia puolustusyhteistyön kehittämiselle ei ole lunastettu: esimerkiksi maanpuolustuskorkeakoulujen välisiä upseerivaihto-ohjelmia on lakkautettu, ja suunnitelmat yhteispohjoismaisesta puolustuskorkeakoulusta jäivät idean tasolle.

»Jossain määrin voidaan sanoa jopa yhteistyön vähentyneen ennemmin kuin lisääntyneen. Puolustusyhteistyöllä on pikemminkin symbolista painoarvoa, se heijastelee pohjoismaista solidaarisuutta», Edström sanoo.

Kristin Haugevik toteaa, että Pohjoismaiden näkemykset maailmanpoliittisesta tilanteesta ja suurimmista alueellisista uhkista ovat kuitenkin lähentyneet merkittävästi viime vuosina. Tämä on hänen mukaansa voinut jopa viitoittaa tietä Suomen ja Ruotsin Nato-hakemuksille, vaikka tärkein käänne olikin Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Historiallisista syistä maiden näkemykset Venäjästä ovat aiemmin poikenneet suuresti toisistaan.

Suomen ja Ruotsin tulevan Nato-jäsenyyden odotetaan vahvistavan pohjoismaista puolustusta. Pohjoismaat todennäköisesti silti tukeutuvat Yhdysvaltoihin, ja niiden toimintaa määrittää asema Naton komentorakenteessa.

Nordefcon luonne ei Edströmin mukaan olennaisesti muuttu. Sen sijaan Pohjoismaiden välinen dynamiikka ja suhde Yhdysvaltoihin saattaaa muuttua, sillä maille voi olla houkuttelevaa nostaa omaa kansallista profiiliaan.

»Entä jos Natossa päätetään siirtää harjoitukset Pohjois-Norjasta Ruotsiin ja Suomeen, missä niiden järjestäminen on halvempaa? Tästä voi syntyä kilpailua, ja arvelen, että Norjassa ollaan tästä tietoisia», Edström pohtii.

Edström huomauttaa, että pohjoismaisen yhteistyön vahvuus ei ainakaan tällä erää ole puolustuksessa: mailla on jo niiden maantieteellisen sijaintinsa vuoksi erilaisia intressejä, eikä yhteistyö ole aina ongelmatonta.

Pohjoismaiden brändi on vahvin Pohjolan ulkopuolella.

→ Totta

 »Maailma olisi turvallisempi ja vauraampi paikka, jos meillä olisi enemmän Pohjoismaiden kaltaisia kumppaneita», totesi Yhdysvaltojen entinen presidentti Barack Obama isännöidessään pohjoismaisia valtionpäämiehiä toukokuussa 2016.

Maailmanlaajuista hyvinvointia tarkasteltaessa Pohjoismaat sijoittuvat kansainvälisissä tutkimuksissa vuodesta toiseen kärkikastiin. Korruptio on vähäistä, tuloerot ovat pienet ja Pohjolassa asuu maailman onnellisimmat ihmiset. Hyvinvointivaltio ja pohjoismaisen yhteistyön helmet ovat kenties täkäläisille itsestäänselvyyksiä, mutta niillä on brändi­arvoa kauempana.

Pohjoismaat näyttäytyvät monesti luotettavina kumppaneina maailmalla, ja toisaalta poliittinen yhteistyö alueellisesti hitsaa maita yhteen kansainvälisesti, muun muassa YK:ssa. Esimerkiksi turvallisuusneuvostossa yhdellä Pohjoismaalla on tapana edustaa koko aluetta yhteisesti. Maat eivät siltikään ole täysin toistensa kaltaisia, eikä yhdenkään voisi olettaa puhkuvan intoa vaihtaa kansallista identiteettiään pohjoismaiseen.

»Pohjoismaissa on esitetty hieman ristiriitaisia signaaleja tässä asiassa. Maat eivät halua näyttäytyä blokkina kansainvälisissä järjestöissä, mutta samaan aikaan ne tiiviisti koordinoivat ja sovittavat yhteen kantojaan», Haugevik sanoo.

Kaikilla viidellä maalla on omanlaisensa kansainvälinen asema sekä keskenään erilaiset kumppaniverkostot. Strang muistuttaa, että esimerkiksi eurooppalaisittain Tanska ja Ruotsi ovat tehneet Suomea enemmän yhteistyötä Britannian kanssa, kun taas Suomella on ollut tiiviimmät välit Saksaan.

Myös suurvaltasuhteissa näkyy eroja. Norjan, Ruotsin ja Tanskan kahdenväliset suhteet Kiinaan ovat ottaneet enemmän takaiskuja kuin Suomen ja Islannin.