Siirry sisältöön

Kylmän sodan oppi-isästä tuli toisinajattelija

Teksti Kari Möttölä

Yalen yliopiston professorin John Lewis Gaddisin kolmekymmentä vuotta tekeillä ollut George F. Kennanin elämäkertateos osoittaa, että kylmän sodan historia pakenee edelleen tulkitsijoiltaan.

Teos on raportti Kennanin (1904– 2005) sisäisestä kamppailusta historian voimien kanssa. Pessimistinen ja tunneherkkä yhdysvaltalaisdiplomaatti, Venäjän-tuntija, historioitsija ja julkinen keskustelija kommentoi tapahtumia päiväkirjassaan ja muissa lähteissä analyyttisesti ja syvällisesti mutta itsenäisesti ja itsepäisesti.

Kennanin uran ratkaisematon ristiriita syntyi, kun patoamisen strategian luojana tunnettu diplomaatti jäi ulkopuoliseksi sen täytäntöönpanossa. Kennan vastusti kommunismin patoamiseksi tehtyjä ratkaisuja ja tarjosi niille vaihtoehtoja, pääosin turhaan.

John Lewis Gaddis: GeorgeF. Kennan. An American Life. The Penguin Press 2011, 784 s.

John Lewis Gaddis: GeorgeF. Kennan. An American Life. The Penguin Press 2011, 784 s.

Kennan koulutettiin ulkoministeriössä Neuvostoliiton ja Venäjän asiantuntijaksi, mistä tuli hänen kohtalonsa. Täydellinen kielitaito ja kulttuurin, kirjallisuuden sekä historian tuntemus loivat pohjan Kennanin Venäjän-idealle, jonka vaikutus Yhdysvaltain ja maailmanpolitiikkaan viime vuosisadan jälkipuoliskolla oli ainutlaatuinen.

Kennan herätti Moskovasta lähettämässään ”pitkässä sähkeessä” 1946 neuvottoman Washingtonin ymmärtämään, että vastakkainasettelu Neuvostoliiton kanssa oli väistämätön. Samalla hän osoitti, miten Stalinin luomasta neuvostojärjestelmästä tulisi ohimenevä ilmiö.

Kennanin vaikutus hallinnossa lähti rakettimaiseen joskin lyhyeen nousuun, kun hän 1947 ulkoministeriön suunnittelupäällikkönä esitti ”X”-nimimerkillä julkaisemassaan artikkelissa, että Neuvostoliiton vallan kärsivällinen patoaminen olisi Yhdysvalloille keino päästä myöntyvyyspolitiikan ja uuden sodan välisestä umpikujasta.

Neuvostojärjestelmä pehmentyisi tai hajoaisi sisältäpäin, ulkoisen imperiumin taakan alla. Lännen tulisi huolehtia demokratiastaan ja taloudestaan. Marshall-avun Kennan muokkasi patoamisen välineeksi.

Kennanin kuningasajatus oli patoamisen avaaman tilan käyttäminen suurvaltojen poliittisen ja sotilaallisen vastakkainasettelun purkamiseen ja Saksan yhdistämiseen, mikä vapauttaisi miehitykseltä myös Itä-Euroopan.

Vaikka neuvostoideologia perusteli poliisivaltiota ulkoisella vihollisella, Stalin seuraajineen ei Kennanin mukaan halunnut sotaa tai oli ainakin valmis harjoittamaan joustavaa politiikkaa kapitalistista maailmaa kohtaan. Lännen olisi pitänyt tarttua tilaisuuteen ja tarjota Neuvostoliitolle uudenlaista suhdetta.

Euroopan kahtiajako oli Kennanille luonnotonta ja harjoitettu politiikka kestämätöntä uhkapeliä ydinsodalla. Ratkaisumallinsa Kennan esitti vuonna 1948. Ajatusta harkittiin Yhdysvaltain ulkopolitiikan johdossa, mutta Euroopan kahtiajako lukittiin pian Naton perustamisella ja Yhdysvaltain joukkojen sekä ydinaseiden pysyvällä sijoittamisella mantereelle.

Patoamisen arkkitehti ei itse pitänyt merkittävimpänä tekonaan patoamisen ajamista Yhdysvaltain strategiaksi. Päiviensä lopun lähestyessä Kennan valitti päiväkirjalleen, että hänen pyrkimyksensä saada aikaan suuri Euroopan turvallisuutta koskeva neuvotteluratkaisu ei koskaan löytäisi historioitsijaansa tai ymmärtäjäänsä.

Tokaisu koski myös Gaddisia, Kennanin haastattelijaa ja arkistojen haltijaa, jonka elämäkertateosta kohde ei koskaan lukenut. Tutkija Gaddis piti Stalinia syypäänä kylmään sotaan ja vähättelee teoksessaan Kennanin toisinajattelun merkitystä. Gaddis pelkistää Kennanin suuruuden patoamisen ideaan, joka johdatti maailman itsetuhon partaalta demokratian ja kapitalismin voittoon.

Paasikiven linjalla

George F. Kennania arvostettiin Suomessa paasikiviläisen realismin edustajana ja liennytyksen edistäjänä.

Kennan torjui suomettumiskäsityksiä 1974 Foreign Policy -lehdenartikkelissa, joka oli arvovaltaisin Suomea ymmärtänyt läntinen puheenvuoro. Kennanille Suomen omaperäinen linja oli järkevää harkintaa ja pidättyväisyyttä suurta naapuria kohtaan.

Professori Kennan vihittiin 1986 Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan kunniatohtoriksi.

Gaddisin elämäkerrassa Kennan kommentoi Suomen linjaa kerran. Berliinin muurin kaatumisen jälkeen hän pelkäsi, että vapautuvat maat eivät ymmärtäisi sitä, ”minkä Suomi oli kauan sitten oppinut”: ainoa turvallinen tie itsenäisyyden vakiinnuttamiseen oli kunnioittaa kohtuullisesti Neuvostoliiton turvallisuusetuja.

Kennan siirtyi vuonna 1950 puoleksi vuosisadaksi Princetonin yliopiston tutkijakollegiumiin, jossa johtajana oli atomipommiohjelmaa vetänyt Robert Oppenheimer. Suurinta poliittista kohua Kennan aiheutti, kun hän suositti Saksan yhdistämistä ja neutralisoimista sekä kyseenalaisti Naton ja ydinaseiden merkityksen BBC:n radioimassa esitelmäsarjassa vuonna 1957.

Kennanin maine johti siihen, että Suezin ja Unkarin kriisien sekä Sputnikin aiheuttaman šokin jäljiltä rivejään vahvistamaan valmistautuneet Nato-johtajat joutuivat hämmennyksiin. Kollegat Yhdysvalloissa kiirehtivät irtisanoutumaan esitelmöitsijän sanoista.

Senaatin televisioidussa kuulemisessa 1966 Kennan tuomitsi dramaattisesti Vietnamin sodan ja piti sitä sisäpoliittisesti tuhoisana, strategisena virheenä.

Hän teki sodan vastustamisesta kunniallista. Profeetan rooliin Kennan ryhtyi, kun hän Oppenheimerin tavoin vastusti vetypommin rakentamista ja kehitteli ydinaseiden vähimmäismäärän ja ydinaseiden ensikäytöstä pidättäytymisen malleja.

Kennanin ja muiden veteraanien vetoomukset 1980-luvun ydinasepoliittisten kiistojen aikana jäivät tuloksettomiksi.

Gaddisin Kennan-saaga vahvistaa, että kylmän sodan syttyminen ja kulku olivat poliittisia valintoja, joille oli vaihtoehtoja. Kennan itse pelkäsi väärän Venäjän politiikan toistuvan myös kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa: hän tuomitsi 1997 Naton laajentumisen lännen kohtalokkaimmaksi virheeksi kylmän sodan jälkeen.

Kennanin kaukonäköisyydestä historia antaa ristiriitaisen todistuksen. Saksan yhdistyminen ei ollut suurvaltojen neuvotteluratkaisu, kuten Kennan suunnitteli, vaan Neuvostoliiton hajoamisen seuraus.

Kennanin Venäjän-analyysissä ajatonta on kulttuurin ja historian korostaminen selittäjinä. Tähän Kennan perusti näkemyksensä neuvostovallan kaatumisesta, kun Stalinin kutoma kommunismin, nationalismin ja imperialismin yhdistelmä menettäisi uskottavuutensa kansalaisten silmissä.

 Kennanin valintojen taustalla oli klassinen suurvaltarealismi, jossa omiin arvoihin nojaaminen yhdistyy vastuuseen järkevästä politiikasta. Nykytermein Kennan

ajoi Yhdysvalloille pehmeään valtaan ja neuvotteluihin nojaavaa ulkopolitiikkaa, joka välttää voimavarat ylittäviä sitoumuksia. Vietnamin opetus toistuu Irakissa ja Afganistanissa, kun taas Libyassa Yhdysvallat valitsi toisin.

Kommentoidessaan Gaddisin teosta Foreign Affairs -lehdessä Nicholas Thompson totesi, että presidentti Barack Obaman linja muistuttaa Kennanin ajattelua. Ympyrä sulkeutuu.

 

Kirjoittaja on ulkoasiainministeriön erikoistutkija ja professori. Hän johti Ulkopoliittista instituuttia 1970- ja 80-luvuilla.