Kiistaa kirkoista
Maailmanpolitiikan kiistat heijastuvat Unescon maailmanperintökomitean työhön. Komitea ohittaa valinnoissaan toistuvasti asiantuntijajärjestöjen suositukset.
Julkaistu: 12.5.2014
Petäjäveden vanha kirkko on seissyt aloillaan jo 250 vuotta. Vuonna 1994 kirkko tunnustettiin ainutlaatuiseksi ihmiskunnan kulttuuriperinnön edustajaksi hyväksymällä se Unescon maailmanperintöluetteloon.
Petäjäveden kirkko on harmittoman ihanteellinen kohde maailmanperintölistalle: se edustaa pohjoismaista puukirkkorakentamista, on suosittu kesähääkohde ja näyttää hyvältä postikorteissa.
Ja ennen kaikkea: Suomi ei kiistele Petäjäveden omistuksesta vihamielisen ja eri uskontoa edustavan naapurin kanssa.
Kuka omistaa Lähi-idän perinnön?
Betlehemissä sijaitseva Jeesuksen syntymäkirkko on kirkkohistoriallisesti Petäjäveden kirkkoa merkittävämpi muttapoliittisesti ongelmallisempi kohde. Vuonna 2012 se hyväksyttiin Palestiinan ensimmäiseksi maailmanperintökohteeksi. Hyväksyminen tapahtui pikakäsittelynä vastoin asiantuntijajärjestö Icomosin suosituksia. Icomos ei kiistänyt kirkon merkitystä, mutta piti palestiinalaisten hakemusta monin osin puutteellisena.
Jeesuksen syntymäkirkko Betlehemissä on yksi palanen Unescoon levinneessä Lähi-idän konfliktissa. // KUVA: LEWIS LARSSON / WIKIMEDIA COMMONS.
Kiistan ydin ei silti liity menettelytapaan, vaan siihen, että Jeesuksen syntymäkirkko sijaitsee Länsirannalla, jota Israel on miehittänyt vuoden 1967 sodasta lähtien. Oma maailmanperintökohde on pieni mutta symbolisesti tärkeä askel palestiinalaisten pyrkimyksissä muodostaa itsenäinen valtio.
Hieman vastaava kiista nähtiin jo vuonna 1981. Jerusalemin vanhakaupunki – sekin Israelin hallussa vuoden 1967 sodasta lähtien – hyväksyttiin maailmanperintöluetteloon poikkeuksellisesti maininnalla ”Jordanian esittämä kohde”, ottamatta kantaa siihen, minkä valtion alueella vanhakaupunki sijaitsee.
Omana vastavetonaan Israel esitti vuonna 2000 Jerusalem-kohteen laajentamista siten, että siihen olisi luettu mukaan myös vanhastaan Israelin puolella ollut Siioninvuori. Tällä kertaa maailmanperintökomitea jätti esityksen pöydälle.
Unesco on saanut usein toimia Lähi-idän konfliktin diplomaattisena taistelukenttänä. Asetelma on korostunut sen jälkeen, kun Palestiina hyväksyttiin Unescon jäseneksi vuonna 2011. Erikoista päätöksessä oli, että Palestiina hyväksyttiin YK:n alaisen järjestön jäseneksi, vaikka se ei ole YK:n jäsenvaltio.
Palestiinan jäsenyys johti monimutkaiseen seurausten sarjaan: Yhdysvallat ja Israel lakkauttivat rahoituksensa Unescolle heti Palestiinan jäsenyyspäätöksen jälkeen. Rahoituksen lakkauttaminen taas johti viime vuoden lopulla siihen, että Yhdysvallat ja Israel menettivät äänioikeuden Unescossa.
Unescolle päätös on merkinnyt vakavaa lovea budjettiin, sillä Yhdysvaltain osuus Unescon rahoituksesta oli 22 prosenttia.
”Toimialoista koulutuksen resurssit on jotenkin turvattu, mutta viestintä- ja kulttuuriohjelmiin kohdistuu suhteessa enemmän leikkauksia”, toteaa Anne Huhtamäki, Suomen pysyvä edustaja Unescossa.
Italialla ja Espanjalla on kaksistaan lähes kymmenen prosenttia kaikista maailmanperintökohteista.
Asiantuntijat ohitetaan
Lähi-idän konfliktiin liittyvät kiistat eivät ole maailmanperintöpäätösten ainoita ongelmakohtia. Viime vuosina ongelmaksi on noussut se, että maailmanperintökomitea on usein ohittanut päätöksissään asiantuntijajärjestöjen suositukset.
Asiantuntijat (Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN ja kulttuuriympäristön suojeluun erikoistunut Icomos) kiinnittävät usein huomiota jäsenmaiden tekemien esitysten puutteisiin ja voivat pyytää jäsenmaita täydentämään niitä. Komitea voi kuitenkin hyväksyä kohteet listalle. Vuonna 2011 näin tapahtui yli puolessa ja 2012 lähes puolessa uusista nimityksistä.
Asiantuntijat voidaan ohittaa poliittisista syistä tai koska maailmanperintöstatuksen toivotaan tuovan turisteja ja arvovaltaa. Mutta ellei komitea noudata maailmanperintösopimuksen ohjesääntöä, koko sopimuksen uskottavuus on vaakalaudalla, huomauttaa IUCN:n maailmanperintöohjelman johtaja Tim Badman.
Viime vuonna tapahtuikin ryhdinpalautus, sillä 19 uudesta kohteesta vain kaksi valittiin vastoin asiantuntijoiden kantaa. Badmanin mukaan komitean työskentelyssä olisi silti vielä parantamisen varaa: aikataulut on laadittu niin tiukoiksi, että ehdotettujen kohteiden arvioinnille ei ole riittävästi aikaa.
Eripuraa aiheuttaa myös maailmanperintöluettelon kattavuus. Kehitysmaat ovat kritisoineet luetteloa Eurooppa-keskeisyydestä. Lisäksi kulttuuriperintökohteiden osuutta on pidetty liian suurena luonnonperintökohteisiin verrattuna. Epäsuhdan korjaamiseksi laadittiin jo 20 vuotta sitten globaalistrategia, jossa tavoitteiksi määriteltiin tasapainoisen, edustavan ja uskottavan luettelon luominen.
Luettelon maantieteellinen kattavuus onkin jonkin verran parantunut, mutta lähes puolet kohteista on yhä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Italialla ja Espanjalla on kaksistaan lähes kymmenen prosenttia kaikista kohteista.
Globaalistrategian tavoitteiden tulkinta on itsessään kiistelty kysymys. Unescon vuonna 2011 teettämässä arvioinnissa todetaan, että tasapainon ja edustavuuden käsitteitä ei tulisi tulkita yksinomaan maantieteellisesti ja poliittisesti. Valittavien kohteiden tärkeimpänä kriteerinä tulisi edelleen olla huomattava yleismaailmallinen arvo. Rivien välissä on ajatus siitä, että maailmanperintö ei jakaudu tasan eri valtioiden kesken.
Suomella on osaltaan mahdollisuus vaikuttaa maailmanperintökomitean työhön, sillä Suomi toimii komitean jäsenenä vuodet 2014–2017. Suomi korosti jo hakemuksessaan sitä, että komitean työn on nojattava asiantuntemukseen. Monet maat lähettävät edustajikseen komiteaan diplomaatteja, mutta Suomea edustavat Museoviraston pääjohtaja Juhani Kostet ja Metsähallituksen luontopalvelujohtaja Rauno Väisänen.
”Pyrimme omalla työllämme vaikuttamaan siihen, että politisoitumista ei tapahtuisi enempää ja että maailmanperintönimityksissä kuunneltaisiin asiantuntijoita”, Anne Huhtamäki sanoo.