Skip to main content

Afganistan ansaitsee paremman kertomuksen

Afganistan ansaitsee paremman kertomuksen

Kansainvälinen sotilasoperaatio päättyy Afganistanissa nykyisessä muodossaan ensi vuoden lopussa. Mitä Afganistanille sen jälkeen tapahtuu?

Teksti Oskari Eronen & Juha-Matti Seppänen

Afganistanissa olisi pitänyt saavuttaa enemmän viime vuosikymmenen aikana. Taliban-hallinnon kukistuttua loppuvuodesta 2001 maahan kohdistui ennennäkemätön kansainvälinen huomio, avustus­rahoja tulvi ennätysmäärin ja vallalla oli halu auttaa Afganistan pois vuosikymmeniä kestäneestä konfliktista.

Hieman toista vuosikymmentä myöhemmin kansainväli­set sotilasoperaatiot ovat pääosin poistumassa Afganistanis­ta ja jättämässä maan hyvin epävarmaan tilanteeseen. Naton johtama ISAF-operaatio ja Yhdysvaltain terrorisminvastainen Operation Enduring Freedom päättyvät Afganistanissa ensi vuoden lopussa.

Kansainvälinen liittouma uhkasi hajota sisältäpäin, kun operaatiot pitkittyivät ja sotilaallinen ratkaisu osoittautui mahdottomaksi. Oli keksittävä kertomus, jolla epäonnisesta operaatiosta päästäisiin eroonOli keksittävä kertomus, jolla epäonnisesta operaatiosta päästäisiin eroon.ja Afganistanista voitaisiin ve­täytyä niin, ettei vetäytyminen näyttäisi tappiolta.

Kansainvälinen yhteisö alkoi puhua transitiosta, jolla tur­vallisuusvastuu siirretään paikallisille viranomaisille. Takara­jaksi määriteltiin vuoden 2014 loppu, mikä jakoi valtit sitkeän vastarinnan käsiin. Monille afganistanilaisille transitiostrategia näyttää pikemminkin exit-strategialta, jonka turvin ulkomaa­laiset joukot vetäytyvät maasta.

”Afgaanien on aika ottaa vastuu omasta maastaan” on fraasi, jota kuulee taajaan kansainvälisen yhteisön edustajilta. Transition piti tapahtua vaiheittain, Afganistanin viranomaisten kykyjen mukaan, mutta kalenteri on yhä selvemmin määrittä­nyt, milloin mikäkin maakunta siirtyy hallituksen valvontaan.

Transition edellytyksenä on, että Afganistanin turvallisuus­joukkojen kokoa ja kykyjä kasvatetaan. Joukkojen lukumäärä on nyt hieman yli 350 000 sotilasta ja poliisia, mutta suoritus­kyvyissä on edelleen suuria puutteita.

Yhdysvaltain puolustusministeriön joulukuussa 2012 jul­kaiseman raportin mukaan Afganistanin armeijasta karkaa vuosittain yli neljäsosa sotilaiden kokonaisvahvuudesta. Karanneiden tilalle on rekrytoitava valtavasti uusia joukkoja. Saman raportin mukaan ainoastaan 20 pataljoonaa 146:sta pystyi toimimaan itsenäisesti, prikaateista ai­noastaan yksi. Suuria puutteita on myös johtamisessa, huollossa, tiedustelussa ja etenkin ilmatuessa ja -kuljetuskapasitee­tissa. Kaikki osa-alueet vaikuttavat oleel­lisesti armeijan operatiiviseen suorituskykyyn.

Afganistanin omien joukkojen tulisi hoitaa varsinaiset taistelut vastaisuudessa itse. Jos maailman parhaiten koulutetut armeijat eivät ole pystyneet kukistamaan vastarintaa, kuinka Afganistanin omat joukot pystyisivät pitämään Talibanin ai­soissa? Lisäksi Afganistanin turvallisuus­joukkojen lukumäärä on nostettu tasolle, jota maan on mahdotonta ylläpitää.

Kansainvälinen yhteisö on kattanut tähän mennessä lähes kaikki joukkojen kulut. Nähtäväksi jää, kuinka pitkälle länsimaiden maksusitoumukset kanta­vat. Pahimmassa tapauksessa Afganista­niin jää suuri joukko taistelukoulutuksen saaneita nuoria miehiä, jotka etsivät it­selleen palkanmaksajaa.

Sotilaallinen henkivakuutus

Presidentti Hamid Karzain ja Yhdysval­tain suhde on pohjalukemissa. Karzain uhmakas ja Yhdysvaltoja syyttävä esiin­tyminen on noteerattu Washingtonissa. Vaikka operaation totaalinen alasajo ei palvele kummankaan osapuolen etuja, vahinko voi päästä tapahtumaan, kuten kävi Irakissa.

Afganistan ja Yhdysvallat eivät ole toistaiseksi sopineet strategisen kump­panuutensa sotilaallisesta sisällöstä, mutta Afganistaniin jäävistä joukoista on spekuloitu jo pitkään. Yhdysvaltain asevoimat suosittelivat jopa 30 000 soti­laan vahvuisen joukon jättämistä, mutta Valkoinen talo on ollut tähän haluton. Nykyarviot liikkuvat 10 000:n molem­min puolin.

Vuoden 2014 jälkeen Afganistaniin jäävien joukkojen pääasiallisena tehtä­vänä olisi kouluttaa Afganistanin armei­jaa ja poliisia, mutta mukana olisi myös erikoisjoukkoja. Joukot sijoitettaisiin pääosin viiteen suureen tukikohtaan eri puolille maata.

Myös Natossa valmistellaan ISAF:in seuraajaoperaatiota. Resolute Support -operaatio keskittyy koulutukseen ja mentorointiin. Operaation vahvuus lie­nee selvästi alle 10 000 sotilasta.

Maahan jää joka tapauksessa niin vähän kansainvälisiä joukkoja, etteivät ne pysty muuttamaan kurssia. Jäljelle jäävä osasto onkin lähinnä Afganista­nin keskushallinnon sinänsä välttämätön henkivakuutus. Maan tulevaisuuden rat­kaisevat muut kuin sotilaalliset tekijät.

Virheet seurasivat toisiaan

Afganistanissa on tehty huomattavia virheitä, joita historiankirjoitus tuskin käsittelee silkkihansikkain. Viime vuosi­kymmenen epäonnistumisille kylvettiin siemen jo ensimmäisessä Bonnin konfe­renssissa joulukuussa 2001, kun valtaan nostettiin samat sotaherrat, jotka olivat ajaneet maan tuhon partaalle. Kansain­välinen yhteisö antoi siunauksen heidän asemalleen.

Vuoden 2003 perustuslaki loi Afga­nistaniin presidenttivaltaisen järjestel­män, joka ei sovellu maahan. Vaalien voittaja vie järjestelmässä kaiken poliit­tisen vallan. Vuonna 2002 presidentik­si nousseen Karzain alkuvuodet olivat yleisen tulevaisuudenuskon aikaa, mutta hallinto on sittemmin menettänyt valta­osan luottamuksestaan.

Vastarinta on vahvistunut ja kansa on kääntynyt monilla alueilla hallitus­ta vastaan, kun Karzain hallinto ei ole kyennyt toteuttamaan uudistuksia ja vähentämään korruptiota.

Karzain hallinto on rakennettu osaksi etnisten ja poliittisten verkosto­jen välistä peliä, jossa sotaherrat jakavat taustaryhmineen virkapaikat ja niihin liittyvät taloudelliset hyödyt. Politiikassa eivät kamppaile toimintaohjelmat, sillä poliittiset puolueet ja parlamentti ovat heikkoja. Järjestelmä keskittää yhtäältä virallisen vallan presidentille ja siirtää toisaalta todellista valtaa julkisen pää­töksenteon ulkopuolelle.

Tässä poliittisessa pelissä asemiaan ovat viime vuosina menettäneet pohjoi­sen etniset vähemmistöryhmät tadžikit, hazarat ja uzbekit, kun taas etelän val­taväestö pataanit on voittanut. Taliban on ennen muuta pataaneista koostuva vastarintaliike. Poliittisilla siirroillaan Karzai on pyrkinyt houkuttelemaan Taliban-liikettä neuvottelupöytään ja liennyttänyt välejä Pakistaniin. Pohjoisen heimot pitävät tätä kehitystä uhkana ja ovat siksi ehdottaneet suorien kuvernöö­rinvaalien järjestämistä ja vallan hajaut­tamista pois Kabulista.

Ei voittoa ilman pataaneja

Afganistaniin valitaan huhtikuussa 2014 uusi presidentti, johon kohdistuu suuria odotuksia. Vaalien lähestyminen on luo­nut maahan poliittista vipinää. Kuluvan vuoden Tammikuun lopulla viisi keske­nään pitkään toraillutta pohjoisen johta­jaa tapasivat toisensa Mazar-i-Sharifissa.

Kokousta isännöinyt Balkhin maa­kunnan kuvernööri Atta Mohammad Noor ei ole toistaiseksi vahvistanut eh­dokkuuttaan, mutta on joka tapauksessa keskeinen tekijä presidenttipelissä. Toi­sin kuin Afganistanin muut kuvernöörit, Atta on säilyttänyt paikkansa vuodesta toiseen ja vahvistanut Karzaista riippu­matonta otettaan pohjoisessa.

Nähtäväksi jää, pysyykö Kansalli­sen rintaman (entisen Pohjoisen liiton) tunnuksilla kokoontunut ryhmä kasassa ja saako se taakseen kaikki tadžikkien kuppikunnat. Sen pitäisi pystyä houkut­telemaan mukaan Karzaihin tyytymättö­miä pataaniryhmiä, sillä Afganistanissa on vaikea voittaa ilman pataaneja. Heitä on 40–45 prosenttia väestöstä.

Karzain odotetaan nimeävän omas­ta lähipiiristään sopivan pataaniehdok­kaan, joka takaisi ryhmän vallan ja edut myös vastaisuudessa. Pelkona on, että hallinto yrittää vaikuttaa vaalien tulok­seen esimerkiksi puuttumalla itsenäisen vaalikomission toimintaan tai vaikeutta­malla äänestäjien rekisteröitymistä.

Vuosien 2009 presidentinvaaleja ja 2010 parlamenttivaaleja varjostivat laajamittaiset epäselvyydet ja vaalivilp­pisyytökset, jotka murensivat Karzain hallinnon legitimiteettiä entisestään. YK:n unama-operaation uskottavuus kärsi vaalien yhteydessä, mistä se ei ole vieläkään toipunut. Afganistanin hauras poliittinen järjestelmä ei enää kestä vil­pillisiä vaaleja.

Täysin poissuljettua ei ole myöskään se, että vilpilliset vaalit ja afgaanipolitii­kan keskipakoisvoimat vievät uudelleen täyteen sisällissotaan, johon sotkeutuisi­vat pian myös naapurivaltiot.

Neuvotteluista neuvotellaan

Kun sotilaallinen ratkaisu osoittautui mahdottomaksi, Afganistanin hallitus alkoi etsiä kansainvälisen yhteisön tu­kemana sovintoa kapinallisten kanssa poliittisesta prosessista. Karzai perusti tähän tarkoitukseen Korkean rauhan­neuvoston. Sen rooli on kuitenkin jää­nyt marginaaliseksi, koska mandaatti on ollut epäselvä.

Rauhanneuvosto on alusta asti kär­sinyt kokoonpanostaan, joka on pikem­minkin kokoelma konfliktin osapuolia kuin rauhanneuvottelijoita. Myös neu­voston puheenjohtajan Burhanuddin Rabbanin salamurha syyskuussa 2011 halvaannutti toiminnan pitkäksi aikaa.

Rauhanprosessia on leimannut osa­puolten keskinäisen luottamuksen puu­te. Konfliktin osapuolet ovat myös ol­leet toistaiseksi haluttomia käyttämään välittäjää. Karzai on pelännyt, että Yh­dysvallat neuvottelee suoraan Talibanin kanssa, ohi Afganistanin hallituksen. Taliban on puolestaan kategorisesti kiel­täytynyt neuvottelemasta Karzain hallin­non kanssa, jota se pitää Yhdysvaltain sätkynukkena.

Pakistan on neuvottelujen onnistumi­sen kannalta avainasemassa, koska sillä on vaikutusvaltaa Taliban-liikkeen joh­tajiin. Osa analyytikoista näki Talibanin Qatarin-toimiston avaamisen mahdolli­sena pyrkimyksenä irrottautua hieman Pakistanin otteesta. Se ei ole kuitenkaan tuonut toivottua edistystä neuvottelui­hin.

Erilaisia tunnusteluja on ollut käyn­nissä useita, mutta parhaimmillaankin niissä on päästy vasta esineuvotteluvai­heeseen – talks about talks. Osapuolten suuri määrä monimutkaistaa asetelmaa. Taliban on vastarintaryhmistä suurin, muttei suinkaan ainoa.

Neuvotteluja vaikeuttaa myös poliit­tisten ratkaisuvaihtoehtojen epäselvyys. Talibanin tosiasiallisista neuvottelulähtö­kohdista tiedetään kovin vähän. Karzain hallinnon minimivaatimuksena neuvot­teluille on ollut Afganistanin perustuslain tunnustaminen.

Myös Yhdysvaltain hallinnon sisäl­lä on eriäviä mielipiteitä neuvotteluista. Kielteisemmin neuvotteluihin suhtautu­neella puolustushallinnolla on ollut Yh­dysvaltain poliitikkaan enemmän vaiku­tusvaltaa kuin ulkoministeriöllä.

Neuvottelujen etenemisen kannalta olennaista on, että ratkaisuilla on Af­ganistanin kansan tuki. Afganistanissa on varmistettava aiempaa laajempien kansanryhmien mahdollisuus osallistua politiikkaan, vaikuttaa neuvottelujen asialistaan ja ilmaista toiveensa neuvot­telujen tuloksista.

Vastuu siirtyy hallitukselle

Afganistaniin on rakennettu reilun kymmenen vuoden aikana uutta inf­rastruktuuria, kuten maanteitä ja kastelujärjestelmiä. Maan talouskasvu jatkuu vahvana ja verotulot kasvavat.

Koulutuksen ja terveydenhuollon edistysaskeleita on pidetty esillä monissa yhteyksissä. Kehitystä arvioitaessa tuli­si tosin kiinnittää enemmän huomiota laadullisiin tekijöihin esimerkiksi juuri koulutuksessa ja terveydenhuollossa.

Rakenteellisena ongelmana on jät­timäisestä kansainvälisestä läsnäolos­ta syntynyt kuplatalous. Vuonna 2011 palvelusektori muodosti noin puolet bruttokansantuotteesta, mikä on Afga­nistanin kaltaiselle kehitysmaalle täysin poikkeuksellinen osuus. Afganistaniin virtaava avustusraha ylitti Maailman­pankin raportin mukaan maan brutto­kansantuotteen vuonna 2011. Sotatalou­den hallitsematon romahdus veisi pohjan kansantaloudelta ja toimintaedellytykset valtiolta.

Lähteet: Charly Salonius-Pasternak, BBC, valtioneuvoston selonteko, Wikipedia, HS // KOONNUT: JOONAS PÖRSTI

Lähteet: Charly Salonius-Pasternak, BBC, valtioneuvoston selonteko, Wikipedia, HS // KOONNUT: JOONAS PÖRSTI

Tilannetta pahentaa maan ikära­kenne: 42 prosenttia väestöstä on alle 15-vuotiaita. Työttömyys on jo nyt val­tava ongelma.

Afganistan on maatalousvaltainen maa, jonka on lisättävä tuotantoaan voidakseen ruokkia väestönsä. Maape­rästä on kartoitettu miljardien dollarien metalli-, jalokivi-, öljy- ja kaasuvarat. Parhaimmillaan luonnonvarat voivat auttaa maata nousemaan köyhyydestä, mutta ne voivat olla konflikteista kärsi­vässä valtiossa myös kirous.

Jotta Afganistan voisi hyötyä luon­nonvaroista kestävästi, maan tulisi pa­rantaa edelleen infrastruktuuriaan ja vahvistaa hallinnon ja oikeuslaitoksen toimintaa.

Länsimaat ovat viime vuosien Af­ganistan-kokouksissa sitoutuneet tuen jatkamiseen. On kuitenkin epätodennä­köistä, että maalle annettu kehitysapu pysyisi vuoden 2011 tasolla, lähes kuu­dessa miljardissa dollarissa. Afganistanin omia rakenteita on siir­ryttävä hyödyntämään turvallisuuden ohella myös siviilihallinnossa. Edelly­tyksenä on, että maan hallitus parantaa otettaan hyvän hallinnon rakentamises­sa, korruption vastaisessa toiminnassa, ihmisoikeuksien kunnioittamisessa ja palveluiden järjestämisessä kansalai­silleen. Muuten länsimaiden on entistä vaikeampi perustella veronmaksajilleen Afganistaniin suunnattuja tukimiljoonia.

Paremman tarinan juoni

Aivan liian usein tarina Afganistanista on pikemminkin tarina kansainvälisestä yhteisöstä Afganistanissa. Monesti unoh­detaan, että Afganistanin kansalaisilla on oma sanottavansa maansa tulevaisuudesta.

Toistaiseksi kansalaisten mahdolli­suudet vaikuttaa omaan elämäänsä, saa­ti maansa suuntaan, ovat olleet niukat. Ihmisten tietoisuus on kuitenkin lisään­tynyt merkittävästi: vaikka afganistani­laiset eivät luota esimerkiksi huonosti toimivaan ja korruptoituneeseen oikeus­laitokseen, heistä on tullut tietoisempia omista oikeuksistaan ja oikeudenkäytön tarpeesta.

Sama pätee poliittiseen osallistumi­seen. Afganistanissa on vapaita tiedotus­välineitä, jotka voivat esittää hallitusta arvostelevia mielipiteitä. Kaupungistu­minen ja yhteydet ulkomaailmaan tu­kevat tätä kehitystä. Matkapuhelimet ovat yleisiä, ja sosiaalisen median käyttö mobiililaitteilla avaa uusia osallistumisen muotoja.

Nuori sukupolvi on alkanut ottaa etäisyyttä yhteiskunnan ja politiikan perinteisiin rakenteisiin ja järjestäytyä uusilla tavoilla, jotka palvelevat Afganis­tanin kehitystä. Tunnetuin näistä ryhmis­tä lienee niin sanottu 1400-liike, jonka nimi viittaa vuosisadan vaihtumiseen afgaanikalenterissa. Nimi symboloi sitä, että nuori sukupolvi valmistautuu otta­maan aiempaa suuremman vastuun poli­tiikassa ja valtionhallinnossa kahdeksan vuoden päästä alkavalla 1400-luvulla.

Ensi vuoden presidentinvaali tai neu­votteluratkaisu Talibanin kanssa ei riitä ratkaisemaan Afganistanin ongelmia. Edistystä voidaan saavuttaa vain, jos kansalaisyhteiskunta aktivoituu, etniset suhteet paranevat, valtion ja kansalais­ten suhteet rakennetaan uudestaan ja maahan syntyy uudenlaista johtajuutta. Ensimmäinen edellytys tälle kaikelle on, ettei maa luisu takaisin sisällissotaan, kun pääosa kansainvälisistä joukoista poistuu.

Minkälainen tehtävä kansainväliselle yhteisölle jää Afganistanissa? Tärkeintä lienee pysyä sitoutuneena. Neuvosto­liiton vetäydyttyä Afganistan jäi yksin, tunnetuin tuloksin. Kansainvälisen yh­teisön tulee panostaa uskottavien vaalien järjestämiseen ja vaatia Afganistanin hal­lintoa työskentelemään tämän tavoitteen hyväksi. Valittavan presidentin legitimi­teetti on sitä vahvempi, mitä laajemmin äänestäjät osallistuvat vaaleihin.

Kansalaisyhteiskunnan osallistumi­nen on tärkeä tae rauhanprosessille ja poliittisen ratkaisun hyväksynnälle. Kan­sainvälisen yhteisön tulisi edistää nykyis­tä painokkaammin neuvotteluratkaisun saavuttamista ja mahdollisen välittäjän käyttöä. Kansainvälisen yhteisön on myös seistävä vaatimustensa takana. Tähän asti se on aina räpyttänyt ensin silmiään, kun on tullut tiukka paikka Karzain kanssa.

Afganistanin tulevaisuuteen on hyvin helppoa suhtautua pessimistisesti. Kaik­kien uhrausten ja investointien jälkeen olisi silti väärin jättää maa yksin katso­maan, kuinka sen käy.

Juha-Matti Seppänen työskentelee projektipäällikkönä Crisis Management Initiativen Afganistan-projektissa. Oskari Eronen työskentelee päällikkönä CMI:n tutkimus- ja kehitysyksikössä.