Viime vuoden huhti­kuussa Filippiinien lai­vaston alus kohtasi jou­kon kiinalaisia kalastusa­luksia Scarborough-atollin edustalla. Filippiiniläiset ryhtyivät tarkastamaan ka­lastusaluksia, koska Filippiinit katsoo atollin kuuluvan itselleen, mutta tilanteeseen puuttui kaksi Kiinan meri­valvonnan alusta. Seurasi viikkoja kes­tänyt pattitilanne filippiiniläisen fregatin ja kiinalaisalusten välillä, höystettynä kyberiskuilla ja katuprotesteilla.

Kolme kuukautta myöhemmin Kaak­kois-Aasian maat kokoontuivat alueellis­ten turvallisuusasioiden huippukokouk­seensa (Asean Regional Forum) Phnom Penhissä. Ensimmäistä kertaa historiansa aikana Kaakkois-Aasian maiden yhteis­työjärjestö Asean ei saavuttanut huippu­kokouksen päätteeksi yhteisymmärrystä julkilausumasta.

Eripura syntyi juuri Etelä-Kiinan me­rialueita ja saaria koskevista kiistoista, joissa suorina osapuolina on viisi jär­jestön jäsenmaata (Filippiinit, Vietnam, Indonesia, Malesia ja Brunei), Kiinan ja Taiwanin lisäksi.

Filippiinit olisi halunnut julkilausu­maan maininnan, että Kiinan ja Filippii­nien välisestä meriselkkauksesta keskus­teltiin kokouksessa, ja Vietnam puoles­taan maininnan erillisistä talousalueista (exclusive economic zone). Kokouksen isäntämaa Kambodža torjui vaatimuk­set. Filippiinien ulkoministeriö syytti Kambodžaa meriselkkauksen maininnan systemaattisesta vastustamisesta.

Monet tarkkailijat näkivät taustalla Kiinan painostusta, sillä Kambodžalla ja Kiinalla on läheiset poliittiset ja taloudel­liset suhteet. Toisaalta voidaan katsoa, että Filippiinit oli ainakin epäsuorasti Yhdysvaltojen asialla ajaessaan kokouk­sen asialistalle tällaista mainintaa, onhan maa Yhdysvaltain lojaali liittolainen. Yh­dysvallat ilmoitti Hillary Clintonin ul­koministerikaudella selväsanaisesti, että se aikoo pysyä merkittävänä tekijänä Kaakkois-Aasiassa ja pyrkii edistämään kiistojen rauhanomaista ratkaisua. Jopa Vietnam on viime aikoina lähentynyt vanhaa vihollistaan Yhdysvaltoja, kun Kiina on voimistunut.

Asean-järjestö on perinteisesti vaali­nut konsensusta ja hienotunteisuutta eli niin sanottua Aseanin tapaa toimia, ”the Asean way”, joka on jopa järjestön viral­lisen tunnussävelmän nimi. Järjestö on vältellyt vastakkainasetteluja ja pyrkinyt esiintymään ulospäin yhtenäisenä. Taka­vuosina yksi suurimmista eripuraisuutta aiheuttaneista kysymyksistä oli Myan­marin tilanne, mutta siinäkin järjestö onnistui säilyttämään yhtenäisyyden, länsimaiden poliittisesta painostuksesta huolimatta.

Aseanin konsensuksen säröilyyn voidaan hakea syytä niin Yhdysvaltojen strategisen painopisteen siirrosta Aasian suuntaan kuin Kiinan pyrkimyksistä kasvattaa poliittista vai­kutusvaltaansa lähialueillaan.

Tilannetta hankaloittaa se, että alu­eelta puuttuu sellainen tiheäsyinen insti­tutionaalinen turvallisuusverkosto, jonka EU, Nato ja Etyj muodostavat Euroopas­sa. Keskustelu turvallisuusasioista on rajoittunut lähinnä Asean-kokouksiin. Toinen tärkeä keskustelufoorumi on niin sanottu Shangri-la-dialogi, jota brittiläi­nen IISS-tutkimuslaitos on järjestänyt vuodesta 2002 Singaporessa. Tämän IISS Asia Security Summitin merkitys on kasvanut, kun useammat maat ovat alkaneet lähettää tapaamisiin puolustus­ministeritasoisia delegaatioita.

Kiinan kasvava taloudellinen ja po­liittinen ylivalta Aasiassa koettelee Asea­nin yhtenäisyyttä. Järjestön yhteistyön rakoileminen näinkin helposti ei enteile hyvää Kaakkois-Aasian turvallisuuskysymysten käsittelylle tulevaisuudessa.

Kääntyykö Kiinan katse lounaaseen?

Ennen globaalin finanssikriisin puhkea­mista maailmankaupassa koettiin ennen­näkemätön talouskasvun kausi, jonka nopeimpiin kasvupyrähdyksiin ylsivät Kiinan vientiluvut ja Aasian sisäinen kauppa. Ne olivat osa samaa ilmiötä, jossa aiemmin Japanista Etelä-Koreaan, Taiwaniin ja Kaakkois-Aasiaan siirty­nyt tuotanto jatkoi matkaansa Kiinan mantereelle. Kiinasta tuli uusi moottori Aasian sisäisissä kauppaketjuissa, joiden lop­putuotanto päätyi alueen ulkopuolelle, lähinnä Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Samalla Kiina nousi useimpien naapuri­maidensa merkittävimmäksi ulkomaan­kaupan kumppaniksi.

Kaakkois-Aasian kasvanutta talou­dellista riippuvuutta Kiinasta on tasapai­nottanut se, että monilla alueen maista on vanhastaan tiiviit turvallisuussuhteet Yhdysvaltoihin. Näiden kahden jätti­läisen välisessä strategisessa kilpailussa on Kiinan kannalta ongelmallista, että maalta puuttuvat sotilaalliset ja osin poliittisetkin liittolaiset omassa naapu­rustossaan.

Kiina näyttää kokeilevan uusien poliittisten liittolaissuhteiden rakentamista juuri Kambodžassa.

Pekingin yliopiston kansainvälisten suhteiden koulun dekaani Wang Jisi pohti tätä kiusallista tilannetta viime lo­kakuussa Global Times -lehdessä julkais­tussa mielipidekirjoituksessaan. Wang Ji­si on eräs arvostetuimmista kiinalaisista kansainvälisen politiikan asiantuntijois­ta, ja hänen kirjoituksensa on noteerattu laajasti. Siinä hän kehotti Kiinan johtajia harkitsemaan katseen suuntaamista idän ja kaakon sijasta länteen ja etelään eli Keski- ja Etelä-Aasiaan sekä Lähi-itään. Wang Jisin kehotus voidaan lukea eräänlaisena varoituksena Kiinan joh­tajille olla haastamatta suoraan Yhdys­valtoja niillä alueilla, joilla maa tiivistää parhaillaan perinteisiä liittolaissuhtei­taan.Foreign Policy -lehden mukaan Wangin ehdotus on otettu vakavasti Pekingissä, ja maan ulkopoliittinen ko­neisto on selvittänyt ehdotuksen toteut­tamiskelpoisuutta ja vaikutuksia.

Läheisten liittolaisten puuttumisesta Kiina saa tosin syyttää pitkälti itseään. Kylmän sodan aikana Kiina tuki monia ideologisesti kommunistisia maita ja po­liittisia liikkeitä, kuten Pohjois-Koreaa ja Kambodžan punakhmerejä. Kiinan johto on silti ollut haluton rakentamaan Na­ton kaltaisia pysyviä sotilasliittoja sen jälkeen kun Neuvostoliitto ja Kiina ajau­tuivat välirikkoon vuoden 1960 tienoilla. Poikkeus on Pohjois-Korea, jonka kanssa Kiinalla on ollut YYA-sopimus vuodesta 1961. Sopimuksen sotilaalliseen yhteis­toimintaan velvoittava osuus on tosin nykyään varsin kyseenalainen.

Aina ei ideologinen veljeyskään ole riittänyt hyvien suhteiden ylläpitämiseen: Kiina kävi toistaiseksi viimeisen sotansa rajojensa ulkopuolella kommunistista Vietnamia vastaan vuonna 1979.

Kiina näyttää kokeilevan uusien po­liittisten liittolaissuhteiden rakentamis­ta juuri Kambodžassa. Maa on Aseanin köyhimpiä valtioita: bruttokansantuote on alle tuhat Yhdysvaltain dollaria asu­kasta kohti. Kambodža on 15 miljoonan hengen väestöllään myös sopivan pieni maa, jolla on vanhastaan hyvät suhteet Kiinaan.

Kiina on syytänyt Kambodžalle mil­jardikaupalla investointeja sekä lainoja edullisilla ehdoilla. Maa onkin suhtau­tunut Kiinaan myötämielisesti. Jos Kii­na pyrkii taloudellisella avulla ostamaan poliittista tukea, kuten toisinaan väite­tään, Kambodža lienee Myanmarin ohel­la paras esimerkki Kaakkois-Aasiassa.

Epämiellyttävä valinta

Kaakkois-Aasian maiden dilemma on pitkään ollut, että ne eivät mielellään halua joutua valitsemaan Kiinan ja Yh­dysvaltojen välillä. Kiina on useimmille maille pääasiallinen talouskumppani ja suurin naapurivaltio, Yhdysvallat taas joko suoraan tai epäsuorasti järjestyksen ja turvallisuuden takaaja.

Kiinan ja Kaakkois-Aasian suhteis­sa vietettiin pitkää kuherruskuukaut­ta 2000-luvun alkupuolella. Kiina imi tuontitavaroita naapurimaistaan ja kas­vatti sijoituksiaan sekä investoimalla naapurimaihinsa suoraan että tarjoamalla runsaskätisiä lainoja.

Kun Yhdysvaltojen puolustusminis­teri Donald Rumsfeld ilmaisi vuonna 2005 Shangri-la-kokouksen puheen­vuorossaan huolensa Kiinan sotilaallisen varustautumisen vuoksi, hän ei saanut vastakaikua sanomalleen Kaakkois-Aasiassa. Puheenvuoroa on pidetty Yh­dysvaltojen ensimmäisenä korkean tason julkisena varoituksena Kiinan varustau­tumisesta.

Sittemmin suhtautuminen Kiinaan on muuttunut Kaakkois-Aasiassa vivah­teikkaammaksi. Kiinaa pidetään edelleen tärkeänä taloudellisena kumppanina lä­hes kaikissa alueen maissa, mutta Kiinan nousua ja vahvistumista ei enää nähdä yksinomaan myönteisenä asiana. Useat maat ovat pyrkineet varmistamaan se­lustansa tiivistämällä turvallisuussuhtei­taan Yhdysvaltoihin, panostamalla omiin laivastoihinsa ja suhtautumalla aiempaa kriittisemmin suuriin kiinalaisrahoittei­siin investointeihin.

Kaakkois-Aasia on epäyhtenäinen ryhmä erikokoisia maita, joiden väliset taloudelliset ja kulttuuriset erot ovat suurempia kuin EU-maiden väliset erot. Useimmilla alueen maista on pitkä yh­teinen historia Kiinan kanssa. Taloudel­linen eliitti on monessa maassa perintei­sesti ollut kiinalaista alkuperää, mutta eliitin poliittinen vaikutusvalta on ollut rajallista, ja siihen on suhtauduttu Kiinan ja kommunismin vuoksi epäluuloisesti. Näin on ollut erityisesti Indonesiassa ja Malesiassa.

Kiinan taloudellinen vaikutus on useimmissa alueen maissa huomattava. Erottelevaksi tekijäksi on nousemassa se, kuinka tiiviit turvallisuussuhteet kukin maa solmii Yhdysvaltoihin ja kuinka lä­heiset poliittiset suhteet Kiinaan. Näillä kahdella mittarilla arvioituna Filippiinit sijoittuu yhteen ääripäähän ja Kambodža sekä Myanmar sijoittuvat toiseen, joskin Myanmarin suhde supervaltoihin on liik­keessä maan sisäisen poliittisen muutok­sen vuoksi.

Valtaosa näistä maista joutuu tasa­painoilemaan hankalassa asetelmassa. Monille tavoitteena lienee pyrkiä säilyt­tämään riittävän läheiset mutta samalla sopivan etäiset suhteet kumpaankin su­pervaltaan.

Panda voi purra

Kiinan pitkän aikavälin poliittisia, talou­dellisia ja sotilaallisia motiiveja kohtaan on juurtunut Kaakkois-Aasian maissa syvä epäluulo, joka on Kiinan akilleen­kantapää naapurisuhteissa. Mukana on kylmän sodan jäänteitä, mutta naapu­reiden varovaisuutta ovat lisänneet Kii­nan asevoimien nopea voimistuminen ja mahdollisten sotilaallisten tavoitteiden läpinäkymättömyys. Vaikutusta on myös Kiinan massiivisella sijoitustoiminnalla strategisesti tärkeiden hyödykkeiden ja energialähteiden valjastamiseksi.

Yrityksen puutteesta Kiinaa ei aina­kaan voi syyttää. Kiina on jo pitkään korostanut johdonmukaisesti rauhan­omaisia pyrkimyksiään ja taloudellisen toimintansa molempia osapuolia hyödyt­tävää luonnetta. Maa on tietoinen siitä, että pandaimago on sille huomattavasti suotuisampi kuin vähemmän mairittele­va lohikäärme-vaihtoehto. Jonkin aikaa tämä imagonparannus näyttikin onnistu­van. Puhuttiin laajamittaisesta imartelu­yrityksestä (charm offensive), jolla Kiina yritti hurmata muita maita puolelleen.

Monien tarkkailijoiden mielestä Kii­nan hurmausvoiman tehoa vähentää Aa­siassa se, että maa on osaltaan aktivoinut alueen pitkäaikaisia aluekiistoja. Kiina on eri mieltä Yhdysvaltojen vaalimasta vapaasta merenkulusta Etelä-Kiinan me­rellä, jossa amerikkalaisten sota-alusten tulisi Washingtonin tulkinnan mukaan saada liikkua rajoituksetta. Kiina on myös kyseenalaistanut Japanin Senka­ku-saarten (kiinaksi Diaoyu-saarten) tosiasiallisen hallinnan, ja kiinalaiset sotilaat ovat liikkuneet aiempaa syvem­mällä Kiinan ja Intian välisellä kiistellyllä raja-alueella.

Näiden kiistojen muutkin osapuolet ovat toisinaan toimineet kiistoja kärjistä­en. Silti on vaikea välttyä ajatukselta, että vuosikymmeniä vanhat aluekiistat ovat aktivoituneet, koska voimistunut Kiina on nyt aiempaa valmiimpi kokeilemaan, kuinka pitkälle se voi edetä.

Vielä joitakin vuosia sitten Kiinaa yleisesti kiiteltiin siitä, että se oli kyen­nyt sopimaan useita rajakiistoja rajasopimuksilla, esimerkiksi Venäjän ja Laosin kanssa vuonna 1991, Kazaks­tanin kanssa vuonna 1998, Vietnamin, Kirgisian ja Tadžikistanin kanssa vuonna 1999 ja Mongolian kanssa vuonna 2005.

Aasia kaipaa johtajaa

Kaakkois-Aasia sai toisessa maailman­sodassa kokea militaristisen Japanin laajentumishalun täysmittaisesti. Japa­nin on siksi ollut vaikea nousta Aasian poliittiseksi johtajaksi.

Vain jokunen vuosi sitten näytti sil­tä, että Kaakkois-Aasia vilkuili auliisti Kiinan suuntaan, kun alue kaipasi johta­juutta. Japanin poliittiset aloitteet sivuu­tettiin helposti Aasian huippukokouksis­sa, kun taas Kiinan johtajia kuunneltiin tarkasti. Kiina on nyt hukkaamassa tämän hopeatarjottimella annetun tilai­suuden.

Aasia ei edelleenkään näytä pys­tyvän tuottamaan kiistatonta poliit­tista johtajavaltiota. Sen sijaan alue suorastaan kuhisee suurvaltoja, joilla on erilainen käsitys Aasian tulevaisuu­desta. Kiinan, Intian ja Japanin välis­sä Kaakkois-Aasia kääntyy pakosta Yhdysvaltojen puoleen, joka nähdään Aasian kimurantteja suurvaltasuhteita tasapainottavana tekijänä.

Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.