Kun konservatiivit voittivat Espanjan viimesyksyiset parlamenttivaalit, maa odotti synkkien talousnäkymien vihdoin kirkastuvan. Sijoittajien uskon Espanjan velanmaksukykyyn piti palautua, ja valtaisan työttömyyden piti kääntyä hiljalleen laskuun.

Mariano Rajoyn johtama hallitus uskoi myös, että taloustilanteen elpyminen helpottaisi maan levottomaksi muuttunutta ilmapiiriä, sillä keväällä ja kesällä kaupunkien keskustat vallanneet Indignados-liikkeen kansalaisaktivistit menettäisivät aiheen suuttumukseensa. Toisin kävi.

Hallituksen mittavista julkisen sektorin leikkauksista huolimatta Espanjan talous on edelleen alijäämäinen, ja maa vajoaa yhä syvemmälle toivottomuuteen. Sijoittajat ovat pysyneet poissa, ja kansalaiset ovat kiristelleet vyötään vähentämällä kulutusta. Suuttumus tilanteeseen on lisääntynyt entisestään, mutta hallitus pelaa edelleen panoksensa yhden kortin varaan: tiukka säästökuuri kääntää maan nousuun.

Vaikka syksy ja talvi olivat kansalaisaktivismissa hiljaista aikaa, maaliskuun lopussa järjestetty yleislakko oli varoitus hallitukselle: Kuherruskuukausi on ohi, ja nyt pitää saada tuloksia. Muuten vastassa ovat viimevuotisen Indignados-liikkeen lisäksi myös ammattiliitot ja oppositioon pudonnut sosialistipuolue Partido Socialista Obrero Español (PSOE). Ne voivat halutessaan lamauttaa maan ja karistaa sijoittajien viimeiset uskon rippeet talouden elpymiseen.

Mutta onko realistista, että varsin värikäs ja monenlaisia poliittisia näkemyksiä kattava Indignados-liike yhdistäisi voimansa Espanjan hajanaisen ammattiliittokentän kanssa ja haastaisi hallituksen tosissaan? Mikä ylipäänsä on turhautumisesta ja pettymyksestä voimansa ammentavan kansalaisliikkeen rooli Espanjan poliittisessa järjestelmässä?

Protestiliike kasvoi vaikuttajaksi

Kun Indignados-liike nousi otsikoihin viime kevään paikallisvaalien yhteydessä, monet väheksyivät sitä ”poikkeuksellisena” ja ”spontaanina”. Liike ei kuitenkaan syntynyt tyhjästä eikä ole ohimenevä ilmiö. Kyse on poliittisen toimintatavan murroksesta, joka on jo jättänyt jälkensä poliittiseen järjestelmään.

Indignados-liikkeen juuret voidaan jäljittää Prestige-öljytankkerin vuonna 2002 aiheuttamaan luonnonkatastrofiin. Sitä yritettiin alkuun peitellä, mikä sai ihmiset kyseenalaistamaan sekä poliitikkojen että median luotettavuuden. Syntyi kansalaisliike Nunca maís (Ei koskaan enää). Se loi yhteiskuntaan verkostoja, jotka aktivoituivat ja moninkertaistuivat nopeasti Irakin sotavalmistelujen yhteydessä 2003.

Kun valtapuolueet Madridin terrori-iskun jälkipyykin yhteydessä yrittivät politisoida tragediaa, verkostot alkoivat kutsua väkijoukkoja koolle. Suhteellisen vähäisellä määrällä varsinaisia aktiiveja pystyttiin mobilisoimaan kaduille valtavia määriä ihmisiä. Myöhemmät tekijänoikeuksiin liittyvät lakimuutokset puolestaan saivat aikaisemmin passiiviset mutta internetissä sujuvasti liikkuvat, viestinnässään valtioiden rajoja ylittävät nuoret politisoitumaan.

Tämän poliittisen toiminnan murroksen seuraava askel oli Indignados-liike, joka eroaa perinteisestä kansalaisliikkeestä monin tavoin. Kyseessä on erilaisten liikkeiden ja intressien koalitio, jota yhdistää turhautuminen vallitsevaan poliittiseen ja taloudelliseen tilanteeseen niin Espanjassa kuin laajemmin maailmassa. Yhteistä visiota halutusta lopputuloksesta ei kuitenkaan ole.

Espanjan Indignados-liikkeen innovatiivisuus ei jäänyt maailmalla huomiotta. Sitä imitoi pian Yhdysvalloissa niin sanottu Occupy-liike, joka onnistui levittämään Indignadosin ajatuksia ja toimintatapoja pian ympäri maailmaa. Indignados ja Occupy käyttävät nykyteknologiaa, välitöntä viestintää ja erilaisia verkostoja hyväkseen paremmin kuin mikään aikaisempi liike, vähät välittäen perinteisistä poliittisen ajan, paikan tai edes ideologioiden rajoista.

Merkittävimmin on muuttunut aktivismin toimintakenttä. On- ja offline-aktivismin väliset merkityserot ovat sumentuneet. Siksi se, että todellisen maailman aukiot ovat nyt tyhjiä, ei välttämättä tarkoita, että liike verkostoineen olisi poissa eikä kykenisi mobilisoimaan ihmisiä kaduille nopeasti.

Occupy- ja Indignados -liikkeiden poliittinen toiminta on dynaamista: liikkeet mukautuvat erilaisiin tilanteisiin ja reagoivat nopeasti reaalimaailman tapahtumiin käyttäen hyväksi virtuaalimaailman verkostoja.

Indignadosin pohjalta on käynnistynyt myös useita perinteisempiä ja tehokkaammin toimivia kansalaisjärjestöjä, kuten lainanmaksuhäiriöistä johtuvia häätöjä vastustava Plataforma de Afectados por la Hipoteca. Myös liikkeen perustana toiminut opiskelija-aktivistiryhmittymä Democracia Real Ya (Aito demokratia heti) järjestäytyi taannoin viralliseksi kansalaisyhdistykseksi. Tämä aiheutti pienen skandaalin liikkeen sisällä, koska monet pitivät ryhmän tehokkaampaa järjestäytymistä sen omien, johtajattomuuteen ja vapaaehtoisuuteen perustuvien periaatteiden hylkäämisenä. Strategisesti ajatellen järjestäytyminen kuitenkin helpottaa yhteistoimintaa perinteisten painostusryhmien, kuten ammattiliittojen, kanssa.

Perinteisten valtapuolueiden suhtautuminen Indignados-liikkeeseen on nihkeämpää. Tämä on ymmärrettävää sikäli, että puolueet ovat tottuneet sanelemaan Espanjan politiikkaa vuorotellen yli kolmen vuosikymmenen ajan.

Hallituksessa ollessaan konservatiivinen PP on vähitellen ajanut protestiliikettä nurkkaan kaventamalla sen mahdollisuuksia kokoontua aukioille ja vallattuihin tiloihin. Puolueen asennetta kuvaa hyvin Madridin työläis- ja siirtolaiskaupunginosan Useran puoluetoimiston ohjelmajohtaja, María de los Reyes Amaro. Hänen mukaansa suuttumus koko poliittista luokkaa ja maan tapahtumia kohtaan on aitoa, mutta ”kestää vain muutaman päivän”, ellei sitä aleta ohjaamaan järjestäytyneesti.

Reyes Amaro katsoo, että liike häviää heti, kun uuden konservatiivihallituksen talouden elvyttämistoimet alkavat purra. Siksi liikettä ei tarvitse kuunnella.

Sosialistinen PSOE näki ennen parlamenttivaaleja protestiliikkeen roolin samaan tapaan kuin konservatiivit. Varauksellinen asenne näyttää kuitenkin muuttuvan, sillä PSOE on alkanut ottaa aiempaa näkyvämpää roolia hallituksen vastaisissa mielenosoituksissa ammattiliittojen kanssa.

”Emme ole protestiliikkeen kanssa kaikesta samaa mieltä, mutta ymmärrämme, että järjestelmää tulee parantaa”, muotoilee parlamentista pudonnut kansanedustaja Pedro Sánchez Madridista.

Konkreettisia protestiliikkeen ideoimia ehdotuksia, joita PSOE aikoo tällä vaalikaudella oppositiosta ajaa, ovat muun muassa suljettujen vaalilistojen avaaminen, kansalaisaloitteiden helpottaminen ja suoran vaikutusvallan lisääminen kunnallispolitiikassa.

Ammattiliittojen suhtautuminen protestiliikkeeseen on toistaiseksi ollut hajanainen. Vasemmistoliittoa lähellä oleva Comisiones Obreras (CC.OO.) on ollut aktiivisesti mukana leikkauksia vastustavissa mielenosoituksissa, mutta sosialistinen Union General de Trabajadores (UGT) heräsi toimintaan vasta hallitusvallan vaihduttua syksyllä. Tämä mahdollisti maaliskuisen yleislakon toteutumisen.

Hajurako Indignados-liikkeeseen on silti vielä selvä. Ammattiliittoja kiinnostavat protestiliikkeessä vain sen helposti mobilisoimat massat, eivät niinkään ajatukset hierarkioiden purkamisesta ja suorasta demokratiasta, jotka ovat ristiriidassa liittojen tämänhetkisten rakenteiden kanssa.

Anarkistisen ammattiliitot, kuten Confederación Nacional de Trabajo (CNT) ja Solidaridad Obrera (SO), ovat sen sijaan kuuluttaneet Indignados liikkeen kokouksissa ”suuren sosiaalisen allianssin” perään. Tavoitteesta ollaan kuitenkin vielä kaukana: SO:n José Luis Carretero myöntää, että koordinoitua yhteistoimintaa ei vielä ole edes anarkististen liittojen kesken, vaikka kaikki tunnustavat sen tarpeellisuuden.

Vuosien matka valtaan

Vaikka Indignados-liikkeen pitkäaikaisvaikutuksia on vielä vaikea arvioida, varmaa on, että mielenosoituksista ja muusta protestoinnista on tullut merkittävä tapa vaikuttaa julkiseen keskusteluun ja siten myös politiikkaan.

Tämän osoittaa muun muassa El País -lehden lokakuussa teettämä kysely, jonka mukaan jopa yli 70 prosenttia espanjalaisista katsoi Indignadosin olevan oikeassa kritisoidessaan puoluejärjestelmän elitistisyyttä ja korporaatioiden ylivaltaa politiikasta.

Silti konservatiivinen PP, joka vähät välittää protesteista, nauttii historiallisen laajasta vallasta. Kyse on paitsi sosialistipuolue PSOE:n kriisistä, myös politiikan jakautumisesta viralliseen ja epäviralliseen politiikkaan: vaikka ideaalia puoluetta ei monen mielestä löydy, äänestetään silti ”pienintä pahaa” samalla kun kaduilla vaaditaan järjestelmän reformia.

Paralleelin poliittisen toiminnan tilan ja käytäntöjen vakiintuminen on kuitenkin merkki epäterveestä demokratian toiminnasta: järjestelmä ei osaa kuunnella niitä, joita edustaa, eikä muovautua vastaamaan kansalaisten tarpeita. Lyhyellä aikavälillä tämä näkynee kiihtyvinä mielenosoittajien ja hallituksen välisinä yhteenottoina, sillä konservatiivit eivät ole valmiita muuttamaan järjestelmää, ja pitkittyvä talouskriisi lisää vastakkainasettelua.

Tilanteen helpottuminen edellyttää turhautumisen kanavoimista rakentavaan toimintaan. Kokonainen espanjalainen sukupolvi on nyt ennakkoluuloton, innovatiivinen ja halukas rakentavaan muutokseen. Siksi puolueiden kannattaisi helpottaa pääsyä osaksi virallista politiikkaa.

Silti vienee vuosia, vuosikymmeniä, ennen kuin nykyinen aktivistisukupolvi pääsee vallan ytimeen. Vasta silloin Indignados-kevään ja -kesän hedelmät voivat alkaa kantaa satoa.

Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.