Skip to main content

Yhden tien päässä

Euroopan unionin olemassaoloa on perusteltu kertomuksella yhteisestä rauhanprojektista, mutta tarina on menettänyt uskottavuuttaan.

Teksti Juhana Aunesluoma & Leena Malkki

Euroopan yhdentyminen on alusta asti nähty pohjimmiltaan rauhanprojektina, jonka tarkoituksena on ollut lisätä ennen niin riitaisten maiden keskinäistä yhteistyötä ja riippuvuutta. Tavoitteena on ollut tilanne, jossa sotiminen ei enää kannata.

Ajatus markkinoiden vapaudesta ja demokratiasta eurooppalaisen rauhan takaajana juontaa valistusfilosofien aikakaudelle. Varhaiset federalistit peräänkuuluttivat poliittista yhdentymistä, jota heidän mielestään tarvittiin kansallisvaltioiden itsekkyyden vastavoimaksi. Eurooppalaisen tai kosmopoliittisen identiteetin haluttiin syrjäyttävän konfliktien käyttövoimana pidetyn nationalismin.

Taloudelliset hyötynäkökohdat osoittautuivat merkittävimmiksi integraatiota liikkeellepaneviksi voimiksi, kun Euroopan yhteistyön instituutioita alettiin rakentaa 1950-luvulla. Taloudellisen integraation edistämisen uskottiin luovan rakenteita, joiden avulla Euroopan vanhojen kansallisvaltioiden ristiriitoja voitiin ratkoa.

Euroopan nykyinen rauhanprojekti on ollut leimallisesti maailmansodat kokeneiden ikäluokkien projekti. Sotasukupolvet kokivat eurooppalaisten keskinäisen lähentämisen arvona sinänsä. Projekti on tuottanut tuloksia: unionin jäsenmaiden välinen sota tuntuu nykyisin lähes mahdottomalta ajatukselta, ja Euroopan unionin saavutukset on palkittu Nobelin rauhanpalkinnolla.

Berliiniläisen Tempelhofin painotalon juliste vuodelta 1952 julisti, että hiili- ja teräsyhteisö oli ensimmäinen askel kohti vapaata Eurooppaa. / Kuva: Interfoto/Lehtikuva

Berliiniläisen Tempelhofin painotalon juliste vuodelta 1952 julisti, että hiili- ja teräsyhteisö oli ensimmäinen askel kohti vapaata Eurooppaa. / Kuva: Interfoto/Lehtikuva

Menestyksestä huolimatta rauhanprojektikertomuksen parasta ennen -päiväys näyttää umpeutuneen. Kertomuksen vetovoiman heikentyminen on niin ilmeistä, että Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Herman Van Rompuy viittasi siihen ottaessaan vastaan Nobelin rauhanpalkintoa lokakuussa 2012.

Suurimmalla osalla eurooppalaisista ei ole omakohtaisia muistoja EU-maiden välisistä sodista. Aikalaisten elävän muistiperinteen sijaan sodat ovat nyt osa Euroopan kirjoitettua historiaa. Saksan liittokanslerin Helmut Kohlin ja Ranskan presidentin Francois Mitterrandin kävely käsi kädessä Verdunin entisillä verisillä taistelutantereilla on vain yksi valokuva muiden joukossa historian oppikirjan sivuilla.

Rauhanprojekti on toki saanut uutta sisältöä ja merkitystä kuluneiden vuosikymmenten aikana. Espanjan, Portugalin ja Kreikan liittyminen unioniin nähtiin aikoinaan osana rauhan ja vakauden rakentamista. Samaan jatkumoon on sijoitettu myös unionin itälaajentuminen vuodesta 2004 alkaen.

Vahvimmin Euroopan unioni on 2000-luvulla koettu rauhanprojektiksi entisen Jugoslavian alueella. Unionin edelleen jatkuva läsnäolo on konkreettista rauhantyötä Bosniassa ja Kosovossa. Jäsenyyden mahdollisuus on ollut merkittävä vakaustekijä.

Toisaalta EU:n roolia rauhan ja vakauden rakentajana unionin rajojen ulkopuolella on pidetty heikkona. Unionista ei ollut 1990-luvulla ehkäisemään Jugoslavian levottomuuksien kärjistymistä sisällissodaksi eikä toimimaan menestyksekkäästi konfliktin ratkaisemisessa. Paljon paremmin ei ole mennyt Lähi-idässä eikä Ukrainan kriisissäkään.

Markkinoiden vapauttamiselle rakennettu rauhanprojekti on huojuva talo.

Ulkosuhteissa EU on asettunut usein sekä käytännössä että retorisesti passiiviseksi vastavoimaksi aktiivisen toiminnan sijasta. EU näyttää katsovan, että pelkästään sen olemassaololla »normatiivisena valtana» ja solmituilla yhteistyökumppanuuksilla on itseisarvonsa ilman, että ne johtaisivat konkreettiseen toimintaan.

Dialogia korostava normatiivinen valta on kuitenkin usein nähty onnettoman naiivina tulokulmana vaikeita kriisejä ratkottaessa. Normatiivista arvovaltaa syö toisten silmissä sekin, että Euroopan unioni puhuu ylevistä tavoitteista ja periaatteista, vaikka jäsenmaat myyvät aseita konfliktien osapuolille.

Rauhanprojektin kaltaisten kertomusten olennaisin ominaisuus ei ole totuudenmukaisuus vaan se, koetaanko kertomukset uskottaviksi ja innostaviksi.

Rauhanprojekti on nykyisellään ennen kaikkea kertomus siitä, miten Eurooppa voitti pimeän menneisyytensä. Siihen sisältyvät kaikki klassisen luomiskertomuksen piirteet: Ennen EU:n perustamista vallitsi kaaos, josta on noustu yhdessä kohti järjestystä ja vaurautta. Viime kädessä kertomus oikeuttaa unionin poliittisen vallan.

Poliittisille kertomuksille on keskeistä myös suuntautua tulevaisuuteen. Kertomuksessa on oltava utopian aineksia, jotta se voi näyttää tietä eteenpäin.

Juuri tässä kohtaa rauhanprojektikertomus ajautuu ongelmiin. Varsinkin länsieurooppalaisesta näkökulmasta vaikuttaa siltä, että alkuperäinen utopia Euroopan laajuisesta rauhasta on saavutettu. Kertomus unionista maailmanpoliittisena normatiivisena valtana toimi hetken tämän utopian jatko-osana, mutta on sittemmin menettänyt uskottavuutensa.

Eurooppalainen rauha ja vakaus eivät kuitenkaan ole valmis projekti. Vaikka kylmän sodan loppuminen merkitsi rauhanprojektille suurta saavutusta, se toi mukanaan toisen, vähintään yhtä suuren haasteen, nimittäin kylmän sodan aikaisten jakolinjojen purkamisen ja maanosan yhdistämisen. Tässä unioni ei ole onnistunut kovin hyvin.

Euroopan unioni ei ole kyennyt tarjoamaan aidosti maanosan laajuista visiota yhdentymiselle, vaan rauhanprojektikertomusta on aina kerrottu Länsi-Euroopan näkökulmasta. Itä-Euroopan kertomus Euroopasta on väistämättä toisenlainen. Itä- ja Länsi-Euroopan väliset erot ovat tulleet erityisen selviksi turvapaikanhakijoiden synnyttämien reaktioiden ansiosta.

Unionin keskeisten arvojen vakiintuminen uusissa jäsenmaissa näyttää epävarmalta. Euroopan unioni on ollut hyvä asettamaan vaatimuksia jäsenyyttä hakeville maille, mutta osoittautunut paljon huonommaksi vaikuttamaan siihen, että jäseneksi jo hyväksytyt valtiot noudattavat yhteisesti sovittuja periaatteita ja jaettuja arvoja. Tästä kertovat Itä-Euroopan maiden heikentyneet sijoitukset demokratiaindekseissä unioniin liittymisen jälkeen.

Jos rauhanprojektin perinnettä halutaan pitää hengissä, yhteisten arvojen ja sopimusten vastaiseen toimintaan pitää uskaltaa ottaa vahvasti kantaa.

Haasteet eivät lopu tähän. Unionin poliittisen vallan oikeutus on perinteisesti perustunut rauhan rakentamisen ohella yhteistyön tuottamaan taloudelliseen hyvinvointiin ja sen oikeudenmukaiseen jakautumiseen eurooppalaisten kesken. Nyt tämä ei enää yksin riitä perustelemaan unionin valtaa.

EU:n integraatio on syventynyt 1990-luvun alun jälkeen ja edennyt taloudesta jäsenvaltioiden suvereniteetin kannalta uusille herkille aloille, kuten ulkopolitiikkaan sekä oikeus- ja sisäasioihin. Nykyinen EU-kriittisyys lienee ainakin osin heijastusta siitä, että EU:n legitimiteetin perusteet eivät ole kehittyneet samaa tahtia yhdentymisen kanssa.

Unionin oikeutusta tuskin voidaan jatkossa rakentaa lupaamalla taloudellista hyvinvointia markkinoita vapauttamalla, jos Eurooppa edelleen eriytyy alueellisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti. Erityisen haastavaa yhteisen kertomuksen tarjoaminen on siellä, missä vakaus, demokratia ja rauha ovat eniten koetuksella, eli itäisessä Keski-Euroopassa, Balkanilla ja itäisellä Välimerellä.

Ongelmat pahenevat todennäköisesti entisestään, sillä edessä on sopeutuminen pysyvästi hitaaseen talouskasvuun tai kasvun pysähtymiseen. EU-maiden kansalaisten on entistä vaikeampi hahmottaa, miksi valtion hupenevasta kassasta pitäisi lähettää rahaa Brysseliin ja minkä periaatteiden mukaisesti sitä jaetaan sieltä edelleen.

Ratkaisut edellyttävät kekseliäisyyttä ja sinnikkyyttä.

Federalistien silmissä Euroopan ongelmat ratkeavat vain rakentamalla eurooppalainen liittovaltio ja kehittämällä koko maanosan laajuista demokratiaa. Haave liittovaltiosta käynee unionissa kaivatusta tulevaisuuteen suuntautuvasta utopiasta. Pelkkä liittovaltio-sana on kuitenkin toisille niin voimakkaan punainen vaate, että siitä tuskin on uudeksi yhteisesti jaetuksi visioksi.

Myös federalistien kannattaisi pysähtyä pohtimaan kriittisesti unionin perusteita. Markkinoiden vapauttamiselle rakennettu rauhanprojekti on huojuva talo. Taloudellisten haasteiden syventyessä rakenteet joutuvat todelliselle koetukselle.

Tavallisten eurooppalaisten näkökulmasta rajojen avautuminen näyttää vain avaavan oven terrorismin ja järjestäytyneen rikollisuuden kaltaisten ongelmien leviämiselle. Lisäksi rajojen avoimuus näyttää pahentavan varallisuuden epäoikeudenmukaista jakautumista.

Markkinoita vapauttamalla voidaan lisätä keskinäisriippuvuutta ja luoda pidäkkeitä valtioiden välisille sodille. Euroopan taloudellinen ja sosiaalinen eriytyminen kertoo kuitenkin siitä, että vapaiden markkinoiden vastapainoksi tarvitaan aktiivisia julkisen vallan toimia. Toisiinsa kytkeytyneissä talouksissa niitä odotetaan sekä jäsenvaltioilta että unionilta.

Jotta eurooppalaisella rauhanprojektilla on tulevaisuus, unionin on kyettävä tarjoamaan ratkaisuja niihin ongelmiin, jotka eurooppalaisten mielestä tällä hetkellä vaarantavat turvallisuuden ja vakauden.

Euroopan unioni voisi löytää uuden tehtävän ja utopian esimerkiksi pehmentämällä Euroopan laskua hidastuvan talouskasvun ja niukkenevien resurssien aikakauteen. Unionilla voisi olla osansa myös tulo- ja varallisuuseroja kaventavan yhteistyön kehittämisessä, esimerkiksi puuttumalla unionin sisäisiin veroparatiiseihin tai harmonisoimalla yritysverotusta.

Eurooppalainen rauha näyttäytyy yhä useammalle eurooppalaiselle nimenomaan yhteiskunnallisena ja sosiaalisena rauhana, jonka taustalla on tasapainoinen taloudellinen kehitys. Talouteen ja toimentuloon liittyvät uhat ovat keskeisimpiä eurooppalaisten kokemia uhkia. Taloudellisen turvallisuuden järkkyessä unionin on kyettävä toimimaan todellisena kriisinratkaisijana ja sillä on oltava välineet taloudellisten erojen tasoittamiseksi.

Käytännössä tämä edellyttää merkittävää talouspoliittisen toimivallan siirtoa yksittäisiltä jäsenvaltioilta unionin toimielimille. Eurokriisin jäljiltä unionin jäsenmailla ei kuitenkaan ole yhteistä näkemystä siitä, mihin suuntaan unionin taloudellista kriisinhallintakykyä tulisi viedä. Tämä jättää ammottavan aukon Euroopan rauhanprojektin ytimeen.

Samalla unionin olisi kannettava vastuunsa myös oman, nykyisellään varsin levottoman ympäristönsä vakaudesta. EU:n tulisi kehittää laajentumisensa lisäksi muita keinoja vakauden rakentamiseen.

Tähän asti on oletettu, että tunne eurooppalaisten keskinäisestä solidaarisuudesta syntyy vähitellen taloudellisen integraation ja unionin instituutioiden rakentamisen sivutuotteena. Unioni saattaa tulevaisuudessa joutua kääntämään ajatuksen päinvastoin.

Kansalaisten ja kansalaisyhteiskunnan dialogi ja yhteistyö voivat olla avain mantereen laajuisten takalukkojen avaamiseen. Markkinoiden vapaus ja yhteiset instituutiot ovat tässä ajattelussa todellisen yhdentymisen sivutuotteita. Ratkaisut edellyttävät todennäköisesti samanlaista kekseliäisyyttä ja sinnikkyyttä kuin maailmansodat kokeneet sukupolvet osoittivat yhdentymisen alkuvaiheessa. Niitä tarvitaan, koska markkinoiden vapauttamiseen pohjautuvan rauhanprojektin tie on kuljettu loppuun.

 

Leena Malkki on Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkoston johtaja. Juhana Aunesluoma on virkavapaalla samasta tehtävästä.