Taisteluosastoista piti tulla EU:n sotilaallisen kriisinhallintakyvyn lippulaiva mutta monet jäsenvaltiot ovat turhautuneet niiden ylläpitämiseen. Taisteluosastoja ei ole käytetty kymmenen vuoden aikana kertaakaan.
Tavoitteena on ollut, että valmiudessa olisi kulloinkin kaksi 1 500 sotilaan vahvuista taisteluosastoa, jotka vaihtuvat puolen vuoden välein. Tästä on jo jouduttu tinkimään: syksyllä 2013 valmiudessa oli ainoastaan Britannian ja keväällä 2014 Kreikan johtama taisteluosasto.
Taisteluosastot kärsivät nykymuodossaan syvistä rakenneongelmista: kokoonpanot ovat joustamattomia ja rahoitus on jätetty lähes kokonaan kulloinkin vuorossa olevien jäsenvaltioiden omalle vastuulle. Näistä ongelmista on kuitenkin mahdollista päästä eroon, mikäli EU:n jäsenvaltioilta löytyy poliittista tahtoa päivittää taisteluosastojen toimintamallia.
Idea taisteluosastoista syntyi EU:n Artemis-operaation pohjalta syksyllä2003. Unioni oli lähettänyt saman vuoden toukokuussa YK:n pyynnöstä 1 800 sotilasta Buniaan, Kongon demokraattiseen tasavaltaan suojelemaan siviilejä väkivaltaisuuksilta, kunnes YK:n MONUC-operaation vahvistukset saapuivat paikalle.
Artemis-operaation päätyttyä Ranska ja Britannia ehdottivat, että EU:n tulisi jatkossakin kyetä vastaamaan YK:n avunpyyntöihin kokoamalla taisteluosastoja yhden tai useamman jäsenvaltion joukoista. Aloitteen pohjalta muodostui EU:n taisteluosastokonsepti kesäkuussa 2004. Ensimmäiset taisteluosastot aloittivat toimintansa vuoden 2005 alussa, mutta täysi operatiivinen toimintakyky saavutettiin kaksi vuotta myöhemmin.
Taisteluosastojen tarkoituksena on vahvistaa EU:n kykyä nopeaan toimintaan kriisinhallinnassa: niiden on aloitettava tehtävien toimeenpano operaatioalueella kymmenen päivän sisällä siitä, kun EU:n neuvosto on asiasta päättänyt.
Suomi haluaisi johtaa
Suomi on osallistunut toistaiseksi neljään taisteluosastoon (keväällä 2007, keväällä 2008 sekä kahteen eri taisteluosastoon keväällä 2011). Suomalaisia sotilaita näissä osastoissa on palvellut yhteensä 682.
Seuraavan kerran Suomi osallistuu taisteluosastoon keväällä 2015 neljällä NH90-kuljetushelikopterilla ja vajaalla 70 sotilaalla Ruotsin johdolla. Lisäksi Suomi harkitsee taisteluosaston johtovastuun ottamista toisessa syksyllä 2018 valmiusvuorossa olevassa taisteluosastossa.
Taisteluosaston johtovaltiona Suomi antaisi käyttöön selvästi aiempaa enemmän sotilaita. Alustavien tietojen mukaan valmiuteen astuisi 750–1000 sotilasta, jotka koottaisiin puolustusvoimien kantahenkilökunnasta ja valmiuskoulutuksen saaneista reserviläisistä.
Keväällä 2006 valmiudessa ollut taisteluosasto koostui 1 500 saksalaissotilaasta ja vain neljästä ranskalaisesta esikuntaupseerista.
Johtovaltiona Suomen tulisi asettaa valmiuteen myös taisteluosaston taktinen esikunta sekä tarvittava tuki- ja kuljetuskalusto. Osa näistä kyvyistä joudutaan kuitenkin pyytämään toisilta jäsenmailta, koska Suomella ei esimeriksi ole riittävää ilmakuljetuskykyä kaluston kuljettamiseksi kriisialueelle.
Valmiudessa olevien joukkojen koulutus ja varustus maksetaan puolustusvoimien normaaleista toimintakustannuksista sekä kriisinhallintaan varatuista määrärahoista. Esimerkiksi keväällä 2011 valmiudessa olleiden 200 suomalaissotilaan käyttö pohjoismaisessa taisteluosastossa olisi maksanut Suomelle valtioneuvoston mukaan noin 14 miljoonaa euroa.
Valmiudessa vaan ei valmiina
EU on käynnistänyt vuoden 2005 jälkeen kolme sotilaallista kriisinhallintaoperaatiota, joiden suunnitteluvaiheessa harkittiin taisteluosastojen käyttöä. Kaikki kolme toteutettiin kuitenkin lopulta Eufor-operaatioina. Eufor-operaatiot poikkeavat taisteluosasto-operaatioista siten, että ne suunnitellaan ja kootaan tapauskohtaisesti. Kunkin operaation tarvitsemat joukot on siis koottava erikseen, mikä vie aikaa.
Ensimmäisen kerran taisteluosastojen käyttöä harkittiin, kun YK pyysi EU:lta apua järjestyksen ylläpitoon Kongon demokraattisessa tasavallassa joulukuussa 2005. YK toivoi unionin lähettävän maahan keväällä 2006 valmiudessa olleen ranskalais-saksalaisen taisteluosaston, joka olisi palvellut ylikuormitettujen YK-joukkojen varapataljoonana Kongon valmistautuessa vaaleihin.
Saksa ei suostunut taisteluosaston käyttöön, sillä se olisi joutunut kantamaan operaatiosta aiheutuvan taakan käytännössä yksin: taisteluosasto koostui 1 500 saksalaissotilaasta ja vain neljästä ranskalaisesta esikuntaupseerista. Saksan kieltäydyttyä EU päätti lähettää Kongoon Eufor RD Congo-operaation.
Toisen kerran taisteluosastojen käyttöä harkittiin Tšadin ja Keski-Afrikan tasavallan tilanteen rauhoittamiseen vuonna 2008. Valmiusvuorossa ollutta pohjoismaista taisteluosastoa johtanut Ruotsi oli aluksi valmis hyväksymään osaston lähettämisen, mutta muutti näkemystään tarkempien suunnitelmien valmistuttua. Taisteluosastojen toimintavalmiudeksi kriisialueella on määritelty enintään 120 vuorokautta, mutta Tšadiin tarvittiin taisteluosastoa suurempi joukko yli neljäksi kuukaudeksi.
EU päätti lopulta lähettää Tšadiin Irlannin johtaman Eufor Tchad/RCA-operaation, johon Suomi osallistui noin 60 sotilaan vahvuisella suojausjoukkueella sekä muutamalla esikuntaupseerilla.
Viimeksi taisteluosastojen käyttöä harkittiin Keski-Afrikan tasavallan tilanteen rauhoittamiseen marraskuussa 2013. Tuolloin ainoaa valmiudessa ollutta taisteluosastoa johtanut Britannia kuitenkin kieltäytyi lähettämästä taisteluosastoa, koska maan hallituksen olisi ollut vaikeaa puolustaa taisteluosaston käyttöä euroskeptiselle kotiyleisölleen.
EU ei pystynyt lähettämään Keski-Afrikan tasavaltaan myöskään keväällä 2014 valmiudessa ollutta Kreikan johtamaa taisteluosastoa, koska osaston rahoitus ei ollut kunnossa. Unioni päätti lopulta lähettää maahan Ranskan johtaman Eufor RCA-operaation, joka käynnistyi huhtikuun alussa. Suomesta operaatioon osallistuu 20 sotilasta ja neljä esikuntaupseeria.
Puuttuu rahaa ja toimintakykyä
Yllä mainitut esimerkit osoittavat, että taisteluosastojen käytön suurimpana esteenä ovat rakenteelliset ongelmat. Ne johtuvat pitkälti siitä, että EU rakensi taisteluosastojen toimintakonseptin Artemis-operaatioista vedettyjen väärien johtopäätösten pohjalle.
Taisteluosastojen rakenne soveltuu vain melko pienten ja lyhytkestoisten kriisien hallintaan. Kun taisteluosastoja kehitettiin Artemis-operaation kokemusten pohjalta, ne suunniteltiin Bunian tapaisiin kriiseihin, joihin riittäisi noin 1 500 sotilasta enintään neljäksi kuukaudeksi.
Jokainen kriisi on kuitenkin ainutlaatuinen. Joskus voi riittää pienempikin joukko, mutta välillä voidaan tarvita suurempi määrä sotilaita. Nykymalliset taisteluosastot eivät yksinkertaisesti riitä kovin vaativissa olosuhteissa. Tämä kävi ilmi keväällä 2008, kun ymmärrettiin, ettei Tšadin ja Keski-Afrikan tasavallan levottomuuksia kyettäisi rauhoittamaan 1 500 miehellä ja neljässä kuukaudessa.
Toinen keskeinen ongelma on taisteluosastojen kustannusten taakanjako: se on lähes olematon. Tällä hetkellä jäsenvaltiot ovat itse vastuussa EU:n sotilasoperaatioihin tarjoamiensa joukkojen kustannuksista, koska EU:n perussopimus kieltää sotilasmenojen rahoittamisen unionin budjetista.
Jos taisteluosastoa käytettäisiin, siihen kuuluvat jäsenvaltiot joutuisivat maksamaan operaation kustannukset lähes kokonaan itse. Tämän vuoksi etenkään suurilla osastoilla taisteluosastoihin osallistuvat maat eivät yleensä ole halukkaita käyttämään niitä.
Ainoa poikkeus ovat tietyt yhteiset kustannukset, kuten esikunta-, lääkintä- tai kuljetuskustannukset. Niiden arvioidaan olevan 5–10 prosenttia operaatioiden kokonaiskustannuksista ja ne rahoitetaan EU-budjetin ulkopuolisen Athena-mekanismin avulla. Athena-mekanismi rahoitetaan jäsenvaltioiden vuosittaisilla maksuosuuksilla, jotka perustuvat bruttokansantuloon. Suomen osuus on tänä vuonna 1,6 prosenttia.
Taisteluosastojen kuljetuksesta kriisialueelle aiheutuvat kustannukset on rahoitettu vuodesta 2011 lähtien väliaikaisesti yhteisesti Athena-mekanismilla. Käytäntö jatkuu ainakin vuoden 2014 loppuun saakka.
Lisää yhteisvastuuta
Taisteluosastojen tulevaisuudesta käytiin kiivasta keskustelua ennen viime joulukuun Eurooppa-neuvostoa, joka keskittyi EU:n yhteiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan. Kokouksessa kiinnitettiin huomiota taisteluosastojen käytettävyyden parantamiseen ja korostettiin tarvetta tehdäniistä ”joustavampia ja käyttökelpoisempia jäsenvaltioiden niin päättäessä”.
Yksi konkreettisin ehdotus taisteluosastojen kehittämiseksi on niin kutsuttu modulaatio-idea, jossa taisteluosastoon voitaisiin tarvittaessa liittää kalustoa ja joukkoja, jotka eivät kuulu sen alkuperäiseen kokoonpanoon. Taisteluosaston kokoamiseen voisivat näin osallistua myös muut kuin senhetkiseen valmiusvuoroon kuuluvat jäsenmaat. Näin taisteluosastoihin saataisiin aavistus Eufor-operaatioiden kaltaista joustavuutta ilman että koko operaatio jouduttaisiin kokoamaan tyhjästä.
Modulaation yksityiskohdista päätetään todennäköisesti ennen kesää. Taisteluosastojen perusrakenne säilyy kuitenkin ennallaan, ja ne muodostetaan jatkossakin jäsenmaiden joukoista puoleksi vuodeksi kerrallaan. Taisteluosastoilla on edelleen johtovaltio, jolla on kriisitilanteessa päätösvalta osaston käytöstä.
Toinen ehdotus taisteluosastojen kehittämiseksi on Athena-mekanismin laajennus siten, että taisteluosastojen kuljetus kriisialueelle, tietyt operatiiviset kustannukset ja varsinaista valmiusjaksoa edeltävät harjoitukset voitaisiin maksaa vastaisuudessakin yhteisistä varoista. Päätös tästä on tarkoitus tehdä tämän vuoden loppuun mennessä.
Jäsenvaltiot eivät kuitenkaan ole yksimielisiä Athena-mekanismin laajennuksesta. Erään diplomaattilähteen mukaan näkemyserot saattavat lopulta estää uusien kustannuksien liittämisen Athena-mekanismin piiriin.
Nähtäväksi jää, miten tehokkaasti modulaatio ja Athena-mekanismin laajennus toteutetaan. Mikäli taisteluosastoista ei saada riittävän käyttökelpoisia, EU:ssa on käytävä perinpohjainen keskustelu koko taisteluosasto-konseptin tulevaisuudesta. Jäsenvaltiolla ei ole varaa ylläpitää pelkkiä paperitiikereitä.
Kirjoittaja tekee väitöskirjaa EU:n yhteisestäturvallisuus- ja puolustuspolitiikasta Aberdeenin yliopistossa Skotlannissa.
