Historialla tehdään politiikkaa
Julkaistu: 9.5.2016
Suomalaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa historiaan viitataan edelleen karuna oppimestarina, jonka viisauksia on syytä kuunnella ulko- ja turvallisuuspoliittisia päätöksiä tehdessä. Se, miten tämä käytännössä tapahtuu, on monimutkaisempi kysymys.
Yhdysvaltain ulkopolitiikan näkökulmasta samaan tematiikkaan pureutuu Hal Brandsin ja Jeremy Surin toimittama uutuusteos, jossa historiallisten esimerkkien avulla tarkastellaan, miten historia on vaikuttanut ja miten sen tulisi vaikuttaa ulkopolitiikan tekoon. Keskiössä ovat niin kutsutut historialliset analogiat.
Nykyhetken ja historian rinnastaminen nähdään ulkopolitiikan tutkimuksessa usein ennen muuta kielteisessä valossa ja päätöksentekoa häiritsevänä seikkana, joka voi pahimmillaan estää näkemästä sitä, mitä uutta vallitsevassa tilanteessa on. Brandsin ja Surin teos poikkeaa tästä linjasta. Teos pyrkii tuomaan esille myös sen, miten historia voi myönteisellä tavalla valaista ulkopoliittista päätöksentekoa.
Teoksen kirjoittajat ovat tutkijoita, ulkopolitiikan päätöksentekijöitä sekä tutkimuksen ja politiikan välissä liikkuneita ammattilaisia. Professori Suri tarkastelee omassa artikkelissaan Henry Kissingeriä.
Hal Brands & Jeremy Suri (toim): The Power of the Past. History and Statecraft. Brookings Institution Press 2016, 327 s.
Surin mukaan Yhdysvaltain entisen ulkoministerin tapana on muodostaa historiallisia näkökulmia maailmanpolitiikan syvistä rakenteista valikoiden ja jopa yksinkertaistaen. Kissinger vetoaa yhä maailman johtaviin poliittisiin päättäjiin, jotka saapuvat kuulemaan hänen viisauksiaan. Vaikuttamisen näkökulmasta olennaista ei siis aina ole väitteiden historiallinen tarkkuus vaan se, millä tavalla asiat puetaan.
Yhdysvaltain puolustusministeriössäkin työskennellyt professori Thomas Mahnken puolestaan varoittaa vanhojen myyttien ja vertauskuvien kuluttamisesta nykyisessä kansainvälispoliittisessa keskustelussa. Hän käyttää esimerkkinä kylmän sodan aikaista patoamispolitiikan käsitettä, joka on sittemmin nostettu amerikkalaisessa keskustelussa esiin muun muassa suhteessa Kiinaan. Mahnkenin mukaan ongelma on, että nykykeskustelussa käsitteen historiallinen vivahteikkuus, sisältö ja merkitys yksinkertaistuvat.
Mahnkenin artikkeli on mitä tärkein muistutus aikana, jolloin vanhat käsitteet, kuten kylmä sota, liennytys ja suomettuminen sekä artikkelissa mainittu patoaminen ovat ilmestyneet uudestaan julkiseen keskusteluun.
Teoksen toimittajat alleviivaavat, että historiallisten vertausten tulee olla lähtökohta nykyhetken kriittiseen tarkasteluun. Professori Mark Atwood Lawrencen mukaan esimerkiksi Obaman hallinnossa käytiin vuonna 2009 hyödyllisiä keskusteluja Afganistanin sodan ja Vietnamin sodan yhteneväisyyksistä ja eroista. Analogiat eivät olekaan itsessään hyviä tai pahoja; kaikki riippuu siitä, miten niitä käyttää.
Antti Blåfield (toim): Historian käyttö ja väärinkäyttö. Siltala 2016, 270 s.
Siinä missä yhdysvaltalaisprofessorien teos keskittyy siihen, miten historia vaikuttaa ulkopolitiikkaan, toimittaja Antti Blåfieldin kokoama antologia käsittelee historiaa ja politiikkaa monisyisemmin.
Kirja on Historioitsijat ilman rajoja Suomessa -järjestön ensimmäinen laaja hanke. Kirjan sisällössä näkyvät organisaation tavoitteet historiatietoisuuden ja historiallisen keskustelun edistämisestä sekä historiatiedon käytöstä konfliktien ratkaisemiseksi ja ehkäisemiseksi.
Kuten antologian nimi kertoo, historiaa käytetään monin paikoin välineellisesti. Historia saatetaan alistaa esimerkiksi tietynlaisen politiikan oikeuttamiselle tai kansallisen yhtenäisyyden luomiselle sekä toisaalta eri yhteisöjen välisten jakolinjojen syventämiselle. Jakolinjat voivat olla merkittävä este rauhalle tai kytö, josta seuraava konflikti saa alkunsa. Toisin sanoen historia ja siitä muodostetut kertomukset palvelevat usein poliittisia tarkoitusperiä.
Tutkija Marko Lehti esimerkiksi kirjoittaa siitä, miten Bosnian sodan päättäneessä Daytonin rauhansopimuksessa maan kansallisuuksien jyrkkä jako hyväksyttiin ilman jakolinjojen historiallisten juurien kyseenalaistamista. Tämä on hankaloittanut niiden Bosnian kansalaisten elämää, jotka eivät halua identifioitua yhteen etniseen ryhmään.
Blåfieldin toimittama kokoomateos muistuttaa myös siitä, että historia ja sen tutkimus eivät pelkästään vaikuta politiikkaan vaan politiikka vaikuttaa historiantutkimukseen ja sen tekemisen edellytyksiin. Brittiläinen historioitsija Timothy Garton Ash tuo puheenvuorossaan esiin, että valtiovallan ei tule rajoittaa historiantutkimusta pakkokeinoin säätämällä muistolakeja, jotka kieltävät esimerkiksi holokaustin kiistämisen. Historiantutkimus elää vapaasta väittelystä ja totuuksien kyseenalaistamisesta.
Teosten perusteella lukija päätyy siihen lopputulokseen, että politiikkaa tehdään läpeensä historian kyllästämässä ilmapiirissä ja että historiaa tutkitaan politiikan puitteissa. Historioitsijoilla ja historiansa tuntevilla päätöksentekijöillä on paikkansa niin ulkopoliittisessa päätöksenteossa kuin konfliktinratkaisutilanteissa. Parhaiten heidän läsnäolonsa varmistetaan siten, että yhteiskunnat panostavat historiantutkimukseen ja tunnustavat historiatietoisuuden arvon.
Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Tampereen yliopistossa ja The Ulkopolitist -verkkolehden toimituksen jäsen.