Skip to main content

Suuri mahdollisuus

Suuri mahdollisuus

Kiinasta kuuluu ilmaston kannalta historiallisen hyviä uutisia, mutta nekään eivät välttämättä riitä.

Teksti Toivo Martikainen

Kuvat Antti Valta

Keväällä julkaistiin kaksi uutis­ta, jotka voivat nousta arvoon ar­vaamattomaan. Ympäristöjärjestö Greenpeace uutisoi, että Kiinan hiilen-kulutus vähentyi viime vuonna ensimmäistä kertaa tällä vuosituhannella. Järjestö perustaa tietonsa energiayhtiö BP:n tilastoihin, joiden mukaan Kiinan hiilenku­lutus on kasvanut viime vuosikymmenen ajan lähes kymmenen prosentin vuosivauhtia, mut­ta kääntyi nyt laskuun.

Toiseksi Kansainvälinen energiajärjestö IEA kertoi, että maailman hiilidioksidipäästöjen kasvu pysähtyi viime vuonna. Päästöt pysyi­vät edellisvuoden tasolla.

Päällisin puolin uutiset vaikuttavat vain va­lonpilkahduksilta ilmastonmuutoksen hiilenmustalla taivaalla, mutta syvällisempi tarkas­telu osoittaa, että käsillä saattaa olla suuri käänne.

Uutiset ovat yhteydessä toisiinsa. Kiina on maailman suurin saastuttaja, ja myös päästö­jen kasvupotentiaali on siellä suurin. Siksi Kii­nassa tapahtuvat muutokset vaikuttavat koko maailmaan.

»Kiina tuottaa kolmanneksen maailman päästöistä, ja kaksi kolmannesta maailman hiilidioksidipäästöjen kasvusta on tullut viime vuosina Kiinan hiilenkulutuksesta. Siksi tällä on väliä», sanoo pitkään Kiinassa työskennellyt Greenpeacen kansainvälinen hiilikampanja­vastaava Harri Lammi.

On syytä mainita, että järjestöllä on omat syynsä kertoa Kiinasta positiivisia uutisia. Länsimaat perustelevat usein haluttomuut­taan rajoittaa päästöjä sanomalla, ettei meidän tarvitse tehdä mitään, jos kerran Kiinakaan ei tee. Greenpeace haluaa vesittää tämän argu­mentin.

Kiinan hiilenkulutuksen vähentyminen ei kuitenkaan vaikuta pelkältä uutisankalta tai propagandalta, vaan aidolta käänteeltä. Sillä, mille vuodelle käänne tilastollisesti ajoittuu, on vain vähän merkitystä.

»Tässä on käynnissä historiallinen muutos. Tarkkojen tietojen suhteen voi olla agnostikko, mutta Kiina on saavuttamassa hiilihuippunsa joka tapauksessa», sanoo ilmastoasioihin perehtynyt vanhempi tutkija Antto Vihma Ulkopoliittisesta instituutista.

Kiinassa nähdyt muutokset johtuvat pääosin kahdesta tekijästä.

Ensinnäkin Kiinan talouskasvu hi­dastui viime vuonna 7,5 prosenttiin. Vielä viime vuosikymmenellä kasvuvauhti oli parhaimmillaan lähes 15 prosenttia vuodessa.

Toiseksi maan saasteongelma on äitynyt niin katastrofaaliseksi, että hallituksen on pakko puuttua asiaan välttyäkseen laajoilta protesteilta. Esimerkiksi Pekingin pormestari totesi alkuvuodesta, että pääkaupunki on elin­kelvottomassa tilassa.

»Kansalaismielipiteen rooli on ollut ratkai­seva. Jotkut kiinalaiset miettivät saasteiden vuoksi muuttoa ulkomaille, ja se on kommu­nistiselle puolueelle vaarallista. Sille on olen­naisen tärkeää näyttää, että Kiinaan pystytään rakentamaan vetovoimainen yhteiskunta», Greenpeacen Lammi sanoo.

Yksi tärkeä kysymys on se, lisääntyykö Kii­nan hiilenkulutus, jos maan talous palaa ny­kyistä voimakkaampaan kasvuun. Talouskasvu on Kiinan vakauden vahvin tae, ja valtiojohto voi olla valmis panostamaan siihen lotkautta­matta korvaansa ympäristöongelmille.

Toisaalta Kiinan hallitus on luvannut lisätä uusiutuvien energiamuotojen osuutta. Inves­tointikäänne on jo tapahtunut, sillä Kiinassa sijoitetaan nykyään enemmän uusiutuvaan energiaan kuin fossiilisiin energiamuotoihin.

Lisävahvistusta odotetaan vuosien 2016–2020 viisivuotissuunnitelmasta, joka on Kiinan ja tavallaan koko maailman tulevaisuuden kan­nalta keskeinen asiakirja. Jos hallitus sanoo sii­nä, että uusiutuvien energiamuotojen käyttöä on lisättävä, niin myös tapahtuu.

Globaalisti vahvin todiste muutoksesta on se, että talouskasvun ja päästöjen kasvun välillä pitkään vallinnut side näyttää olevan katkea­massa. Maailmantalous kasvoi viime vuonnakolmisen prosenttia, mutta hiilidioksidipäästöt eivät enää lisääntyneet.

»Hiilipohjaisen energian käyttö ja kansan­tuotteen kasvu ovat pitkään olleet kimpassa.

Tämä sidos alkaa nyt katketa, kun energiaa tuotetaan entistä enemmän uusiutuvista läh­teistä», Helsingin yliopiston ympäristöekono­mian professori ja Suomen kansallisen ilmasto­paneelin puheenjohtaja Markku Ollikainen sanoo.

Talouskasvun ja päästöjen kasvun väli­nen kytkös on ollut poikki vuodesta2010 lähtien Yhdysvalloissa, jonka päästöt ovat Kiinan jälkeen maailman toiseksi suurimmat. Euroopassa vastaavia esimerkkejäovat Saksa ja Ruotsi: niiden talous kasvaa, muttapäästöt pysyvät kurissa.

Saksan päätöstä lakkauttaa kaikki ydinvoimalansa on kritisoinut muun muassa maan teollisuus. Energiantuotannon suunnanmuu­tos maksaakin maalle tällä hetkellä kohtalai­sen paljon.

»Samalla Saksa kuitenkin tuottaa globaa­lia hyötyä tekemällä systeemitason kokeiluja, joista muut voivat oppia ja joiden esimerkkiä muut voivat myöhemmin seurata», Antto Vih­ma sanoo.

Tällaisia esimerkkejä tarvitaan, sillä ilmastopolitiikka on edelleen pitkälti yksittäisten val­tioiden hyvän tahdon varassa. Kansainvälisen sopimusjärjestelmän mahdollisuudet ovat ra­jalliset, sillä maat eivät halua luopua suvereniteetistaan ylikansallisten elinten hyväksi. Niinpä myös viime vuosien ilmastokokousten tulokset ovat olleet laihoja.

Tärkeä uusi esimerkki yksittäisten mai­den toimista on Yhdysvaltain ja Kiinan viime marraskuussa solmima kahden­välinen ilmastosopimus. Se oli sensaa­tio: maiden korkeat diplomaatit neuvottelivat asiasta salassa seitsemän kuukautta, ja lopuk­si valtionpäämiehet löivät salamavalojen räis­keessä kättä päälle.

Sopimuksessa kaksi suurinta saastuttajamaata sitoutuivat uusiin päästövähennystavoitteisiin. Yhdysvallat aikoo vähentää pääs­töjään 26–28 prosenttia vuoden 2005 tasosta vuoteen 2025 mennessä. Kiina puolestaan lu­pautui taittamaan hiilidioksidipäästönsä las­kuun ja lisäämään uusiutuvien energiamuo­tojen osuuden 20 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä.

Kiinan ja Yhdysvaltain sopimus on kahdella tavalla poikkeuksellinen.

Ensinnäkin Yhdysvallat otti nyt ilmastopolitiikan johtajuuden ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1997 Kioton sopimuksen. Sekin oli suureksi osaksi Yhdysvaltain aikaansaan­nos, vaikka maa ei sitä myöhemmin ratifioi­nutkaan.

Toiseksi sopimus oli Kiinalle uusi tapa sopia asioista.

»Kiina on pitkään asemoinut itsensä ke­hittyvien maiden leiriin ja länttä vastaan. Nyt se tuli mukaan sopimaan ilmastopolitiikasta ja jopa johtamaan sitä länsimaiden kanssa, ja pönkitti samalla supervaltaegoaan», Antto Vihma sanoo.

Samalla Yhdysvallat ja Kiina tulivat taval­laan luoneeksi uuden tavan ilmastoasioista päättämiseen. Sitä tarvittiin, koska monen­keskisissä neuvotteluissa vastaavia tuloksia on harvoin saavutettu.

»Kiinan ja Yhdysvaltain toiminta on luo­nut kansainvälisen sopimusjärjestelmän ul­kopuolisen järjestelmän näistä asioista päät­tämiseen. Tämä uusi systeemi riippuu pitkälti valtiojohtajien hyvästä tahdosta ja ponnistuk­sista, joiden avulla asioita joko saadaan tai ei saada aikaan», Vihma sanoo.

Yhdysvaltain ilmastositoumuksen kannalta presidentti Barack Obaman henkilökohtainen tahto on ollut keskeistä. Uhkana on, että ensi vuoden presidentinvaalien jälkeen mahdol­linen republikaanipresidentti alkaisi purkaa Obaman kätilöimiä sopimuksia.

»Yhdysvaltain vallanvaihto voi vesittää ilmastoprosessia todella pahasti», Markku Ollikainen sanoo.

Amerikkalaispuolueiden sisäiset erot voivat olla usein suurempia kuin puolueiden väliset jakolinjat, mutta ilmastokysymyksissä kahden puolueen ero on selvä: republikaanien piirissä ilmastoajattelu on huomattavasti epäsuosi­tumpaa kuin demokraattien.

Ollikainen kuitenkin tyynnyttelee pahim­pia pelkoja. Ensinnäkin Yhdysvaltain päästöt vähenevät joka tapauksessa liuskekaasuvallan­kumouksen ansiosta, ja toiseksi republikaani­presidentti ei pystyisi purkamaan Obaman tekemiä ilmastositoumuksia sormia napsaut­tamalla.

»Presidentin valtaoikeuksien avulla lakeja on helpompi säätää kuin purkaa», Ollikainen sanoo.

Kiinan lupaukset puolestaan ovat mer­kittäviä siksi, että maa ei ole aiemmin tehnyt mitään vastaavia sitoumuksia. Ja kun lupaukset on julkistettu, arvo­valtansa peliin laittanut Kiina on varma niiden saavuttamisesta.

»Kiinalaisviranomaiset puhuvat epäviral­lisesti jo vuodesta 2025, ja suurin piirtein sii­hen käänne hiilidioksidipäästöissä luultavasti ajoittuu. Sopimus merkitsee, että Kiinan aloite kansainvälisissä ilmastotalkoissa on suurempikuin aiemmin», Markku Ollikainen sanoo.

Kiinan yksipuoluejärjestelmä näyttää ole­van varsin tehokas ratkomaan ilmasto-ongel­mia silloin, kun niin halutaan tehdä. Toisin kuin monet länsimaat, Kiina voi määrätä il­mastopolitiikan tavoitteet keskitetysti esimer­kiksi viisivuotissuunnitelmassaan.

»Kiina on pitkään tuntunut suurelta ilmastouhalta, mutta tähän liittyy paradoksi. Kiina on niin suuri, että sen kääntyminen voi olla ilmaston kannalta suuri mahdollisuus», Harri Lammi sanoo.

Uusiutuvista energianlähteistä Kiina on sijoittanut erityisesti vesivoimaan patoamal­la vuolaana virtaavia jättijokiaan. Tunnetuin esimerkki on Jangtsejoen Kolmen rotkon pato, joka on maailman suurin voimalaitos.

Kiinan uusiutuvaan energiaan tekemien investointien ansiosta myös tuuli- ja aurinkovoiman merkitys korostuu tulevaisuudessa. Etenkin aurinkoenergiaan ladataan suuria odotuksia, sillä aurinkopaneelien hinta on viime vuosina romahtanut.

Deutsche Bankin mukaan kiinalaisvalmis­tajien aurinkopaneelien hinta laski pelkästään vuosina 2011–2014 noin 60 prosenttia 1,31 dol­larista per watti 0,50 dollariin per watti. Hin­nan ennakoidaan halpenevan seuraavan kah­den vuoden aikana vielä 40 prosenttia lisää, eli vuoden 2008 hinta tullaan alittamaan pian kymmenkertaisesti.

Näitä lukuja tärkeämpää on kuitenkin se, että aurinkoenergian hinta saattaa hyvissä olosuhteissa laskea lähivuosina hiilivoiman hinnan tasolle.

»Aurinkosähkön hinta on laskenut niin voimakkaasti, että kaikki arviot ovat menneet uusiksi», Antto Vihma sanoo.

Yksi aurinkovoiman hyvistä puolista on se, että aurinkoa piisaa juuri Kiinassa ja Intias­sa, joissa energiantarve tulee olemaan suuri ja joissa sähköverkot eivät ole kehittyneiden maiden tasolla.

Aurinkovoimaa voidaan esimerkiksi ydin­voimasta poiketen tuottaa paikallisesti. Säh­könjakeluinfrastruktuuria ei tarvitse rakentaa, kun joka kylään voidaan pystyttää tarvittava määrä aurinkopaneeleita.

Etenkin Intiassa tämä on tärkeää, sillä maan hiilenkulutus lisääntyisi ilman uusien teknologiamuotojen käyttöönottoa luultavasti vielä vuosikymmenten ajan.

Kaikki ei kuitenkaan ratkea teknologi­sella kehityksellä tai yksittäisten mai­den sopimuksilla, vaan myös globaalia ilmastopolitiikkaa tarvitaan. Sen kan­nalta keskeisessä asemassa on Pariisissa kulu­van vuoden marras–joulukuussa järjestettävä YK:n ilmastokokous.

Kiinan ja Yhdysvaltain lisäksi myös maail­man kolmanneksi suurin saastuttaja Euroopan unioni on julkistanut päästövähennystavoit­teensa etukäteen.

Viime lokakuussa ilmoitettujen tavoitteiden mukaan EU lupaa vähentää kasvihuonepäästö­jään 40 prosenttia vuoden 1990 tasosta vuoteen 2030 mennessä ja nostaa uusiutuvan energian osuuden 27 prosenttiin samassa ajassa.

Kun kolme suurinta saastuttajaa ovat paa­luttaneet linjansa, mahdollisen uuden ilmas­tosopimuksen suurimmat palikat ovat paikoil­laan. Se ei silti tarkoita, että Pariisin kokous olisi tyhjänpäiväinen.

»Kiina, Yhdysvallat ja EU eivät tule muut­tamaan tavoitteitaan ennen Pariisia. Monil­le pienemmille maille ja muille kysymyksille, kuten rahoitukselle, Pariisin kokouksella voi olla silti paljon arvoa», Antto Vihma sanoo.

Helsingin yliopiston Markku Ollikainen nä­kee Pariisin kokouksen ennen kaikkea mahdol­lisuutena tehdä yhdessä poliittisia päätöksiä päästöjen lisävähennyksistä.

»Tämänhetkiset lupaukset ajavat maapallon ilmastoa neljän asteen lämpenemiseen, ja sen välttämiseksi täytyy tehdä politiikkaa. Tähän mennessä ilmoitetut päästövähennyslupauk­set eivät missään nimessä riitä kahden asteen tavoitteen saavuttamiseen», Ollikainen sanoo.

Kiina aikoo laajentaa päästökaupan kansalliseksi ensi vuoteen mennessä.

Kahden asteen tavoite on ollut kansain­välisen ilmastopolitiikan huoneentaulu niin kauan kuin ilmastopolitiikkaa ylipäätään on tehty. Sillä tarkoitetaan, että maapallon läm­peneminen tulisi rajoittaa kahteen asteeseen esiteolliseen eli 1800-lukua edeltävään aikaan verrattuna.

Nykyisten päästövähennysten tuottama noin neljän asteen lämpeneminen tarkoittai­si maapallon elinkelpoisuuden kannalta huo­mattavasti vaikeampaa tulevaisuutta kuin kahden asteen lämpeneminen.

»Päästöjä pitää vähentää radikaalisti enem­män kuin on luvattu, sillä tilanne ei ole nyt kestävällä tasolla», Greenpeacen Harri Lammi sanoo.

Markku Ollikainen ehdottaa yhdeksi lisävähennyksiä tuottavaksi mekanismiksi markkinapohjaista, YK:n koordinoimaa ilmas­torahastoa. Sinne sijoitetusta alkupääomasta maksettaisiin korvauksia niille maille, jotka vähentäisivät päästöjään enemmän kuin ovat luvanneet.

»Korvauksia pitäisi porrastaa, eli jos sitoumus olisi korkea jo valmiiksi, korvausta voisi saada enemmän, ja jos sitoumus olisi alun perinmitätön, lisävähennyksistä ei palkittaisi välttämättä ollenkaan», Ollikainen sanoo.

Tällainen järjestelmä voisi kannustaa eten­kin kehittyneitä maita lisävähennyksiin. Pari­kymmentä suurinta saastuttajaa vastaa yli 70 prosentista maailman päästöistä, joten vastuu globaaleista talkoista on ennen kaikkea niiden harteilla.

»Mukaan tarvitaan teollisuusmaiden li­säksi kehittyviä maita, joilla ei välttämättä ole vastaavanlaisia haluja vähentää päästöjä kuin muilla. Tällaisia ovat esimerkiksi Kiina, Intia, Brasilia ja Saudi-Arabia», Ollikainen luettelee.

Yksi merkittävä poliittinen keino saasteiden vähentämiseksi on päästökauppa. Se aloitet­tiin EU:ssa vuonna 2005, ja aluksi sitä pidettiin vain eurooppalaisena haihatteluna. Päästöjen hinnoitteluun liittyvistä lastentaudeista toet­tuaan järjestelmä on kuitenkin alkanut levitä ympäri maailmaa.

Tällä hetkellä päästökauppaa käydään EU:n lisäksi Australiassa, Uudessa-Seelannissa, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Kiinassa ja Etelä-Koreassa. Päästökaupassa pahimmat saastut­tajat, kuten raskas teollisuus ja lentoyhtiöt, joutuvat ostamaan ilmansaasteilleen päästö­oikeudet kaupankäyntiä kontrolloivilta viran­omaisilta.

Useassa maassa on käynnissä vasta alueel­linen päästökauppakokeilu. Esimerkiksi Yh­dysvalloissa päästökauppaa käyvät tietyt osa­valtiot, kuten Kalifornia, jonka talous tosin on samaa kokoluokkaa kuin esimerkiksi Italian tai Venäjän. Japanissa päästökauppa on rajoi­tettu Tokion metropolialueelle, kun taas Kii­nassa päästökauppaa käydään seitsemällä eri alueella. Kiina aikoo laajentaa päästökaupan kansalliselle tasolle ensi vuoteen mennessä.

»Linkittämällä eri maiden ja alueiden päästökauppajärjestelmiä toisiinsa voitaisiin edistää päästökaupan leviämistä. Sen avul­la esimerkiksi eurooppalaiset voisivat käydä päästökauppaa Yhdysvalloissa ja toisin päin», Markku Ollikainen sanoo.

Mikään ihmeidentekijä päästökauppa tus­kin tulee olemaan, mutta sen avulla voidaan lisätä etenkin markkinatoimijoiden ymmär­rystä ilmastonmuutoksesta.

»Muihin keinoihin yhdistettynä päästökau­palla tulee olemaan suuri rooli siinä, kuinka yritykset hahmottavat päästöjen roolin yhteis­kunnassa. Jos päästöjen hinta ei putoa lähelle nollaa, hinta voi ohjata yrityksiä päästöjen vä­hentämiseen», Harri Lammi sanoo.

Vaikka päästökaupan leviäminen, teknologinen kehitys ja Kiinasta saadut hyvät uutiset antavat aihetta pienoiseen optimismiin, glo­baalista ilmastopolitiikasta piirtyy silti kuva epätoivoisena taisteluna ylivoimaista vihol­lista vastaan.

Siinä ollaan pitkälti toiveiden, hyvän tahdon ja onnenkin varassa.

Siedettävänä pidetyn kahden asteen tavoit­teen saavuttaminen vaatisi globaalien päästöjen selkeää vähentämistä jo ennen vuotta 2020. Käy­tännössä kahden asteen tavoite on jo kuopattu.

»Tavoite ei ole realismia, vaan poliittinen kompromissi, johon maailmanyhteisö sitoutui ilman, että kukaan oli siitä vastuussa», Antto Vihma sanoo.

Kiina voi pelata Venäjän paitsioon

Venäjän presidentti Vladi­mir Putin solmi kiinalaiskol­legansa Xi Jinpingin kanssa viime vuoden maaliskuussa arviolta 400 miljardin dollarin arvoisen maakaasusopimuk­sen. Sen mukaan Venäjä alkaa toimittaa Itä-Siperian maa­kaasua Kiinan markkinoille.

Sopimuksen tarkkoja yksityiskohtia ei ole julkistet­tu, mutta Venäjä on jo pitkään halunnut solmia kaasuntoimitussopimuksen Kiinan kanssa. Asiantuntija-arvioi­den mukaan Peking sai neu­votteluissa haluamansa, kun Venäjän neuvotteluasema oli heikko.

Putinilla oli kova tarve to­distella, että ongelmat lännen kanssa eivät haittaa, sillä Ve­näjä voi aina myydä kaasuaan Kiinaan. Niinpä Venäjä mak­sanee kaasuputkiverkoston rakentamisen Kiinaan.

Kiinan näkökulmasta so­pimuksessa oli kyse kivihiilen korvaamisesta puhtaammalla energiamuodolla ja energian­lähteiden hajauttamisesta.

Kiinan ilmastopolitiikka ja uusiutuvien energianlähteiden nopea halpeneminen uhkaavat kuitenkin jättää Venäjän pait­sioon. Koska Kiina on sitoutunut lisäämään uusiutuvan energian käyttöään, maa ei välttämättä ostakaan Venäjän maakaasua.

Etenkin Yhdysvaltain ja Kiinan viime marraskuussasolmima kahdenvälinen ilmastosopimus voi olla merkki Venäjän suuntaan.

»Kiinan ja Yhdysvaltain sopimus merkitsee fundamen­taalista muutosta energian tuotantotavassa Kiinassa», sanoo Markku Ollikainen Helsingin yliopistosta.

»Käytännössä Kiinan ilmastolupaus tarkoittaa, että maahan ei tulevaisuudessa tuoda kovin paljon fossiilista energiaa.»

Kiinan merkittävät panostukset aurinko-, vesi- ja tuulivoimaan vahvistavat tätä käsitystä. Maakaasun hinta on sidottu öljyn hintaan, mikä voi tehdä siitä tulevaisuudessa uusiutuvia energianlähteitä kalliimpaa.

»Aurinkosähkö voi olla 2020-luvun liuskekaasu, joka kääntää energiavirtoja ja kaa­taa kaasuputki- sekä ydinvoi­malahankkeita», sanoo Ulko­poliittisen instituutin Antto Vihma.

Kiina näyttää siis pelanneen kaksilla korteilla neuvotelles­saan samaan aikaan sekä Ve­näjän että Yhdysvaltain kanssa. Putinilta Kiinan uusi energia- ja ilmastopolitiikka uhkaa vetää maton jalkojen alta.