Kuva: Anna-Kaisa Hiltunen

Rauhasta ei voi neuvotella, jos kieltäytyy keskustelemasta vastapuolen kanssa, oli se kuinka hajanainen hyvänsä.

Oppi saattaa kuulostaa yksinkertai­selta, mutta siitä on jouduttu vääntä­mään kättä etenkin Yhdysvaltain hallin­non kanssa niiden rauhanneuvottelujen kulisseissa, joissa Kirkon Ulkomaanavun (KUA) toiminnanjohtaja Antti Pentikäi­nen on ollut mukana.

Pentikäinen toimii sekä YK:n rau­hanvälittäjien rosterissa että KUA:n ylläpitämässä perinteisten ja uskonnol­listen johtajien rauhanvälitysverkoston sihteeristössä. Hän on ollut mukana hie­romassa rauhaa esimerkiksi Somaliassa, Nigeriassa, Kongon demokraattisessa tasavallassa ja Syyriassa.

”Yhdysvaltain hallinnon asenne on estänyt monta hyvää dialogimahdol­lisuutta esimerkiksi somalialaisen al- Shabaabin kanssa”, Pentikäinen sanoo helsinkiläisessä kahvilassa. Hän on vasta palannut Keniasta, al-Shabaabin reviiriltä.

Myös Mark Perry katsoo kirjassaan Talking to Terrorists, että Yhdysvaltain kannattaisi päivittää jäykkää asennet­taan, jonka mukaan terroristien kanssa ei neuvotella. Mutta miksi terroristeja pitäisi katsoa silmästä silmään, pitää tasaveroisi­na neuvottelukumppaneina diplomaattien kanssa?

Koska eristäminen radikalisoi ryh­miä, pitkittää konflikteja ja antaa terro­risteille valtaa, Pentikäinen sanoo.

”Jos ihmiset ajetaan nurkkaan, he muuttuvat vaarallisiksi. Silloin rauhan­prosessi on haavoittuva ja ulos jätetyt ryhmät voivat horjuttaa sitä sen ulko­puolelta.”

Sitä paitsi useimmissa nykymaail­man konflikteissa on äärimmäisen vai­keaa erottaa hyviä ja pahoja, niitä joiden kanssa voidaan keskustella ja niitä joiden kanssa ei. Pentikäinen ottaa esimerkiksi Syyrian: siellä sotarikoksiin ovat syyllis­tyneet kaikki konfliktin osapuolet.

”Terroristiryhmät toimivat syvällä opposition rinnalla, joten erotteleminen on mahdotonta. Siksi avainkysymyksen on oltava, mitä ihminen tai ryhmä haluaa saavuttaa.”

Siihen vastaamalla niin oppositioksi itseään kutsuvat ryhmät kuin radikali­soituneet ja itsenäisesti aseisiin tarttuneet taistelijatkin joutuvat paljastamaan jotain itsestään. Jos tulevaisuuden toiveissa on järjestäytynyt yhteiskunta, neuvotteluille on jo osoitettu yhteinen suunta.

Lähi-idän kehitys kuitenkin huolet­taa Pentikäistä. Vaikka Iran saataisiin ulos kansainvälisen neuvotteluareenan umpikujasta ja Syyrian neuvotteluille si­ten avautuisi mahdollisuus, ongelmak­si jäisi se, että Syyrian ääriliikkeillä on valtionvastainen agenda. Ne eivät usko valtioon.

”Opposition puolella on noin 10 000 ulkomaisen taistelijan joukko, ja tästä on tullut pysyvä ilmiö. Tällaiset ryhmät voivat suistaa minkä tahansa hauraan alueen raiteiltaan”, Pentikäinen sanoo.

Jäljelle jää kysymys siitä, kuka todella pystyy systemaattiseen dialogiin liikkuvien taistelijoiden kanssa. Paikalle tarvit­taneen valtioiden välisen kansainvälisen yhteisön edustajien lisäksi Pentikäisen kaltaisia matalan profiilin diplomaatte­ja, jotka osaavat rakentaa luottamusta ja joilla on hyvät suhteet valtaapitäviin, aina Valkoiseen taloon asti.

Terroristien näkökulmasta tärkeintä on, että välittäjä pystyy olemaan heille hyödyksi.

”Välittäjän on kyettävä selittämään terroristeille kansainvälisen yhteisön toi­mintalogiikkaa ja toisaalta välittämään vastapuolelle totuudenmukainen kuva siitä, mitä terroristit haluavat”, Pentikäi­nen sanoo.

”95 prosenttia rauhanvälityksestä tapahtuu muualla kuin hotellien neu­votteluhuoneissa, eikä niissä tilanteissa ole yleensä ruuhkaa.”

 

Mark Perry: Talking to Terrorists: Why America Must Engage with its Enemies. Basic Books 2010.

Monet taloustieteilijät pitävät viime vuosikymmenen lopun globaalia finanssikriisiä pahimpana sitten 1930-lu­vun laman. Se herätti monet pohtimaan talousjärjestelmämme heikkouksia. Jul­kiselta vallalta alettiin peräänkuuluttaa vahvempaa finanssimarkkinoiden sään­telyä. Jopa Kansainvälinen valuuttara­hasto IMF ja Maailmanpankki myönsi­vät, että niiden 30 vuoden ajan antamat suositukset ankarasta talouspolitiikasta ja valtion roolin pienentämisestä kehitysmaille olivat virheellisiä.

Globaalin talouskriisin vanavedessä Kreikka ajautui syvään velkakriisiin. Euro­maat ja IMF tulivat apuun, mutta ehtonaoli, että Kreikka sitoutuu tiukkaan säästökuuriin. Viime vuonna IMF myönsi tehneensä vakavia virheitä myös Kreikan säästöpakettien laatimisessa. Herää ky­symys, oppivatko globaalit toimijat ja talouspoliittiset päättäjät virheistään.

Suomessa keskustelu talouspolitiikan perusteista on vähäistä. Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan kirja Rahatalous hal­tuun onkin tervetullut avaus talouskeskusteluun.

Jussi Ahokas & Lauri Holappa: Rahatalous haltuun. Irti kurjistuvasta talouspolitiikasta. Like 2014, 397 s.

Kirjoittajien mukaan Suomessa ta­loustieteen uusklassisella valtavirralla on erityisen vahva hegemonia: Toimittajat haastattelevat uusklassisen koulutuksen saaneita taloustieteilijöitä neutraaleina asiantuntijoina. Taloustieteen laitoksil­lakaan ei kirjoittajien mukaan ole mah­dollista haastaa valtavirtateoriaa.

Kirja aloittaa uusklassisen suuntauksen kyseenalaistamisen sen perus­tarinasta. Valtavirtateorian mukaan ny­kyinen talousjärjestelmämme perustuu hyödykkeiden vaihtokauppaan. Rahaotettiin käyttöön, koska se helpotti vaihtokaupan tekemistä. Taloustieteen valtavirta näkee rahan näin ollen vain neutraalina hyödykkeenä.

Antropologinen tutkimus kumoaa vaihtokauppatarinan. Sen mukaan ihmi­set ovat luoneet keskenään velkasuhteita jo tuhansia vuosia ennen metallirahan käyttöönottoa. Kirjoittajien kannatta­man jälkikeynesiläisen teorian mukaan talouden ytimessä onkin hyödykkeiden vaihtamisen sijaan velkasuhde, joka syntyy kahden toimijan välille. Raha on merkki tästä velkasuhteesta.

Ahokkaan ja Holapan mukaan rahaon siis kaikkea muuta kuin neutraali vaihdon väline. Se on kaiken taloudel­lisen toiminnan keskiössä.

Maallikolle kuulostaa epäintuitiivi­selta, että raha syntyy talouteen tyhjästä. Rahatalous haltuun -kirjan mukaan näin kuitenkin on. Käytännössä keskuspankkilainaa pankeille rahaa aina, kun sitä tar­vitaan. Rahapoliittisesti suvereeni valtio tai talousalue ei voi koskaan ajautua maksukyvyttömäksi, varsinkaan jos sen valuuttaa käytetään kansainvälisesti kauppavaluuttana. Esimerkiksi Yhdys­valloilla ja euroalueella on tällainen asema.

Jälkikeynesiläinen ratkaisu kapita­listisen järjestelmän epävakauteen on sääntely. Kokonaisvaltaisin – ja samalla utopistisin – ehdotus on kansainvälinen keskuspankkien selvitysjärjestelmä.

Ajatus on peräisin taloustieteilijä Paul Davidsonilta, joka sai vaikutteita John Maynard Keynesiltä. Ideana on, että selvitysjärjestelmä tasaisi rahavir­toja talousalueiden välillä. Valtioiden ei siis kannattaisi rajoittaa kotimaista kysyntää ja palkkojen kasvuvauhtia alle tuottavuuden kasvun, kuten Saksa on kirjoittajien mukaan tehnyt viime vuo­sina. Myös spekulatiivinen sijoittaminen saataisiin kuriin.

Valtion taloudellisen tutkimuskes­kuksen (VATT) ylijohtaja Juhana Varti­ainen kertoi Taloussanomissa pitäneensä kirjasta, mutta moitti sitä olkiukkojen rakentelusta: hänen mukaansa valta­virran taloustieteilijät eivät vaella pi­meydessä, kuten kirja antaa ymmärtää. Olisikin kiinnostavaa kuulla valtavirran suomalaisten taloustieteilijöiden vastaus Ahokkaan ja Holapan avaukselle.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

James Fergusson: The World’s Most Dangerous Place. Inside the Outlaw State of Somalia. Da Capo Press 2013, 405 s.

Somalia oli vielä 1960-luvulla yk­si lupaavimmista Afrikan maista. Vuoden 1969 sotilasvallankaappausta seurasi yli 20 vuotta korruptoitunutta hallintoa. 1990-luvun alussa maassa puhkesi sisällissota.

YK:n yritys rauhoittaa Somaliaa rau­hanturvaoperaatiolla 1990-luvun alussa epäonnistui, ja klaanien väliset taistelut ovat jatkuneet maan keski- ja eteläosis­sa tähän päivään asti. Miljoonat somalit ovat paenneet maasta, ja somalidiaspo­ra ulottuu nykyään maailman jokaiseen kolkkaan.

Somalian ongelmat eivät ole pysyneet maan rajojen sisällä. Somalitaustaisia henkilöitä on jäänyt kiinni terrori-iskuis­ta Keniassa ja Lontoossa.

Brittitoimittaja James Fergusson avaa kirjassaan näköaloja Somalian moniulot­teiseen todellisuuteen. Teos perustuu sil­minnäkijähavaintoihin ja haastatteluihin eri puolilta maata.

Somaliaa käytetään usein esimerk­kinä romahtaneesta valtiosta. Maa on lähes kaikilla kehitysmittareilla tarkas­teltuna pahnanpohjimmainen. Somalian pääkaupunki Mogadishu on tullut tunnetuksi maailman vaarallisimpana paikkana, Afrikan Stalingradina.

Fergusson kuvaa, miten kolmel­la mantereella elävät somalidiasporan edustajat yrittävät löytää identiteettiään. Haastateltavien joukossa on itsemurhaiskuja tehneiden henkilöiden sukulaisia ja ystäviä, radikaalia islamintulkintaa edustavia jihadisteja sekä amerikkalais­tuneita ja brittiläistyneitä nuoren suku­polven somaleja, jotka näkevät Somalian klaaniperinteen silkkana kirouksena.

Vaikka osa maasta on jatkuvan kaa­oksen vallassa, toisilla alueilla eletään rauhassa. Maahan on juurtunut uuden­laisia liiketoimia, turvallisuus on paran­tunut ja paikallispolitiikka aktivoitunut. Diasporan edustajia on palannut Soma­liaan uusin toivein.

Vastakohtana Mogadishun toivotto­muudelle Fergusson kuvailee Hargeisaa, joka on elinvoimainen ja toivoa täynnä oleva afrikkalainen kaupunki, kuin keskiaikainen Venetsia: liiketoiminta kukoistaa, vaikka keskushallintoa ei sa­nan varsinaisessa merkityksessä olekaan. Alueen talous perustuu pitkälti Saudi- Arabiaan suuntautuvaan karjakauppaan. Matkapuhelinpalvelut on luokiteltu Afri­kan kahdeksanneksi parhaiksi, ja pank­kiasioita voi hoitaa kännykän avulla syrjäseuduillakin.

Hargeisa sijaitsee Somalimaan alu­eella, joka on julistautunut itsenäiseksi vuonna 1991. Vaikka Somalimaa ei ole saanut itsenäisyydelle kansainvälistä tun­nustusta, alue on de facto muusta So­maliasta irrallinen eikä katso olevansa millään tavalla Mogadishun hallinnolle alisteinen.

Mikä on Somalian tulevaisuus val­tiona? Fergusson ei anna tähän yksise­litteistä vastausta. Kirjasta voi päätellä, että mikäli laajamittaiseen köyhyyteen ja työttömyyteen ei puututa riittävästi, ei maan tulevaisuus ole kovin valoisa. Li­säksi maan hallintotapaa pitää kehittää, koulutukseen tulee panostaa ja erityisesti korruptiosta tulisi päästä eroon.

Yrityksistä huolimatta maan keskus­hallinto ei ole kyennyt vakiinnuttamaan asemaansa eikä ulottamaan valtaansa Mogadishun ulkopuolelle ilman Afrikan unionin rauhanturvaajien tukea. Fer­gussonin mukaan ongelman ydin liittyy Somalian klaanien väliseen eripuraiseen vallanjakoon, jossa hallituksen muodos­tamista seuraa aina taistelu viroista. So­malien tulisi irtisanoutua klaaniajattelus­ta päästäkseen eteenpäin yhteiskuntana, Fergusson arvioi. Ainakaan Somaliassa elävillä somaleilla tähän ei näyttäisi kui­tenkaan olevan vielä rahkeita.

Kirjasta voi päätellä, että modernin valtion muodostaminen ei ehkä vielä ole Somaliassa ajankohtaista. Sen sijaan Hargeisan kaltaiset Afrikan Venetsiat kykenevät kukoistamaan. Niissä valtaa ei tarvitse jakaa klaanien kesken, kun olemisen keskiössä on politiikan sijasta pikemminkin kaupankäynti.

 

Kirjoittaja on kehityspolitiikan neuvonantaja ulkoministeriössä.

Kiinan taloutta koskevasta keskuste­lusta ei ole nykyään vaikeaa löytää huolestuneita äänensävyjä. Pekingin yli­opiston rahoituksen professori Michael Pettis esittää kirjassaan varsin pessimisti­sen näkemyksen Kiinan näkymistä.

Pettis analysoi erityisesti Kiinan ja sen kauppakumppanien maksutaseissa tapahtuvia muutoksia. Hän näkee huo­lestuttavana, että Kiina ei ole onnistu­nut kasvattamaan kotimaista kulutus­taan. Maa on nauttinut pitkään kaupan ylijäämästä, mutta tulevaisuudessa on vaarana, että velkaantumistaan suitsivat alijäämämaat ostavat vähemmän kiina­laisia tuotteita.

Kiina on jäljitellyt Pettisin mukaan kasvussaan Japanin lanseeraamaa niin sanottua aasialaista kasvumallia, jonka hän puolestaan näkee toisintona Yhdys­valtain 1800-luvulla omaksumasta mal­lista. Aasian mallista kuitenkin puuttuvat suhteellisen avokätiset palkat työläisille, joiden Pettis arvioisi johtavan kestäväm­pään kasvuun.

Hallitsevana piirteenä Japanin ja Kii­nan malleissa on sen sijaan investointi­vetoisuus, mitä Pettis pitää riskialttiina strategiana. Taloushistoria osoittaa, että investoijia suosiva kehitysmalli johtaa aina varallisuuden haaskaukseen ja velkaantumiseen – Kiinan tapauksessa kyseenalaisiin infrastruktuuri- ja kiinteis­töhankkeisiin.

Michael Pettis: Avoiding the Fall. China’s Economic Restructuring. Carnegie Endowment for International Peace 2013, 150 s.

Maan varallisuutta on siirretty jat­kuvasti ja laajassa mitassa kotitalouk­silta sijoittajille. Tämä on tapahtunut epäsuorasti kolmella tavalla: matalilla koroilla (varallisuutta siirtyy säästäjiltä lainanottajille), pitämällä vaihtokurs­si alhaisena (auttaa vientiteollisuutta, kallistaa tuontitavaroita) sekä pitämällä palkkojen nousu selvästi tuottavuuden kasvun alapuolella.

Pettisin mukaan on harhakäsitys, et­tä Kiina olisi työvoimavaltainen talous. Investoinnista on tehty maassa keinote­koisen edullista, ja halvasta pääomasta on tullut talouden tukipilari.

Pettis pitää keskustelun hankalim­pana pulmana kysymystä siitä, kuinka pahasti investointeja on haaskattu pit­källä aikavälillä. Mikäli Kiinan inves­toinnit olisivat tuottavia, kotitalouksien kulutuksen osuuden BKT:stä olisi pitänyt kasvaa kohtuullisemmaksi, sillä arvoa luovat investoinnit vaurastuttavat aina lopulta kansalaisia. Koska näin ei ole tapahtunut, kotitaloudet ovat Pettisin mielestä saaneet epäsuorasti maksaa hukkainvestointien kustannukset.

Tarpeellisia muutoksia vaikeutta­vat suuresti taloudellis-poliittisen eliitin edut. Talouden hallittu tasapainotus edellyttäisi niiden karsimista, ja erityi­sesti valtiosektoria pitäisi kaventaa. Sen sijaan Pettis ei näe Kiinan poliittisena perusongelmana mahdollisia yhteiskun­nallisia levottomuuksia, sillä kulutuksen ja investointien suhteen tasapainotus johtaa kotitalouksien suhteellisen varal­lisuuden kasvuun.

Pettis uskoo Kiinan ajautuvan sisäisen velanhoitonsa kanssa ongelmiin 3–4 vuoden aikana. Tämä ei kuitenkaan vält­tämättä näkyisi äkillisenä paniikkina, koska maan pankkijärjestelmä toimii kovin tahmeasti. Pettis arvioi, että edessä on väistämättä hitaamman kasvun aika. Nopeaa kasvua on mahdotonta ylläpitää, koska se edellyttäisi kulutuksen lisäämistä epärealistisen paljon.

Vakavat talouskriisit on yleensä sel­västi aliarvioitu ennalta, kuten Pettis itse osuvasti huomauttaa. Maailmantalouden kasvua viime vuosina ylläpitäneen Kii­nan kasvun huomattava hidastuminen vaarantaisi koko maailmantalouden toipumisen.

Pettis perustelee analyysinsä varsin vakuuttavaan tapaan. Keskustelu var­masti jatkuu siitä, minkälaisia pitkän aikavälin seurauksia Kiinan velkaantu­misesta ja virheinvestoinneista on.

 

Kirjoittaja on jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa.

Roman Herzog: Europa neu erfinden. Vom Überstaat zur Bürgerdemokratie. Siedler 2014, 160 s.

Saksan entinen liittopresidentti Ro­man Herzog on eläkevuosinaan suunnannut kiinnostuksensa ja kritiik­kinsä ennen muuta Euroopan unioniin. Juristina Herzog vaatii täsmällisesti mää­riteltyjä linjauksia EU:n toimivallasta.

EU-kansalaiset odottavat Herzogin mukaan unionilta sisäisen rauhan säi­lymisen lisäksi saavutetun hyvinvoinnin säilyttämistä ja jämäkkää toimintaa maailmannäyttämöllä. Sisäinen rauha onkin säilynyt, mutta yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa EU ei toistaiseksi ole onnistunut kovin hyvin.

Pyrkimys turvata rauhallinen kehitys unionin naapurustossa epäonnistui esi­merkiksi Jugoslavian hajotessa. Kaikkea verenvuodatusta tuskin olisi voitu estää, mutta paljolta olisi säästytty, elleivät EU-maat olisi alun alkaen asettuneet tuke­maan sodan eri osapuolia jo sukupolvia aiemmin muodostuneiden sympatioi­den ja liittolaisuuksien pohjalta, Herzog arvioi.

Herzogin mukaan EU:n toimivalta tulisi ulkopolitiikassa rajoittaa tarkasti määriteltyihin asioihin, joita hän ei tosin itsekään määrittele. Laajaa edustustover­kostoa EU ei Herzogin mielestä tarvitse, se voidaan jättää jäsenvaltioille. Unionil­la tulisi olla pieni ja joustava ulkoasiain­hallinto, joka keskittyisi konferenssi- ja matkadiplomatiaan kulloistenkin tarpei­den mukaan.

Herzog katsoo, että EU on kompen­soinut ulkopoliittista saamattomuuttaan laajentumisella. Kun ulkopolitiikan saa­vutukset ovat jääneet vaatimattomiksi, uusien jäsenien ottamisella on aina­kin laajennettu EU:n sisäistä ”rauhanvyöhykettä”.

Herzog varoittaa kuitenkin EU:ta laajentumisinnosta ja uusien jäsenten ottamisesta liian löyhin perustein. Jos tavoitteena on vain rauhanvyöhykkeen laajentaminen, muut jäsenyyden edelly­tykset – demokratian ja oikeusvaltion laatu ja taloudellinen uudistumiskyky – saavat vähemmän painoarvoa kuin pitäisi. Eurooppa ei vahvistu kasvamal­la mahdollisimman suureksi. Turkin EU-jäsenyyden edellytyksenä olisi, että valtio ja uskonto erotettaisiin maassa toisistaan.

Herzog on selvästi saanut tarpeek­seen EU:n byrokratiasta. Kaikkia jäsen­valtioita sitovia asetuksia tulisi hänen mielestään säätää nykyistä vähemmän ja tyytyä niiden sijasta direktiiveihin, jotka ohjeistavat jäsenmaita, mutta jät­tävät niille päätösvaltaa lainsäädännön toteuttamisessa. Herzog toteaa, että yksimielisyyttä vaativissa päätöksissä jokaisella jäsenvaltiolla on veto-oikeus, jota olisi syytä joskus myös käyttää – ei liioitellusti, mutta siten, ettei ”eurooppalaisen byrokratian ongelmatietoisuus herpaantuisi”.

EU:n perussopimuksessa määriteltyä subsidiariteettia eli läheisyysperiaatetta ei Herzogin mielestä noudateta läheskään riittävästi. Päinvastoin EU käyttää sille annettua lainsäädäntövaltaa kiusallisen tiukasti. Acquis communautaire eli EU:n säännöstö on kokeneen juristin mielestä liian laaja ja kasvaa jatkuvasti. Herzog arvioi, että siinä olisi noin 70 000 sivua, mutta suurempiakin lukuja on esitetty.

Herzogille tuottaa vaikeuksia rat­kaista, kumpaa pitäisi enemmän ihmetel­lä, Brysselin pykälähirmujen ahkeruutta vai heidän työnsä mielettömyyttä. Hänen reseptinsä on yksinkertainen: puolet pois pykälänipusta.

Eurokriisiä Herzog käsittelee vain ohimennen. Sen sijaan hän puuttuu bud­jettipolitiikkaan ja toteaa sen kuuluvan valtiollisen riippumattomuuden ytimeen. Euroopan ”valtiovarainministeristä” tai ”taloushallituksesta” puhuminen johtaa Herzogin mielestä harhateille.

Hän ei tarkoita sitä, ettei jäsenmai­den budjettipolitiikkaa tulisi valvoa. Val­vontamekanismin tulisi olla automaat­tista eikä riippua neuvoston poliittisista päätöksistä. Rahasakkoja, jotka vain pa­hentavat ahdingossa olevan jäsenvaltion tilaa, Herzog ei suosittele, vaan lähinnä äänioikeuden menettämistä.

Virtaviivaisempi, solakampi ja siten vahvempi Euroopan unioni on Roman Herzogin keskeinen viesti.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Diane Francis: Merger of the Century. Why Canada and America should become one country. Harper Collins 2013, 404 s.

Vanhan vitsin mukaan yhdysval­talaisen ja kanadalaisen ero on siinä, että vain kanadalainen tietää, ettei Kanada kuulu Yhdysvaltoihin.

Toimittaja Diane Francisilla on molempien maiden kansalaisuus, mutta hän haluaisi maiden yhdisty­vän. Maiden kokoeron vuoksi tämä tarkoittaisi käytännössä Kanadan liittymistä osaksi Yhdysvaltoja.

Talous ja kulttuuri yhdistävät maita jo nyt paljon läheisemmin kuin vaikka EU:n tilkkutäkkiä. Lukuisat kanadalaisetpäätyvät työurallaan etelänaapurin puolelle. Paljon puhuvaon tieto, että useampi kanadalainen seuraa etelänaapurin Super Bowlia kuin Kanadan omaa vastinetta Grey Cupia.

Ensisijaisesti Francis kuitenkin pe­rustelee yhdistymistä uhkakuvilla: Ka­nada on liian pieni selvitäkseen yksin globaalissa taloudessa. Kiina ja Venäjä valtaavat pala palalta Kanadan talou­den ja saavat haltuunsa maan mittavat luonnonvarat. Turvallisuuspoliittisesti Kanada on jo nyt riippuvainen Yhdys­valloista.

Francis lähestyy aihettaan lasku­konementaliteetilla: kahden valtion yhdistyminen on hänelle käytän­nössä samanlainen toimitus kuin yritysmaailman fuusiot. Olennaista on yhdistymisen taloudellinen orga­nisointi. Monimutkaiset kulttuuriset ja poliittiset kysymykset hän jättää vähemmälle käsittelylle.

Francisilla on esittää jopa vaihto­ehtoisia laskelmia. Erään mukaan Yh­dysvaltain pitäisi maksaa jokaiselle kanadalaiselle 492 529 dollaria kor­vauksena maan suurista resursseista. Francisin silmissä Kanada tuntuu­kin olevan lähinnä ”kehittämätön” raaka-aineaitta, joka vain odottaa ottajaansa.

Rahapuhe tuo tunteita herättävään aiheeseen kieltämättä mielenkiintoisen näkökulman: mikä on itsenäisyyden hinta? Mistä hinnasta esimerkiksi suomalainen olisi valmis myymään maansa? Ja olisiko hinta erilainen, jos ostajana olisi Ruotsi tai Venäjä?

Miten kansakunnan, maan tai valtion voisi houkuttelevasti ”brändätä”? Tähän kysymykseen pureutuu Melissa Aronczyk, joka työskentelee mediatut­kimuksen apulaisprofessorina Rutgersin yliopistossa Yhdysvalloissa.

Aronczyk määrittelee maabrändäyksen imagon luomiseksi kotimaassa ja ulkomailla sekä yritysten ja julkisen sektorin palvelemiseksi. Pyrkimyksenä on auttaa maata kilpailemaan taloudel­lisesta ja sosiaalisesta pääomasta. On­nistuneen maabrändäyksen on tarkoitus tuoda maahan lisää turisteja, ulkomaisia sijoituksia ja koulutettua työvoimaa sekä kasvattaa vientiä.

Lisäksi pyrkimyksenä on kohentaa maan vaikutusvaltaa diplomaattisilla areenoilla. Myönteinen maakuva paran­taisi myös omien kansalaisten käsityksiä maastaan ja poliittisista johtajistaan.

Aronczyk näkee maabrändäysintoilun taustalla uusliberalismin, glo­balisaation ja aggressiivisten konsulttien myyntivoiman kaltaisia yhteiskunnallisia muutosvoimia. Hän suhtautuu kriittisesti markkinavoimiin ja valtaan. Aronczy­kin lukeminen tuo väistämättä mieleen Naomi Kleinin teokset No Logo (2000) ja The Shock Doctrine (2007), joista edellinen keskittyi kritisoimaan moni­kansallisten kuluttajabrändien valtaa ja jälkimmäinen anglosaksisten poliitikko­jen kriisimaissa ajamia rakennesopeutus­ohjelmia.

Melissa Aronczyk: Branding the Nation. The Global Business of National Identity. Oxford University Press 2013, 256 s.

Aronczyk kuvaa, kuinka konsulttien myymissä maabrändäysprojekteissa on tyypillisesti neljä vaihetta. Projekti ete­nee maabrändin tai imagon nykytilan arvioinnista eri tahojen koulutuksen kautta uuden brändin suunnitteluun sekä lopul­ta toteutukseen ja kommunikointiin.

Brändisuunnittelusta vastaavat kon­sultit tosin usein karkaavat ennen vii­meistä vaihetta tai eivät ainakaan ota siitä vastuuta. Maabrändäyksestä kiin­nostuneille poliitikoille ja virkamiehille voisikin olla tärkeä oppi, että konsultit pitäisi velvoittaa ottamaan jonkinlainen vastuu myös brändivisioiden toimeenpanosta ja varsinaisista tuloksista.

En itse osallistunut Suomen taannoiseen maabrändiprojektiin enkä tiedä, minkä konsulttien apua projektissa käytettiin. Näyttää joka tapauksessa siltä, että Aronczykin mainitsemia piirteitä liittyi Suomenkin projektiin. Konsultit liene­vät Suomessakin huolehtineet kolmesta ensimmäisestä vaiheesta, mutta tiettä­västi Suomelle luotujen brändiarvojen toteuttamisesta, kommunikoimisesta ja tuloksista ei kukaan ole ottanut sen kummempaa vastuuta.

Tämän osoittaa se, että Suomen maabrändille määritettyjen keskeisten arvojen – Suomen ratkaisukeskeisyyden, opettajien ja koulutuksen ylivertaisuu­den sekä puhtaan veden – eteen ei ole tehty juuri mitään konkreettista projek­tin loppuraportin julkaisemisen jälkeen.

Konsulttien standarditemppu onkin toisaalta sysätä vastuu ”meidän kaik­kien” harteille: jokainen kansalainen ja organisaatio on omalta pieneltä osal­taan vastuussa uuden maabrändin ra­kentamisesta. Tämän havaitsee selvästi lukiessaan Suomen maabrändiprojektin loppuraporttia.

Mikä maabrändäyksessä sitten oikeasti me­nee pieleen? Helpointa tämä on nähdä vertaamalla maabrändäystä yritysbrän­däykseen. Aronczyk ei tätä vertailua kui­tenkaan tee.

Yritykset innostuivat kymmenkunta vuotta sitten ajatuksesta, että yritykselle voisi määritellä muutaman haluttavan brändiarvon, jotka tekisivät sen hou­kuttelevaksi.

Sittemmin kuitenkin huomattiin, ettei yksinkertaisesti ole mahdollista määritel­lä muutamaa universaalia brändiarvoa, jotka tekisivät yrityksen houkuttelevaksi kaikille sidosryhmille ja yleisöille.

Markkinoinnin ehkä tärkein oppi on segmentointi: asiakkaat ja yleisöt tulee jakaa eri ryhmiin eli segmentteihin ja tar­jota eri segmenteille juuri niitä asioita, joita ne kaipaavat.

Jos yrittää olla kaikkea kaikille, ei ole kenellekään mitään. Sama pitäisi ymmär­tää maabrändäyksen yhteydessä.

Siksi pitäisi miettiä erikseen, mitkä tekijät tekevät maasta houkuttelevan erilaisille turistiryhmille, erilaisille sijoit­tajaryhmille, erilaisille maahanmuuttaja­ryhmille ja niin edelleen. Ulkomaiset tu­ristit, sijoittajat ja maahanmuuttajat eivät nimittäin hae Suomesta samoja asioita.

Esimerkiksi maamme hiljaisuus, puh­taus ja eksotiikka vetävät kyllä tiettyjä turisteja, mutta ovat signaaleja markki­nan marginaalisuudesta ja jopa sijoittaja­riskistä – ja ahdistavat suuren maailman ihmisvilinään tottuneita ekspatriaatteja ja maahanmuuttajia. Tämä yksinker­tainen esimerkki osoittaa, että kaikille kohderyhmille sopivaa brändiarvoa ei kannata etsiä, jos sellaista ei ole.

Sen sijaan pitäisi määritellä eri koh­deryhmille omat houkutustekijänsä ja rakentaa kohdennettua brändi-imagoa kullekin segmentille.

 

Kirjoittaja on Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun liiketaloustieteen professori.

Eurovaalit on käyty. Toisaalla on juhlittu nousua europarla­menttiin, toisaalla nielty kar­vaita tappion kyyneliä. Suo­men 13:sta mepistä vain vihreiden Satu Hassi ja keskustan Riikka Pakarinen luopuivat leikistä vapaaehtoisesti.

Pakarinen oli vuoden 2009 eurovaa­lien suuri yllättäjä: valtakunnanpolitii­kassa hän oli lähes tuntematon, mutta nousi itäisen Suomen äänikuningatta­reksi ja samalla Suomen nuorimmaksi mepiksi. Europarlamentissa Pakarinen kamppaili etenkin aluekehityksen ra­hoituksen puolesta.

Perhesyiden vuoksi Pakarinen ei ha­lunnut kilvoitella jatkopaikasta tämän vuoden vaaleissa. Nyt hän sanoo kes­kittyvänsä kahteen lapseensa, mutta on ilmoittanut pyrkivänsä eduskuntaan ensi vuonna.

Mitä kausi Euroopan parlamentissa opetti?

Ensinnäkin sen, että Euroopan parla­mentilla on iso rooli ja yksittäinen mep­pikin saa oman kädenjälkensä vahvasti näkyviin, jos pääsee toimimaan esimer­kiksi esittelijänä. Vaikka parlamentti näyttäytyy ulospäin mammuttimaisena koneistona, päätöksentekomenettelyt ovat hyvin selkeitä.

Kun parlamentissa ei ole hallitus–op­positio-asetelmaa, ei ole turhaa poliittista räksyttämistä, vaan paneudutaan syvälli­sesti asioihin ja tehdään yhteistyötä sen poliittisen ryhmän kanssa, joka on kul­loisessakin asiassa lähimpänä.

Miten meppi pystyy maksimoimaan vai­kutusvaltansa?

Pitää olla yhteistyökykyinen ja työs­kennellä yhdessä eri kansallisuuksista ja puolueista tulevien meppien kanssa. Kannattaa keskittyä muutamaan asiaan. Kun on tehnyt kotiläksynsä hyvin ja pe­rehtynyt asioihin, saa myös vastuuta.

Arvostelit keväällä suomalaista mediaa siitä, että se ohjaa ihmiset keskustele­maan eurovaalien yhteydessä aiheista, joilla ei ole mitään yhteyttä Euroopan parlamentin toimivaltaan. Miksi?

Keskustelua on leimannut Nato-kysy­mys. Totta kai turvallisuuspolitiikka on iso asia Euroopan parlamentissakin, mutta Suomen Nato-jäsenyys ei liity mil­lään lailla eurovaaleihin.

Pitäisi puhua kustakin politiikan lohkosta erikseen ja kysyä, mitä puolu­eet kannattavat. Esimerkiksi ympäris­töpolitiikassa laaditaan tavoitteita vuo­delle 2030. Tai pitäisi puhua siitä, miten pitkälle ollaan valmiita menemään esi­merkiksi digitaalisten sisämarkkinoiden luomisessa.

Tulisi käydä myös rakenteellista tu­levaisuuskeskustelua: mitkä ovat ne sek­torit, joissa EU:ssa lisätään yhteistyötä, missä taas lyödään sille rajat? Itse en kannata esimerkiksi verotuksen tai so­siaalipolitiikan yhtenäistämistä.

Olet arvostellut Suomea myös siitä, että emme osaa vaikuttaa Euroopan parla­mentin kautta, vaan edustamme Suo­mea Lissabonin sopimuksen mukaisesti liian kiltisti vain valtionpäämiesten Eu­rooppa-neuvostossa.

Tässä ei tarvitsisi edes rikkoa sääntöjä! Kyse on siitä, ettei Suomessa ymmärretä parlamentin valtaa. Komission antamia lainsäädäntöesityksiä pidetään kiveen hakattuina ja puhutaan vain siitä, miten vaikutettaisiin EU:n komissioon.

Kun toimin yhtenä aluepolitiikan uudistamisen pääesittelijöistä, useim­pien jäsenmaiden ministerit ottivat minuun yhteyttä ja halusivat kertoa mielipiteensä. Suomeen päin sen sijaan jouduin itse pitämään yhteyttä ja lypsä­mään näkemyksiä.

Parlamentin jäsenet edustavat kuitenkin ensisijaisesti eri ideologioita, eivät kan­sallisuuksiaan. Onko realistista ajatella, että olisi asioita, joissa olisi yksi yhtei­nen ”Suomen asia” ajettavana?

On niitä ollut paljonkin. Metsäkysymyk­set, maatalous, työaikadirektiivi…

Voiko europarlamentissa ajaa Suomen hallituksen linjaa, jos itse edustaa oppo­sitiossa olevaa puoluetta?

Näen työn parlamentissa enemmän Suomen kuin puolueen asian ajamisena. Kaikissa asioissa en tietenkään ole ollut hallituksen kanssa samaa mieltä.

Minun kauteni alkaessa Suomessa oli keskustavetoinen hallitus, joka vuonna 2011 vaihtui Jyrki Kataisen hallitukseen. En näe siinä mepin kannalta kauhean isoa eroa. Euroopan parlamentissa kä­sitellään asioita aivan eri mittakaavassa kuin kansallisella tasolla.

Onko EU:n nykyinen perussopimus toi­miva vai pitäisikö sitä korjailla jotenkin?

Lissabonin sopimus otti askelia liittoval­tion suuntaan, mitä en kannata. En silti lähtisi nyt muuttamaan sitä mitenkään, koska se olisi niin vaikeaa.

Entä jos muutokset voisi tehdä sormia napsauttamalla – mitä muuttaisit?

On joitain institutionaalisia kysymyksiä, joissa olisi parannettavaa, esimerkiksi paljon puhuttanut parlamentin kulke­minen Strasbourgissa.

Olet toiminut jäsenenä EU:n ja Venäjän parlamentaarisessa yhteistyövaliokun­nassa. Miten Ukrainan kriisi vaikutti tunnelmiin?

Totta kai se on huolestuttanut. Hyvä puoli on se, että tilanne on yhtenäistänyt Euroopan unionia ja pakottanut meidät puhumaan enemmän yhdellä äänellä.

Tulisiko EU:n Venäjä-politiikkaa linjata uusiksi?

Tietenkään ei pidä hyväksyä kansainvä­lisen oikeuden vastaisia toimia. Mutta pakotteiden määrääminen, yhteistyön kiristäminen tai katkaiseminen ei ole oikea reitti. Ratkaisu pitäisi löytää neu­votteluyhteyden kautta.

Kuunteleeko Venäjä enää EU:ta?

Julkinen retoriikka viittaa siihen, että ei. Mutta kyllä Venäjän on kuunneltava. Se on taloudellisesti hyvin riippuvainen Eu­roopan unionista.

Olet viisivuotiskauden aikana saanut kaksi lasta. Ensimmäistä lasta odottaes­sasi jouduit mediahöykytyksen koh­teeksi, kun et vaalikampanjan aikana ollut kertonut olevasi raskaana. Myös lyhyttä äitiyslomaasi arvosteltiin. Millaista perspektiiviä työ europarla­mentissa on antanut tasa-arvokysymyk­siin?

Siellä on aivan normaalia, että pienet lap­set ovat äitinsä mukana täysistunnossa. Kymmenet mepit ovat saaneet tämän kauden aikana lapsen. Kun sain esikoi­seni, monet naiskollegani olivat aivan ihmeissään, että moisesta edes nousee mitään keskustelua. Silloin Suomi tuntui olevan tasa-arvon suhteen pikemminkin takapajula kuin edelläkävijä.

Näkyvätkö Euroopan kulttuuriset jako­linjat tällaisissa arvokysymyksissä?

Eivät juuri, kyllä erot ovat selvemmät poliittisten ryhmien kesken. Euroopan kansanpuolueen edustajat ovat hyvin konservatiivisia esimerkiksi abortin tai samaa sukupuolta olevien avioliiton suhteen.

Kirjoittaja

Timo Olkkonen

Kirjoittaja on lähetystöneuvos ulko­ministeriön yleisen kehityspolitiikan ja suunnittelun yksikössä.

Kollegani Tapio Walleniuksen mu­kaan ne, joille kehitysyhteistyö on lähinnä sydäntä, välittävät sen tulok­sellisuudesta vähiten. En tunnista itseäni tai työtovereitani tekstistä toimittuani toistakymmentä vuotta eri tehtävissä kehityspolitiikan parissa.

Walleniuksen kirjoitus on kuitenkin arvokas keskustelunavaus. Kehitysyhteistyö ei tosiaankaan ole vain alt­ruistista insinööritiedettä panos-tuotoslaskelmineen. Suomessa kehitysyhteistyö on mielletty, hallitus­pohjasta riippumatta, johdonmukaisesti osaksi ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Kohdentamalla kehitysyhteistyövaroja tiettyihin asioihin Suomi kertoo, mitkä asiat ovat meille tärkeitä. Esi­merkiksi tuplaamalla viime vuonna rahoituksemme YK:n uudelle naisjär­jestölle UN Womenille Suomi kertoi, että sukupuolten välinen tasa-arvo on meistä keskeinen kehityksen edellytys. Samalla voimme auttaa työtään aloit­televaa UN Womenia alkuun ja vaatia järjestöltä vastaisuudessa tuloksia.

Oikeassa Wallenius on myös siinä, että kehitysyhteistyöltä voi ja pitää vaatia tuloksia. Kansainvälisessä kehi­tyspoliittisessa keskustelussa painitaan juuri tämän tematiikan kanssa: mitä tarkoitamme kehitysyhteistyön tulok­silla? Yksittäisellä hanketasolla Walleniuksen kaipaamia syy- ja seuraussuhteita, tavoitteita ja indikaattoreita on työstetty jo vähintään parikymmentä vuotta.

Ulkoministeriössä pyritään kehitysyhteistyön osalta siirtymään tulosperustaisempaan toimintatapaan hanketyötä suurempien kokonaisuuksien osalta. Silti tulokset ovat aina väistämättä epäyhteismitallisia, koska toiminta on monimuotoista eikä yhteiskunnallista kehitystä ole helppoa vangita yksiselitteisillä mittareilla.

Helpoiten mitattavaa kehitystä löytyisi infrastruktuuripuolelta. Esimer­kiksi asfaltoiduista kilometrimääristä olisi helppo kertoa, mutta kehitysmai­den todellisuutta tuntevat tietävät, ettei pelkkä kilometriluku pitkän päälle paljoa merkitse.

Voidaan myös väittää, että kestä­vämpiä tuloksia pyritään saavuttamaan nimenomaan vaikeammin laskettavissa olevin keinoin, kuten hyvää hallintoa kehittämällä. Miten mitata esimerkiksi kehitysmaiden tilintarkastusviranomai­sille annetun koulutuksen tulosta?

Esimerkiksi Sambiassa katettiin valtion menoista kehitysyhteistyövaroilla viime vuonna viisi prosenttia. Siitä Suomen osuus oli alle kymmenen prosenttia. Pitäisikö meidän siis kat­soa, millaista kehitystä Sambiassa on tapahtunut ja kertoa se 0,5 prosentilla eli rahoitusosuudellamme? Olisiko se meidän maakohtainen tuloksemme? Ei, kyse on ensisijaisesti sambialaisten omista tuloksista, joiden saavuttamista Suomi on osaltaan edistänyt.

Walleniuksen kritisoimista perintei­sistä vuosittaisista kehitysyhteistyö­kertomuksista on luovuttu ja korvaavia, analyyttisempiä raportointimalleja kehitetään. Tänä keväänä valtioneu­vosto onkin antanut selonteon kehitys­politiikan johdonmukaisuudesta ja vaikuttavuudesta. Siinä kehityspolitii­kan moninaisuudesta, ongelmista ja tuloksista kerrotaan tarkemmin.

Suomen kehityspolitiikkaa ja -yhteistyötä koskeva ulkomi­nisteriön kertomus raportoi vuosittain kehitysyhteistyövarojen käytöstä. Vuoden 2012 kerto­muksessa on noin 300 mainintaa Suo­men eri muodoissa antamasta tuesta. Selkeitä mainintoja saavutetuista tu­loksista on kaksi. Viittauksia toiminnan vaikutuksiin on neljä.

Vuoden 2014 talousarviossa kehi­tysyhteistyöhön on varattu noin miljardi euroa, aiempina vuosikymmeninä on käy­tetty yhteensä kymmeniä miljardeja. Mitä rahalla on saatu aikaan? Kuinka montaa ihmistä on autettu? Montako yritystä on syntynyt, moniko on työllistetty, miten ih­misoikeudet ovat edistyneet?

Tuloksista tiedetään hämmästyttävän vähän. Kehityspolitiikassa on viime vuo­sina puhuttu paljon tuloksellisuudesta ja tehokkuudesta, ja Suomikin painostaa kehitysmaita ja rahoittamiaan järjestöjä tulosjohtamiseen (Results Based Mana­gement, RBM): suunnittelemaan toimin­tansa huolella, arvioimaan tuloksia ja raportoimaan niistä läpinäkyvästi. Itse Suomi noudattaa opettamaansa laiskasti. Tuloksista kysyvä saa nopeasti populistin tai taantumuksellisen leiman.

Tuloksista puhumisen tuska on osin ymmärrettävää: Kehitys on monimutkai­nen prosessi. Selviä syy-seurausketjuja on vaikea löytää. Tarvittavaa dataa ei usein­kaan ole tai siihen ei voi luottaa.

Toisaalta kehitysyhteistyön ja -poli­tiikan tekijät eivät ole syyttömiä tilan­teeseen. Rahoitusta myönnetään usein ilman tarvittavaa tietoa ja tavoitteen­asettelua. Paine osoittaa osallistumista tuntuu olevan suurempi kuin halu var­mistaa tulokset. Samalla ”kehityksestä” on tullut jonkinlainen koodinimi sille, miten kaikki voisi olla paremmin.

Hyvänä esimerkkinä tästä ovat mo­net kansainvälisen kehityspolitiikan päämääriä hahmottavat asiakirjat, ku­ten YK:n Rio +20 -kokouksen loppuasiakirja tai alustavat raportit vuoden 2015 jälkeisistä kehitystavoitteista. Köyhyys, kauppa, ympäristö, rahoitus, tasa-arvo, ihmisoikeudet, demokratia, maankäyt­tö, energia, ilmasto ja muut megaluokan kysymykset liitetään niissä toisiinsa häm­mentävällä tavalla. Syy-seuraussuhteet ja konkreettiset ehdotukset toimista jäävät hatariksi. Yksityiskohtainen suunnittelu toki pitääkin tehdä muualla kuin kor­kean tason politiikkapapereissa. Niiden tulisi kuitenkin tarjota logiikka ja tavoit­teisto toteutettavaksi ja seurattavaksi.

Myös Suomen kehityspoliittinen oh­jelma ilmentää näitä ongelmia – se on ristiriitainen ja sekava paperi ilman priorisointeja tai uskottavaa muutosteoriaa. Ohjelmalla voi perustella melkein mitä vain, eikä se juurikaan auta valinnoissa. Tekstistä löytää kyllä keskeisten koti­maisten kehityspolitiikan intressitahojen sormenjäljet, mutta ei selkeitä tavoitteita, joiden toteutumista voisi järkevällä ta­valla seurata.

Ulkoministeriöön perustettiin ke­hitysaputoimisto vuonna 1965. Puolen vuosisadan aikana toiminnan seuran­taan on käytetty varsin vähän resurssejatoiminnan volyymiin suhteutettuna. Vaikeistakin ilmiöistä voisi kuitenkin saadasuuntaa-antavaa tietoa esimerkiksi ohjelmateorian yksinkertaisimpien väli­neiden avulla.

Vähintäänkin tulisi edellyttää, että ymmärretään kohteena olevan ilmiön syy-seuraussuhteita ja kerrotaan, millä logiikalla ilmiöön aiotaan vaikuttaa. Tärkeää on myös avata, mihin oletuksiin toimenpiteet perustuvat. Näin toimin­nalle saisi rakennettua edes jonkinlai­sen seurantamekanismin. Kokemuksen karttuessa kuvaa voisi täydentää sofisti­koituneemmilla menetelmillä. Tärkeintä olisi aito intressi tuloksellisuuden kehit­tämiseen.

Yksittäisten hankkeiden tasolla tu­losten aikaansaaminen ja todistaminen toimii Suomenkin kehitysyhteistyössä ajoittain jo nyt verraten hyvin. Usean hankkeen kokonaisuuksia, monen­keskisiä ja kansainvälisiä järjestöjä tai budjettitukea rahoitettaessa tilanne on hankalampi.

Asetettaessa vielä yleisemmän tason kysymys siitä, edellyttääkö kehitys esi­merkiksi demokratiaa tai ihmisoikeuk­sia ja luodaanko jälkimmäisiä tukemalla kehitystä, vähenee varmuus entisestään. Viime vuosikymmenten globaali kehitys ja taloushistoria tarjoavat hyvät perus­teet myös epäilylle.

Eräs suomalaisen kehitysyhteistyön ongelmista on – hieman paradoksaalisesti – että siihen on käytettävissä ver­raten paljon rahaa. Kun kehityspoli­tiikkaa pidetään osana ulkopolitiikkaa, jolle muuten ei ole liikoja määrärahoja tarjolla, riittää kehitysbudjetille ottajia. Sillä ostetaan julkisuutta, näkyvyyttä ja profiilia erilaisilla kansainvälisillä foo­rumeilla. Pelkästään YK-järjestelmässä on kymmeniä ellei satoja neuvottelu­prosesseja ja keskustelukerhoja, joita rahoittamalla Suomi pyrkii pysymään haluamassaan viiteryhmässä.

Pelkästään YK-järjestelmässä on kymmeniä ellei satoja neuvotteluprosesseja ja keskustelukerhoja.

Diplomatiaan on aina kuulunut – ja tuleekin kuulua – verkottuminen ja ylei­nen valmiuksien rakentaminen. Mutta jos puhutaan satojen miljoonien panos­tuksista, tulisi aikaansaadut tulokset kye­tä näyttämään selkeästi. Muuten toimin­nan perusteet jäävät hämäriksi, ja puuha muistuttaa enemmän haulikkoammun­taa kuin kehityspolitiikassa kaivattua kokonaisvaltaista lähestymistapaa.

YK:n osalta rahoitusta perustellaan usein kansainväliseen politiikkaan sään­töjä luovan niin sanotun normatiivisen toiminnan tukemisella ja kehitysmailta vastikkeeksi saatavalla hyväntahtoi­suudella (goodwill). Mutta kovin pal­jon näyttöä ei ole siitä, miten rahoitus vaikuttaa normien synnyttämiseen tai niiden toimeenpanoon.

Isoa osaa kehitysmaaleiristä on edel­leen vaikea saada sitoutumaan ihmisoikeuksien, kestävän kehityksen tai su­kupuolten tasa-arvon kaltaisiin periaat­teisiin, kaiken niille annetun rahoituksen jälkeenkään. Pikemminkin Suomelle ja EU:lle tärkeiden arvojen ja periaatteiden yleismaailmallisessa hyväksymisessä otetaan nykyään taka-askelia. Vastaan hangoittelevien maiden väkinäinen myöntymys joudutaan joka neuvottelu­kierroksella ostamaan uudelleen.

Tuloksellisuusajattelun hidasta ko­tiutumista kehitysyhteistyöhön selittää myös laaja joukko alan toimijoita, jotka saavat julkista rahoitusta. Suomeen, ku­ten muihinkin länsimaihin, on kehittynyt järjestöjen, toimikuntien, aktivistien ja konsulttien verkosto, jossa sadat elleivät tuhannet ihmiset saavat elantonsa. Moni saa kehitysyhteistyöstä lisäksi ammatil­lisen pätemisen kentän sekä sosiaalisen yhteisönsä. Heidän etunsa ei ole keikut­taa venettä vaatimalla tuloksellisuutta tai kytkemällä sitä varojen kohdentamiseen. Miksi sahata oksaa altaan?

Suomen julkisen hallinnon tulosjoh­taminen on saanut esimerkiksi OECD:lta kipakkaa kritiikkiä. Kaukana kotimaasta rahoitettavassa toiminnassa korostuu li­säksi voimakas tuloksia koskevan tiedon epäsymmetria. Kuinka moni kansanedus­tajista, kansasta puhumattakaan, tietää esimerkiksi Suomen kehitysyhteistyöstä yksittäisessä yhteistyömaassa niin paljon, että voi uskottavasti peräänkuuluttaa sen tuloksia? Horjuvan tiedon varassa mete­löivät on helppo leimata populisteiksi.

Toisaalta tuloksellisuusajattelun vai­valloinen kotiutuminen suomalaiseen kehityspolitiikkaan on ymmärrettävää – onhan tärkein julkilausuttu tavoite jo vuosikymmeniä ollut kuluttaa määrätty rahasumma (0,7 prosenttia bruttokan­santulosta). Tärkein tavoite on siis panos, ei suinkaan tulos tai vaikutus. Tämä vai­kuttaa väkisinkin toiminnan luonteeseen.

Kaikkein sitkein vastustus tuloksel­lisuusajattelulle kehitysyhteistyössä ja -politiikassa on ideologista. Tavoitteiden asettaminen ja niiden toteutumisen seu­raaminen sekä tehokkuuden tarkastelu mielletään uusliberaaleiksi ajatuksiksi, jotka korostavat rahan ja pääoman val­taa. Me voimautamme, ymmärrämme kompleksisia prosesseja ja osallistamme. Ei sellaisen toiminnan tuloksia voi mitata!

Mutta miksi ohjata julkisia varoja kohteisiin, joissa tuloksellisuutta ja te­hokkuutta ei voi arvioida? Arvojen takia? Siksikö, että jo varojen osoittaminen jo­honkin hyvään käyttöön liittää meidät haluamaamme viiteryhmään, todistaa sivistyksestämme ja rauhoittaa oman­tuntomme?

Tehoton rahankäyttö ja huono suun­nittelu tarkoittavat yksinkertaisesti sitä, että huomiotta jää joku, joka hyvin suun­nitellen ja tehokkaasti toimien olisi tullut autetuksi samalla rahasummalla.

Ideologinen lähestymistapa johtaa hämmentävään paradoksiin: ne, joille kehitysyhteistyö on lähimpänä sydäntä, tuntuvat välittävän sen tuloksellisuudesta vähiten.

Toisaalta ei ehkä pitäisi puhua ke­hitysyhteistyöstä, jos motiivina on pro­filoitua tai tuntea itsensä moraaliseksi. Keskiajalla rahalla ostettua pelastusta kutsuttiin aneeksi. Köyhien auttamisen kanssa sillä ei ollut juurikaan tekemistä.

 

Kirjoittajalla on pitkä kokemus kehitys­yhteistyöstä ulkoministeriössä, kehitysrahoituslaitoksissa ja konsulttina.