Maanviljelijä Zewsine Abata kat­soo alas vaaleanruskean ruoho­kerroksen peittämään laaksoon. Kukkula sijaitsee yli 2 700 met­rin korkeudessa Lounais-Etio­pian Amharassa sijaitsevassa Etelä-Wollossa. Maisemat ovat jylhät ja lämpötila monta astetta viileämpi kuin satoja metrejä mata­lammalla sijaitsevassa kylässä.

»Kun olin nuori, tämä laakso oli vehreä, täynnä puita ja viljelmiä. Alueemme tunnettiin hedelmällisenä maana», Abata sanoo.

Kuivuus ja puiden hakkaaminen ovat pilan­neet maaperän kymmenessä vuodessa, ja nyt maanviljelijöiden suurin huolenaihe ovat ilmastonmuutoksen vuoksi yhä epäsäännölli­semmäksi muuttuneet sateet. Ne ovat tehneet maanviljelijöiden toimeentulosta epävarmaa. 40-vuotias Abata on seitsemän lapsen äiti. Hän on huolissaan erityisesti lastensa toimeentulosta.

»Ei heillä ole tulevaisuutta täällä, kun toi­meentulon saaminen on nytkin vaikeaa. Tie­dän nuoria, jotka ovat lähteneet täältä jopa ulkomaille, Jemeniin ja Libyaan asti. Pelkään, että omat lapseni tekevät samoin», Abata toteaa.

Hän on yksi paikallisten maanviljelijöi­den yhdistyksen jäsenistä, jotka osallistuvat ilmastonmuutoksen vaikutuksia hillitsevään hankkeeseen. Noin kilometrin päässä Abatan kodista sijaitsee suojeltu, 64 hehtaarin kokoi­nen maa-alue. Akaasioiden ja eukalyptusten metsikkö on helppo erottaa kukkulan rinteellä, jossa puita on muuten harvakseltaan.

Paikallisviranomaiset suojelivat alueen viisi vuotta sitten, ja nyt hankkeesta vastaa Etiopian evankelisen Mekane Yesus -kirkon kehitysyhteistyöosasto. Yhteisön ylläpitämä alue on suojeltu hakkuulta ja eläinten laidun­tamiselta osana Etiopian hallituksen varau­tumista ilmastonmuutoksen vaikutuksiin ja siitä syntyvään niukkuuteen. Suojeltu alue pitää kukkulan maaperää kosteana ja ylläpitää luonnon moninaisuutta, jota ilmastonmuutos uhkaa kaventaa.

Viime syksynä Etiopian hallitus esitteli 15-vuotisen ilmastonmuutokseen sopeutumi­sen toimenpideohjelmansa, jonka vuotuinen budjetti on viisi miljardia euroa. Tavoite on nostaa yli sadan miljoonan asukkaan Etiopia vuoteen 2025 mennessä uusiutuvan energian avittamana hiilineutraaliksi keskitulotason maaksi. Kurottavaa riittää. Maailmanpankin määritelmän mukaan alemman keskitulon maissa bruttokansantuote on yli 1 006 dollaria henkeä kohden. Vuonna 2016 Etiopian brutto­kansantuote oli 707 dollaria.

Myös muissa Itä-Afrikan maissa on herätty ilmastonmuutoksen vaikutuksiin. Vuoden 2016 toukokuussa Kenia hyväksyi ilmas­tonmuutosta koskevan lakipykälän, jonka ansiosta maahan asetettiin ilmastonmuutok­seen sopeutumista valvova komissio. Ruanda on ilmastonmuutoksen sopeutumista mittaa­van Notre Dame Global Adaptation -indeksin mukaan Itä-Afrikan varautunein. Se teki kan­sallisen sopeutumisohjelmansa ensimmäisenä Afrikan maiden joukossa.

Ilmastonmuutoksen vaikutuksia on koettu jo koko Itä-Afrikassa. Alueen pahin ruokaturvaa uhannut kriisi oli viimeksi vuosina 2015–2016, kun sääilmiö El Niño voimisti Etiopian, Soma­lian ja Kenian kuivuuskausia ja toi samaan aikaan esimerkiksi Ruandaan rankkasateita, jotka nostattivat tulvia. El Niño on muutaman vuoden välein toistuva pasaatituulia heiken­tävä ilmiö, joka johtuu lämpötilan vaihteluista Tyynellämerellä.

»Mitä enemmän alueen ilmastosta saadaan tutkimusnäyttöä, sitä huolestuttavammalta tilanne näyttää», sanoo Kalifornian Santa Barbaran yliopiston tutkimusprofessori Chris Funk. Hän työskentelee ilmastotutkijana ruokaturvatilannetta monitoroivassa yhdys­valtalaisessa Famine Early Warning System Networkissa (Fews Net).

Funkin tutkimusryhmän mukaan voimis­tuneen El Niñon ja Itä-Afrikan vuoden 2015 kuivuuden taustalla oli ilmastonmuutos. Se on syynä pitkään jatkuneeseen lämpötilan nousuun läntisellä Tyynellämerellä ja itäisessä Afrikassa. Esimerkiksi Kansainvälinen ilmas­tonmuutospaneeli IPCC ei ole suoraan yhdis­tänyt ilmastonmuutosta El Niñoon. Funkin työryhmän lisäksi yhä useampi tutkimus on kuitenkin vahvistanut yhteyden.

Mulugeta Abebe (edessä) tarvitsee viljelyksilleen kastelujärjestelmän Etiopian Sirinkassa.

Fews Netin tekemät lähitulevaisuuden mallinnukset eivät näytä hyvältä alueen ruokaturvan kannalta. Sateet ovat jääneet tämän vuoden ensimmäisellä puoliskolla esi­merkiksi Etiopian eteläosassa keskimääräistä niukemmiksi. Fews Netin maaliskuussa jul­kaiseman arvion mukaan erityisesti Etiopian somalialueella Ogadenissa tarvitaan jatkuvaa ja laajamittaista hätäapua vakavan aliravitse­muksen ehkäisemiseksi.

Save the Children ja World Vision -avustus­järjestöjen arvioiden mukaan yli 20 miljoonaa ihmistä tarvitsee tällä hetkellä apua itäisen Afrikan alueella ruokaturvan heikentymisen vuoksi. Heistä 12,8 miljoonaa elää Somaliassa, Keniassa, Etiopiassa ja Etelä-Sudanissa. Fews Netin asiantuntija Peter Thomas arvioi, että nälästä kärsitään tänä vuonna maailmassa useilla muillakin alueilla, esimerkiksi Jeme­nissä, jossa ruokaturva on heikentynyt kon­fliktin takia. Itäinen Afrikka on kuitenkin selvä ykkönen, kun puhutaan maista, joissa ruoka­turvan heikentymisen syynä ovat ilmasto-olosuhteet.

Esimerkiksi vuosina 2016–2017 sademäärä jäi Somaliassa, Etiopiassa ja Keniassa paikoin jopa 60 prosenttia alhaisemmaksi kuin vuosina 1981–2010 keskimäärin. Sadetta tuli aiempaa pienempiä määriä ja epäsäännöllisemmin – aivan kuten maanviljelijät Etiopian Etelä-Wollossa todistavat.

Itä-Afrikan asukkaista 70 prosenttia saa tulonsa maataloudesta. Alueen väestö kasvaa nopeasti, ja ruokapolitiikkaan erikoistunut kansainvälinen tutkimuslaitos Ifpri arvioi maataloustuotannon kaksinkertaistuvan vuo­teen 2050 mennessä.

Alueen väestöllä ei juuri ole käytössään kehittynyttä maanviljelyteknologiaa, jolla ilmastonmuutoksen vaikutuksia voisi kom­pensoida. lfprin viime vuonna julkaiseman raportin mukaan ilmastonmuutos hidastaa Afrikan maatalouden kasvua merkittävästi.

Vaikutus on tuntuvin itäisessä Afrikassa. Esimerkiksi hedelmien ja vihannesten tuo­tannon kasvu kärsii: Ifpri arvioi tuotannon jäävän vuonna 2050 Itä-Afrikassa noin 13 pro­senttia pienemmäksi kuin ilman ilmastonmuutosta.

Ennusteet perustuvat pitkän aikavälin ilmastonmuutosmallinnuksiin, joiden poh­jalta tiedetään ainakin kaksi asiaa: Itä-Afrikan lämpötilat nousevat ja sateita on yhä vaike­ampi ennakoida. Tämän lisäksi osa tutkijoista arvioi, että kuivuusjaksojen ja tulvien kaltai­set äärimmäiset sääolosuhteet todennäköisesti voimistuvat ja yleistyvät.

Seuraavan kymmenen vuoden ajan alueen ilmasto toistaa samaa kaavaa kuin edelliset kymmenen vuotta, tutkimusprofessori Funk arvioi. »El Niñon ja sen kaltaisten sääilmiöi­den yleistyminen tarkoittaa toistuvia huonoja sateita. Siinä missä aikaisemmin joka viides vuosi tuli huono sadekausi, nyt sellainen on joka toinen tai jopa joka vuosi», Funk sanoo.

Mitä kauemmaksi ennusteet ulottuvat, sitä epävarmempia ne ovat. Itä-Afrikkaa koskeviin ilmastoennusteisiin ja -tutkimuksiin liittyy myös ristiriitaisuuksia. IPCC:n pitkän aikavä­lin ennusteiden perusteella näyttää siltä, että ilmaston lämpeneminen tarkoittaa Itä-Afri­kalle kasvavaa sademäärää. Tämä perustuu siihen, että lämpimämpi ilma pitää sisällään enemmän kosteutta.

Osa tutkimuksista kuitenkin ennustaa päin­vastaista. Arizonan yliopiston apulaisprofessori Jessica Tierneyn ja hänen kollegoidensa kolme vuotta sitten julkaiseman tutkimuksen mukaan Afrikan sarvi on kuivunut 30 viime vuoden aikana ennennäkemättömällä vauhdilla ver­rattuna tietoihin alueen lämpötilasta 2 000 vuoden takaa. Kuivuminen on tutkimuksen mukaan edennyt samaa tahtia kuin ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on kiihtynyt.

Funk huomauttaa, että Itä-Afrikan ilmas­toa on kuitenkin haasteellista mallintaa, sillä yksin Etiopiaan on sovellettava lähinnä kor­keuserojen takia yhdeksää erilaista sadekau­den mallia. On kuitenkin selvää, että läm­pötilan nousu vuoden 2050 tienoilla neljään asteeseen olisi huono uutinen Itä-Afrikalle, huomauttaa Funk.

Maailmanpankki julkaisi alkuvuodesta raportin, jonka mukaan Itä-Afrikassa voisi olla vuonna 2050 liikkeellä jopa noin kym­menen miljoonaa maanosan sisäistä ilmastopakolaista. Funkin mukaan ilmasto on »yksi pala pakolaisuuspalapelissä», muttei yksin selitä nälän tai pakolaisuuden syitä. Politiikan ja instituutioiden merkitys on erittäin suuri.

Instituutioiden merkitys korostui myös vuosina 2015–2016, kun El Niñon voimistama kuivuus kosketti hyvin samalla tavoin esimer­kiksi Etiopiaa ja Somaliaa. »Toisin kuin Etio­piassa, konfliktin runtelemassa Somaliassa ei ole hallitusta, joka pystyisi juurikaan reagoi­maan kuivuuteen», huomauttaa Ifprin kehi­tystaloustutkija Kalle Hirvonen toimistossaan Addis Abebassa.

Etiopian hallitus kehitti vuonna 2005 turvaverkkojärjestelmän vastaamaan erityisesti jat­kuvista kuivuuskausista kärsivien ihmisten ruokaturvan parantamiseen. Nykyisin turva­verkon piirissä on noin kahdeksan miljoonaa ihmistä, ja sen avulla avustusjärjestöjen hätä­apu pääsi nopeasti perille vuoden 2015–2016 kuivuuden aikana.

»Tämä alleviivaa sitä, ettei nälkä ole pelkäs­tään meteorologisen ilmiön aiheuttama, vaan olennaista on se, miten toimintavalmis ja kes­tävä maan järjestelmä on», Hirvonen sanoo.

Ifprin ilmastonmuutososaston tutkijan Alex De Pinton mukaan ilmastonmuutos tarkoittaa itäafrikkalaisille maanviljelijöille yksinkertaistettuna sitä, että kaikki vuosisatoja kerätty suullinen tieto sadon ennustamisesta täytyy unohtaa. Joillakin alueilla maatalous­tuotanto voi yksittäisten tuotteiden kohdalla tehostua ilmastonmuutoksen seurauksena, De Pinto huomauttaa. Maissi on tästä hyvä esi­merkki.

Ifprin ennusteiden mukaan maissin tuo­tannon arvioidaan lisääntyvän esimerkiksi Luoteis-Etiopiassa ja Lounais-Keniassa pai­koin yli 25 prosenttia vuoteen 2050 mennessä. Kokonaisuutena Saharan eteläpuolisessa Afri­kassa laajalti viljellyn maissin tuotanto sen sijaan pienenee ilmastonmuutoksen takia jopa 25 prosenttia verrattuna vuoteen 2000.

Lisäksi markkinoiden vaikutus on keskei­nen tekijä siinä, miten ruokaa on saatavilla, muistuttavat De Pinto ja Hirvonen. Ruuan hinnan muodostumiseen vaikuttavat tuotan­tomäärän ohella monet muutkin asiat, kuten tieverkosto, ruuan tuonti ja ansiotulojen kas­vun vaikutus kuluttajien valintoihin.

Maanviljelijä Werta Tamena esittelee noin 50 perheen viljelysmaata kostuttavaa kastelu­järjestelmää Sirinkassa, noin 200 kilometriä pohjoiseen Etelä-Wollosta. Kastelu on kohen­tanut maanviljelijöiden tuloja. »Olen pystynyt hankkimaan olkikaton sijaan peltisen katon kotiimme», Tamena kertoo.

Vuoteen 2050 mennessä niiden ihmisten määrä, jolla on riski nähdä nälkää, kasvaa Saharan eteläpuolisessa Afrikassa 38 miljoonalla imastonmuutoksen ja väestönkasvun vuoksi. Ruuantuotannon ennustetaan kasvavan ja nälkää näkevien osuuden väestöstä pienenevän, mutta määrällisesti nälkä uhkaa yhä useampia.

Tamena ja hänen kollegansa Mulugeta Abebe ovat luottavaisia: vaikka sateet muut­tuisivat epäsäännöllisemmiksi, rinteen juu­ressa olevasta lähteestä viljelysmaille kulkeva vesi pelastaisi sadon. Kastelujärjestelmät ovat Etiopiassa kuitenkin vielä harvinaisia. Niitä on käytössä arviolta vain 3–5 prosentilla maanviljelysmaista. Harva investoi järjestelmiin itse, vaan toteuttajina ovat joko valtiot tai kehitys­yhteistyöjärjestöt.

Kastelujärjestelmä edustaa maatalousteknologiaa, jolla ilmastonmuutokseen voitai­siin Ifprin tutkijoiden mukaan vastata. »Mei­dän ei pitäisi takertua epävarmuuteen. On tosiasia, että ilmasto muuttuu hyvin nopeasti ja siihen varautuminen vaatii investointeja», De Pinto sanoo.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Mielenosoittajat vastustivat Natoa Ankarassa viime marraskuussa, jolloin Turkki veti sotilaansa pois sotaharjoituksesta Norjasta.

 

Vuonna 1974 kaksi Naton jäsenmaata otti yhteen, kun Turkki vastasi Krei­kan sotilasjuntan vallankaappauk­seen Kyproksella miehittämällä saaren pohjoisosan. Yhdysvallat ja Britannia vetosivat tulitauon puolesta, jotta taistelut Kreikan ja Turkin joukkojen kesken vältettäisiin.

44 vuotta myöhemmin tammikuussa 2018 kahden Nato-maan joukot olivat taas konflik­tin eri puolilla. Tälläkin kertaa toinen osapuoli on Turkki. Nyt taustalla on Syyrian sisällissota.

Turkki käy Syyriassa omaa kampanjaansa kurdijärjestö YPG:tä vastaan, jota se pitää Tur­kissa toimivan aseellisen PKK-kurdijärjestön jatkeena. Tukea Turkki saa Naton kannalta ikävältä taholta: Venäjältä. Venäjä on avannut Syyrian ilmatilan Turkin lentokoneille, jotka avustavat vuoden alussa alkanutta maahyök­käystä YPG:n johtamia asejoukkoja vastaan Afrinin maakunnassa.

Yhdysvallat on tukenut ja aseistanut ennen kaikkea YPG:tä sodassa terroristijärjestö Isisiä vastaan. Käytännössä Turkki ja Naton mahtimaa Yhdysvallat ovat ajautuneet Syyriassa lähestulkoon sijaissotaa muistuttavaan tilanteeseen, sillä Turkki on käytännössä kieltäytynyt sotimasta Isisiä vastaan.

Jo ennen vuodenvaihdetta Turkki ehti marssia ovet paukkuen ulos Naton yhteisestä harjoituksesta Norjan Stavangerissa. Viime vuoden marraskuussa Naton komentokeskuksessa Pohjois-Norjassa pidetty komento- ja kybersotaharjoitus poiki skandaalin, kun lehtitietojen mukaan harjoituksen taustamate­riaaleissa Nato-jäsen Turkki ja sen presidentti Recep Tayyip Erdoğan oli listattu Naton »vihollisiksi».

Norjan ulkopoliittisen instituutin tutkija Karsten Friis sanoo, että Stavangerin skan­daalin uutisoinnissa sekoittui kaksi erillistä harjoituksessa ilmennyttä tapausta, jotka Turkkia ärsyttivät. Toisen selkkauksen aiheutti Norjan hallituksen mukaan norjalainen siviilityöntekijä, joka toimi omin päin. Toinen sen sijaan oli tahallinen hämäys, eräänlainen vale­uutinen, joka ujutettiin harjoitukseen mukaan sotilasliiton yhtenäisyyden koettelemiseksi, Friis sanoo.

Turkki veti vastalauseena harjoituk­seen osallistuneet neljäkymmentä upsee­riaan kotiin kesken harjoituksen. Tuohtunut Erdoğan ilmoitti Hürriyet-lehden mukaan loukkauksen »ilmaisevan Naton vääristynyttä asennetta Turkkia kohtaan». Turkin hallituk­sen kannattajat ja oppositio tuomitsivat kuo­rossa läntiset liittolaiset ja vaativat Turkin eroamista Natosta.

»Tästä ei jostain syystä ole juurikaan uuti­soitu, mutta käsittääkseni kyseessä oli tahal­linen provokaatio. Ja tapa, jolla Turkki tilan­teeseen reagoi, osoitti haavoittuvuuden olevan olemassa etenkin Turkin kohdalla», Friis kertoo puhelimessa.

 

Turkin ja Naton suhteet ovat olleet tulehtu­neet jo pitkään, mutta viime vuoden tapah­tumat ovat kyseenalaistaneet Turkin aseman koko läntisessä sotilasliitossa.

Turkki on valunut kohti Venäjää, jolta se ilmoitti viime syksynä ostavansa S-400-ohjuspuolustusjärjestelmän.

Turkkia ja Venäjää yhdistää autoritaarinen kehitys. Erdoğan on Vladimir Putinin tavoin lujittanut valtaansa muun muassa kaventa­malla sananvapautta ja puhdistamalla julkis­hallintoa poliittisista vihollisistaan. Tämä ei välttämättä tee Erdoğanista ja Putinista sydänystäviä, mutta kehitys on sysännyt maita aiem­paa lähemmäs toisiaan ja etäämmälle lännen vaikutuspiiristä.

Pettymyksen tunne on molemminpuolinen. Nato-maissa on painiskeltu Erdoğanin yhä kovenevien itsevaltaisten otteiden kanssa, ja liittolaisuus Turkin kanssa on nolo kysymys liberaaleille länsieurooppalaisille Nato-maille ja Yhdysvalloille.

Kaiken lisäksi samanlaisia autoritaarisia otteita on nähty viime vuosina myös Euroo­passa, Puolan ja Unkarin jyrkän oikeistolaisilta johtajilta. Friisin mukaan yhteisen arvopoh­jan vaaliminen on tällä hetkellä yksi Naton tärkeimmistä haasteista: »Sotilasyhteistyöllä ei ole väliä, ellei jäsenmailla ole yhtenäistä tilannekuvaa ja keskinäistä solidaarisuutta. Jos maailmankatsomukset ja arvot ovat liian eri­laiset, on vaikea ylläpitää sellaista koheesiota, johon Nato nojaa.»

Liberaalin demokratian puolustaminen on yksi Naton ydinperiaatteista, joiden nimeen se julkisuudessa vannoo. Naton perustamis­asiakirja, vuonna 1949 allekirjoitettu Pohjois-Atlantin sopimus, velvoittaa jäsenmaita »myötävaikuttamaan rauhanomaisten ja ystä­vällisten kansainvälisten suhteiden kehittämi­seen vahvistamalla vapaita instituutioitaan».

Niin Turkin, Puolan kuin Unkarinkin voisi katsoa rikkoneen sopimusta. Natolla on kui­tenkin vain vähän mahdollisuuksia puuttua asiaan.

Nato-sopimus ei sisällä menettelyä sään­töjä rikkovan jäsenen erottamisesta tai jäse­nyyden hyllyttämisestä toisin kuin esimerkiksi EU:n perussopimus. Lissabonin sopimuksen 7. artiklan mukaan unionin perusarvoja rikkovan jäsenen äänioikeutta voidaan rajoittaa muiden maiden yhteisellä päätöksellä. Ensimmäisenä tämän sanktiomenettelyn kohteeksi joutui viime vuoden lopussa Puola. EU-komissio kat­soo Puolan oikeuslaitosuudistuksen rikkovan laillisuusperiaatetta.

Turkin suhteen Yhdysvaltojen ulkoministe­riö ja senaatti ovat pohtineet myös pakotteita. Huhtikuussa senaattorit James Lankford ja Jeanne Shaheen ehdottivat pakotteita ensi vuoden budjettiin. Maiden välisten suhtei­den romahtamiseen ovat vaikuttaneet muun muassa kiista Erdoğanin poliittisen arkkivi­hollisen Fethullah Gülenin luovuttamisesta Turkkiin ja Yhdysvaltojen tuki Syyrian kur­deille. Erdoğanin mukaan Yhdysvallat tukee terroristivaltion syntymistä Turkin rajan tun­tumaan. Turkki itse päästi Syyrian sodan alkuvuosina sunni-jihadisteja kulkemaan rajojensa yli, mikä todennäköisesti vahvisti terroristi­järjestö Isisiä.

»Natolla on kylliksi ongelmia Venäjän ja Baltiassa kiertävien sotilasosastojen kanssa. Sisäisesti sitä hiertävät olematon rooli Lähi-idässä ja Trumpin hallinto Yhdysvalloissa. Riitely jäsenmaiden kesken on vihoviimeinen asia, jota Nato kaipaa», sanoo Euroopan puolustuspolitiikkaa seuraava tutkija Judy Dempsey Carnegie Europe -tutkimuslaitoksesta.

Venäjän ulkopoliittinen tavoite on heiken­tää Natoa kampeamalla EU:ta ja Yhdysvaltoja irti toisistaan ja lisäämällä hajaannusta jäsen­maiden kesken. Siihen sopii myös kiilan lyömi­nen Turkin ja Naton väliin. Dempseyn mukaan tämä on osaksi syynä Naton haluttomuuteen vetää jäsenmaita tilille järjestön perusarvojen rikkomisesta.

Tilanne ei kuitenkaan ole Natolle miten­kään uusi, huomautti yhdysvaltalaisen Center for Strategic and International Studie­sin tutkija Lisa Sawyer Samp viime elokuussa War on the Rocks -verkkojulkaisussa. Historia osoittaa, että Natolla on taipumus korostaa yhtenäisyyttä sen sijaan, että se vahtisi demo­kratian tasoa jäsenmaidensa keskuudessa.

Portugali liittyi Natoon ensimmäisten jou­kossa vuonna 1949, vaikka vallassa oli auto­ritaarinen Estado novo -hallintojärjestelmä ja Portugalin Afrikassa käymät siirtomaaso­dat tuomittiin laajalti. 1960- ja 1970-luvuilla Naton jäsenmaista Kreikka ajautui sotilasjun­tan hallintaan ja Turkissa tapahtui kaksi soti­lasvallankaappausta. Kyproksen miehityksen yhteydessä vuonna 1974 tehtiin sotarikoksia ja murhattiin siviileitä puolin ja toisin.

Tuohon aikaan muutamat pienet jäsen­maat, etupäässä Tanska, Norja ja Alankomaat, halusivat Naton tuomitsevan diktatuurin suo­rasanaisemmin. Käytännössä Nato kuitenkin piti mieluummin kiinni yhtenäisyydestä, sillä Kreikka, Turkki ja Portugali nähtiin tärkeinä kumppaneina Neuvostoliiton torjumisessa Välimerellä, Samp kirjoittaa.

Nato-sopimus ei sisällä menettelyä sääntöjä rikkovan jäsenen erottamisesta tai jäsenyyden hyllyttämisestä.

Kylmän sodan jälkeen Nato pani entistä enemmän painoa arvoille, sillä laajentumista Itä-Euroopan entisiin kommunistimaihin perus­teltiin pitkälti läntisen demokratian lähetys­työllä. Naton vanhat jäsenmaat halusivat tukea demokratiakehitystä ja oikeusvaltion rakenta­mista Itä-Euroopassa ottamalla maita mukaan läntiseen arvoyhteisöön. Vielä Isaf-operaatio vuosituhannen alussa perustui ainakin osittain demokratian juurruttamiseen Afganistaniin.

 

Naton nykytilanne muistuttaa kylmän sodan aikaa. Vaikka arvopohjan halkeilu hermostut­taa osaa jäsenmaista, ei vaatimuksia Naton poliittisen roolin vahvistamisesta ole juuri kuultu viime vuosina. EU ja yksittäiset Naton jäsenmaat ovat arvostelleet huonotapaisia liit­tolaisiaan, mutta Nato on tällä vuosikymme­nellä rajannut tehtävänsä pääasiassa sotilaal­liseen puolustukseen.

Tältä kannalta katsottuna esimerkiksi Puola on mainio liittolainen. Se modernisoi armei­jaansa yli 30 miljardilla eurolla ja ostaa kehit­tyneitä aseita Euroopasta ja Yhdysvalloista. Se täyttää jo nyt Yhdysvaltojen Nato-maille esit­tämän vaatimuksen käyttää kaksi prosent­tia bruttokansantuotteesta puolustukseen ja suunnittelee uutistoimisto Reutersin mukaan lisäpanostuksia, muun muassa joukkojen lisää­mistä 100 000 sotilaalla.

Turkki on myös merkittävä jäsenmaa, jonka lähes 400 000 sotilaan armeija on Naton toi­seksi suurin heti Yhdysvaltojen jälkeen. Tur­killa on sijaintinsa puolesta keskeinen asema Eurooppaan suuntautuvien siirtolaisvirtojen patoamisessa, ja Turkissa sijaitseva Incirlikin lentotukikohta on ollut tärkeä jalansija muun muassa Yhdysvaltojen operaatioille Lähi-idässä.

»Kaikki, mitä Nato tekee, on poliittista. Tällä hetkellä se toimii pragmaattisesti, eikä aseta demokratiaa tai ihmisoikeuksia etusijalle», Dempsey huomauttaa.

Naton passiivisuuteen sisältyy myös omat riskinsä. Jos autoritaaristen hallitusten anne­taan olla rauhassa ja esimerkiksi Turkin itse­valtaisen hallinnon ailahtelevaa käytöstä kat­sotaan sormien läpi, Natoa voidaan syyttää kaksinaismoralismista.

»Se antaa väärän kuvan demokraattisille maille, jotka haluavat liittyä Natoon», Demp­sey sanoo.

Hän ottaa esille Nato-jäsenyydestä kiin­nostuneet Georgian ja Makedonian. Georgia on Economistin demokratiaindeksin sijalla 79 ja Transparency International -järjestön korrup­toituneimpien maiden listalla sijalla 46. Make­donian sijoitukset ovat 88 ja 107. Miksi niiden pitäisi tavoitella Naton asettamia hyvän hal­linnon vaatimuksia, jos Turkki ja muut saavat toimia vastoin jäsenyyden ehtoja ilman rangaistusta?

 

 

Naton kaksinaismoralismi pakottaa myös muut jäsenyyttä harkitsevat maat, kuten Suo­men ja Ruotsin, pohtimaan, millaisten maiden kanssa ne olisivat liittoutumassa. Naton uusin jäsenmaa Montenegro on sekin korruption ja demokraattisen hallinnon osalta samassa sar­jassa kuin Georgia ja Makedonia.

»Tilanne hermostuttaa varmasti norjalaisia ja tanskalaisia. Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon voisi vahvistaa demokratiaa puolusta­vien maiden joukkoa puolustusliitossa, mutta toisaalta ne liittyisivät järjestöön, joka korostaa yksimielisyyttä eikä mielellään pese likapyyk­kiään julkisesti», Dempsey sanoo.

Turkin tapauksessa pahin vaihtoehto on, että juopa syvenee – ja Nato menettää Turkin pysyvästi Venäjän vaikutusvallan alle. Näillä näkymin Turkin irtoaminen sotilasliitosta ei kuitenkaan näytä kovin todennäköiseltä. Tur­kin näennäisen Nato-vastaisuuden takana ovat pikemminkin sisäpoliittiset seikat ja huoli epävarmasta turvallisuustilanteesta kuin todellinen halu lähteä, toteaa tutkija Gönül Tol, yhdysvaltalaisen Middle East Instituten Turkin-tutkimuskeskuksen johtaja.

»Turkin hallinto on heiluttanut lännen vastaista korttia jo pitkään. Stavangerin selk­kauksen aikaan viime syksynä Erdoğan oli hankalassa tilanteessa kotimaassaan. Talou­della menee huonosti eikä hallituksella ole juurikaan omaa rakentavaa poliittista ohjel­maa. Kun kotona on ongelmia, Erdoğan osoit­taa syyttävällä sormella länteen», Tol sanoo.

Kylmän sodan jälkeen Turkki on jäänyt syr­jään puolustuspolitiikan ytimestä. Se oli ennen tärkeä liittolainen, joka vartioi Naton kaak­koista rajaa Neuvostoliittoa vastaan. Turkki osallistui vuonna 2003 lakkautettuun Länsi-Euroopan unioniin (WEU), mutta on jäänyt ulos Euroopan puolustusvirastosta (EDA). Nato on viime vuosina keskittynyt torjumaan Venäjän uhkaa etupäässä Baltiassa. Turkki kokee jää­neensä saarroksiin.

Erdoğan selittää tilanteen tarinalla vah­vasta Turkista, jota länsi pyrkii heikentämään. Narratiivi Turkkia vastaan juonittelevasta Natosta sopii tähän hyvin. Samoja otsikoita näkyy myös opposition lehdissä.

»Nato-vastaisuus yhdistää turkkilaisia. Se toimii joka kerta», Tol tiivistää.

 

Nato-erosta puhutaan Turkissa lähes päivit­täin, mutta Turkilla ei todellisuudessa ole varaa lähteä liitosta, Tol sanoo. Maa nojaa Natoon ennen kaikkea puolustuksessaan Venäjää vastaan. Vaikka maat tällä hetkellä näyttävät lähentyvän toisiaan, iso osa Turkin toiminnasta selittyy historiasta juontuvalla Venäjän pelolla.

Turkki ja Venäjä ovat vanhoja vihollisia. Venäjän tsaarit ja osmanien sulttaanit sotivat toistuvasti 1600-luvulta 1900-luvulle saakka, ja Turkki kokee edelleen Venäjän uhkana, jota Nato ei ole ottanut kyllin vakavasti.

Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon voisi vahvistaa demokratiaa puolustavien maiden joukkoa puolustusliitossa.

»Turkin mielestä Naton puolustusarkkiteh­tuuri ei ole riittävän vahva, kun taas Nato pitää pelkoja liioiteltuina. Uskon, että se on osaksi syynä Turkin päätökseen ostaa ohjuksia Venä­jältä. Se kuulostaa epäloogiselta, mutta taval­laan Turkki yrittää pitää vihollisensa lähellä», Tol sanoo.

Lähentyminen Venäjän kanssa tarjoaa Tur­kille Syyriassa tukea, jota se ei Natolta saisi. Venäjä hallitsee Syyrian ilmatilaa ja antaa Turkin tehdä omia pommituksiaan. Syyrian sodassa Turkki ei seiso Naton rintamassa, vaan käy omaa sotaansa Venäjän kilven alla.

»Turkki tarvitsee Naton vastavoimaksi Venäjälle, mutta tällä hetkellä yhteistyö Venäjän kanssa on sille hyödyksi.»

Vuosisatojen ajan Lähi-itää ja Kiinaa yhdisti kauppareitti, Keski-Aasiaa halkova silkkitie. Kauppa on edelleen tärkein osapuolia yhdistävä tekijä: talousmahti Kiina on noussut Lähi-idän öljyn suurimmaksi ostajaksi ja monen alueen maan tärkeimmäksi kauppakumppaniksi. Samalla Kiina pelkää islamilaisen maailman kuohunnan leviävän sen oman rauhattoman uiguuriväestön keskuuteen.

James Reardon-Anderson (toim.): The Red Star & the Crescent. China and the Middle East. Hurst & Co. 2018, 327 s.

Kiinan intressit Lähi-idässä ovat moninaiset, mutta asiaa käsittelevää kirjallisuutta on tarjolla niukalti. Yhdysvaltalaistutkija James Reardon-Andersonin toimittama artikkelikokoelma The Red Star & the Crescent tarkastelee aihetta varsin kattavasti, Kiinan ulkopolitiikan taustoista maan suhteisiin eri muslimiyhteisöjen kanssa.

Lähi-idässä Kiina on pyrkinyt pitämään taloudellisen ja poliittisen ulottuvuuden erillään ja valinnut jälkimmäisen osalta minimalistisen lähestymistavan. Maa tarjoaa kumppaneilleen symbolisia eleitä ja korulauseita todellisten sitoumusten sijaan, mutta panostaa kauppaan ja infrastruktuurin rakentamiseen. Sotilaallisesti Kiina on vapaamatkustaja, joka hyötyy Yhdysvaltojen panostuksista. Esimerkiksi Irakissa USA:n läsnäolo suojelee Kiinan öljysijoituksia maan etelä- ja pohjoisosissa.

Varovainen linja on toistaiseksi toiminut: Kiina on onnistunut esimerkiksi pitämään kiinni läheisestä liittolaisuudesta niin Israelin, Saudi-Arabian kuin Iraninkin kanssa. Eräät länsimaiden epäonnistumiset Lähi-idässä ovat koituneet Kiinan eduksi. Kun länsi esimerkiksi tuki arabikevään 2011 kansannousuja, Kiina suhtautui koko tilanteeseen kauhulla. Sittemmin valtansa säilyttäneet hallitsijat ovat arvostaneet Kiinan neutraalia lähestymistapaa, kirjoittaa tutkija John B. Alterman. Yhdysvaltojen ja Euroopan pyrkimykset kohti energiaomavaraisuutta ovat myös saaneet öljyntuottamaat epäilemään, että länsimaat kääntävät selkänsä Lähi-idälle.

Kirja jättää päällimmäiseksi kysymyksen, kuinka pitkään Kiina voi tasapainotella Lähi-idässä kasvavien intressien ja minimalistisen osallistumisen välillä. Maa kasvattaa vaikutusvaltaansa alueella hitaasti, mutta Lähi-itä on keskellä poikkeuksellista kuohuntaa.

Halutessaan Kiinalla on kyllä keinoja vaikuttaa räjähdysherkän alueen valtatasapainoon, kuten se teki Iranin ydinneuvotteluissa. Professori John Garver kertaa artikkelissaan seikkaperäisesti, kuinka Kiinan jähmeä ulkopoliittinen ajattelu taipui tilanteessa, jossa uhkana oli koko Lähi-idän kannalta tuhoisa konflikti Iranin ja Yhdysvaltojen kesken. Kiina käytti huomattavasti vaikutusvaltaansa houkutellakseen Irania sopimuksen taakse.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Pakolaisten saapumi­nen Lammille herätti pelkoa ja epäluuloa. Paikkakunnalle vuonna 2008 perustettu tur­vapaikanhakijoiden vastaanottokeskus nostatti moraalisen paniikin: keskuksen lähistöllä sijaitsevan koulun oppilaiden turvallisuuden epäiltiin vaaran­tuvan.

Sen sijaan Italian Badola­tossa muualta tulleet turvapai­kanhakijat päätettiin toivottaa tervetulleiksi. Siirtolaisille rakennettiin omia asuntoja sekä järjestettiin työpaikkoja. Kaupunki sai runsaasti julki­suutta esimerkkinä myötä­tunnosta ja inhimillisyydestä kriisin keskellä. Julkisuus toi alueelle myös enemmän turisteja.

Mari Maasilta ja Kaarina Nikunen (toim.): Pakolaisuus, tunteet ja media. Vastapaino 2018, 224 s.

Muun muassa nämä esi­merkit otetaan esiin Lapin yliopiston mediakasvatuksen yliopistonlehtorin Mari Maa­sillan ja Tampereen yliopiston median ja viestinnän tutki­muksen professorin Kaarina Nikusen toimittamassa artikkelikokoelmassa Pako­laisuus, tunteet ja media. Teos analysoi parinkymmenen viime vuoden aikana eri medioissa – uutisissa, kirjoissa, elokuvissa, tv-sarjoissa sekä myös valeuu­tisissa – käytyjä keskusteluja pakolaisuudesta. Näkökulmana on erityisesti tunnetalous.

Jo kauan ennen pakolaiskrii­siä eri medioihin oli muodos­tunut vihan ja myötätunnon tunteisiin perustuvia yhteisöjä. Kun turvapaikanhakijoiden määrä moninkertaistui vuonna 2015 Syyrian ja Irakin konflik­tien pitkittyessä, yhä useampi sai kosketuksen eri kulttuu­reista saapuviin ihmisiin.

Kulttuurin ja yhteiskun­nan tutkijat ovat 1990-luvun alusta lähtien tarkastelleet enenevästi eri ilmiöihin liitty­viä tunteita ja niiden kiertoa yhteiskunnassa. Tunteet anta­vat puhtia julkiselle keskuste­lulle, saavat ihmiset liikkeelle ja ryhmittäytymään erilaisten mielipiteiden taakse.

Eräs affektiivisen teorian johtohahmoista, Sara Ahmed, puhuu tunnetaloudesta, siitä miten ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa kiertäviä tunteita arvotetaan, minkälai­sia merkityksiä niille annetaan ja miten ne saavat aikaan toimintaa. Tästä on kyse silloin, kun esimerkiksi nälkää näke­vien lasten kuvilla kerätään rahaa hyväntekeväisyysjärjes­tölle.

Toisaalta tunteisiin vetoavat kuvat voivat yksinkertaistaa uhrin ja auttajan asetelmaa.Lisäksi ne tuottavat niin sanot­tua myötätuntouupumusta. London School of Economicsin mediatutkimuksen professori Lilie Chouliaraki on kuvannut mediaympäristössä tapahtu­nutta muutosta posthumani­tarismin käsitteellä: siirrymme suurten tunteiden kuvastoista kohti aiempaa leikillisempää ja refleksiivisempää suhtautu­mista mediaan.

Monitulkintaisempi kuvasto kuitenkin johtaa helposti tilanteeseen, jossa kampan­joiden keskiössä eivät enää ole apua tarvitsevat ihmiset ja heidän olosuhteensa, vaan länsimainen minuus. Pako­laiskeskustelu tuntuu usein kiertyvän keskusteluksi jostain aivan muusta kuin pakolaisista: omasta identiteetistä, oman kulttuurin menettämisen pelosta ja uhkakuvista, joita siirtolaisten läsnäolo herättää.

Kirjoittaja on mediatutkimuksen tohtorikoulutettava Turun yliopistossa.

Kirjoittaja

Katri Pynnöniemi

Kirjoittaja on Venäjän turvallisuuspolitiikan apulaisprofessori Helsingin yliopistossa ja Maanpuolustuskorkeakoulussa.

Moskovan kansainvälinen turvallisuuskonferenssi toimi tänä vuonna Venäjän liittolaispolitiikan näyttämönä. Konferens­sin puhujakorokkeella esiteltiin huhtikuussa muun muassa Venäjän Syyria-operaation tuloksia ja kuultiin näkemyksiä »globaalista turvallisuudesta moninapaisessa maailmassa».

Venäjän politiikan »käännettä itään» alleviivasivat Kiinan vastikään vali­tun puolustusministerin ensi vierailu Moskovaan sekä Intian, Indonesian, Singaporen, Vietnamin ja monien muiden Kauko-idän maiden puheenvuo­rot. Harvalukuisia länsimaisia vieraita ei Punaisen Ristin edustajaa lukuun ottamatta päästetty lainkaan konferenssin päänäyttämölle. Epäilystä ei kuitenkaan jäänyt siitä, kenelle Venäjän pääviestit oli suunnattu.

Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov korosti puheessaan, että ihmiskun­nan turvallisen ja vauraan tulevaisuuden nimissä olisi luovuttava »fobioista, stereotypioista, opportunistisista erimielisyyksistä, imperialistisista ja uus­kolonialistisista pyrkimyksistä ja opittava kunnioittamaan toisten etuja ja tekemään yhteistyötä».

Kansainvälisten suhteiden »demokratisoitumisen» tiellä ovat kuitenkin »Washington ja sen liittolaiset», jotka eivät puolustusministeri Sergei Šoigun mukaan ole »valmiita dialogiin». Osa heistä yrittää aktiivisesti estää »vanhan maailmanjärjestyksen» muutoksen, muotoili ulkomaantiedustelun johtaja Sergei Naryškin.

Venäjän visiossa uusi maailmanjärjestys perustuu »tasavertaisen ja jaka­mattoman» turvallisuuden varaan. Tällä juhlapuheiden vakiofraasilla viita­taan kolmen alueellisen keskittymän – euroatlanttisen alueen, Euraasian ja Kauko-idän – vahvaan rooliin maailmanpolitiikassa.

Venäjän markkinoimaa visiota »tasavertaisesta maailmasta» terveh­dittiin turvallisuuskonferenssissa kohteliain aplodein. Venäjän liitto­laispolitiikan tulevaisuuden kannalta merkillepantava oli Kiinan puo­lustusministerin puhe. Siinä ministeri ei suinkaan asettanut Kiinaa maailmanjärjestyksen muutosajuriksi. Kiina ilmoitti puolustavansa strategista tasapainoa ja ilmaisi huolensa protektionismin ja uni­lateralismin kasvusta.

Lisäksi Kiina viittasi Venäjän tapaan valtioiden itsemääräämis­oikeuden ja suvereniteetin loukkaamattomuuteen. Kiinan aktii­vista toimijuutta maailmanpolitiikassa korostaneet sanavalinnat sopivat Venäjän vision raameihin, mutta osoittivat, ettei Kiina tar­vitse vetoapua Venäjältä. Näin vieras onnistui kiteyttämään Venä­jän toiveen »tasavertaisesta» maailmanjärjestyksestä. Epäselväksi tosin jäi, oliko viesti isäntien mieliin.

Mistä löytää kaupungin sielun?

Ensin on käveltävä poispäin Maidan-aukiolta ja viereiseltä Hreštšatyk-pääkadulta. Suun­taa Poštovan ja Kontraktovan sivukujille. Podilin historialli­sella alueella kiovalaiset naut­tivat rennosta tunnelmasta, vanhasta arkkitehtuurista, mukavista kahviloista ja Dnipro-joen läheisyydestä.

Kivenheiton päässä on Kio­van Montmartreksi kutsuttu Andriivski Uzviz. Turisteista huolimatta monet taiteilijat asuttavat yhä jyrkkää mukula­kivikatua. Siellä sijaitsee myös historiamuseo One Street Museum.

Kukkulan laella pääsee ihai­lemaan barokinaikaista Pyhän Andreaksen kirkkoa. Legendan mukaan pyhimys nosti ristin­merkin kukkulalle ja ennusti suuren kristillisen kaupungin perustamisen. Jyrkän nousun jälkeen voi rentoutua maise­makujalla, jossa paikallisetkin viettävät aikaa Liisa Ihme­maassa -sadusta vaikutteita saaneiden veistosten lomassa.

Pyhän Andreaan kirkko kohoaa kukkulalla keskustan kupeessa.

Mistä puhutaan?

Odotusten mukaisesti politiikasta. Ukrainassa jär­jestetään presidentin- ja parlamenttivaalit ensi vuonna, ja paikalliset miettivät, mitä tapahtuu seuraavaksi. Vuo­desta 2014 Itä-Ukrainan yli 700 kilometrin mittainen raja Venäjän kanssa on ollut jännit­teiden näyttämönä.

Silti Kiova ei ole mikään synkkä paikka. Toukokuun 26. päivänä kaupunki isännöi Mestarien liigan loppuottelua. Finaalin jälkeisenä päivänä juh­litaan Kiovan päivää konsertein ja ilotulituksin.

Paikalliset vitsailevat, että suositut kestopuheenaiheet kaupungissa ovat huonot tiet. Liikenneruuhkat ja iänikuiset korjaustyöt ovat Kiovassa arkipäivää.

Minne mennä syömään?

Vuosien saatossa ukraina­laisista on kehkeytynyt varsi­naisia hakoja perunan valmis­tuksessa. Maasta tulevat niin perunapannukakut, derunyt, kuin perunatäytteiset pelmenit eli mykyt.

Perinteistä punajuurista valmistettua borssikeittoa kan­nattaa tilata Maidan-aukiolla paikallisten nuorten suosi­masta ravintolasta Ostannya Barykada (»Viimeinen barri­kadi»). Modernissa ravintolassa on autenttinen tunnelma ja hienoja tapahtumia. Keiton kylkeen sopii valkosipulileipä, pampuški. Jos et ole keittoihmisiä, kokeile kanaa Kiovan tapaan. Laadukkaan leivänmuruilla kuorrutetun kanakot­letin tunnistaa siitä, että sula­nut voi tulvii ulos annoksesta ensimmäisen viillon jälkeen.

Jos mielit yhdistää ruokai­lun kulttuuriin, käy Art-Zavod Platformassa. Uniikki taide­tila on avoinna huhtikuusta marraskuuhun. Entisen silkkitehtaan suojiin raken­netussa kokonaisuudessa on työhuoneita, katuruoan myyjiä, erilaisia työpajoja ja värikkäitä basaareja.

Kirjoittaja on ukrainalainen toimittaja, joka asuu Lontoossa.

Tilit valittiin German Mars­hall Fundin Washingtonissa vetämän Alliance for Securing Democracy -hankkeen (asd) kokoamalta listalta. Suosi­tuimmat aiheet käsittelivät maahanmuuttoa, muslimeita ja Syyrian sotaa.

Useimmat linkeistä johtivat muihin Twitter-tileihin, You­tube-kanaville sekä luonnolli­sesti Sputnik- ja Russia Today -uutissivustoille. Huomattava osa jaetuimmista linkeistä perustui toisten medioiden siteerauksiin ja videoihin tai mielipiteellisiin blogikirjoituk­siin. Kärkipäähän mahtui myös seuraavia sivustoja.

Cashkurs

Uutissivusto Cashkurs mai­nostaa olevansa itsenäinen ja poikkeavansa valtavirrasta tar­joamalla kulissien takaista tie­toa taloudesta ja politiikasta. Kemiallisten aseiden kieltojär­jestön OPCW:n tutkijat eivät Cashkursin mukaan löytäneet todisteita kaasuhyökkäyksestä Syyriassa. Juttu perustui venä­läislähteisiin, kuten Sputnikin tuotantoon.

Epoch Times

Useilla eri kielillä ilmestyvä kiinalaismedia, joka toimii Yhdysvalloissa. Sitä on kuvailtu hallitsevan kommunistipuolu­een kriitikoksi ja Falun Gongin äänitorveksi. Epoch Times jakoi Russia Todayn tekemää lyhyttä klippiä, jossa Pink Floyd -yhtyeen Roger Waters tuomitsi välispiikissään ohjusiskut Syyriaan ja kritisoi Valkoi­set kypärät -järjestöä. Toinen suosittu uutinen oli »Suurope­raatio Fürstenfeldbruckissa: turvapaikanhakijat osoittavat mieltään kaupungintalon edessä – poliisi loukkaantui».

Journalistenwatch

Mediakriittinen Jouwatch-blogi pureutuu tiedotusvälineiden käsittelemiin aiheisiin ja esittelee muita vaihtoehtomedioita. Sivus­tolta löytyvät linkit esimerkiksi Epoch Timesiin ja Cash­kursiin sekä amerikkalaisiin alt-right-julkaisuihin. Huhti­kuussa Venäjän-mieliset Twit­ter-tilit jakoivat Jouwatchin kirjoituksia lähes päivittäin. Yksi suosituimmista linkeistä käsitteli maahanmuuttoa: »Jos Saksassa ei ole sosiaali­avustusta, palaan huomenna Aleppoon».

Junge Freiheit

Konservatiiviseksi ja vapaaksi viikkolehdeksi itsensä määrit­televä Junge Freiheit siteerasi huhtikuussa Neue Zürcher Zeitungin juttua, jossa histo­rioitsija Michael Wolffsohn kertoi muslimien kasvavasta antisemitismistä Euroo­passa. Sivusto uutisoi myös AfD-puolueen liittopäivillä esiin nostaman kysymyksen siitä, että yhä useampi turva­paikanhakija saapuu Saksaan lentäen.

Lähde: ASD-ryhmän ylläpitämä Hamilton 68 -verkkosivusto

Moskovan propagandakoneisto ei aikaillut, kun länsimaat päätti­vät yhdessä karkottaa yli 150 venäläisdiplomaattia vastauk­sena entisen vakoojan Ser­gei Skripalin myrkyttämiseen Britanniassa. Uutistoimisto Sputnikin välityksellä Venäjä pilkkasi sitä vastaan esitettyjä todisteita »täy­siksi globaaleiksi valheiksi». Britit syyttävät maaliskuussa tapahtuneesta myrkytyksestä Venäjää.

Kremliä myötäilevät verkostot Twitterissä kyseenalaistivat heti läntisten tiedotusväli­neiden uutisoinnin. Niiden mukaan länsime­dia innostui liikaa Britannian ulkoministerin esittämistä hätiköidyistä johtopäätöksistä. »Se siitä vapaasta ja riippumattomasta mediasta, joka pitää valtiovallan tilivelvollisena», twiit­tasi Venäjän Lontoon-suurlähetystö 29. maa­liskuuta.

Sputnikin jutuissa väitettiin myös, että län­simaiden yhtenäinen linja on brittien ja ame­rikkalaisten »valtavan painostuksen» tulosta ja että »EU-maat ovat osoittaneet toimivansa paineen alla».

Sputnik hyödynsi sitä, että muutama EU:n jäsenvaltio päätti olla karkottamatta venäläisiä diplomaatteja. »Venäläisdiplomaattien karko­tus Skripal-tapauksen vuoksi paljastaa Euroo­pan jakautuneisuuden», kuului yksi Sputnikin otsikoista.

Venäjän informaatiosota perustuu yksin­kertaiseen laskutoimitukseen. Maa ei välttä­mättä pysty kilpailemaan lännen kanssa soti­laallisesti ja taloudellisesti. Venäjän hallinto kuitenkin uskoo, että maalla on strateginen etu puolellaan: venäläinen yhteiskunta ei ole lainkaan yhtä haavoittuva hajottamisyrityk­sille kuin moniarvoiset länsimaiset yhteis­kunnat.

Lännen ei ole helppo puolustautua Venäjän informaatiovaikuttamista vastaan toimimatta omien perusarvojensa, kuten lehdistön- ja mielipiteenvapauksien vastaisesti. Mikä tär­keintä, lännen on vaikea kääntää Venäjän omia aseita sitä itseään vastaan.

Syyrian siviilipuolustus -järjestö julkaisi huhtikuussa kuvia kaasuhyökkäyksen uhreista. Venäjän mukaan isku oli lavastettu.

Venäjä mustamaalaa länttä ja sen liberaaleja periaatteita heikentääkseen sellaisten näke­mysten vetovoimaa, joiden se ajattelee uhkaa­van omaa poliittista järjestelmäänsä. Taustalla on ajatus, että jos länsi alkaa epäillä omia ihan­teitaan, se tuskin levittää niitä myöskään rajo­jensa ulkopuolelle.

Siksi venäläinen propaganda iskee länsi­maisissa yhteiskunnissa kiistanalaisille poli­tiikan alueille ja hyödyntää pakolaiskriisiä, vallan kulisseja käsitteleviä salaliittoteorioita ja Syyrian sotaa.

Propaganda kohdistuu erityisesti maihin, joilla on strategista merkitystä lännen Venäjä-suhteissa. Saksa on yksi näistä maista. German Marshall Fundin Washingtonissa vetämässä hankkeessa »Alliance for Securing Democracy» (ASD) on pantu merkille Venäjän-mielisen ver­koston toiminta saksankielisessä Twitterissä.

Kremliä tukevat Twitter-verkostot jakavat sekä aitoja että liioiteltuja tai täysin tekais­tuja uutisia maahanmuuttajien tekemistä rikoksista ja Saksan väestön »islamisaatiosta». Verkosto lietsoo muukalaisvihaa jakamalla sisältöä, jossa maahanmuuttajat kuvataan rikollisina, raiskaajina ja uhkana kulttuurille. Tällaista sisältöä edustavat viestit »Siirtolais­lauma hyökkäsi satunnaisten jalankulkijoi­den kimppuun» sekä »Vain seitsemän viikkoa Saksassa oleillut libyalainen on tehnyt jo 26 rikosta».

Twitter-verkosto pyrkii herättämään Sak­sassa kaunaa Yhdysvaltojen sotilaallista läsnä­oloa kohtaan. Viesteissä on väitetty, että Rams­teinin lentotukikohta on keskeisessä osassa Yhdysvaltain laittomissa lennokki-iskuissa, joilla se surmaa vihollisiaan. Twitterissä jae­taan myös CIA:ta ja sijoittaja George Sorosia käsitteleviä salaliittoteorioita, joiden tavoit­teena on heikentää transatlanttisia suhteita.

Pakolaiskriisi on tärkeässä osassa Venäjän yrityksissä erottaa länsimaita toisistaan. Ver­kostot ylistävät Unkarin pääministerin Viktor Orbánin kovan linjan maahanmuuttopolitiik­kaa. Yhdysvalloissa samat verkostot paisutte­levat siirtolaisiin liittyvää kaaosta, rikoksia ja väkivaltaa Euroopassa. Näin ne antavat ymmärtää, ettei EU ole enää luotettava kump­pani Yhdysvalloille.

Venäjän informaatio-operaatioiden tar­koituksena on myös laskea humanitaaristen väliintulojen kannatusta länsimaissa. Siksi niissä tartutaan hanakasti Syyrian sotaan. Huhtikuussa Venäjä väitti, ettei Syyrian Dumassa edes tapahtunut kemiallista iskua: sen mukaan länsi lavasti hyökkäyksen oikeut­taakseen oman ohjusiskunsa Syyriaan.

Tämä voi olla yllättävää, sillä länsimailla ei ole Syyriassa meneillään humanitaa­rista interventiota tai operaatiota Syyrian vakauttamiseksi. Kun Venäjä kyseenalais­taa länsimaiden motiivit, se käyttää ovelasti hyväkseen länsimaissa kytevää yleistä interventiopolitiikan vastustusta.

Erityisesti tähän pyritään vertaamalla Syy­rian tilannetta Yhdysvaltain käymään Irakin sotaan. Esimerkiksi Twitter-verkoston suosi­massa Strategic Culture Foundation -verkko­julkaisussa vihjataan, että Yhdysvallat pyrkii liittolaisineen taas kerran »hallitsemaan öljy­rikasta Lähi-itää». Venäjän tarkoitus on vähi­tellen viedä kannatus ulkomaanoperaatioilta, humanitaariselta avulta ja väliintuloilta.

Venäjän pyrkimykset lännen heikentämiseksi eivät rajoitu ainoastaan EU-maihin. Venäjä tie­tää hyvin, että horjuttamalla Länsi-Balkania se voi epäsuorasti rapauttaa EU:n yhdentymistä. Venäjä onkin tasaisesti kasvattanut vaiku­tusoperaatioitaan Balkanilla.

Euroopan turvallisuus riippuu pitkälti Länsi-Balkanin rauhasta ja vakaudesta. Nyt etninen konflikti alueella on jälleen mahdol­linen, mihin on osasyynä alueen maihin koh­distuva venäläispropaganda ja disinformaatio.

Esimerkiksi Makedoniassa venäläismedia on lietsonut etnisiä jännitteitä varoittamalla makedonialaisia siitä, että Yhdysvallat ja sen eurooppalaiset liittolaiset pyrkivät pilkkomaan Makedonian ja Serbian luodakseen »Suur-Albanian».

Kreml tietää myös, että liberaalien peri­aatteiden vetovoima on sidoksissa EU:n ja Yhdysvaltojen imagoon, joten sen tavoitteena on saattaa nämä keulakuvat huonoon valoon. Tässä tarkoituksessa venäläiskanava Russia Today aloitti marraskuussa 2014 serbiankie­lisen ohjelman Sputnik Srbija. Kanavan kylvä­missä salaliittoteorioissa EU ja Yhdysvallat esitetään imperialistina suurvaltoina, jotka haluavat tuhota serbialaisen identiteetin ja autonomian. EU käy parhaillaan jäsenyysneuvotteluja Serbian ja Makedonian kanssa.

Samankaltaisia keinoja on käytetty Venäjän hallituksen tukeman uutisliitteen Russia Beyond the Headlinesin serbiankielisessä versiossa. Mos­kova yrittää paitsi jarruttaa Euroopan ja Naton integraatiota, myös yleisemmin heikentää lännen uskottavuutta Länsi-Balkanin maissa. Euroopan vaikutusvallan keskeinen lähde on ollut sen imago. Siksi Venäjän toiminta vaa­rantaa unionin mahdollisuuksia saada Bal­kanin johtajat sitoutumaan demokraattisiin uudistuksiin.

Länsimaiden johtajat ovat reagoineet hitaasti yhtenäisyyttään ja uskottavuuttaan uhkaavaan Venäjän toimintaan. EU on käynnistänyt joi­takin faktantarkistushankkeita, kuten EU vs Disinfo -verkkosivuston.

Yksi syy reagoinnin hitauteen oli myös Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin pitkään jatkunut sovitteleva suhtautuminen virkaveljeensä Moskovassa. Nyt kun Trump on vihdoin osoittanut, että hän voi asettua Vla­dimir Putinia vastaan, EU:n ja Yhdysvaltojen yhteinen vastaus Venäjän informaatiosotaan voisi onnistua.

Skripalin myrkytystapausta seurannut reaktio Atlantin molemmin puolin osoitti, että länsimailla on yhdessä asiassa etulyöntiasema Venäjään nähden: läntiset valtiot ovat solmi­neet tiiviit keskinäiset suhteet. Kun Venäjä tai Kiina, jonka vaikutusoperaatioihin on myös viime aikoina kiinnitetty huomiota, asettuu länttä vastaan, tukena ei ole tällaisia yhdys­siteitä.

Kirjoittaja on vanhempi tutkija, joka työskenteli keväällä Ulkopoliittisessa instituutissa ja aiemmin German Marshall Fundissa.

Maailma on siir­tymävaiheessa. 1900-luku – Amerikan vuo­sisata – päättyi, ja 2000-luvun keskeinen toimija on Kiina. Emme tiedä, milloin ja miten siirtymävaihe päättyy. Euroopan kohtalon ratkaisee poliittinen ja talou­dellinen yhtenäisyys. Sen on puolustettava demokratiaa, oikeusvaltiota ja vallanjakoa. Näin sanoo Saksan entinen ulkoministeri (1998–2005) Joschka Fischer kirjassaan Der Abstieg des Westens, jonka nimi ennakoi lännen alamäkeä.

Lähiaikojen kansainvälisen politiikan tärkein kysymys on, kuinka rauhanomaisesti Kiinan nousu maailmanvallaksi ja vahdinvaihto Yhdysvaltain kanssa sujuu. Kestääkö ame­rikkalaisten itsetunto putoa­misen toiselle sijalle tai edes kärkipaikan jakamisen Kiinan kanssa?

Joschka Fischer: Der Abstieg des Westens. Europa in der neuen Weltordnung des 21. Jahrhunderts. Kiepenheuer & Witsch 2018, 234 s.

Fischer toteaa, että vuonna 1970 Kiinan osuus maailman bruttokansantuotteesta oli 0,8 prosenttia ja vuonna 2015 jo 9,5 prosenttia. Hänen mieles­tään mikään muu nykyvaltio ei pyri yhtä pitkäjänteisesti ase­tettuihin päämääriin, valmiina hyväksymään myös mahdol­listen takaiskujen aiheuttamat kustannukset.

Kiinan järjestelmää leimaa­vat kuitenkin läpinäkymättömyys, korruptio, riippumatto­man oikeuslaitoksen puuttu­minen, yhden lapsen politiikan kärjistämä demografinen ongelma, rikkaiden ja köyhien vastakohtaisuus sekä talous­kasvun ja saasteiden kytkeyty­minen. Fischerin mielestä Kiina voi selviytyä haasteista, jos se pystyy ylläpitämään näkymää aineellisesta noususta miljoonille köyhille ja kasva­valle keskiluokalle.

Kilpailussa Yhdysvaltain kanssa Kiina ei voi tarjota vastaavaa pehmeää valtaa. Mandariinikiinasta ei ole maailmankieleksi. Venäjään nähden Kiinalla on etulyönti­asema. Kiina on modernisoinut maatalouden, teollisuuden, asevoimat, tieteen ja tekniikan, Venäjä vain asevoimat. Venäjä on tehnyt saman virheen kuin Neuvostoliitto ja joutuu kuluvalla vuosisadalla taloudel­liseen riippuvuuteen Kiinasta, arvioi Fischer.

Huolimatta Kiinan »digi­taalisen leninismin» menes­tyksestä Euroopan ei pidä antaa periksi, Fischer korostaa. Inhimillinen luovuus on olen­naista myös digiaikakaudella, ja se kytkeytyy yksilölliseen ja yhteiskunnalliseen vapauteen.

2000-luvulla ihmiskunnan ongelmat eivät ole yksittäis­ten valtioiden ratkaistavissa, olivatpa valtiot kuinka mah­tavia tahansa. Tämän tajua­mista vaikeuttaa nouseva ahdasmielinen nationalismi. EU:ssa kansallisvaltiot säilyvät, mutta taloudellisen integraa­tion ohella myös poliittista integraatiota on syvennettävä. Saksa ja Ranska ovat avainasemassa, toteaa Fischer.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Vaakalaudalla eivät ole ainoas­taan Kreikan talous ja kreik­kalainen demo­kratia vaan demokratian tulevaisuus koko EU:n alueella. Näin sanoo Gianis Varoufa­kisin uusimmassa kirjas­saan Adults in the Room. Krei­kan valtiovarainministerinä vasemmistolaisen Syriza-puo­lueen muodostamassa halli­tuksessa vuonna 2015 toimi­nut Varoufakis käsittelee kir­jassaan kattavasti lyhyeksi jäänyttä ministerikauttaan.

Eritoten hän kertaa Kreikan velkakriisiä koskevia neu­votteluita Euroopan komis­sion, Kansainvälisen valuutta­rahaston ja Euroopan keskus­pankin kanssa. 500-sivuinen teos on intensiivinen, monella asiatasolla etenevä mammutti. Kirjassa Varoufakis raken­taa altavastaajan näkö­kulmasta kuvaa brutaa­lista ja häpeällisestä EU:sta, jossa demokraattinen päätök­senteko häviää virkamiesten ja poliitikkojen vallanhalulle.

Gianis Varoufakis: Adults in the Room. My Battle With Europe’s Deep Establishment. Bodley Head 2017, 560 s.

Kirjan traaginen huipennus on hetki, jona edellä mai­nittu troikka on pakottanut leikkaus- ja kuripolitiikkaa vastustaneen Kreikan halli­tuksen kesällä 2015 polvilleen. Taloussanktioiden kiristämä ja nurkkaan ajettu hallitus hyväk­syi vastustamansa kolmannen säästöpaketin elokuussa 2015, vaikka yli 61 prosenttia kan­sasta vastusti heinäkuisessa kansanäänestyksessä uutta säästöpakettia.

Poliittiseen talouteen eri­koistuneena tutkijana Varoufakis tiedostaa, mitä katast­rofaalisia seurauksia talous­politiikan epäpolitisoinnilla on demokratian näkökulmasta. Monesti kertomuksen analyyt­tinen ote kuitenkin jää jalkoi­hin, kun Varoufakis kauhistelee virkamiesten ja poliitikkojen vallanhalua.

Italialainen filosofi ja sosiologi Maurizio Lazza­rato käsittelee velkasuhdetta nykytalouspolitiikassa valtakriittisesti. Lazzaraton avulla voi paremmin ymmärtää, kuinka velkasuhteesta tehtiin Kreikan tilanteessa kaikkea muuta politiikka säätelevä periaate, johon mikään poliit­tinen päätöksenteko ei voi kajota.

Demokratian kuristuk­sesta talouselämän kourissa on kirjoittanut myös yhdysval­talainen politiikan teoree­tikko Wendy Brown. Brown näyttää, kuinka demokratian ytimessä olevan demoksen, päätöksentekovaltaisen kansan, käsite homo politi­cuksena on hävinnyt kilpai­lun talouselämän homo economicukselle. Samalla keinot vaikuttaa politiik­kaan demokraattisesti haih­tuvat huomaamattomasti ilmaan.

Seuraavat parlamenttivaalit järjestetään Kreikassa ensi vuonna. Maassa ainoa jäljelle jäänyt iso puolue, joka voi vilpittömästi sanoa vastustavansa talouskuri­politiikkaa, on euroskepti­nen, äärioikeistolainen ja väkivaltaa ihannoiva Kultainen aamunkoitto. Liberaalin demo­kratian kannattajilla on aihetta olla huolissaan. Suuri kysy­mys on, mihin suuntaan EU:n vaihtoehdottoman talouspoli­tiikan aiheuttama trauma, joka kärjistyi Kreikan kriisin aikana, on sysännyt jäsenvaltioita.

Kirjoittaja on käytännöllisen filosofian tohtoriopiskelija Helsingin yliopistossa.