Skip to main content

Ihanteellinen vihollinen

Äärioikeisto on menestynyt viime vuoden aikana vaaleissa useassa Euroopan maassa. Puolueiden välillä on enemmän eroja kuin yhtäläisyyksiä, mutta ne kaikki ratsastavat islam-kritiikillä.

Teksti Taina Tervonen

Kuvat EPA-EFE/FILIP SINGER/ALL OVER PRESS

Pariisi

Historia on meidän puolellamme ja johtaa meidät voitosta voittoon.»

Donald Trumpin entinen neu­vonantaja Steve Bannon ei sääs­tellyt superlatiiveja puhuessaan äärioikeistolaisen Kansallisen rintaman puo­luekokouksen kutsuvieraana Pohjois-Rans­kassa viime maaliskuussa.

»Te olette osa maailmanlaajuista liikettä, joka on suurempi kuin Ranska, suurempi kuin Italia, suurempi kuin Puola, suurempi kuin Unkari!» Bannon hehkutti.

Kuluneen vuoden aikana Euroopan äärioi­keistolla on tuntunut olevan tuulta purjeissa. Vuosi sitten keväällä Kansallisen rintaman Marine Le Pen ylsi presidentinvaalien toi­selle kierrokselle Ranskassa. Saksan syksyi­sissä vaaleissa Vaihtoehto Saksalle (Alternativ für Deutchland, AfD) sai 90 paikkaa ja nousi ensimmäistä kertaa liittopäiville.

Maaliskuussa Italian Lega, entinen Pohjoi­sen liitto, menestyi kaikkialla maassa ja nousi Silvio Berlusconin Forza Italian kanssa vaa­livoittajaksi. Kuukautta myöhemmin päämi­nisteri Viktor Orbánin Fidesz-puolue vei vaa­livoiton Unkarissa jo kolmatta kertaa peräk­käin.

Alkuvuoden kiertueellaan Bannon vieraili Ranskan lisäksi Saksassa, Italiassa ja Sveitsissä. Haastatteluissa hän luonnehti Orbánia »san­kariksi» ja »[poliittisen] näyttämön merkittä­vimmäksi tyypiksi juuri nyt».

Suuri kysymys on, onko Euroopassa todella yhtä suurta äärioikeistolaista liikettä niin kuin Bannon maalaili.

»Euroopassa olisi erotettava radikaali oikeisto varsinaisesta äärioikeistosta», täh­dentää ruotsalaisen Södertörnin yliopiston lehtori Ann-Catrine Jungar, joka on tutkinut pohjoismaisia puolueita. »Radikaali oikeisto pyrkii valtaan demokratian keinoin, kun taas äärioikeisto ajaa avoimesti rasistista ja juuta­laisvastaista yhteiskuntaa eikä halua pelata demokratian säännöillä.»

Tuhansia islaminvastaisen Pegida-liikkeen jäseniä kokoontui lokakuussa 2017 Dresdeniin juhlimaan liikkeen kolmivuotista historiaa.

Tuhansia islaminvastaisen Pegida-liikkeen jäseniä kokoontui lokakuussa 2017 Dresdeniin juhlimaan liikkeen kolmivuotista historiaa.

Jälkimmäiseen luokkaan Jungar laskee muun muassa Unkarin Jobbikin ja Kreikan Kultaisen aamunkoiton, joilla kummallakin on myös militaarisia jaostoja.

»Radikaalin oikeiston ja äärioikeiston sisällä on valtavia eroja, etenkin talouskysymyksissä ja yhteiskunnallisissa asioissa. Esimerkiksi suhtautuminen seksuaalisiin vähemmistöi­hin vaihtelee suuresti», toteaa Jungar.

Eroja löytyy myös puolueiden historiasta. Fasistiset juuret ovat rasite valtaan pyrkiville liikkeille. Siksi niistä on sanouduttava irti – ainakin julkisesti. Siinä mielessä eurooppa­laiset liikkeet ovat kaukana valkoista ylivaltaa saarnaavasta yhdysvaltalaisesta alt right -liik­keestä, jota Bannon edustaa.

Jungar muistuttaa, miten esimerkiksi Ruot­sidemokraatit siivosivat rivejään vuoden 2010 vaalien jälkeen ja peräänkuuluttivat nolla­toleranssia rasismin suhteen. Näin puolue pyrki selkeästi eroon fasistisesta perinnöstään. Samanlaisia pyrkimyksiä on nähtävissä myös Ranskan Kansallisessa rintamassa ja Belgian Vlaams Belang -puolueessa.

»Valkoisen vallan kannattajat ovat siirtyneet puolueiden liepeillä toimiviin ääriliikkeisiin tai perustaneet omia, pienempiä puolueitaan.»

Yksi esimerkki tästä on viime joulukuussa perustettu Vaihtoehto Ruotsille (Alternativ for Sverige, AfS). Samanlaista liikehdintää on nähtävissä myös Hollannissa, jossa Forum voor Democratie on noussut Geert Wildersin Vapauspuolueen (PVV) haastajaksi ja sai viime vuoden vaaleissa kaksi paikkaa parlamentissa.

»Kaikkia radikaalin oikeiston ja äärioikeiston puolueita yhdistävät maahanmuuttajavastai­suus, monikulttuurisuuden kritiikki ja euroskeptisyys. Suurin yhteinen tekijä on tällä het­kellä käsitys islamista yhteisenä vihollisena ja uhkana länsimaiselle kulttuurille ja arvoille», Jungar sanoo.

Islam-vastaisuus yhdistää Keski-Euroopan äärioikeiston ja radikaalin oikeiston liikkeitä myös Caterina Froion tuoreimmassa tutki­muksessa, joka käsittelee äärioikeistolaista aktivismia sosiaalisessa mediassa.

Ranskalaisessa Espol-korkeakoulussa opet­tava Froio halusi selvittää, kuinka paljon äärioi­keiston liikkeillä on yhteyksiä keskenään. Tut­kimusta varten hän kävi läpi neljäkymmentä Twitter-tiliä Ranskassa, Saksassa, Italiassa ja Britanniassa. Mukana oli äärioikeistolaisten puolueiden ja liikkeiden virallisia tilejä sekä merkittävimpien vaikuttajien, kuten Marine Le Penin tai Matteo Salvinin, henkilökohtai­sia tilejä. Froio analysoi tilien kautta tuotetun sisällön vuosilta 2016 ja 2017 ja etsi joukosta yli­kansallisia teemoja, viittauksia muihin äärioi-

Biologisesta rasismista ei puhu julkisesti juuri kukaan. Sen on korvannut islam.

keiston johtohahmoihin ja uudelleen twiitatun sisällön määrää.

Median kautta muodostuu helposti käsitys jonkinlaisesta eurooppalaisesta verkostosta, joka toimisi erityisen tehokkaasti netin kautta, Froio sanoo. »Useat puolueet ovat kieltämättä investoineet paljon nettisivujensa sisältöön ja käyttäjäystävällisyyteen. Strategian tulokset ovat kuitenkin epäselviä.»

Ylikansallisia yhteyksiä oli hyvin vähän. Vain kolme prosenttia uudelleen twiitatusta sisällöstä ylitti maan rajat. Sen sijaan valtaosa tästä sisällöstä koski pääasiallisesti islamia.

»Maahanmuutto on ollut liikkeiden yhdis­tävä tekijä jo pitkään. Muuttajista on tullut klas­sinen, etninen vihollinen», Froio analysoi. Hän viittaa politiikan tutkijan Cas Mudden käsit­teeseen nativismista eurooppalaisen äärioikeiston yhdistäjänä. Mudde määrittelee nativismin »muukalaisvihaan perustuvaksi nationalis­miksi», pyrkimykseksi yhdistää kansa ja valtio poliittiseksi ja kulttuuriseksi kokonaisuudeksi.

»Yllättävämpää on, että nativismi kumpuaa nyt – ainakin tässä aineistossa – hyvin selkeästi islaminvastaisuudesta. Muslimit nähdään sekä turvallisuusriskinä että kulttuurisena uhkana Euroopalle.»

Froio näkee taustalla ranskalaisen Nouvelle droite -liikkeen perinnön. Nouvelle droite, Uusi oikeisto, on ranskalaisen filosofi Alain de Benoist’n vuonna 1968 perustama poliit­tinen koulukunta, joka uudisti äärioikeiston ideologiaa selittämällä eroja ihmisryhmien välillä ennen kaikkea kulttuurisilla seikoilla. Liike tuomitsi kovin sanoin kaikenlaisen monikulttuurisuuden ja kansanryhmien sekoittumisen.

Aikaisemmin eroja selitettiin biologisilla, ulkoisilla seikoilla, kuten erilaisella ihonvärillä. Uuden oikeiston ajattelun myötä äärioikeisto on siirtynyt biologisesta rasismista kulttuuri­seen rasismiin, Froio toteaa. Liikkeen perintö näkyy vahvasti nykyisissä äärioikeistolaisissa ja radikaalin oikeiston puolueissa Euroopassa, etenkin Ranskassa ja Italiassa. Se selittää Froion mukaan tavan, jolla useimmat niistä puhuvat nykyisin islamista.

»Puhutaan kulttuurien yhteentörmäyk­sestä. Islamin ei yksinkertaisesti katsota sopi­van yhteen niin sanottujen syntyperäisten eurooppalaisten arvojen kanssa. Mutta puh­taasta biologisesta rasismista ei puhu julkisesti juuri kukaan. Sen on korvannut islam.»

Mutta toisaalta, eikö tällä viitata käytän­nössä aivan samaan todellisuuteen kuin bio­logisella rasismilla – eli ihmisiin, jotka koetaan eri värisiksi ja muualta tuleviksi?

»Kyllä», toteaa Froio. »Mutta islam yhdistää etniseen stigmaan kulttuurisen ulottuvuu­den, joka vetoaa paljon laajempaan äänestäjäkuntaan kuin biologinen rasismi tai jopa maahanmuuttajavastaisuus.»

Resepti tuntuu toimivan suuressa osassa Eurooppaa. Radikaalin oikeiston ja äärioikeis­ton vaalimenestys ei niinkään nousisi yhdessä rakennetusta ideologiasta tai liikkeiden väli­sestä yhteistyöstä, joka on suhteellisen hep­poisella pohjalla. Islamin ja maahanmuuton vastustamisen lisäksi yhteisiä tekijöitä ei juu­rikaan ole, Froio muistuttaa.

Esimerkiksi talouskysymyksissä erot ovat valtavia, aina liberaalista markkinataloudesta protektionistiseen valtiontalouteen. Samoin suhtautuminen hyvinvointivaltioon vaihtelee suuresti. Italialainen Lega suhtautuu kriitti­sesti koko käsitteeseen, kun taas Pohjoismaissa se on erittäin tärkeä – joskin niin, että valtion tulisi huolehtia ainoastaan syntyperäisistä kansalaisista.

Vaalimenestyksessä kyse olisi ennen kaik­kea suosiollisesta ajan hengestä, jossa islam yhteisenä vihollisena houkuttelee laajaa äänestäjäkuntaa radikaalin oikeiston ja äärioi­keiston puolueiden perinteisten kannattajien ulkopuolelta. Suurten puolueiden heikkenemi­nen useissa Euroopan maissa lisää entisestään kysyntää poliittisilla markkinoilla.

Ilmiö näkyi varsin selkeästi Ranskan viimekeväisissä presidentinvaaleissa, toteaa rans­kalaiseen äärioikeistoon erikoistunut sosiologi Erwan Lecoeur Grenoblen Sciences Po -kor­keakoulusta.

»Ranskan perinteinen oikeisto ja vasem­misto ovat tällä hetkellä haamupuolueita, jotka eivät edusta mitään yhteiskunnallisia voimia. Poliittisella näyttämöllä pääroolia vetää prag­maattista keskilinjaa ajava presidentti Emma­nuel Macron, jonka ympärillä on kaksi ääri­päätä: Marine Le Penin Kansallinen rintama ja vasemmistoradikaali JeanLuc Mélenchonin liike France Insoumise, Kapinallinen Ranska.»

Lecoeur muistuttaa, että Macron tuli toi­sella kierroksella valituksi äärioikeistoa vas­taan, eikä niinkään oman ohjelmansa vuoksi.

»Tietyllä tavalla Macron siis tarvitsee Marine Le Peniä. Tässä kaavassa sekä Le Penillä että Mélenchonilla on korttinsa pelattavanaan, jos Macron epäonnistuu.»

Mediassa Kansallisen rintaman tappio pre­sidentinvaalien toisella kierroksella on tulkittu liikettä heikentäneeksi tekijäksi. Lecoeur ei usko tähän hypoteesiin.

»On totta, että sisäiset riidat ovat repi­neet puoluetta. Äärikonservatiivista linjaa ajava Marion MaréchalLe Pen on vetäy­tynyt sivuun samalla kun Marine Le Penin adjutanttina tunnettu ja liberaalimpaa otetta ajava Florian Philippot on perustanut oman puolueensa.»

Samantyyppistä liikehdintää on myös Sak­san AfD:n ympärillä. Maltillista linjaa ajava Frauke Petry vetäytyi pois puolueen johdosta syksyn liittovaalien jälkeen.

»Tällainen liikehdintä on kuitenkin täysin luonnollista, kun muistetaan, miten erilai­sista aineksista Kansallinen rintama ja muut äärioikeistopuolueet koostuvat. Ranskan Kan­sallisessa rintamassa on mukana sekä uuspa­kanoita että perinteisen katolilaisuuden kan­nattajia, ranskalaisen Algerian kannattajia ja valkoisen tasavallan puolestapuhujia.»

Lecoeur ei usko sisäisten skismojen hei­kentävän puolueen vetovoimaa äänestäjien parissa.

»Ei pidä unohtaa, että 30 prosenttia ranska­laisista on nyt äänestänyt ainakin kerran Kan­sallista rintamaa. Se on valtava luku.»

Ranskalainen yhteiskunta on pikkuhiljaa omaksunut useita äärioikeiston ajamia teesejä, joista on tullut yleisesti hyväksyttyjä mielipi­teitä, Lecoeur huomauttaa. Yksi teeseistä on poliittisen islamin uhka.

»Se on ranskalaisten äänestäjien mieli­kuvissa nykyisin paljon vahvempi uhka kuin esimerkiksi maahanmuutto. Vuoden 2015 ter­rori-iskut ovat vahvistaneet uhkakuvaa enti­sestään. Se on johtanut hyvin epäilevään suh­tautumiseen esimerkiksi pohjoisafrikkalaista syntyperää olevaan kansanosaan.»

Toisin kuin esimerkiksi Unkarissa, jossa muslimien osuus väestöstä on olematon, Rans­kassa he ovat näkyvä osa yhteiskuntaa. Unka­rilainen politiikantutkija Péter Kreko puhuu Itä-Euroopan niin sanotusta »platonisesta muukalaisvihasta», joka kohdistuu kuvitel­tuun, kaukana olevaan uhkaan – eikä olemassa olevaan väestönosaan niin kuin Ranskassa.

Kun soppaan lisätään poliittisen islamin vaatimukset muualla maailmassa ja valkoisen väestönosan tunne siitä, että uudet tulijat ovat viemässä heidän etuoikeuksiaan, vastakkain­asetteluja on helppo ruokkia.

»Makrotaloudellinen kilpailutilanne mai­den välillä on siirtynyt yksilöiden tasolle. Se luo pelkoa oman paikan menettämisestä ja syrjäytymisestä.»

Lecoeur näkee äärioikeiston menestyksen taustalla äänestäjien osin tiedostamatonta halua »palauttaa menetetty etninen kunnia».

»Näitä asioita voisi hyvin tarkastella myös psykoanalyyttisestä näkökulmasta», hän toteaa. »Eurooppa on menettämässä etuoikeuksiaan ja vaikutusvaltaansa maailmassa, ja eurooppalaisten on vaikea hyväksyä sitä.»

Vastakkainasettelut voivat Lecoeurin mukaan johtaa pahimmassa tapauksessa »kylmään sisällissotaan» maahanmuutta­ja-asukkaista koostuvien lähiöiden ja muiden kansanosien välillä, jos yhteisöt puolin ja toi­sin ryhtyvät asuttamaan erillisiä kortteleita ja siirtyvät kyräilemään toisiaan.

»Se olisi tietysti Marine Le Penin voitto.»

Vallankahvaan pääsy ei ehkä olekaan edelly­tys äärioikeiston menestykselle, sillä hallitusyh­teistyön vaatimat kompromissit johtavat kovin usein pettymyksiin. Näin kävi muun muassa Perussuomalaisille. Seuraavaksi kompromisseja joutuu ehkä tekemään Italian Lega, joka kasvatti vaalitulostaan viidessä vuodessa 13 prosenttiyk­siköllä, neljästä prosentista 17 prosenttiin.

Äärioikeisto voi menestyä muutenkin kuin istumalla hallituksessa. Sille voi riittää, että muukalaisviha ja islam-kritiikki lyövät läpi yhteiskunnassa – ja sitä kautta myös muiden puolueiden politiikassa.

Kirjoittaja on Pariisissa asuva vapaa toimittaja.