YK:n yleiskokous hyväksyi huhti­kuussa asekauppaa koskevan ATT-sopimuksen, jonka tarkoitus on asettaa nykyistä selkeämmät säännöt lailliselle asekaupalle. Sopimus esimerkiksi kieltää pienaseiden viennin, jos viejä tietää, että ostaja käyttää aseita ihmisoikeuslouk­kauksiin.

Kirjassaan The Shadow World etelä­afrikkalainen toimittaja ja entinen polii­tikko Andrew Feinstein toteaa, että sopi­mus voi olla merkittävä edistysaskel: hä­nen mukaansa asekauppaa on valvottava tiukasti, ja hallitusten ja asevalmistajien myyntirekisterien on oltava avoimia.

Valvontaa tarvitaan, sillä YK:n mu­kaan arviolta puolet maailman asekau­pasta on laitonta. Sen arvoa on vaikea arvioida, mutta miljardibisnes se on: ruotsalaisen rauhantutkimuslaitos Siprin mukaan maailman sata suurinta puolustusalan yhtiötä myi vuonna 2011 aseita ja tuotti sotilaspalveluja laillisesti 410 miljardin dollarin arvosta.

Laittomat asekauppiaat toimivat joskus viranomaisten tieten mutta salaa, koska saattavat välittää tärkeää tietoa tai edistää hallitusten tavoitteita. Laittoman asekaupan rahavirtoja liikutellaan moni­polvisin järjestelyin, kuten vaihtamalla aseita öljyyn.

Andrew Feinstein: The Shadow World. Inside the Global Arms Trade. Penguin Books 2012, 696 s.

Niin tehtiin myös Britannian ja Sau­di-Arabian välisissä Al Yamamah- ja Al Salam -asekauppapaketeissa, jotka ovat yksi Feinsteinin paraatiesimerkki. Maa­ilman suurimpiin kuuluva puolustusalan yritys, brittiläinen BAE voiteli vuosien 1985 ja 2006 välisenä aikana kymme­nien miljardien puntien arvoisia kaup­poja miljardeilla punnilla, ja Britannian vakavia rikoksia tutkiva toimisto SFO käytännössä vaimennettiin.

Feinstein suomii länsimaita kaksi­naismoralismista, ovathan länsimaat aseiden suurimpia valmistajia ja kaup­piaita.

 

Kirjoittaja on MTV3:n ulkomaantoimittaja.

Kuten kaikki talouden alueet, myös globaali maakauppa on viime ai­koina kytkeytynyt yhä tiiviimmin osaksi rahoitusmarkkinoita. Brittiläisen tiede­toimittajan Fred Pearcen mukaan lähes jokainen meistä on nykyään maakaap­pari vähintään eläkeyhtiönsä kautta. Väite pätee ainakin Suomen kaltaisissa myöhäiskapitalistisissa talouksissa.

Monen korvaan termi maakaap­pari, landgrabber, on asenteellinen tai syyttävä. Pearcen mielestä sana kuvaa kuitenkin hyvin hänen kirjansa aihetta: Pearcelle maakaappaus on mikä tahansa tilanne, jossa vieras valtio, yritys tai muu ulkopuolinen hankkii kiistanalaisesti oi­keuden suuren maa-alan käyttöön.

Maahankintojen ylivoimaisesti ylei­sin syy on tehomaanviljely. Muita käyt­tötarkoituksia ovat esimerkiksi metsä- ja karjatalous, kaivostoiminta ja teollisuus. Usein asialla on ruokaturvastaan huo­lestunut valtio, maatalous- tai luonnon­varasektorilla toimiva poikkikansalli­nen yritys tai tuottavaa sijoitusta etsivä rahasto.

Usein osto- tai vuokraussopimuksen ehdot ovat varsin edulliset, koska isäntä­maa toivoo investoinnin tuovan itselleen vaurautta ja työpaikkoja. Tavanomaista on myös, että maa-alaa aiemmin hyödyn­tänyt paikallisväestö kokee oikeuksiaan loukatun.

Fred Pearce: The Landgrabbers. The New Fight over Who Owns the Planet. Eden Project Books 2012, 336 s.

Kukaan ei tiedä ilmiön laajuutta. Arviot kaapatun maan kokonaisalasta vaihtelevat joistakin kymmenistä jopa sataan miljoonaan hehtaariin. Selvää on kuitenkin, että kyse on valtavista alueis­ta, että tahti kiihtyy – ja että tämä kaik­ki vaikuttaa ihmiskunnan suuren osan elämään.

Maakaappaukset eivät aina ole hai­tallisia, mutta aina ne ansaitsevat huo­miota, Pearce toteaa. Kirjan vajaassa neljässäsadassa sivussa osansa saavat kaikki keskeiset maakiista-alueet Aasi­asta Afrikkaan ja Latinalaisesta Ameri­kasta Oseaniaan. Ilmiö on ollut mitta­vin Kaakkois-Aasiassa, mutta vastedes painopiste siirtynee muualle. Valtaosa esimerkiksi Malesian ja Indonesian sa­demetsistä on jo hävitetty.

Pearce on kokenut tiedetoimittaja, ja häneltä on aiemmin ilmestynyt useita tietokirjoja. Tämä näkyy kunnioitettava­na asianhallintana ja erinomaisena taus­toituksena. Suurin ansio on kuitenkin se käsittämätön jalkatyö, jota kirjan eteen on tehty. Pearce kiersi maailmaa vuoden, jututti kyläpäälliköitä vaikeapääsyisim­millä syrjäseuduilla, tutustui päättäjiin, maanostajiin ja maansa menettäneisiin, vieraili plantaaseilla ja viljapörsseissä. Tyylillisesti kirja asettuu journalismin, matkakertomuksen ja tietokirjan väli­maastoon.

Lyhyen käsittelyn saa myös banaani­firma United Fruit, chileläisen runoilijan Pablo Nerudan ansiosta maailmanhis­torian kenties tunnetuimmaksi noussut maakaappari. Banaaniyhtiölle omistetus­sa, vuonna 1950 julkaistussa runossaan Neruda kuvaa ulkomaisia laivoja, jotka ”lipuvat tiehensä kuin tarjottimet, kuk­kuroillaan hukkuvan maamme aarteita”.

Banaanifirmat eivät enää pyöritä ko­konaisia yhteiskuntia, mutta pohjimmil­taan United Fruitin luoma ansaintamalli pätee Pearcen mukaan usein edelleen: monikansallinen yritys lupaa köyhän maan päättäjille taloudellista kehitystä, saa maata haltuunsa edullisin ehdoin ja jättää paikallisyhteisön oikeudet ”kehi­tyksen” jalkoihin.

Esimerkiksi Pearcen haastattelema sumatralainen kyläpäällikkö Mursyid Muhammad Ali oletettavasti tunnistai­si Nerudan kuvauksen paremmin kuin tahtoisi.

Indonesian hallitus antoi Alin johta­man kyläyhteisön metsät ilmoitusasiana Asian Pulp and Paper -paperifirmalle, ja paikallisten oli lähdettävä etsimään elantoa muualla. Puolessatoista vuodessa ympäröivältä alueelta hakattiin sata ne­liökilometriä sademetsää, mikä oli vain murto-osa Riaun maakunnan kokonais­hakkuista. Paperiyhtiö lupasi taloudelli­sesti, sosiaalisesti ja ekologisesti kestävää kehitystä, mutta etenkin monella kyläläi­sellä on asiasta eri näkemys.

 

Kirjoittaja toimii tutkijana vastuullista yritystoimintaa edistävässä Finnwatch-järjestössä.

Kofi Annan & Nader Mousavizadeh: Interventions. A Life in War and Peace. The Penguin Press 2012, 383 s.

YK:n turvallisuusneuvoston mahti­valtiot eivät kuitenkaan ole halunneet järjestölle vahvaa pääsihteeriä (secreta­ry-general). Kenraalin (general) sijaan on haluttu pikemminkin sihteeri (secretary). Onko siis pääsihteerillä mitään virkaa?

Kofi Annanin kaksi kautta YK:n pää­sihteerinä vuosina 1997–2006 osoittivat tehtävän vaikeuden todeksi. Varsinkin Yhdysvallat vahti lähes jokaista Anna­nin sanaa ja askelta, ja kehitysmaiden G-77-ryhmä epäili pääsihteerin olleen länsivaltojen asialla.

Annanin kaudella rahoitusvaikeu­det, Irakin sota ja Ruokaa öljystä -skan­daali ravistelivat maailmanjärjestöä, ja 2000-luvun puoliväliin tultaessa koko monenkeskinen hallinta ja YK:n paikka siinä olivat kyseenalaistettuina. Oma­kohtaisia paineita Annanille varmasti syntyi halusta ottaa huomioon mahdol­lisimman monet globaalit huolenaiheet ja mahdollisimman monien toimijoiden intressit.

Henkilönä Kofi Annan oli virassaan hillitty mutta määrätietoinen ja kärsiväl­linen – ei touhukas ”tehostaja”. Annan tiedosti pääsihteerin ja YK:n toimintara­joitukset mutta tiesi myös oman ja vir­kansa arvon eikä alistunut Yhdysvaltojen holhoukseen.

Annan osasi olla aloitteellinen ja toi­sinaan jopa uskalias: hän leimasi Yhdys­valtojen ja Britannian intervention Ira­kiin laittomaksi, koska sillä ei ollut YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta. Hän puolusti usein ja menestyksellisesti YK:n oikeutta olla mukana kaikissa pöydissä, joissa konflikteja pyrittiin hallitsemaan.

Annanin pääsihteerikauden saavu­tuksista kannattaa nostaa esiin neljä kokonaisuutta, jotka kuvaavat agendan laajuutta: interventiot, kehityksen vuosi­tuhattavoitteet, YK:n hallinnon ja raken­teen uudistukset sekä maailmanjärjestön avautuminen kansalaisjärjestöille.

Interventio oli Annanille laaja-alai­nen käsite, joka sisälsi konfliktien en­naltaehkäisyn ja diplomaattiset keinot. Toisaalta Annan kannatti sotilaallisten keinojen rajoitettua käyttöä siviilien suojelemiseksi ja laajamittaisten ihmis­oikeusloukkauksien estämiseksi. Annan osallistui edustajineen konfliktien hallin­taan esimerkiksi Irakissa, Afganistanissa ja Libanonissa.

Kehityksen vuosituhattavoitteista so­vittiin YK:ssa vuosituhannen vaihteessa. Niiden tarkoituksena on köyhyyden vähentäminen, ja ne ovat saaneet laajan globaalin tuen. YK:n hallintoa on uu­distettu lähes jatkuvasti: vuonna 1997 käynnistyi organisaatio- ja säästörefor­mi, ja vuonna 2003 aloitettiin laaja-alainen uudistusprosessi.

Annanin kaudella YK:ta lisäksi avat­tiin kansalaisjärjestöille. Annan patisti kansalaisjärjestöjä edistämään kehityk­sen vuosituhattavoitteita ja YK-järjestöjä laajentamaan suhteitaan kansalaisyhteis­kuntien toimijoihin. Lisäksi parannettiin YK:n suhteita Maailmanpankkiin ja Kan­sainväliseen valuuttarahastoon.

Kenties tärkein Annanin työväli­neistä oli väsymätön viestintä eri muo­doissaan: taivuttelu, julkiset lausunnot sitoumuksien vahvistamiseksi, ympäri­vuorokautiset puhelinkeskustelut, YK:n kokoonkutsuvallan käyttäminen ja jopa vierailut, joille voitiin asettaa hinta, ku­ten poliittisten vankien vapauttaminen. Ehkä tunnetuin Annanin keinoista oli suora ja kaunistelematon ripitys, ”saar­natuoli”, johon joutuivat usein muiden muassa Afrikan maiden johtajat.

Annanin pääsihteerikaudesta annet­tu korkea yleisarvosana on oikeutettu. Hänen kaudellaan YK osoitti kestävyy­tensä selviytyessään lukuisista kriiseistä ja säilyttäessään asemansa oikeutuksen.

Kirsti Lintonen työskenteli YK-suurlähettiläänä 2005–2009. Raimo Lintonen on politiikan tutkija.

Brookings-instituutin tutkijat Fiona Hill jaGlifford Gaddy, kansainvälisen Venäjä-tutkimuksen kärkikaksikko, hahmottelevat Putin-henkilökuvassaan ajattelukehyksiä, jotka selittävät Puti­nin toimintatapoja ja valtaa Venäjän 2000-luvun alun politiikassa.

Kehyksistä painoarvoltaan tärkein on Putinin näkemys, jonka mukaan Ve­näjän kehityksen kannalta on välttämä­töntä, että valtio on vahva ja hän itse palvelee valtiota tehtävässään. Toinen keskeinen Putinin toimintaa ilmentävä piirre on historian käyttö politiikassa. Putinin toisella presidenttikaudella kes­kustelua tahdittivat puheet Venäjästä ”suvereenina demokratiana”, kun taas nyt vauhtia haetaan sivilisaatioiden eroa­vuuksista ja keskeiselle sijalle on nostettu Venäjän ortodoksikirkko.

Putinin ajattelua selventävät tutki­joiden mukaan myös lapsuusajan koke­mukset, jotka ovat muokanneet hänestä selviytyjän. Selviytymisen eetos näkyy Putinin näkemyksessä, jonka mukaan aina on varauduttava pahimpaan ja siksi kartutettava valtion ”strategisia varas­toja”, kontrolloitava valtiontalouden kannalta olennaisia sektoreita ja mini­moitava Venäjän riippuvuus ulkomais­ta. Lisäksi Putinin toimintatapoja ovat muokanneet ensikokemukset vapaakau­pasta 1990-luvun alun Pietarissa ja tie­tysti Neuvostoliiton tiedustelupalvelun KGB:n leivissä omaksuttu ajattelu.

Fiona Hill & Glifford Gaddy: Mr. Putin: Operative in the Kremlin. Brookings Institution Press 2013, 400 s.

Mutta se, mikä on toiminut Venäjän ”nollavuosina”, ei ole enää toistettavissa, tutkijat kirjoittavat. Moskovan toissatal­viset suurmielenosoitukset ovat merkki yhteiskunnan muutoksesta. Putinin ky­kenemättömyys muutoksen kohtaami­seen voi johtaa tilanteen radikalisoitu­miseen. Paradoksaalisesti myös avaimet tilanteen ratkaisemiseksi ovat Putinilla: hänen tulisi tutkijoiden mukaan purkaa itse luomansa rakennelma ja palauttaa Venäjä poliittisten uudistusten tielle.

Hillin ja Gaddyn tutkimus piirtää kuvan Venäjän sisäpiirin toimintaperi­aatteesta. Valtionyhtiöiden edellytetään tekevän tulosta, maksavan verot kuuli­aisesti valtiolle ja tukevan taloudellisesti heikkoja mutta poliittisesti merkittäviä talouden sektoreita. Viime kädessä val­tionyhtiöiden johtajat ovat vastuussa vain Kremlille.

Thane Gustafson: Wheel of Fortune. The Battle for Oil and Power in Russia. Belknap Press 2012, 672 s.

Tutkija Thane Gustafsonin Venäjän öljy­teollisuutta käsittelevä kirjajättiläinen kurkistaa sekin suljettujen ovien taakse mutta piirtää kuvan myös öljyteollisuu­den rakenteellisesta muutoksesta. Teos yhdistää taidokkaasti tutkijan viileän analyysin tapahtumia läheltä seuranneen konsultin yksityiskohtien tietämykseen.

Gustafson osoittaa, että Venäjän öljyteollisuuden jättäytyminen kansain­välisen kehityksen ulkopuolelle ei ole vahinko, vaan seurausta ”järjestelmäl­lisestä toimintatavasta”. Kansainvälisen yhteistyön esteistä tärkein on se, että ve­näläiset öljy-yhtiöt eivät juuri hanki ul­komaista osaamista ja teknologiaa vaan hakevat kasvun eväitä mieluummin hal­vemmista ja omaan kokemuspiiriin pe­rustuvista ratkaisuista. Lisäksi venäläiset yhtiöt suhtautuvat ylipäätään epäilevästi ulkomaalaisten mukaantuloon valtion kannalta strategisina pidetylle energia­sektorille.

Poikkeus tähän sääntöön oli öljy-yhtiö Jukos, joka otti Mihail Hodor­kovskin johtamana laajamittaisesti käyt­töön läntistä teknologiaa ja osaamista. Gustafsonin mukaan Jukos oli Venäjän eliitin silmissä ulkomainen ja siksi uhka. Hodorkovskin poliittinen kunnianhimo sinetöi yhtiön kohtalon: osa Jukosista sulautettiin valtiolliseen Rosneftiin, lo­put tuhottiin.

Gustafson päätyy hyvin samanlaiseen johtopäätökseen kuin monet muut Venä­jän nykypolitiikkaa seuraavat tutkijat: Venäjän politiikasta puuttuu strateginen ohjaus, ja politiikka on kuin ”onnenpyö­rä”, sitä ohjaavat sattuma ja taktikointi. Gustafsonin mukaan onnenpyörää ei kuitenkaan pyöritä öljy, vaan se saa voi­mansa ratkaisemattomasta konfliktista yhteiskunnan sisällä.

Vaikka Venäjä on nykyisin integ­roitunut kansainvälisille markkinoille, neuvostomallinen populistinen sosialis­mi saa runsaasti kannatusta. Venäjä etsii edelleen paikkaansa maailmassa ja tasa­painoilee vieraaksi koettujen (läntisten) sekä omien venäläisten tapojen välissä. Politiikassa tämä näkyy epämääräisenä nostalgiana aikaan, jolloin Neuvosto­liitto oli vahva ja pelätty kansainvälisen politiikan toimija.

Gustafsonin kirjan hienous on siinä, että hän onnistuu öljyteollisuuden muu­tosta tutkimalla reflektoimaan Venäjän poliittisen muutoksen reunaehtoja. Öljy on Venäjän kehityksessä avainasemas­sa: Venäjän öljyntuotannon laskuvaihe ajoittuu kuluvan vuosikymmenen lopulle ja, mikä tärkeintä, samalle ajanjaksolle kuin Venäjän öljyteollisuuden nykyisen johdon vaihtuminen uuteen sukupol­veen.

Taistelu vallasta voi pahimmassa ta­pauksessa laukaista ketjureaktion, jossa Venäjän öljytulot vähenevät ja valtion velka kasvaa. Päinvastainen tulos edel­lyttäisi Gustafsonin mukaan sitä, että valtion riippuvuus öljytuloista väheni­si ja öljyteollisuuden kansainvälistä kilpailukykyä parannettaisiin rakenne­muutoksella.

Sekä Hill ja Gaddy että Gustafson pi­dättäytyvät arvuuttelemasta, mitä Venä­jä tulevaisuudessa valitsee. Teokset vain tekevät selväksi, että nykyinen malli on johtamassa umpikujaan. Siksi on kiin­nostavaa lukea niiden rinnalla kolmas teos, pian kymmenen vuotta vankilassa istuneen Mihail Hodorskovskin vuoro­puhelu arvostetun venäläisen toimittajan Natalia Gevorkjanin kanssa.

Natalia Gevorkjan & Mihal Hodorkovski: Tjurma i volja. Govard Rork 2012, 400 s.

Kirja valottaa Jukosin ja Hodorkovskin ta­rinaa yhtiön sisäpiiriläisten haastattelui­den sekä Hodorkovskin omien pohdin­tojen avulla. Kirjan kiinnostavinta antia ovat Hodorkovskin ajatukset Venäjän tulevaisuudesta.

Hodorkovskin mukaan talouden rakennemuutos on välttämätön, samoin kuin nykyisen eliitin vaihtaminen uuteen. Vuonna 2008 toteutettu vaihto, jossa presidentiksi nostettiin Dmitri Medve­dev, oli eräänlainen ”eliitin kierrätyksen” ja hitaan muutoksen alku. Hodorkovski tuntuu ajattelevan, että rotaation pitäisi jatkua, sillä niin toimii demokratia.

Putinin tärkeimpänä poliittisena virheenä Hodorkovski pitää kansalaisaktiivisuuden tukahduttamista ja jul­kisen keskustelun rajoittamista. Hän ei myöskään piilottele kiinnostustaan toimia politiikassa, jos joskus vapautuu vankilasta.

 

Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.

Irja Askola

Helsingin piispa Irja Askola luki ystä­vänsä kirjan kolmikymppisenä teologian maisterina ja vapisi.

”Havahduin siihen, että kirkkomme oli kertonut minulle vain vahvoista, roh­keista ja sankarillisista miehistä mutta jättänyt kertomatta niistä vahvoista, rohkeista ja sankarillisista naisista, jotka ovat Raamatussa ja kirkkomme tuhat­vuotisessa historiassa.”

Kirja opetti kysymään, kenen ääni missäkin tilanteessa kuuluu ja voisiko muunlaisia ääniä olla. Sittemmin kirjan oivallukset ovat suunnanneet Askolan ajattelua etenkin kansainvälisissä teh­tävissä.

Askola lähti vuonna 1991 Järven­pään seurakuntaopiston suunnittelu­päällikön työstään Euroopan kirkkojen konferenssin palvelukseen Geneveen. ”Kirkkojen Etyjin” tehtävänä oli juuri Berliinin muurin murruttua rakentaa Länsi- ja Itä-Euroopan kirkkojen välisiä yhteistyösuhteita lähes tyhjästä.

Kaija Junkkari: Nainen Jumalan kuvana. Kirjapaja 1984.

Askola kertoo pohtineensa etenkin yhteistyön eettisyyttä. Kuinka taattaisiin, etteivät vakiintuneet läntiset kirkot syöt­täisi paikkaansa etsineille Itä-Euroopan kirkoille omia toimintamallejaan, kuten diakoniatyön painopisteitä?

Ratkaisu oli ottaa työhön mukaan myös ne, joita ei ollut ennen tavattu kuul­la. ”Jos asioita miettivät vain kardinaalit, patriarkat ja muut miehet, lopputulos oli erilainen kuin silloin, jos mukana olivat myös tavallista työläisarkea eläneet nai­set”, Askola sanoo.

Naiset nostivat diakoniaa koskevaan keskusteluun esimerkiksi kysymyksiä perheväkivallasta ja nuorten naisten imettämismahdollisuuksista. Vallakkai­den miesten näkökulma niihin puuttui tai oli tyystin erilainen.

Askolan ajattelu heitti kuperkeikkaa myös, kun hän Geneven-aikoinaan oli mukana Kirkkojen maailmanneuvoston, ”kirkkojen YK:n”, työssä. Hän osallistui hankkeisiin, joissa parannettiin naisten asemaa ympäri maailman, ja tapasi ih­misoikeustaistelijoita esimerkiksi Myan­marista, Kuubasta ja Tansaniasta.

”Kuvani kehittyvistä maista oli ollut kuin kirkon raporteissa. Niissä esiintyi valtaapitäviä miehiä ja köyhiä, äänettö­miä naisia, joiden kohtaloita esiteltiin rahoituksen saamiseksi. Sitten tapasin asemansa puolesta taistelevia, äänek­käitä naisia.”

Askola ei arkaile puhua naisista ja miehistä erilaisina. Hänestä on ongelmal­lista, että kirkon yleiskielessä puhutaan vain ”henkilöistä”.

”Eivät ihmisten kokemukset todelli­suudesta ole sukupuolineutraaleita,” As­kola sanoo. Kokemukset vaihtelevat sen mukaan, oletko mies vai nainen, rikas vai köyhä, pohjoisesta vai etelästä. Eri­laisuus ei kuitenkaan poista tasa-arvon vaatimusta: tasa-arvo on mahdollinen vain, jos kaikki päästetään ääneen.

Askolan ajattelu on selvästi sukua nykyiselle valtavirran kehitysajattelulle, jossa korostetaan pohjoisen ja etelän glo­baalia kumppanuutta. Askolan mukaan kirkolla on valtavasti ruohonjuuritason ymmärrystä juuri kehityskysymyksistä, kuten ruoan puutteesta ja sen vaikutuk­sista ihmisten elämään. Tietoa pitäisi vain uskaltaa käyttää nykyistä rohkeammin.

Ydinaseet jäivät kylmän sodan päättymisen jälkeen pitkäksi ai­kaa taka-alalle kansainvälisessä politiikassa. Viime vuosina Poh­jois-Korean ydinkokeet, Iranin ydinase­ohjelma ja ydinaseteknologian laiton kauppa ovat nostaneet pelot ydinaseiden käytöstä taas pintaan.

Ensimmäistä ydinaseaikaa ohjasi supervaltojen tarkkaan säännelty vas­takkainasettelu. Amerikkalaisprofessori Paul Bracken katsoo, että maailma on siirtynyt nyt toiseen ydinaseaikaan, jonka piirteitä ovat usean osapuolen monimut­kaiset konfliktit, uudenlaiset ydinaseiden käyttöstrategiat sekä provokaatiot.

Lännessä ajattelu on kuitenkin jämähtänyt vanhoihin ympyröihin, Bracken moittii. Yhdysvallat tarkastelee ydinaseita yhä kylmän sodan aikana luo­tujen käsitteiden avulla. Supervalta on jumiutunut ajatustapaan, jonka mukaan ydinaseilla ei ole mitään mielekästä käyt­töä ja koko aseiden olemassaolo olisi pa­rempi unohtaa.

Ongelma on, että ydinasevaltiot ja sellaisiksi pyrkivät eivät ajattele näin vaan laativat koko ajan suunnitelmia sii­tä, miten ydinaseita voitaisiin hyödyntää. Esimerkiksi Iran voisi Brackenin mukaan käyttää ydinaseitaan monella tapaa tur­vautumatta niiden varsinaiseen räjäyt­tämiseen: maa voisi esimerkiksi kaupata teknologiaa Egyptille tai Syyrialle, jär­jestää näyttäviä sotaharjoituksia ja har­joituslaukaisuja tai siirtyä ydinhälytysti­laan ja siirrellä liikuteltavia ohjuksiaan asemiin. Tällä tavoin Iran voisi edistää omia pyrkimyksiään Lähi-idässä tai ai­nakin ajaa Israelia ahtaalle.

Yhdysvaltain pitäisi Brackenin mie­lestä opetella nopeasti, miten hallinnoi­da ydinaseita ja miten vastata muiden ydinasevaltioiden provokaatioihin – sil­lä aseista ei voida eikä välttämättä pidä­kään päästä eroon.

Brackenin seuraamissa Yhdysvaltain simuloiduissa kriisiharjoituksissa ame­rikkalaisilla ei ollut käytössään keino­ja vastata provokaatioihin. Nykyinen epäsuhta aiheuttaa Brackenin mielestä vakavan vaaran: hän ennustaa, että ”jos Yhdysvallat ei keksi keinoja hoidella toista ydinaseaikakautta, toinen ydin­aseaikakausi hoitelee Yhdysvallat”.

Euroopan parlamentin Iran-valtuus­kunnan puheenjohtaja Tarja Cronberg luonnehtii Brackenin kirjaa loogiseksi ja siinä hahmoteltuja skenaarioita uusista konflikteista uskottaviksi. Brackenin uskottavuus edellyttää kuitenkin hänen perusteesiensä hyväksymistä, ja niitä Cronberg ei purematta niele.

Mitä ajattelet Brackenin näkemyk­sestä, jonka mukaan ensimmäisestä ydinaseajasta on siirrytty toiseen mutta länsi on ripustautunut yhä ensimmäisen ajan ajatteluun?

Tarja Cronberg: Olen samaa mieltä sii­tä, että olemme siirtymässä toiseen ydin­aseaikakauteen ja että ajattelumallit ja käsitteet, kuten pelote (deterrence) ovat peräisin ensimmäiseltä. Mutta siihen, mi­ten toinen aikakausi halutaan kohdata, on silti kaksi vaihtoehtoa.

Toinen on Yhdysvaltain presidentin Barack Obaman ja muun muassa entis­ten ministerien Robert McNamaran ja Henry Kissingerin esittämä ydinasevapaa maailma, jossa lähtökohta on aseiden eliminointi. Brackenin lähtökohta taas on, että ydinaseiden leviämistä ei voida estää, ja sen takia niitä pitää hallinnoida.

Olen tästä hallinnoinnista hänen kanssaan täysin eri mieltä. Ydinaseista käytävä keskustelukaan ei ole niin yk­sipuolista kuin Bracken esittää, vaan ydinaseettomuuden saavuttamisesta on paljon erilaisia esityksiä niin politiikoilta kuin eri järjestöiltä.

Millaisia ongelmia Brackenin perään­kuuluttama hallinnointi sisältää?

Bracken ehdottaa järjestelmää, jonka hän nimeää A Great Power Arms Controlik­si. Se koostuu suurista ydinasevalloista, jotka sitoutuisivat yhdessä alentamaan ydinsodan riskiä tai sen aiheuttamia vahinkoja. Käytännössä se olisi ennen muuta Yhdysvaltain kontrolloima järjes­telmä, jossa Yhdysvalloille annettaisiin valtaa ja vastuuta.

Minusta Yhdysvallat ei kuitenkaan ole osoittanut sellaista globaalia vas­tuuta, jota järjestelmän toimintakyky edellyttäisi, vaan maa on esiintynyt vain omien etujensa puolustajana. Tarvittai­siin todella suuri muutos maan toiminta­tavoissa, että järjestelmä toteutuisi. Siksi arvelen, että se ei ole mahdollinen.

Brackenilla on lisäksi mielenkiintoi­nen ajatusrakennelma siitä, että ydin­asevallat yhtäältä sanoutuvat irti ensi-iskusta ydinaseilla (no first use), mutta sitoutuvat ydinasein tehtävään vastais­kuun, jos niitä vastaan hyökätään ydin­aseilla (guaranteed second use). Bracken ajattelee, että tästä huolimatta ydinase­konfliktit voitaisiin rajoittaa alueellisiksi.

Minusta tämä on utopiaa. Lääkärit ydinaseita vastaan -järjestö arvioi, että jo rajoitettu ydinsota Intian ja Pakistanin kesken aiheuttaisi ydintalven. Tällaiset seikat unohtuvat Brackenilta, kun hän uskoo, että eskalaatio pysähtyisi. Se vaatisi joltakin taholta aivan mieletöntä valtaa ja sitä, että järjestelmässä ei olisi irrationaalisia toimijoita. Silti Bracken ei ota kantaa ydinaseterrorismiin, vaan aihe käsitellään maininnalla.

Voidaanko ydinaseiden leviämistä es­tää? Pohjois-Korea räjäytti taannoin jo kolmannen ydinkokeen, ja Iranin ydin­ohjelma on otsikoissa harva se päivä.

Bracken ottaa liikaa annettuna lähtökoh­dan, että leviämistä ei voida estää. Hän oikeastaan edellyttää, että ydinaseisiin jo nykyään liittyvää kahtiajakoa ja kaksois­standardia pitää vahvistaa: toisilla saa olla aseita ja toisilla ei. Tämähän on NPT-eli ydinsulkusopimuksen perusongelma.

Brackenin jako on vieläpä hyvin sel­vä – hyvillä saa olla ydinaseita ja pahoilla ei. Esimerkiksi Japani on hyvä, samoin Brasilia, mutta Saudi-Arabia ei, eikä Algeria. Kuka päättää kuka on hyvä ja kuka paha? Yhdysvallat? Viisi ydinase­valtiota? Jo tämän päivän kahtiajako ai­heuttaa jännitteitä, joten mitä tällaisesta jaosta seuraisi? Brackenin mielestä tämä kai on sitten hallinnointia.

Mielestäni ydinsulkusopimuksen glo­baalia eriarvoisuutta pitää päinvastoin yrittää purkaa, ei vahvistaa.

Millä tavalla NPT-sopimusta tai aseval­vontaa pitäisi kehittää?

YK:n pääsihteerin Ban Ki-moonin aja­tus siitä, että ydinaseille laadittaisiin kokonaan uusi kansainvälinen konven­tio samaan tapaan kuten nyt säädellään biologisia tai kemiallisia aseita, on hyvä: kellään ei ole ydinaseita. Siihen on mah­dollisuus, kun otetaan huomioon, ketkä esimerkiksi Yhdysvalloissa ovat ajamas­sa ydinaseista luopumista.

Paul Bracken: The Second Nuclear Age. Strategy, Danger and the New Power Politics. Times Books 2012, 306 s.

Tavallisen ihmisen järkeen ei mahdu, että joillakin mailla on lupa pitää tiettyjä aseita ja toisilla ei. Sen sijaan Brackenin näkemys on, että NPT pitää säilyttää, koska se kerran on olemassa. Sehän on ihan hullu ajatus, ettei järjestelmästä voi­taisi luopua, vaikka se on huono.

Esimerkiksi Israel kehittää aseita, mutta koska maa on sopimuksen ulko­puolella, se saa olla rauhassa. Iran, joka on mukana sopimuksessa, saa kuitenkin kritiikkiä kaikilta. Tilanne ajaa Iranin kaltaisia maita siirtymään systeemin ul­kopuolelle.

Eikä sopimus toimi vakiintuneissa ydinasevalloissakaan, koska ne yhä mo­dernisoivat aseistustaan, vaikka sopimus edellyttää maita luopumaan aseista as­teittain.

Bracken puolustaa kantaansa sillä, että jos NPT hylätään, ei mitään uutta voitai­si saada tilalle. Olisiko uusi konventio mahdollinen ja miten?

Onhan se. Voitaisiin luoda siirtymäkausi, jonka aikana NPT:stä siirryttäisiin YK:n konventioon. Maailmassa on jo liki 120 maata, jotka kuuluvat ydinaseettomiin vyöhykkeisiin. Ydinasemaat puolestaan ovat sitoutuneet siihen, etteivät ne hyök­kää näitä maita vastaan ydinasein.

Vyöhykkeet kattavat jo koko Lati­nalaisen Amerikan, Afrikan ja Keski- Aasian, ja niitä suunnitellaan jatkuvasti lisää. Sellaista pitäisi harkita myös Eu­rooppaan. Tässä on yksi selkeä tapa siir­tyä vähitellen ydinaseettomuuteen.

Olet perehtynyt työssäsi Iraniin. Bracken hahmottelee useita skenaarioita siitä, miten ydinaseet vaikuttavat Lähi-idän tilanteeseen ja miten Iran voisi käyttää aseita. Miten arvioit näitä kuvioita?

Iranissa näkyy hyvin NPT:n toinen iso ongelma eli se, että sopimus hyväksyy ydinvoiman käytön mutta rajoittaa ankarasti ydinaseita. Näiden kahden välinen rajanveto – sama teknologia, kaksi käyttöä – on erittäin hankalaa ja hankaloituu jatkuvasti, kun ydinvoiman käyttö lisääntyy ja potentiaalisia ydin­asemaita on aina vain enemmän.

Riski piilee siinä, että jos jotakin maata aletaan eristää, sen ainoaksi tur­vaksi jää ydinaseen kehittäminen. Poh­jois-Korea on esimerkki tästä. Eihän kukaan vakavissaan ehdota, että sitä vastaan hyökätään, koska sillä on ydin­ase. Iranissa on käynnissä noidankehä, jossa maalle langetetut sanktiot ajavat maata rikastamaan lisää uraania, mistä sitä on jo rangaistu.

Silti Bracken vaatii, että pitää langet­taa lisää pakotteita, vaikka tämä ei toimi. Harvoin jos koskaan sanktiot ovat muut­taneet maiden politiikkaa, vaikka talouteen ne vaikuttavatkin dramaattisesti.

Iranin kaltaisten maiden kanssa pitäisi käydä vuoropuhelua, jotta syyt aseiden kehittelyyn karisisivat. Mitä enemmän kansainvälistä yhteistyötä, sitä vähemmän valtioilla on motiivia kehitellä ydinaseita; katsotaan vaikka Myanmaria. Koska kansainvälisellä yh­teisöllä on diplomaattisia keinoja välttää ydinaseiden leviäminen, ei autoritaarises­ti johdettuja maita pitäisi ajaa nurkkaan.

Toki pitää sanoa, että Brackenin Lähi-idän skenaariot ovat uskottavia hänen omassa hallinnoinnin konteks­tissaan. Mutta jos tavoitteena on, että maailmasta tulisi turvallisempi, aseiden eliminointi on parempi keino. Hallin­nointisysteemissä yhä useampi eläisi pelossa.

Mitä EU:n pitäisi tai mitä se voisi tehdä? Parlamenttihan on jo langettanut sank­tioita Iranille.

Nyt olisi hyvä hetki Euroopankin kes­kustella ja luoda oma ydinaseeton vyö­hyke. Asiasta ei vain ole voitu tähän asti keskustella ollenkaan, etupäässä Rans­kan takia. Sille ydinaseet ovat ensisijai­sesti arvovaltakysymys. Kun taannoin vierailin Ranskan parlamentissa, eräs poliitikko totesi, että ”ydinaseet ovat Ranskan dna:ssa”. Samalla lailla Iranissa arvovalta merkitsee paljon, ja Venäjällä.

Jos ydinaseisiin liittyvä arvovalta on niin merkittävä tekijä, silloin se pitää poistaa. Kansainvälisessä järjestelmässä ei pitäisi jatkuvasti suosia ydinasevaltoja, ja ydinaseettomista vyöhykkeistä pitäisi levittää tietoa.

Mitä Suomi voisi toisella ydinaikakau­della tehdä?

Suomi voisi aloittaa Euroopan unionissa keskustelun ydinaseettomasta vyöhyk­keestä, ja voisimme allekirjoittaa aiem­min mainitun YK:n konvention ydin­aseettomuudesta.

Poliittisesti voisimme ajaa sitä, ettei sanktioita käytettäisi niin paljon. Ira­nin kansa on perinteisesti suhtautunut myönteisesti Eurooppaan, mutta pakot­teiden takia tuuli voi kääntyä.

 

Kirjoittaja on STT-Lehtikuvan uutispäällikkö, jonka väitöskirja käsitteli ydinaseuutisointia.

Tammikuussa 2013 ranskalaiset hävittäjät hyökkäsivät islamisti­kapinallisten tukikohtiin Pohjois-Malissa. Pian seurasi maajoukko­jen rynnäkkö, joka raivasi suurimman osan kapinallisalueista.

Ranskalaiset joukot saivat Gaon, Kidalin ja Timbuktun kaupungit aina­kin nimellisesti hallintaansa tuhansien tšadilaisten ja nigeriläisten sotilaiden avustamina ja tekivät käytännössä lo­pun islamistikapinallisten miehitykses­tä. Tämä oli kuitenkin vasta operaation helpoin osa. Islamistit eivät ole kokonaan hävin­neet taistelua Pohjois-Malista. He ky­kenevät yhä vastarintaan ja jopa hyök­käämään kaupunkeihin, joita Ranska virallisesti hallitsee.

Ranska vähentää joukkojaan 4 000 sotilaasta 1 000:een vuoden loppuun mennessä. YK on valtuuttanut Maliin yli 12 000 sotilaan rauhanturvajoukon, joka on määrä lähettää maahan ennen heinäkuulle suunniteltuja vaaleja. Lähes puolet tulevista YK-joukoista koostuu jo maassa olevista länsiafrikkalaisista sotilaista. Malissa ei kuitenkaan vielä ole rauhansopimusta jota valvoa, joten Pohjois-Malin laajan alueen hallinta käy rauhanturvaajille vaikeaksi.

Unelma omasta valtiosta

Malin konflikti ei ole uusi. Pohjois-Mali on alkujaan paimentolaiskansa tuaregien kotimaata. Tuaregit hallitsivat Saharan sisäisiä kauppareittejä ja pitivät itseään aavikon herroina, mutta Ranskan siir­tomaavalta mullisti heidän asemansa. Tuaregikansa jäi vähemmistöön useissa uusissa valtioissa, etenkin Malissa.

Mali itsenäistyi vuonna 1960. Val­taan nousi väestö, jota tuaregit olivat pitäneet alempiarvoisena ja alistaneet ryöstöretkillään orjikseen.

Tuaregit ovat kapinoineet säännöl­lisesti Malin itsenäistymisestä lähtien. Ensimmäisen kerran tuaregit nousivat kapinaan 1960-luvun alussa, seuraavan kerran 1990-luvun alkupuolella. Kun vuoden 1992 kansallinen sopimus ei tarjonnut tuaregeille tyydyttävää asemaa Malin politiikassa ja taloudessa, uusi ka­pina alkoi vuonna 2006.

Konflikti pysyi verrattain pienimuo­toisena, kunnes aseistautuneet tuaregit alkoivat palata Maliin Libyasta Muam­mar Gaddafin hallinnon kaatumisen jälkeen vuoden 2011 lopussa. Monet heistä olivat asuneet pitkään Libyassa ja taistelleet Gaddafin puolella. Kapina sai uutta vauhtia: Maliin muodostettiin uu­si kapinallisryhmä Azawadin kansallisen vapautuksen liike MNLA, jonka tavoit­teena oli perustaa sekulaari tuaregivaltio Pohjois-Maliin.

Siinä missä tuaregiseparatismi oli ai­emmin toiminut kulissina vallan ja ase­man tavoittelulle, MNLA julisti Azawadin alueen eli Pohjois-Malin itsenäiseksi. Ky­se ei ollut enää Malin valtion varoista käydystä kamppailusta, vaan MNLA ha­lusi tuaregien irtautuvan koko valtiosta.

Tuaregien kesken vallitsi tuolloin löyhä tunne yhtenäisyydestä, mutta se haihtui pian. Kun MNLA:n taistelijat ryöväsivät pohjoista ja Malin armeija pakeni, salafistijoukot astuivat esiin ja syrjäyttivät MNLA:n.

Islamistien leiri on kirjava

Länsi-Afrikan talousyhteisö Ecowas (The Economic Community of West African States) suunnitteli interventiota Maliin keväällä 2012. Yhteisö kuitenkin toimi hitaasti, sillä se tavoitteli ratkaisua kahden raiteen diplomatialla.

Yhtäältä Ecowas yritti neuvotella tuaregien islamistisen Ansar Dine -liik­keen kanssa, jotta se irtautuisi kahdesta Pohjois-Afrikan alueellisesta islamisti­liikkeestä AQIM:ista ja MUJAO:sta, joil­la oli jalansijaa myös Pohjois-Malissa. Toisaalta Ecowas yritti luoda pääkau­punkiin Bamakoon demokratiaan sitou­tunutta hallituskumppania ja uudistaa Malin asevoimia.

Ecowasin interventio olisi voitu aloit­taa vasta syyskuussa 2013. Siksi Bama­kon hallitus ei voinut tukeutua Ecowasin apuun, kun Ansar Dine ja MUJAO aloitti­vat etelään kohdistuneen hyökkäyksensä kuluvan vuoden tammikuussa. Bamakon ensireaktio oli kutsua hallinnon turvaksi vanha siirtomaaisäntä Pariisista.

Ranskan joukot eivät vieläkään hallitse Pohjois-Malia täysin. Siksi on epätodennäköistä, että afrikkalaiset rau­hanturvaajat saisivat aluetta hallintaansa ainakaan välittömästi ranskalaisten ve­täydyttyä.

Kansainvälisen yhteisön ja Afrikan maiden tulevan intervention ongelmana on lisäksi se, kuinka navigoida Malin poliittisella kartalla. Ecowas neuvottelee Ansar Dinen kanssa järjestön irtautumi­sesta alueellisista islamistiliikkeistä. On kyseenalaista, mitä diplomatialla voi­daan saavuttaa niin kauan kuin Ranskan joukot ovat Malissa.

Kriisiä on lisäksi käsitelty ”terro­rismin vastaisen sodan” sanakääntein Algerianssa sijaitsevalle Tigantourinen kaasukentälle tehdyn iskun jälkeen.

Islamistien tammikuisessa iskussa kuoli kymmeniä kaasukentän ulkomai­sia työntekijöitä. Malin kriisistä tuli sen jälkeen kansainvälinen konflikti, jonka Yhdysvallat ja muut maat ovat liittä­neet osaksi terrorismin vastaisen sodan karttaa.

Myönteisenä merkkinä voidaan toi­saalta pitää sitä, että Azawadin islami­lainen liike IMA irtautui Ansar Dinesta Tigantourinen hyökkäyksen jälkeen. IMA julisti tuomitsevansa terrorismin ja ole­vansa valmis vuoropuheluun. Ryhmän koosta tai sen johtajan vaikutusvallasta ei kuitenkaan ole tarkkaa tietoa.

Siksi kestää aikansa, ennen kuin tuaregeista voidaan hioa yhteen sellainen liitto, joka voi uskottavasti neuvotella Malin hallituksen ja kansainvälisen yh­teisön kanssa.

Sama ongelma koskee Pohjois-Malin lisäksi pääkaupunkia Bamakoa. Nykyi­nen hallitus on parhaimmillaankin vain virkaa tekevä, ja se on sirpaloitunut sivii­li- ja sotilasryhmiin. Hallitukselta puut­tuu sekä poliittinen hyväksyntä että us­kottavuus. Demokraattiseen hallintoon palaamiseksi tehty suunnitelma määrää vaalien päivämääräksi 31. heinäkuuta 2013, mutta useat poliittiset ryhmät ky­seenalaistavat vaalien legitiimiyden.

Malin asevoimat kärsivät koulutuk­sen ja varusteiden puutteen lisäksi myös muista ongelmista: Asevoimat ovat sisäi­sesti hajanaiset, ja niiltä puuttuu eettinen koodi, joka estäisi väärinkäytökset soti­lasoperaatioissa.

Malin asevoimat ovat jo syyllistyneet useisiin ihmisoikeusrikkomuksiin kapi­nallisilta takaisin valtaamillaan alueilla. EU tarjoaa armeijalle teknistä koulutusta, mutta se ei estä vastaavia väärinkäytök­siä tulevaisuudessa.

Ranska ja kansainvälinen yhteisö ovat siis ottaneet kumppaneikseen Ma­lin hallituksen ja armeijan, joilta puuttuu molemmilta sekä legitimiteetti että toi­meenpanokyky. Tämä ongelma on rat­kaistava, mikäli kansainvälinen yhteisö haluaa löytää kriisiin kestävän ratkaisun.

Hauraita naapureita

Naapurimaassa Nigerissä tuaregit ovat integroituneet yhteiskuntaan paremmin kuin Malissa. Ainakaan toistaiseksi ei näytä siltä, että valtion ja aseellisen Ni­gerin tuaregien oikeusliikkeen välinen, vuonna 2009 solmittu rauhansopimus olisi välittömästi vaarassa purkautua.

Päinvastoin kuin Malissa, Nigerin valtio valvoi rajaa ja riisui Libyasta palanneet tuaregit aseista. Nigerin uusi rooli Yhdysvaltojen strategisena kump­panina ja esimerkiksi lennokkien tuki­kohtana vahvistanee valtaapitävää hal­lintoa, mutta voi altistaa maan AQIM:n ja MUJAO:n hyökkäyksille.

Kauko Kyöstiö

Samaa voi sanoa Tšadista. Presi­dentti Idriss Déby on lähettänyt joukko­ja2/2013 Pohjois-Maliin, mikä on vahvistanut hallinnon asemaa: kehitysapua antavien länsimaiden on vaikea arvostella Débyn hallintoa ihmisoikeusrikkomuksista. Toi­saalta Tšadin demokratiavaje ja huono hallinto saattavat antaa islamistikapi­nallisille aihetta avata Tšadissa uuden rintaman. Islamistikapinallisia vastaan on siis koottu koalitio, jonka jäsenistä osa voi aiheuttaa myöhemmin ongelmia.

Vastaava huolenaihe on Nigerian is­lamistinen Boko Haram -kansannousu, joka käytti Pohjois-Malia ja erityisesti Gaon kaupunkia tukikohtinaan tuare­gien vallan aikana. Liike on tuskin silti laajentamassa kansannousuaan alueelli­seksi. Boko Haram on kiinnostunut Poh­jois-Nigerian paikallisista epäkohdista.

Vaikka islamismin leviämisen mah­dollisuus tulee ottaa vakavasti, sitä ei pidä yliarvioida. Sahel ei ole yhtenäisen islamistikapinan sotatanner. Alueen pai­kallisiin vaateisiin pohjaavia kansan­nousuja yhdistävät löyhästi ideologia ja käytännön edut.

Vastuu siirtyy Afrikkaan

On myönteistä, että Afrikan maat ovat ottamassa päävastuun Malin kansain­välisestä interventiosta. Tämä voi estää operaatiota lankeamasta ”terrorismin vastaisen sodan” retoriikkaan. Soti­laallisen vastuun siirrossa Ranskalta Ecowas-joukoille on kuitenkin myös haittapuolia.

Nigeria lähettää rauhanturvaope­raatioon eniten joukkoja. Nigerian sotavoimien johtamistaidot ovat parantuneet 1990-luvulta lähtien, mutta armeija toimii itselleen vieraassa maastossa ja ilmastossa Pohjois-Malin aavikolla ja karuilla kukkuloilla.

Tilannetta tasapainottavat Tšadin ja Nigerin joukot, joilla on paljon koke­musta sodankäynnistä vastaavissa olois­sa. Sen sijaan niiltä puuttuu kokemusta kansainvälisistä rauhanturvaoperaatiois­ta. Vaarana on, että siviilien suojelu ei kuulu niiden päätavoitteisiin.

Aiemmat yritykset rauhan turvaa­miseksi Länsi-Afrikassa ovat tuottaneet ristiriitaisia tuloksia. Liberian ja Sierra Leonen kokemukset osoittavat, että interventioilla on voitu luoda vakautta, mutta ulkomaisista joukoista on tullut konfliktien osapuolia, jotka pitävät yllä myös konfliktitaloutta. Vaikka länsiafrikkalaisten joukkojen toimintakyky on parantunut, riskit ovat Malin kriisinhallintaoperaatiossa samanlaisia kuin Liberiassaja Sierra Leonessa.

Jos kansainvälinen yhteisö ei ota huomioon intervention mahdollisia sivuvaikutuksia, vaarana on, että Malissatoistetaan monia niistä virheistä, joita tehtiin Afganistanin kriisinhallintaope­raation alkuvaiheissa. Vaikutukset Malin valtion vakauteen olisivat yhtä vakavia kuin Afganistanissa.

 

Mats Utas on tutkija Pohjoismaisessa Afrikka-instituutissa Uppsalassa. Morten Bøås työskentelee vanhempana tutkija­na Fafo-tutkimuslaitoksessa Oslossa.

Bolen lentokenttä Addis Abe­bassa on ääriään myöten täynnä, ja kaikkialla vallit­see hallittu kaaos. Lähtö­selvityksessä tuntien jono kiemurtelee kymmenille tiskeille, joiden yläpuolella lukee Lähi-idän arabikaupunkien nimiä: Dubai, Kuwait, Riad, Beirut. Joka puo­lella näkyy nuoria naisia huiveissaan ja kaavuissaan. Useat heistä ovat matkalla arabimaihin etsimään parempaa elämää.

Yksi lähteneistä on Mulu Kenaw, 18. Hän oli kuullut menestystarinoita Lähi-idästä ja päätti niiden innostamana pyrkiä sinne kotiapulaiseksi. Hyvästelles­sään perheensä köyhässä maalaiskylässä ja suunnatessaan kohti Lähi-itää Kenaw oli vasta 16-vuotias ja juuri päättänyt pe­ruskoulun.

Kenawin onnistui päästä Jemenin kautta Libanoniin tätinsä tunteman etio­pialaismiehen avulla. Perillä Beirutissa kotiapulaisen arki sujui alkuun hyvin, Kenaw piti huolta isäntäperheen lap­sista ja hoiti kotia. Noin sadan dollarin kuukausipalkallaan hän sai lyhennetyksi puolet 1 000 dollarin lainasta, jonka oli maksanut välittäjälleen. Suuri osa lainas­ta meni matkakuluihin.

Viiden kuukauden jälkeen Kenawin työnantaja kuitenkin kieltäytyi maksa­masta tytölle palkkaa, käyttäytyi väki­valtaisesti ja vei tämän passin, koska tämä ei suostunut suhteeseen isäntäper­heen sukulaisen kanssa. Kenaw masen­tui ja traumatisoitui niin vakavasti, ettei tiedä, miten pääsi palaamaan takaisin kotimaahansa. Hän muistaa seuraavak­si olleensa mielenterveysosastolla Addis Abebassa.

Nyt Kenaw asuu etiopialaisen Agar-järjestön naisten keskuksessa, jossa saa koulutusta ja mielenterveyshoitoa. Saa­mansa avun ansiosta hän on toiveikas tulevaisuutensa suhteen ja haluaisi isona lentäjäksi.

Pakkotyö tarjoaa välittäjille Etiopiassa vähintään kymmenien miljoonien dollarien tulot.

Naisen hinta: 60 $

Noin 30 000 etiopialaisnaista lähtee jo­ka kuukausi kotiapulaiseksi arabimaihin, arvioi Agar-järjestön johtaja Sasu Nina Addis Abebassa. Hänen mukaansa etio­pialaisnaisia välitetään Lähi-itään laitto­masti tai laillisesti koko ajan enemmän.

”Kuitenkin ehkäpä vain kourallinen heistä saa kunnollisen kohtelun ja palk­kaa”, Nina sanoo. Hän kuvailee ilmiötä nykyaikaiseksi orjuudeksi.

Pakkotyö tarjoaa välittäjille Etiopiassa vähintään kymme­nien miljoonien dollarien tulot.

Kansainvälisen työjärjestön ILO:n mukaan maailmassa työskentelee 53–100 miljoonaa kotiapulaista, joista 2,1 mil­joonaa Lähi-idässä. Useimpien kotiapu­laisina työskentelevien elinolosuhteet ovat kehnot, ja miljoonilta kotiapulai­silta on riistetty ihmisoikeudet.

Sasu Ninan johtamassa keskukses­sa on hoidettu viime vuosien aikana pariasataa naista, jotka ovat palanneet Lähi-idästä vakavasti vammautuneina niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mielenterveyshoidon lisäksi naiset saavat kes­kuksessa koulutusta, jota tuetaan suoma­laisin kehitysyhteistyövaroin.

Moni etiopialaisnainen pyrkii ko­tiapulaiseksi kuultuaan menestystari­noita Lähi-idästä, mutta huomaakin kohdemaassa joutuvansa raatamaan vailla ihmisoikeuksia. Ninan mukaan kotiapulaisia lukitaan usein sisätiloihin, heiltä voidaan viedä passi ja evätä palk­ka, ruoka tai uni. Lisäksi kotiapulaiset kohtaavat usein väkivaltaa ja seksuaa­lista hyväksikäyttöä. Monet musertuvat henkisesti ja päätyvät itsemurhaan pääs­täkseen orjuudestaan.

Kotiapulaiseksi lähdön syy on usein köyhyys ja vaihtoehtojen puute. Etiopia on yksi maailman köyhimmistä maista, jossa lähes kolmannes kansalaisista elää Maailmanpankin määrittelemän köy­hyysrajan alapuolella eli alle 1,25 Yh­dysvaltain dollarilla päivässä. Useimmat lähtijät ovat köyhiä, lukutaidottomia naisia maaseudulta.

Keskeisessä roolissa ovat myös tu­hannet välittäjinä toimivat etiopialais­miehet, jotka järjestelevät naisia kotiapu­laisiksi Lähi-itään. He hoitavat naisille niin kuljetukset, tarvittavat asiakirjat kuin vastaanottavan isäntäperheenkin. Monet heistä välittävät naisia laillisten kanavien ohi laittomasti. Sasu Ninan mukaan naiset joutuvat huomattavan usein kaltoin kohdelluiksi, hakatuiksi ja raiskatuiksi jo Etiopiassa välittäjiensä käsissä.

Etiopialaisvälittäjät ansaitsevat Ni­nan mukaan noin 60 Yhdysvaltain dol­laria jokaisesta välittämästään naisesta. Lähi-itään välitetään vuosittain satojatu­hansia etiopialaisnaisia, eli bisnes tarjoaa välittäjille Etiopiassa vähintään kymme­nien miljoonien dollarien tulot.

Etenkin tuottoisa laiton välitystoi­minta on monelle etiopialaismiehelle houkutteleva keino ansaita elanto.

Kotiapulaisia ei usein kuullariitatilanteissa, ja isännän perätönkin syytös voi viedä apulaisen vankilaan.

Laittomasti välitetyt kärsivät eniten

Etiopian työvoima- ja sosiaaliministeriön mukaan laillisesti Lähi-itään välitettyjen kotiapulaisten määrä nelinkertaistui lä­hes sataantuhanteen vuonna 2011. Luku vastaa kuitenkin vain kolmannesta siitä määrästä, joka vuosittain pyrkii Etiopi­asta Lähi-itään – suurin osa ulkomaille siirtyvästä työvoimasta kulkee laittomien välittäjien kautta.

Laittomasti välitettyjen kotiapulais­ten kohtalo Lähi-idässä on karu: siinä missä laillisesti välitetyllä kotiapulaisella on takanaan välitystoimisto ja vakuutus, laittomasti välitetyllä ei ole mitään.

Kotiapulaisia ei usein kuulla riitatilanteissa, ja isännän perätönkin syytös voi viedä apulaisen vankilaan.

Etenesh Wolde, 25, lähti Beirutiin kotiapulaiseksi erottuaan miehestään. Wolde matkusti bussilla Sudanin kautta Libanoniin laittoman välittäjän avulla. Vaikka Wolde työskenteli Beirutissa kolmelle perheelle seitsemän kuukauden ajan, hänelle ei suostuttu maksamaan palkkaa lainkaan. Kun Wolde kysyi palk­kaansa, työnantaja vei hänen passinsa, hakkasi hänet ja toimitti vankilaan.

Kärsittyään kuukauden vankilassa Wolde pääsi vapaaksi. Nyt hänkin on päässyt takaisin Etiopiaan ja Agar-jär­jestön hoiviin.

Etiopialaisten työntekijöiden kysyn­tä arabimaissa on lisääntynyt etenkin sen jälkeen, kun Saudi-Arabia lopetti heinäkuussa 2011 työskentelyviisumien myöntämisen filippiiniläisille ja indone­sialaisille siirtolaisille. Viisumien myön­täminen lopetettiin, koska Filippiinit ja Indonesia olivat vaatineet kansalaisil­leen parempia työskentelyolosuhteita ja minimipalkkaa. Etiopialaiset sen sijaan ulkopolitiikka 2/2013 55 tyytyvät viidesosaan filippiiniläisten vaa­timasta palkasta.

Kotiapulaisten kaltoinkohteluun Lä­hi-idässä on vaikea puuttua, sillä apulai­sen oikeudellinen asema arabimaissa on heikko. Kotiapulaisia ei useinkaan kuulla riitatilanteissa, ja apulaisten isäntien pe­rätönkin syytös esimerkiksi varastami­sesta voi viedä apulaiset vankilaan. Jos kotiapulaiset pääsevätkin karkaamaan työnantajiltaan, he päätyvät usein kadul­le ja prostituoiduiksi.

Human Rights Watch -järjestön nais­ten oikeuksien yksikön johtajan Liesl Gerntholtzin mukaan kotiapulaisten heikko asema arabimaissa johtuu ennen kaikkea siitä, että maiden työvoimalait eivät ota apulaisia huomioon. Gernt­holtzin mukaan arabimaiden tulisikin kehittää lainsäädäntöään kotiapulaisten aseman kohentamiseksi.

Myös Sasu Nina näkee, että tärkeintä kotiapulaisten auttamiseksi olisi heidän asemansa parantaminen kohdemaissa. Hänen mukaansa Etiopian hallituksen pitäisi puuttua asiaan ja järjestää koh­demaihin taho, joka puolustaisi kotiapu­laisten oikeuksia.

Toistaiseksi Etiopian korruptoitunut hallitus on kuitenkin ollut voimaton. Se on kansalaisiinsa kohdistuneiden ihmis­oikeusloukkausten vuoksi kieltänyt työ­voimajärjestöjä lähettämästä etiopialaisia kotiapulaisiksi Lähi-idän maihin, lukuun ottamatta Kuwaitia ja Saudi-Arabiaa. Hallituksen toimet eivät kuitenkaan ole hillinneet työvoiman pakoa Lähi-itään.

Kansainvälisen työjärjestön ILO:n mukaan Etiopian tulisi rakentaa kielto­jen sijaan selkeä siirtolaispolitiikka, joka takaisi etiopialaisten ihmisoikeudet ulko­mailla. Lisäksi maan pitäisi kriminalisoi­da kaikki ihmiskauppa.

Yksi suurimmista esteistä kotiapu­laisten oikeuksien ja kansainvälisten so­pimusten toteutumiselle arabimaissa on kafalana tunnettu sponsorisuhde, jonka mukaan työnantaja vastaa siirtotyöläi­sen maahantuloasiakirjoista ja asemas­ta – eli käytännössä omistaa työläisen. Ihmisoikeusjärjestöjen mukaan kafala saattaa työntekijän alisteiseen asemaan työnantajaansa nähden ja edistää siten ihmiskauppaa ja hyväksikäyttöä.

Toisaalta Lähi-idän kotiapulaisten asemaan on pilkahtanut myös valoa, sillä vuonna 2011 lähes kaikki Persianlahden arabimaat hyväksyivät ILO:n kotiapu­laisia koskevan sopimuksen. Se asettaa normit sille, kuinka kotiapulaisia tulee kohdella, ja pyrkii kohentamaan heidän työolosuhteitaan. Lisäksi Saudi-Arabia ja Arabiemiraatit ovat esittäneet uusia lakeja, joissa kotiapulaisille myönnet­täisiin samat oikeudet kuin muillekin työntekijöille.

Kirjoittaja on kehityskysymyksiin erikoistunut vapaa toimittaja.

Valta on vaihtunut kaikissa Poh­jois-Afrikan maissa Algeriaa ja Sudania lukuun ottamatta, mutta nuorten aikuisten tulevai­suudennäkymät eivät ole juuri paremmat kuin ennen vuoden 2011 kumouksia.

Alueen työttömyysluvut ovat Lähi-idän ja Etelä-Euroopan ohella maailman rumimpia: nuorista eli 15–24-vuotiaista oli viime vuonna työttömänä 27,5 pro­senttia. Alueen väestöstä valtaosa on alle 30-vuotiaita. Ennen arabikevättä tuni­sialaisista nuorista 44 prosenttia halusi muuttaa pois maasta. Marokossa vastaa­va luku oli 37 prosenttia, Algeriassa 32.

Maiden talouden pitäisi kasvaa noin viisi prosenttia vuodessa, jotta työllisyys­tilanne pysyisi edes nykyisellään nopean väestönkasvun tahdissa. Afrikan kehitys­pankin mukaan Egyptin talous kutistui viime vuonna. Tunisiassa ja Marokossa talous sentään kasvoi muutaman pro­sentin.

Demokratiamittareiden perusteella arabimailla menee nyt aiempaa parem­min. Egyptissä, Tunisiassa, Libyassa ja Marokossa on käyty vaalit. Egyptissä ja Marokossa on säädetty uudet perustus­lait; Tunisiassa perustuslakia säädetään parhaillaan.

Demokratia ei kuitenkaan tarjoa no­peaa ratkaisua Pohjois-Afrikan maiden talousongelmiin, sanoo Carnegie-säätiön Lähi-idän keskuksen vanhempi tutkija Lahcen Achy. Taustalla on vuosikymme­niä jatkunut talousmalli, jossa valtio on suosinut harvoja ja valittuja liikemiehiä. Talouden hedelmät on jaettu pienessä piirissä, ja monopolit ovat kukoistaneet.

”Markkinauudistukset ovat epäon­nistuneet”, Achy sanoo. ”Markkinoilta puuttuu sääntelyä ja kilpailuviranomais­ten kaltaisia instituutioita, jotka estäisi­vät määräävän markkina-aseman käytön ja toimisivat korruptiota vastaan.”

Julkisen talouden kupla

Markkinoiden mielivaltaisuus näkyy Pohjois-Afrikan taloudellisessa ilmapii­rissä, joka ei suosi yrittämistä ja uusia investointeja. Valmistava teollisuus ei ole päässyt kehittymään, ja valtiot ovat yrittäneet paikata tilannetta luomalla työpaikkoja rakennusalalle ja julkiselle sektorille.

Egyptissä hallitus on vastannut arabikevään jälkeen työpaikkojen ky­syntään paisuttamalla julkista sektoria jo 400 000 uudella työpaikalla. Maan talous on vajoamassa ulkomaiden ja Kansainvälisen valuuttarahaston avun varaan.

”Kansannousujen alettua hallitusten ensireaktio oli nostaa minimipalkkoja, mutta tulokset jäivät olemattomiksi niin Egyptissä kuin Tunisiassakin”, Achy sa­noo. Myös tutkijan synnyinmaassa Ma­rokossa palkankorotukset ovat lähinnä paisuttaneet budjettivajetta, joka on noussut seitsemään prosenttiin brutto­kansantuotteesta.

Maailmanpankin tuoreen raportin mukaan suorat ulkomaiset investoinnit arabimaihin vähenivät kumousvuonna 2011 yli kolmanneksen ja alamäki jat­kui viime vuonna. Maailmanpankissa uskotaan, että sijoittajat palaavat vä­hitellen, kun alueen poliittinen vakaus vahvistuu ja liiketoiminnan säännöt selkiytyvät.

Kaduille palanneille mielenosoitta­jille odotus on tuskallisen pitkä. Onko heillä toiveita todellisesta muutoksesta?

Kädenvääntö vaalilaista

Egyptissä poliittista vakautta on horjut­tanut parlamentin alahuoneen vaalien loputtomalta tuntuva odotus. Poliittisen järjestelmän päätöksentekokyky on käy­tännössä rampautunut.

Egyptiläisten oli määrä päästä ää­nestämään jo huhtikuussa, mutta vaa­leja lykättiin: maan oikeuslaitos katsoi, ettei parlamentin ylähuoneen eli shura-neuvoston säätämä vaalilaki taannut äänestyksen rehellisyyttä, ja lähetti vaa­lilain perustuslakituomioistuimen tarkis­tettavaksi.

Shura-neuvostossa valtaa käyttävät islamistiset puolueet, jotka nousivat vii­me- ja toissavuotisissa vaaleissa Egyptin suurimmaksi poliittiseksi ryhmittymäksi ja muodostivat hallituksen. Jos oikeuslai­tos ei ole shura-neuvoston lainsäädäntö­työhön tyytyväinen, vaalilaki voi seilata neuvostosta perustuslakituomioistui­meen ja takaisin periaatteessa loputto­masti, sanoo egyptiläinen parlamentaa­rikko Anwar Esmat El Sadat.

”Vallankumous on jättänyt tavalliset egyptiläiset tyhjin käsin”, hän toteaa.

Parlamentaarikko El Sadat on Egyp­tin Uudistus ja kehitys -puolueen perus­taja, ja hänen puolueensa kuuluu maan suurimpaan oppositioryhmittymään Kansalliseen pelastusrintamaan.

El Sadat on myös Egyptin entisen presidentin Anwar Sadatin veljenpoi­ka. Sadat vanhempi hallitsi maata koko 1970-luvun, kunnes joutui ääri-islami­laisten murhaamaksi vuonna 1981 yri­tettyään suitsia näiden toimintaa.

Egyptin presidentin, Muslimiveljes­kuntaa edustavan Muhammed Mursin mukaan vaalit järjestetään lokakuussa. Oppositiopuolueet ovat jo ehtineet va­kuuttaa boikotoivansa vaaleja, koska eivät luota prosessin rehellisyyteen.

Egyptiläisen politiikan ja strategiantutkimuksen Al Ahram -keskuksen vanhempi tutkija Ziad Akl katsoo, että Muslimiveljeskuntaa vaivaa poliittinen kokemattomuus. Se puolestaan ruokkii epäluottamusta.

Lähde: Lachen Achy, Carnegie-säätiön Lähi-idän keskus 2010. // Teemu Pokela

”Vaalilaki pitäisi säätää sellaiseksi, että se takaa kaikkien ryhmien pääsyn poliittiseen prosessiin. Kyse ei ole raket­titieteestä vaan tasavertaisista mahdolli­suuksista hoitaa julkisia virkoja ja istua parlamentissa”, Akl sanoo.

Vain mahdollisuuksien tasa-arvo takaisi Aklin ja El Sadatin mukaan sen, että vallassa olevat ja oppositiopuolueet voisivat saavuttaa yhteisymmärryksen Egyptin kehityksen keinoista.

El Sadatin mukaan presidentti Mursi ja tämän hallinto ovat menettäneet kan­san ja poliittisen opposition luottamuk­sen tyystin. Luottamuspula johtuu eten­kin siitä, että Mursi lisäsi viime vuoden lopulla lakimuutoksin omaa valtaansa ja runnoi läpi uuden perustuslain. Mus­limiveljeskunnan kriitikoiden mukaan islamistiset puolueet sulkivat muut ulos perustuslain valmistelusta.

Lisää luottoa

Poliittisen luottamuksen lisäksi Egyptin pitäisi kyetä luomaan uskoa myös talouteen. Julkisista menoista pitäisi säästää, jotta budjetin alijäämä saataisiin kuriin. Viime vuonna budjetin alijäämä oli Maa­ilmanpankin mukaan noin 11 prosenttia bruttokansantuotteesta, ja sen odotetaan tänä vuonna nousevan.

Ziad Aklin mukaan tärkeintä olisivat polttoaineen ja muiden hyödykkeiden hintatukiaisten leikkaukset. Valtio tukee Egyptissä polttoaineen hintaa kuluvana vuonna noin 70 miljardilla punnalla eli noin 7,8 miljardilla eurolla.

Tukiaiset ja julkisen sektorin palkat nielevät julkisista menoista jo yli puolet. Tukien leikkausaikeet ovat kuitenkin jo aiheuttaneet Egyptissä väkivaltaisia protesteja.

Lisäksi Egypti tarvitsee kipeästi lisää ulkomaisia turisteja ja investointeja. El Sadatin mukaan etenkin Persianlahden maiden sijoittajat kaikkosivat Egyptistä kuohunnan alettua ja ovat varoneet palaa­masta, koska ”pelkäävät vallankumouksen tarttuvan omiin maihinsa”.

Ilman investointeja ei kuitenkaan voida luoda uusia työpaikkoja kansanta­louden kirjanpidossa näkyvän talouden piiriin, tutkija Lachen Achy toteaa.

Achyn mukaan vain virallisen ta­louden työpaikat takaavat työntekijöille turvalliset työolot ja säällisen palkan – sekä valtiolle sen kipeästi tarvitsemia verotuloja.

Kansainvälisen työjärjestön ILO:n mukaan Egyptin työssä käyvistä jopa yli 40 prosenttia teki viime vuonna työtä kansantalouden kirjanpidon ulkopuolella.

Pian Egypti elää velaksi. Qatar ja Li­bya ovat ilmoittaneet ostavansa Egyp­tin valtion velkakirjoja viiden miljardin dollarin arvosta, ja Turkki on luvannut kaksi miljardia. Kansainvälisen valuutta­rahaston viiden miljardin dollarin lainan ehtona on, että Egypti sitoutuu talousuu­distuksiin ja kulukuriin.

El Sadatin mukaan etenkin IMF:n laina olisi Egyptille symbolisesti merkit­tävä, sillä se loisi talouteen luottamusta ja voisi rohkaista muitakin avaamaan Egyptille lainahanojaan.

Luottamusta kaipaa myös Tunisian talous. Se kasvoi viime vuonna alle puoli­toista prosenttia, ja inflaatio kipusi lähes kuuteen prosenttiin. Joka kolmas nuori on vailla työtä.

Ennen poliittista kuohuntaa Tunisiantalous oli noussut kilpailukyvyltään Af­rikan parhaaksi ja suoriutui myös glo­baalissa vertailussa. Vuosina 2011–2012 Tunisia oli Maailman talousfoorumin lis­talla sijalla 40, ja taakse jäivät esimerkik­si Puola (41), Italia (43) ja Kreikka (90).

Pyrimme nyt järjestämään tytöille asun­toloita ja koulukyytejä.

Tunisiassa taloutta on yksityistetty ja monipuolistettu enemmän kuin naapuri­maissa, mutta nyt Tunisiankin poliittisen järjestelmän kriisi jarruttaa talousuudis­tuksia. Islamistista hallituspuoluetta on syytetty uuden perustuslain säätämistyön kaappaamisesta omien intressiensä aja­miseen. Maltillisella islamistipuolue En­nahdalla on hallussaan enemmistö sekä hallituksen että perustuslakia säätävän kokouksen paikoista.

Keväällä tunisialaisten luottamus Ennahdaan kärsi myös oppositiopolii­tikko Chokri Belaidin murhaselkkauk­sen vuoksi. Sekulaarit oppositiopuolueet syyttivät helmikuisesta murhasta Ennah­daa. Maa syöksyi syvälle poliittiseen kriisiin: Hallitus vaihtui, kun Ennahdaa edustava pääministeri Hamadi Jebali erosi. Islamisteilla on enemmistö myös uudessa hallituksessa, jota johtaa pää­ministeri Ali Larayedh.

Hallituksenvaihdos ei kuitenkaan tyynnyttänyt tunisialaisia, joista monet kokoontuivat keväällä maan suurimpiin mielenosoituksiin sitten vuoden 2011. Mielenosoittajat vaativat myös uuden hallituksen eroa.

Uusi hallitus sanoo sitoutuneensa sii­hen, että perustuslaki saadaan säädetyk­si viimeistään kesäkuussa. Avoinna ovat muun muassa kysymykset siitä, mikä asema uskonnolla on Tunisian valtiossa ja pitäisikö poliittisesta järjestelmästä tulla pääministeri- vai presidenttivetoi­nen. Uudet vaalit on määrä järjestää en­nen vuoden loppua. Marokossa luottamus poliittiseen järjestelmään on sen sijaan palaamassa, uskoo Marokon parlamentin varapu­hemies Mohamed Yatim. Hän edustaa maltillista islamilaista Oikeus- ja kehi­tyspuoluetta PJD:tä, jolla on enemmistö koalitiohallituksen paikoista.

”Arabikevään kuohunnan aikana nuorison liikehdintä suuntautui poliit­tisen järjestelmän ulkopuolelle, sillä po­liittisiin puolueisiin ei luotettu historial­lisista syistä. Nyt poliittinen toiminta on ottanut jälleen paikkansa. Poliitikot ovat tiedostaneet uudella tavalla oman työnsä vastuullisuuden”, Yatim sanoo.

Perustuslaki lisää avoimuutta

Marokko sai uuden perustuslain heinä­kuussa 2011, ja se takaa kansalaisille muun muassa paremmat mahdollisuudet saada tietoa viranomaisten toiminnasta. Vuoden 2011 lopussa järjestettiin vaalit, joita pidettiin yleisesti rehellisinä. Uuden perustuslain mukaan Marokon kunin­kaan on nimitettävä vaalit voittaneen puolueen johtaja pääministeriksi. Aiem­min vaalivoitto ei taannut pääministerin paikkaa.

Hallitusvastuuseen noussut pjd on korostanut sosiaalista oikeudenmukai­suutta. Puolue on muun muassa tukenut köyhimmän väestönosan lääkehankintoja.

Sosiaalimenojen lisäykset ovat kui­tenkin kasvattaneet valtion velkaa ja budjetin alijäämää yli seitsemän prosen­tin. Etenkin työttömät nuoret ovat olleet tyytymättömiä hallituksen taloudenhoi­toon ja osoittaneet mieltään pääkau­pungin Rabatin kaduilla viime vuoden lopulta lähtien. Keväällä mielenosoituk­siin yhtyivät myös maan kaksi suurinta ammattiliittoa. Mielenosoittajat ovat vaatineet hallitukselta toimia työpaik­kojen luomiseksi.

Uusi perustuslaki on parantanut myös naisten oikeudellista asemaa per­heessä ja tuonut lisää naisia politiikkaan. Vuoden 2011 vaaleissa naisille varat tiin parlamentista 60 paikkaa yhteensä 395:stä. Naisista valtaosa on edelleen työelämän ulkopuolella. Maaseudulla tyttöjä ei lähetetä välttämättä kouluun, jos matka on pitkä.

Yatim uskoo, että naispoliitikkojen antama esimerkki muuttaa vähitellen perinteisiä asenteita yhteiskunnassa. ”Pyrimme nyt järjestämään tytöille asun­toloita ja koulukyytejä. Äärimmäisessä köyhyydessä elävät perheet saavat lisäksi pienen korvauksen, jotta voivat lähettää kaikki lapsensa kouluun.”

Vaurautta ja epävakautta

Pohjois-Afrikan maista Algeria ja Libya hyötyvät huomattavista öljy- ja kaasutu­loista, mutta myös näissä maissa kaiva­taan poliittisia uudistuksia.

Algerialle on kertynyt öljy- ja kaasu­tuloista yli 200 miljardin dollarin valuut­tavarannot. Hyvin kohdennetuilla markki­nauudistuksilla Algeriasta voisi tulla koko alueen talousveturi. Presidentinhallinto ja maan turvallisuuskoneisto ovat kuiten­kin olleet haluttomia avaamaan taloutta tai höllentämään autoritaarista otettaan 37 miljoonan asukkaan väestöstä.

Libya kamppailee edelleen vuoden 2011 sisällissodan jälkeisen epävakau­den keskellä. Huhtikuun lopulla Rans­kan suurlähetystön edessä Tripolissa räjähti pommi, joka haavoitti kolmea ihmistä. Tuoreessa muistissa on myös isku Yhdysvaltain konsulaattiin Beng­hasissa. Iskussa kuoli muiden muassa Yhdysvaltain suurlähettiläs.

Tripolin räjähdys oli ensimmäinen isku Libyan pääkaupunkiin. Sitä pidet­tiin mahdollisena merkkinä hallituksen vallan heikkenemisestä.

 

Artikkelissa haastatellut pohjoisafrikkalaiset poliitikot ja tutkijat osallistuivat maaliskuussa eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan ja Ulkopoliittisen instituutin järjestämään tilaisuuteen Helsingissä.

Kirjoittaja

Saana-Maria Jokinen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Ensisilmäyksellä Diyarbakır näyttää melko tyypilliseltä turkkilaiskaupungilta. Vanhan kaupungin puodit not­kuvat erilaisia pähkinöitä, lokum-makeisia, kuivattuja hedelmiä ja ympäröivällä maaseudulla valmistettuja juustoja. Pienten kahviloiden ulkopuolelle on kokoontunut vanhoja miehiä rupattelemaan ja nauttimaan kevätauringos­ta. Diyarbakırin uudenaikaisissa kaupunginosissa katukuva ei juuri poikkea Istanbulista.

Taivaan halki tuon tuosta jyristävät F16-hävittäjät kuiten­kin muistuttavat, ettei nyt olla Istanbulissa. Lentokoneet ovat matkalla Pohjois-Irakin Kandil-vuorillle, jossa sijaitsee Kurdis­tanin työväenpuolueen pkk:n päämaja.

Kaupungin katuja partioivat panssaroidut poliisiautot, ja kaduilla kuulee enemmän kurdin kuin turkin kieltä. Siellä täällä vilahtelevat kurdien lipun värit: vihreä, punainen ja keltainen. Kaupunki on Amed, kuten paikalliset Diyarbakıria kurdin kie­lellä nimittävät, Kurdistanin epävirallinen pääkaupunki.

Maaliskuun 21. päivänä otettiin historiallinen askel Turkin ja pkk:n välisen, lähes 30 vuotta jatkuneen konfliktin ratkai­semiseksi, kun pkk-johtaja Abdullah Öcalan ilmoitti pkk:n joukkojen vetäytyvän Turkista. Diyarbakırissa, jossa pkk:lla on vankka kannatus, rauhanneuvottelujen edistymiseen suh­taudutaan varovaisen optimistisesti.

”Uskon, että kurdiosapuoli tekee kaikkensa rauhan ai­kaansaamiseksi, mutta en luota Turkin hallitukseen,” toteaa Kurdi Der -nimisen kurdin kielen instituutin johtaja Sebahattin Gültekin.

Hänen mielestään Turkki sovittelee nyt pkk:n kanssa, koska kurdien ja pkk:n asema on voimistunut Turkissa ja laajemmin Lähi-idässä, ei niinkään siksi, että Turkin hallitus olisi muut­tanut ajattelutapaansa.

Kurdin kieltä opettava Ömer Fidan myötäilee Gültekinin näkemystä. Fidanin mukaan kurdien kohonnut koulutustaso ja lisääntynyt tietoisuus omista oikeuksistaan ovat vahvista­neet kurdien asemaa Turkissa. Lisäksi Turkin pyrkimys EU:n jäseneksi on pakottanut valtion ottamaan kurdien aseman huomioon.

Fidan työskentelee Cigerxwin-kulttuuri-instituutissa, joka on hyvä esimerkki kurdien ja kurdikulttuurin vahvistuneesta asemasta Turkissa. Kolmen vuoden ajan toimineessa instituu­tissa voi opiskella yksinomaan kurdin kielellä kurdien kan­santanssia, perinnemusiikkia, elokuvataidetta ja kirjallisuutta – kurdin kielen ohella.

Täysin ongelmatonta instituutin toiminta ei tosin ole. Fi­danin mukaan poliisit lähestyvät usein instituutin oppilaita ja uhkailevat heitä pidätyksellä. Taannoisessa ratsiassa poliisit takavarikoivat instituutin tietokoneita ja kirjoja, eikä valtaosaa takavarikoidusta omaisuudesta koskaan palautettu.

Rauhanprosessista huolimatta epäluottamus Turkin valtiota kohtaan elää edelleen vahvana Diyarbakırissa. Kaupungin ahtaissa asuinkortteleissa likaisten lasten joukot kerjäävät sa­tunnaisilta matkailijoilta rahaa muistuttaen 1990-luvun tapah­tumista. Turkin ja pkk:n välinen konflikti oli tuolloin pahim­millaan, ja sadattuhannet kurdit pakkautuivat Diyarbakıriin ja muihin alueen kaupunkeihin, kun Turkin armeija poltti arviolta 3 000 kurdikylää.

Ömer Fidanin mukaan pääministeri Recep Tayyip Erdoğanin tapa kutsua pkk-taistelijoita terroristeiksi ei ole omiaan lisäämään kurdien luottamusta hallitusta kohtaan. ”He ovat ystäviämme, perheenjäseniämme, naapureitamme. Miten voisimme luottaa hallitukseen, joka kutsuu heitä terro­risteiksi?” hän kysyy.

Silti Diarbakırissa toivotaan jo, että Turkin ja pkk:n välinen rauha toisi Kaakkois-Turkkiin myös lisää matkailijoita.

”Voisitko tuoda Suomesta lisää turisteja tänne?” kysyy ho­tellissani työskentelevä Ahmed kirjautuessani ulos hotellista. Lupaan tehdä parhaani.