Ulkopolitiikka-lehden sivusto on uudistunut!
Poika kurkistaa reiästä.
Hitaat

Väestönkasvu on afrikkalainen ilmiö – Niger ja Suomi olivat vielä 1970-luvulla samankokoisia

Maapallon väestö kasvaa yhä, mutta kasvu tapahtuu lähinnä Afrikassa. Kolonialismin historia tekee aiheesta poliittisesti tulenaran.

Teksti:
Kuvat:
Julkaistu: 8.3.2023

Viime vuoden loppupuolella ihmiskunta saavutti uuden virstanpylvään. Maailman väestömäärä ylitti kahdeksan miljardin rajan.

YK julisti marraskuun 15. päivän »kahdeksan miljardin päiväksi», vaikka tarkkaa tietoa ihmisten lukumäärästä tai siitä, milloin rajapyykki todellisuudessa ylittyi, ei tietenkään ole saatavilla. Vain harvassa maassa on yhtä tarkkaa ja ajantasaista tietoa väestömäärästä kuin Suomessa.

Kahdeksan miljardin päivä oli toki uutinen, mutta pääsääntöisesti uutisia eivät värittäneet huoli maapallon kantokyvystä, kuten joskus aiemmin. Esimerkiksi The Economist -lehti totesi jo aihetta käsittelevän juttunsa otsikossa: »Don’t panic.»

Mitenkäs tässä näin kävi? Eikö väestönkasvu olekaan enää tikittävä aikapommi, joka uhkaa niin ympäristöä kuin yhteiskuntia?

 

Karkeasti voisi sanoa, että väestökeskustelun yhtä laitaa edustaa väestöalarmismi, jossa hallitsemattoman väestönkasvun pelätään johtavan nälänhätään, levottomuuksiin, sotiin, kansainvaelluksiin ja ympäristökatastrofeihin.

Alarmistisen koulukunnan tunnetuimmat edustajat lienevät yhdysvaltalaiset Paul ja Anne Ehrlich. Biologi-aviopari julkaisi vuonna 1968 kirjan The Population Bomb, jossa he ­ennustivat satojen miljoonien ihmisten kuolevan nälkään 1970-luvun aikana.

Kävikin päinvastoin: nälkäkuolemien määrä lähti 1970-luvun aikana jyrkkään laskuun. Tämä oli ennen kaikkea niin kutsutun vihreän vallankumouksen ansiota: uusien lajikkeiden, keinokastelun ja lannoitteiden ansiosta maatalouden tuottavuus nousi huomattavasti. Samalla syntyvyys laski monissa maissa nopeammin kuin oli ennustettu.

Ehrlichit ovat joutuneet monta kertaa tilille liian synkistä ennusteistaan ja myöntäneet virheensä, mutta ovat pitäneet kiinni perusteeseistään: liian iso väestömäärä on ongelma.

Myös vihreän vallankumouksen isäksi kutsuttu agronomi Norman Borlaug, jolle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto vuonna 1970, varoitti »väestöhirviöstä»: väestönkasvu uhkasi tehdä tyhjäksi vihreän vallankumouksen saavutukset. Nobel-luennossaan Borlaug oli kuitenkin luottavainen sen suhteen, että rationaalisena olentona ihminen säätää väestönkasvun »tasolle, joka mahdollistaa kelvollisen elintason koko ihmiskunnalle».

 

Erityisen pahasti metsään mennään, jos väestönkasvu nähdään perussyynä esimerkiksi ilmastonmuutokselle.

 

Ympäristötutkija Ville Lähde Bios-tutkimusyksiköstä näkee, että väestökeskustelun yksi ongelma on universalisointi, »kaiken laittaminen samaan nippuun».

»Väestönkasvua tarkastellaan usein vain globaalista näkökulmasta, vaikka väestökehitys on eri puolilla maailmaa hyvin erilaista», Lähde sanoo.

Tällä vuosisadalla väestönkasvu onkin ennen kaikkea afrikkalainen ilmiö. Saharan eteläpuolinen Afrikka on syntyvyystilastoissa aivan omassa sarjassaan. 30 nopeimmin kasvavan maan joukossa on 27 Afrikan maata. Loput kolme ovat Itä-Timor, Papua-Uusi-Guinea ja Afganistan.

Erityisen pahasti metsään mennään, jos väestönkasvu nähdään perussyynä esimerkiksi ilmastonmuutokselle. Ilmastopäästöjen suhteen olennaista on elintaso ja siihen kytkeytyvä energiankulutus. Väestönkasvu on nopeinta matalan elintason maissa, joiden osuus hiilidioksidipäästöistä on hyvin matala.

 

Väestökeskustelun toista laitaa voisi vastaavasti kutsua antialarmistiseksi. Se esittää väestönkasvun »jo ratkaistuna» ongelmana – tai ei ongelmana lainkaan.

YK:n omassa viestinnässä kahdeksan miljardin rajapyykin ylittymisen kunniaksi julkaistuissa tiedotteissa ja videoissa iskulauseena oli »eight billion strong». Pääviesti oli, että suuri väkiluku tarjoaa »rajattomia mahdollisuuksia», kunhan toimimme vastuullisesti.

Tämän näkemyksen edustajat nojaavat tilastoihin: väestön kasvuvauhti on selvästi hidastunut, ja ennusteiden mukaan se hidastuu entisestään. Maapallon väkimäärän ennakoidaan saavuttavan huippunsa ja kääntyvän laskuun tämän vuosisadan jälkipuoliskolla.

Paljon epävarmuutta liittyy toki siihen, milloin huippu saavutetaan, ja paljonko ihmisiä silloin maapallolla elää. YK:n keskitason skenaarion mukaan ihmisiä olisi 9,7 miljardia vuonna 2050 ja 10,4 miljardia vuonna 2100. Eräät muut väestötutkijat ennustavat huipun tulevan aiemmin ja jäävän matalammaksi.

Kasvu hidastuu ja loppuu, eivätkä köyhät juuri aiheuta hiilidioksidipäästöjä, joten kaikki kunnossa, vai?

Tämäkin päätelmä menee metsään. Nopean väestönkasvun maissa väestökehitys on osa »kurjuuden kierrettä», jossa köyhyys, aliravitsemus ja naisten heikko asema kietoutuvat yhteen.

»Nopea väestönkasvu kaivaa maata kestävän inhimillisen ja ekologisen kehityksen alta, ja siksi se on kuolemanvakava asia», Lähde toteaa.

Yhteiskunnan pitäisi pystyä tarjoamaan väestölleen terveydenhuoltoa, koulutusta, ruokaa ja työtä. Nopean väestönkasvun ja köyhyyden yhdistelmä on kuin toivoton kilpajuoksu, jossa maali siirtyy jatkuvasti kauemmas.

Lisäksi väestönkasvulla on kyllä yhteys ympäristöongelmiin. Useimmat ympäristökysymykset eivät ole luonteeltaan samalla tavalla globaaleja kuin ilmastonmuutos. Alueellisissa ympäristökysymyksissä – kuten makean veden riittävyys, metsäkato tai biodiversiteetin hupeneminen – väestöllä on paljon isompi merkitys.

Oma lukunsa on nopean väestönkasvun vaikutus yhteiskunnalliseen vakauteen. Mikäli yhteiskunnat eivät kykene tarjoamaan nuorille aikuisille työtä, toimeentuloa ja tulevaisuudennäkymiä, seurauksina voi olla niin levottomuuksia kuin siirtolaisuutta.

 

 

Syntyvyyden maailmanennätystä pitää hallussaan länsiafrikkalainen Niger, jossa jokainen nainen synnyttää keskimäärin seitsemän lasta.

Noin 44 prosenttia alle viisivuotiaista nigeriläisistä on vakavasti aliravittuja, vain runsas kolmannes väestöstä on lukutaitoisia ja alle puolet tytöistä käy koulua edes kuuden vuoden ajan. YK:n inhimillisen kehityksen indeksin vertailussa Niger on kolmanneksi viimeisellä sijalla.

Vertailu Suomeen on valaisevaa: vuonna 1970 sekä Suomessa että Nigerissä oli noin 4,6 miljoonaa ihmistä. Puolen vuosisadan aikana Suomen väestö on kasvanut nykyiseen 5,5 miljoonaan, mutta Nigerissä ihmisiä on nykyään jo 25 miljoonaa. Ja kasvu jatkuu: vuonna 2050 nigeriläisiä ennustetaan olevan jo 70 miljoonaa.

Voi vain kuvitella, miten edes Suomen kaltainen vakaa, vauras ja hyvin organisoitunut yhteiskunta pärjäisi tällaisten kasvulukujen kanssa. Niger ei ole vakaa eikä vauras, eikä nopean väestönkasvun riivaamasta maasta kovin helposti sellaista tulekaan.

Ville Lähde huomauttaa, ettei Suomen kaltainen yhteiskunta toisaalta voisikaan kasvaa kuin Niger – niin vahva on hyvinvoinnin ja väestönkasvun välinen negatiivinen korrelaatio.

Talouskasvu, jota tarvittaisiin ihmisten nostamiseksi pois äärimmäisestä köyhyydestä, jää auttamatta väestönkasvun jalkoihin. Maailmanpankin mukaan esimerkiksi vuosien 2016–2018 kohtalainen 5,4 prosentin talouskasvu Nigerissä tarkoittaa henkeä kohden laskettuna vain 1,5 prosentin kasvua.

 

Väestönkasvun keskittyminen niin voimakkaasti Afrikkaan tuottaa omanlaisensa haasteen koko kysymyksen käsittelylle. Aihe on poliittisesti äärimmäisen arka. Se, että vauraiden pohjoisten maiden edustajat puhuvat huolestuneesti Afrikan maiden väestökehityksestä, voi näyttäytyä rasistisena.

Esimerkiksi Britannian nykyinen kruununperijä, prinssi William, on pariinkin otteeseen esittänyt huolensa siitä, että Afrikan väestönkasvu uhkaa maanosan luontoa. Puhujan oma tausta ja asema huomioiden ei ole ihme, että kommentit ovat herättäneet raivoa ja syytöksiä kolonialistisista asenteista.

Voi olla, että Williamin olisi viisaampaa vaieta Afrikan väestönkasvusta. Ja voi olla, että joidenkin väestöalarmistien ajattelussa on mukana rasistisia motiiveja. Se ei silti tee tyhjäksi sitä seikkaa, että ongelmallisinta liian nopea väestönkasvu on Afrikan maille itselleen.

Olennaista lienee, että väestöennusteet eivät ole kiveen hakattuja, vaan asiat voivat muuttua. Ville Lähde huomauttaa, että Latinalaisen Amerikan ja Aasian maissa syntyvyyden lasku tapahtui aikoinaan paljon nopeammin kuin vanhoissa teollisuusmaissa.

Saharan eteläpuolisen Afrikan osalta tämä kehitys on vielä toteutumatta. Muutamissa maissa on kuitenkin nähty melko voimakkaita muutoksia. Esimerkiksi Keniassa lapsiluku on enemmän kuin puolittunut 50 viime vuoden aikana, vaikka onkin edelleen kohtalaisen korkealla.

Väestönkasvun onnistuneen hillitsemisen taustalla on usein valtionjohdon sitoutuminen perhesuunnittelun edistämiseen.

Perhesuunnittelun ja ehkäisyn tarjonnan lisäksi kaikkein tehokkain tapa pienentää syntyvyyslukuja on tasa-arvon ja tyttöjen koulutuksen edistäminen. Tästä väestökeskustelun alarmistit ja antialarmistit ovat yleensä yksimielisiä.

 

Nopea väestönkasvu kaivaa maata kestävän inhimillisen ja ekologisen kehityksen alta.

 

Palataan vielä väestöräjähdyksestä varoittaneeseen Paul Ehrlichiin. Hän on 90-vuotias ja on edelleen aktiivisesti pitänyt väestökysymystä esillä.

Vuonna 2022 Ehrlich ja neljä muuta tutkijaa julkaisivat artikkelin, jossa he arvioivat, että maapallo voisi kestävästi elättää 2–4 miljardia ihmistä, jotka nauttisivat »vaatimattomasta, oikeudenmukaisesta keskiluokkaisesta elintasosta».

Erilaisia arvioita maapallon »kantokyvystä» ovat esittäneet monet muutkin. Sosiobiologi Edward O. Wilson katsoi, että tilaa olisi jopa kymmenelle miljardille, mutta se edellyttäisi kaikkien ryhtymistä kasvissyöjiksi.

Ville Lähde ei pidä mielekkäänä yrittää löytää täsmällistä vastausta kysymykseen, kuinka monta ihmistä maapallo voi kestävästi elättää. Vastaus riippuu ihmiskunnan elintasosta sekä tuotannon ja kulutuksen tavoista.

Mitä esimerkiksi Ehrlichin mainitsema »vaatimaton keskiluokkaisuus» käytännössä tarkoittaisi? Jotain osviittaa voi hakea vaikkapa erilaisista ekologista jalanjälkeä koskevista laskelmista.

Global Footprint Network -järjestön mukaan tarvitsisimme neljä maapalloa, jos kaikki ihmiset eläisivät kuten suomalaiset. Bolivialaisten elintasolla riittäisi kaksi planeettaa, jamaikalaisten tasolla pärjättäisiin melkein yhdellä.

Sama toisin päin käännettynä: jos maapallolla olisi vain kaksi miljardia ihmistä, maapallon resurssit riittäisivät teoriassa tarjoamaan heille kaikille samanlaisen elintason kuin suomalaisilla nyt on.

Ville Lähde suhtautuu kriittisesti myös ekologisen jalanjäljen käsitteeseen. Hänen mukaansa olennaista on tarkastella sitä, miten hyvinvointia tuotetaan. Tavoitteena ei siis pidä olla nykyisenkaltainen jamaikalainen elintaso, vaan mieluummin hyvinvoinnin tuottaminen nykyistä kestävämmillä tavoilla.

»Kulutuksen määrää siis pitää leikata vauraimmissa maissa huimasti, mutta ei se korreloi samassa suhteessa leikatun hyvinvoinnin kanssa, jos tuotannon ja kulutuksen tapoja muutetaan.»

 

Lue lisää väestöteemasta UP 1/2023: Ikäkriisi leviää maailmalla – romahtaako talous ja loppuvatko sodat, kun väestö vanhenee?

Pidin jutustaEn pitänyt jutusta
Jaa juttu