Skip to main content

Tuaregien kapina

Tuaregien kapina

Pohjois-Malissa on edelleen aseistautuneita salafistijoukkoja, mutta maa ei ole vielä toinen Afganistan, kuten usein väitetään. Konfliktin juuret ovat erilaiset, ja Malissa tulisi välttää terrorisminvastaisen sodan retoriikkaa ja menetelmiä.

Teksti Mats Utas & Morten Bøås

Tammikuussa 2013 ranskalaiset hävittäjät hyökkäsivät islamisti­kapinallisten tukikohtiin Pohjois-Malissa. Pian seurasi maajoukko­jen rynnäkkö, joka raivasi suurimman osan kapinallisalueista.

Ranskalaiset joukot saivat Gaon, Kidalin ja Timbuktun kaupungit aina­kin nimellisesti hallintaansa tuhansien tšadilaisten ja nigeriläisten sotilaiden avustamina ja tekivät käytännössä lo­pun islamistikapinallisten miehitykses­tä. Tämä oli kuitenkin vasta operaation helpoin osa. Islamistit eivät ole kokonaan hävin­neet taistelua Pohjois-Malista. He ky­kenevät yhä vastarintaan ja jopa hyök­käämään kaupunkeihin, joita Ranska virallisesti hallitsee.

Ranska vähentää joukkojaan 4 000 sotilaasta 1 000:een vuoden loppuun mennessä. YK on valtuuttanut Maliin yli 12 000 sotilaan rauhanturvajoukon, joka on määrä lähettää maahan ennen heinäkuulle suunniteltuja vaaleja. Lähes puolet tulevista YK-joukoista koostuu jo maassa olevista länsiafrikkalaisista sotilaista. Malissa ei kuitenkaan vielä ole rauhansopimusta jota valvoa, joten Pohjois-Malin laajan alueen hallinta käy rauhanturvaajille vaikeaksi.

Unelma omasta valtiosta

Malin konflikti ei ole uusi. Pohjois-Mali on alkujaan paimentolaiskansa tuaregien kotimaata. Tuaregit hallitsivat Saharan sisäisiä kauppareittejä ja pitivät itseään aavikon herroina, mutta Ranskan siir­tomaavalta mullisti heidän asemansa. Tuaregikansa jäi vähemmistöön useissa uusissa valtioissa, etenkin Malissa.

Mali itsenäistyi vuonna 1960. Val­taan nousi väestö, jota tuaregit olivat pitäneet alempiarvoisena ja alistaneet ryöstöretkillään orjikseen.

Tuaregit ovat kapinoineet säännöl­lisesti Malin itsenäistymisestä lähtien. Ensimmäisen kerran tuaregit nousivat kapinaan 1960-luvun alussa, seuraavan kerran 1990-luvun alkupuolella. Kun vuoden 1992 kansallinen sopimus ei tarjonnut tuaregeille tyydyttävää asemaa Malin politiikassa ja taloudessa, uusi ka­pina alkoi vuonna 2006.

Konflikti pysyi verrattain pienimuo­toisena, kunnes aseistautuneet tuaregit alkoivat palata Maliin Libyasta Muam­mar Gaddafin hallinnon kaatumisen jälkeen vuoden 2011 lopussa. Monet heistä olivat asuneet pitkään Libyassa ja taistelleet Gaddafin puolella. Kapina sai uutta vauhtia: Maliin muodostettiin uu­si kapinallisryhmä Azawadin kansallisen vapautuksen liike MNLA, jonka tavoit­teena oli perustaa sekulaari tuaregivaltio Pohjois-Maliin.

Siinä missä tuaregiseparatismi oli ai­emmin toiminut kulissina vallan ja ase­man tavoittelulle, MNLA julisti Azawadin alueen eli Pohjois-Malin itsenäiseksi. Ky­se ei ollut enää Malin valtion varoista käydystä kamppailusta, vaan MNLA ha­lusi tuaregien irtautuvan koko valtiosta.

Tuaregien kesken vallitsi tuolloin löyhä tunne yhtenäisyydestä, mutta se haihtui pian. Kun MNLA:n taistelijat ryöväsivät pohjoista ja Malin armeija pakeni, salafistijoukot astuivat esiin ja syrjäyttivät MNLA:n.

Islamistien leiri on kirjava

Länsi-Afrikan talousyhteisö Ecowas (The Economic Community of West African States) suunnitteli interventiota Maliin keväällä 2012. Yhteisö kuitenkin toimi hitaasti, sillä se tavoitteli ratkaisua kahden raiteen diplomatialla.

Yhtäältä Ecowas yritti neuvotella tuaregien islamistisen Ansar Dine -liik­keen kanssa, jotta se irtautuisi kahdesta Pohjois-Afrikan alueellisesta islamisti­liikkeestä AQIM:ista ja MUJAO:sta, joil­la oli jalansijaa myös Pohjois-Malissa. Toisaalta Ecowas yritti luoda pääkau­punkiin Bamakoon demokratiaan sitou­tunutta hallituskumppania ja uudistaa Malin asevoimia.

Ecowasin interventio olisi voitu aloit­taa vasta syyskuussa 2013. Siksi Bama­kon hallitus ei voinut tukeutua Ecowasin apuun, kun Ansar Dine ja MUJAO aloitti­vat etelään kohdistuneen hyökkäyksensä kuluvan vuoden tammikuussa. Bamakon ensireaktio oli kutsua hallinnon turvaksi vanha siirtomaaisäntä Pariisista.

Ranskan joukot eivät vieläkään hallitse Pohjois-Malia täysin. Siksi on epätodennäköistä, että afrikkalaiset rau­hanturvaajat saisivat aluetta hallintaansa ainakaan välittömästi ranskalaisten ve­täydyttyä.

Kansainvälisen yhteisön ja Afrikan maiden tulevan intervention ongelmana on lisäksi se, kuinka navigoida Malin poliittisella kartalla. Ecowas neuvottelee Ansar Dinen kanssa järjestön irtautumi­sesta alueellisista islamistiliikkeistä. On kyseenalaista, mitä diplomatialla voi­daan saavuttaa niin kauan kuin Ranskan joukot ovat Malissa.

Kriisiä on lisäksi käsitelty ”terro­rismin vastaisen sodan” sanakääntein Algerianssa sijaitsevalle Tigantourinen kaasukentälle tehdyn iskun jälkeen.

Islamistien tammikuisessa iskussa kuoli kymmeniä kaasukentän ulkomai­sia työntekijöitä. Malin kriisistä tuli sen jälkeen kansainvälinen konflikti, jonka Yhdysvallat ja muut maat ovat liittä­neet osaksi terrorismin vastaisen sodan karttaa.

Pohjois-Malin kapinalliset

  • MNLA: Mouvement National de Liberation de l’Azawad eli Azawadin kansallisen vapau­tuksen liike. Libyasta palan­neiden tuaregitaistelijoiden perustama järjestö, jonka tavoitteena on perustaa seku­laari valtio Pohjois-Maliin. Erimielisyyksiä islamistien kanssa.
  • Ansar Dine: Tuaregien isla­mistinen järjestö, jota johtaa jo 1990-luvulla vaikuttanut veteraanitaistelija Iyad Ag Ghaly.
  • AQIM: Al-Qaeda in the Islamic Maghreb. Löyhästi al-Qaida-verkostoon kuuluva taistelu­järjestö, jonka päätavoitteena on Algerian hallituksen kaata­minen. Vaurastunut länsimai­den panttivangeistaan maksa­milla lunnasrahoilla.
  • MUJAO: Mouvement pour l’unicité et le jihad en Afrique de l’Ouest eli Länsi-Afrikan yhtenäisyyden ja jihadin liike. Irtautui AQIM:sta muutama vuosi sitten, tavoitteena levit­tää jihadia entistä laajemmalle alueelle Länsi-Afrikassa.
  • IMA:Islamic Movement for Azawad eli Azawadin islami­lainen liike, joka irtautui Ansar Dinesta tammikuussa 2013. Sanoo vastustavansa terroris­mia ja haluavansa konfliktiin rauhanomaisen ratkaisun.

Myönteisenä merkkinä voidaan toi­saalta pitää sitä, että Azawadin islami­lainen liike IMA irtautui Ansar Dinesta Tigantourinen hyökkäyksen jälkeen. IMA julisti tuomitsevansa terrorismin ja ole­vansa valmis vuoropuheluun. Ryhmän koosta tai sen johtajan vaikutusvallasta ei kuitenkaan ole tarkkaa tietoa.

Siksi kestää aikansa, ennen kuin tuaregeista voidaan hioa yhteen sellainen liitto, joka voi uskottavasti neuvotella Malin hallituksen ja kansainvälisen yh­teisön kanssa.

Sama ongelma koskee Pohjois-Malin lisäksi pääkaupunkia Bamakoa. Nykyi­nen hallitus on parhaimmillaankin vain virkaa tekevä, ja se on sirpaloitunut sivii­li- ja sotilasryhmiin. Hallitukselta puut­tuu sekä poliittinen hyväksyntä että us­kottavuus. Demokraattiseen hallintoon palaamiseksi tehty suunnitelma määrää vaalien päivämääräksi 31. heinäkuuta 2013, mutta useat poliittiset ryhmät ky­seenalaistavat vaalien legitiimiyden.

Malin asevoimat kärsivät koulutuk­sen ja varusteiden puutteen lisäksi myös muista ongelmista: Asevoimat ovat sisäi­sesti hajanaiset, ja niiltä puuttuu eettinen koodi, joka estäisi väärinkäytökset soti­lasoperaatioissa.

Malin asevoimat ovat jo syyllistyneet useisiin ihmisoikeusrikkomuksiin kapi­nallisilta takaisin valtaamillaan alueilla. EU tarjoaa armeijalle teknistä koulutusta, mutta se ei estä vastaavia väärinkäytök­siä tulevaisuudessa.

Ranska ja kansainvälinen yhteisö ovat siis ottaneet kumppaneikseen Ma­lin hallituksen ja armeijan, joilta puuttuu molemmilta sekä legitimiteetti että toi­meenpanokyky. Tämä ongelma on rat­kaistava, mikäli kansainvälinen yhteisö haluaa löytää kriisiin kestävän ratkaisun.

Hauraita naapureita

Naapurimaassa Nigerissä tuaregit ovat integroituneet yhteiskuntaan paremmin kuin Malissa. Ainakaan toistaiseksi ei näytä siltä, että valtion ja aseellisen Ni­gerin tuaregien oikeusliikkeen välinen, vuonna 2009 solmittu rauhansopimus olisi välittömästi vaarassa purkautua.

Päinvastoin kuin Malissa, Nigerin valtio valvoi rajaa ja riisui Libyasta palanneet tuaregit aseista. Nigerin uusi rooli Yhdysvaltojen strategisena kump­panina ja esimerkiksi lennokkien tuki­kohtana vahvistanee valtaapitävää hal­lintoa, mutta voi altistaa maan AQIM:n ja MUJAO:n hyökkäyksille.

Kauko Kyöstiö

Kauko Kyöstiö

Samaa voi sanoa Tšadista. Presi­dentti Idriss Déby on lähettänyt joukko­ja2/2013 Pohjois-Maliin, mikä on vahvistanut hallinnon asemaa: kehitysapua antavien länsimaiden on vaikea arvostella Débyn hallintoa ihmisoikeusrikkomuksista. Toi­saalta Tšadin demokratiavaje ja huono hallinto saattavat antaa islamistikapi­nallisille aihetta avata Tšadissa uuden rintaman. Islamistikapinallisia vastaan on siis koottu koalitio, jonka jäsenistä osa voi aiheuttaa myöhemmin ongelmia.

Vastaava huolenaihe on Nigerian is­lamistinen Boko Haram -kansannousu, joka käytti Pohjois-Malia ja erityisesti Gaon kaupunkia tukikohtinaan tuare­gien vallan aikana. Liike on tuskin silti laajentamassa kansannousuaan alueelli­seksi. Boko Haram on kiinnostunut Poh­jois-Nigerian paikallisista epäkohdista.

Vaikka islamismin leviämisen mah­dollisuus tulee ottaa vakavasti, sitä ei pidä yliarvioida. Sahel ei ole yhtenäisen islamistikapinan sotatanner. Alueen pai­kallisiin vaateisiin pohjaavia kansan­nousuja yhdistävät löyhästi ideologia ja käytännön edut.

Vastuu siirtyy Afrikkaan

On myönteistä, että Afrikan maat ovat ottamassa päävastuun Malin kansain­välisestä interventiosta. Tämä voi estää operaatiota lankeamasta ”terrorismin vastaisen sodan” retoriikkaan. Soti­laallisen vastuun siirrossa Ranskalta Ecowas-joukoille on kuitenkin myös haittapuolia.

Nigeria lähettää rauhanturvaope­raatioon eniten joukkoja. Nigerian sotavoimien johtamistaidot ovat parantuneet 1990-luvulta lähtien, mutta armeija toimii itselleen vieraassa maastossa ja ilmastossa Pohjois-Malin aavikolla ja karuilla kukkuloilla.

Tilannetta tasapainottavat Tšadin ja Nigerin joukot, joilla on paljon koke­musta sodankäynnistä vastaavissa olois­sa. Sen sijaan niiltä puuttuu kokemusta kansainvälisistä rauhanturvaoperaatiois­ta. Vaarana on, että siviilien suojelu ei kuulu niiden päätavoitteisiin.

Aiemmat yritykset rauhan turvaa­miseksi Länsi-Afrikassa ovat tuottaneet ristiriitaisia tuloksia. Liberian ja Sierra Leonen kokemukset osoittavat, että interventioilla on voitu luoda vakautta, mutta ulkomaisista joukoista on tullut konfliktien osapuolia, jotka pitävät yllä myös konfliktitaloutta. Vaikka länsiafrikkalaisten joukkojen toimintakyky on parantunut, riskit ovat Malin kriisinhallintaoperaatiossa samanlaisia kuin Liberiassaja Sierra Leonessa.

Jos kansainvälinen yhteisö ei ota huomioon intervention mahdollisia sivuvaikutuksia, vaarana on, että Malissatoistetaan monia niistä virheistä, joita tehtiin Afganistanin kriisinhallintaope­raation alkuvaiheissa. Vaikutukset Malin valtion vakauteen olisivat yhtä vakavia kuin Afganistanissa.

 

Mats Utas on tutkija Pohjoismaisessa Afrikka-instituutissa Uppsalassa. Morten Bøås työskentelee vanhempana tutkija­na Fafo-tutkimuslaitoksessa Oslossa.