Japanin pääministeri Shinzo Abe on voittanut kolmet vaalit.

Demokratian muutosta Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa voi ymmärtää kääntämällä katseen Japaniin, missä talouskasvun jälkeistä demokratiaa on kestänyt jo neljännesvuosisadan. Japanissa demokraattinen järjestelmä toimii, mutta vaaleja leimaa protestiäänestäminen, mediaimagot heilauttelevat vaalituloksia ja perinteinen puoluejärjestelmä on murtunut.

Vuoden 1991 pörssiromahdus hyydytti Japanin talouskasvun pariksi vuosikymmeneksi. Romahdusta seurasi poliittinen tsunami. Valtapuolue Liberaalidemokraatit (LDP) koki vuonna 1993 ensimmäisen vaalitappionsa sitten puolueen perustamisen vuonna 1955.

LDP:n oli pitänyt vallassa japanilaisten elintason nopea nousu, joka tulkittiin hallituspuolueen saavutukseksi. Talouskasvu salli konservatiivisen LDP:n omaksua myös vasemmiston ajamia ympäristönsuojelu- ja sosiaaliturvatavoitteita.

Valtapuolueen politiikka sisälsi kuitenkin vuoden 1991 talousromahduksen siemenet. Äänestäjiä voideltiin julkisin hankinnoin. Rakennusprojektit työllistivät etenkin syrjäseuduilla ja jakoivat talouskasvun hedelmiä kasvukeskusten ulkopuolelle. Puolueen vaalityötä rahoittivat yritykset, jotka saivat julkisia tilauksia tai joita tuontisäädöksin suojeltiin kansainväliseltä kilpailulta.

Valtapuolueen ja yritysten etujen yhdistyminen kasvatti Japanin talouskuplaa, jonka puhjettua talous ajautui lamaan ja deflaatiokierteeseen. Poliittisesti järjestelmä tuli kalliiksi, koska korruptioskandaalit ruokkivat tyytymättömyyttä sekä valtapuolueeseen että politiikkaan yleensäkin.

LDP:n hävittyä vuoden 1993 vaalit riitaisa koalitiohallitus otti ohjat ja muutti Japanin vaalijärjestelmää, joka suosi LDP:n valta-asemaa. Jo seuraavana vuonna LDP palasi hallitukseen.

Samoihin aikoihin Neuvostoliiton hajoaminen johti Japanin vasemmisto-opposition romahdukseen. Seurasi nationalistisen oikeistopolitiikan uusi nousu, jonka myötä tuli normaaliksi ajaa perustuslain pasifismiperiaatteen kumoamista ja japanilaisjoukkojen lähettämistä jälleenrakennustehtäviin Yhdysvaltojen sotapolitiikan tueksi.

Nyt, 28 vuotta kasvutalouden lopahtamisen jälkeen, Japanin demokraattisiin instituutioihin ei kohdistu uhkaa. Vaalit ovat rehelliset. Parlamentarismi toimii entiseen malliin, eikä mediaan tai oikeuslaitokseen kohdistu poliittisia paineita. Politiikka on silti muuttunut arvaamattomaksi, koska puolueilla ei talouskasvun hiipumisesta johtuen ole tarjota visioita paremmasta tulevaisuudesta.

Pettyneistä äänestäjistä on tullut kärsimättömiä. Talouskasvun jälkeinen epävarmuus omasta toimeentulosta heijastuu demokratiaan. Japanilaiset ovat entistä koulutetumpia, mutta enää harva pääsee elinikäiseen työpaikkaan. Pew-tutkimuskeskuksen viimevuotisessa kyselyssä vain 15 prosenttia japanilaisista uskoi, että nuoriso saavuttaa vanhempiaan paremman elintason.

Yhä useampi äänestäjä tuntee, ettei politiikka vastaa heidän tarpeisiinsa. Vaikka äänestäjät eivät luota poliitikoihin, he eivät varsinkaan kaupungeissa jää nukkumaan. Protestiäänestäminen muuttaa politiikkaa epävakaaksi.

Japanissa koulutetut ja poliittisesti valveutuneet kaupunkilaiset ovat vähiten puolueuskollisia. Suurkaupungeissa on enemmän valinnanvaraa, koska pienet ja uudetkin puolueet asettavat niissä ehdokkaita vaaleihin. Toisaalta kaupunkilaiskuluttajat ja asunnonostajat tuntevat kukkarossaan LDP:n maataloutta ja rakennusteollisuutta tukevan politiikan hinnan. He kärsivät menneiden vuosikymmenten talouskasvun haittapuolista, kuten kaupunkien ahtaudesta, ruuhkaisuudesta ja saastuneisuudesta. Opposition vaalivoitot selittyvätkin kuluttajien ja veronmaksajien kapinoina.

Kaupunkilaisissa on sekä aktiivisia mutta kyynisiä äänestäjiä että politiikasta kiinnostumattomia äänestäjiä, jotka politisoituvat väliaikaisesti poliittisen skandaalin tai veronkorotuksen tapaisen kysymyksen herättäessä halun protestoida vaaliuurnilla. Syrjäseuduilla, missä perinteisesti äänestetään LDP:tä, kannattajat jättävät nykyisin äänestämättä, jos heillä on syytä tyytymättömyyteen.

Tällainen äänestyskäyttäytyminen ei johda poliittisesti rakentavaan muutokseen. Koska puolueita äänestetään protestiksi, niiden ohjelmat saattavat olla äänestäjien omien toiveiden vastaisia. Äänestäjien valitsemat uudistajat ajavat leikkauksia, vaikka äänestäjien päätoiveet liittyvät sosiaaliturvan ja työllisyyden parantamiseen. Tuloksena on uusia syitä pettyä politiikkaan.

Hallituksen luottamus kipuaa harvoin edes 50 prosenttiin, vaikka japanilaiset odottavat hallitukselta paljon: demokratian toivotaan tuottavan hyvää hallintoa ja aktiivista yhteiskunnallista ohjausta.

Puoluekenttä on jatkuvassa muutoksessa, koska puolueiden on vaikea vastata kyynisen ja kärsimättömän äänestäjäkunnan mielialoihin. Politiikan ja eliittien vastainen mieliala vaatii jatkuvaa uusien oppositioryhmien sisäänmarssia.

Vuosina 1993–1994 luodun vaalijärjestelmän tavoite oli luoda Japaniin kaksipuoluejärjestelmä, mutta äänestäjien oikullisuuden ja eliittipoliitikkojen välisten järjestelyjen seurauksena se on useimmin tuottanut fragmentoituneen opposition. 1990-luku oli opposition uudelleenryhmittymisen aikaa, jolloin uusia LDP:n haastajaksi veikattuja puolueita syntyi yhtenään. Sen jälkeenkin käydyissä vaaleissa joku uusi ryhmittymä on saanut median ja tyytymättömien äänestäjien huomion.

Näistä ryhmistä Demokraattinen puolue onnistui yhdistämään opposition ja pääsemään vuosiksi 2009–2012 hallitusvaltaan. Puolue pyrki rakentamaan LDP:lle ohjelmallisen vaihtoehdon, joka antaisi äänen kansalaisaktivisteille ja ammattiyhdistyksille. Yritys vesittyi, kun puolueeseen liittyi muukin oppositio, mukaan lukien LDP:n jättäneet konservatiivipoliitikot. Demokraattisen puolueen ideologisen linjan ero valtapuolue LDP:hen hämärtyi, ja äänestäjien toive poliittisesta muutoksesta jäi täyttymättä.

Opposition on vaikea muuttaa poliittinen tyytymättömyys rakentavaksi hallitusohjelmaksi. Demokraattinen puolue ratsasti vaalivoittoon byrokratian vastaisella ohjelmallaan mutta sai huomata uudistusten toteuttamisen mahdottomaksi ilman byrokratian tukea.

Demokraattisen puolueen epäonneksi sen hallituskaudelle osui lisäksi Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus, jonka jälkeinen sekasorto rapautti äänestäjien luottamuksen puolueeseen ja hallintojärjestelmään yleisemminkin.

Pettyneet liikkuvat äänestäjät palasivat vuoden 2012 vaaleissa äänestämään LDP:tä, joka on näyttänyt osaavansa hoitaa yhteisiä asioita. Demokraattinen puolue kutistui keskikokoiseksi puolueeksi ja hajosi sittemmin.

Puolueiden henkilöityminen lisää osaltaan äänestystuloksen alttiutta heilahduksille. Perinteisesti äänestäjät olivat puolueen sijaan sitoutuneita paikallisiin poliitikkoihin, jotka näkyivät paikallisessa sosiaalisessa elämässä ja ohjasivat julkisia hankkeita omaan vaalipiiriin. Ilmiö näkyy yhä maaseudulla.

Nykyisin puolueet vetoavat johtajansa imagolla liikkuviin äänestäjiin, jotka tekevät äänestyspäätöksensä tiedotusvälineiden avulla. Suosittu puoluejohtaja saa ääniä muidenkin puolueiden kannattajilta. Kampanjoinnista on tullut puoluekeskeisempää, ja kansalliset vaaliteemat ovat vahvistuneet paikallisten kustannuksella.

Puoluejohtajan imagon merkitys on kasvanut myös siksi, että äänestäjät toivovat vahvaa johtajuutta talousvaikeuksissa. Harva pääministeri on kyennyt vastaamaan tähän toiveeseen. Parhaassa tapauksessa mediakeskeisyys on tuottanut populistipoliitikkoja. Paljon useammin valovoimaisen poliitikon ympärille on noussut mediailmiö, joka ei ole kestänyt vaaleihin asti. Pahimmillaan uuden pääministerin alkusuosio lopahtaa muutamassa kuukaudessa ja hallituspuolue vaihtaa pääministeriä kesken vaalikauden. Vuoden 1993 vaalien jälkeen Japanilla on ollut 13 eri pääministeriä. Puolueiden henkilökeskeinen vaalikampanjointi ei siis vakauta järjestelmää.

LDP:n riveistäkin on löytynyt populistipoliitikkoja, jotka vetoavat muutosta toivoviin äänestäjiin. Valokuvauksellinen Junichiro Koizumi (pääministerinä 2001–2006) esiintyi vahvana johtajana oman puolueensa eliittiä, byrokratiaa ja totunnaisia toimintatapoja vastaan. Korkeimmillaan hänen kansansuosionsa ylsi 86 prosenttiin.

Koizumi hyödynsi suosiotaan uudistusten ajamiseen puolueensa sisäisestä vastustuksesta piittaamatta. Hän jopa asetti vaaleissa vastaehdokkaita omaa yksityistämisohjelmaansa vastustaville puoluetovereilleen. Koizumin pääministerikauden jälkeen LDP:n puoluekoneisto oli hajaannuksessa. Se ei löytänyt riveistään uutta äänestäjiä tyydyttävää pääministeriä ennen kuin valta lipesi Demokraattiselle puolueelle vuonna 2009.

LDP:n kyky kasvattaa uutta johtajapotentiaalia heikkeni, kun yhden ehdokkaan vaalipiirit haurastuttivat sen sisäisiä ryhmittymiä. Ryhmäjohtajat, joiden joukosta pääministerit ennen valikoituivat, saattoivat vaikuttaa värittömiltä, mutta heillä oli poliittista pelisilmää, asiaosaamista ja hyvät yhteiskunnalliset suhteet.

Nyt puoluejohtajaksi tullaan entistä nuorempana ja kokemattomampana. Kansallisesti tunnetut LDP-poliitikot nousevat kuuluisista poliitikkosuvuista.

Useimmille uusille LDP:n johtajille lisääntynyt julkisuus on ollut katastrofi. Ministereitä on joutunut eroamaan, kun media on kiinnittänyt huomiota poliitikkojen epäonnistumisiin, typeriin lausuntoihin ja käytösvirheisiin. Koska päätösvalta ministerinpaikoista on siirtynyt puolueryhmittymien välisistä neuvotteluista pääministerille itselleen, ministerien munaukset kyseenalaistavat myös pääministerin arviointikyvyn.

Japanin nykyinen pääministeri, LDP:n Shinzo Abe, on voittanut kolmet vaalit, koska oppositio on Demokraattisen puolueen vuonna 2012 kärsimän tappion jälkeen edelleen hajaannuksessa eikä median suosimien haastajakandidaattien ympärille ole ehtinyt muodostua kansallista poliittista liikettä. Lisäksi pääministerin elvytyspolitiikalla ja naisten työssäkäyntiä tukevalla ohjelmalla on aitoa kannatusta.

Aben vaalivoitot eivät silti ennakoi LDP:lle vakaata valtakautta. Shinzo Abe epäonnistui ensimmäisellä pääministerikaudellaan 2006–2007, mutta LDP:n johtajavajeesta johtuen hänet kaivettiin uudelleen esiin. Aben saavuttamat huomattavat vaalivoitot osoittavat tyytymättömien äänestäjien vaihtavan kantaansa nopeasti.

Talouskasvun hyydyttyä japanilaisäänestäjät eivät tunne puolueiden vastaavan heidän tärkeimpään huoleensa, joka on oman perheen taloudellinen turvallisuus. He toivovat kyvykästä johtajaa, mutta äänestävät lähinnä protestiksi tämän toiveen pettämisestä. He politisoituvat varsinkin veronkorotuksia tai etujen leikkauksia vastaan.

Talouskasvun jälkeen äänestysinto on laskenut ja vaalitulokset heilahdelleet, mutta toistaiseksi kapinat ovat tapahtuneet järjestelmän sisällä. Koska japanilaiset äänestäjät ovat konservatiivisia, heidän tyytymättömyytensä ei ilmene radikaaleina vaatimuksina tai tuntemattomien vaihtoehtojen kokeiluna. Siten poliittinen järjestelmä on pysynyt vakaana, vaikka puolueiden ja poliitikkojen asema on ollut tuulinen.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Itä-Aasian tutkimuksen dosentti.

 

Ylen tositapahtumiin perustuvassa Invisible Heroes -draamasarjassa suomalaisdiplomaatit auttavat vuoden 1973 Chilessä sotilasjuntan vainoamia vasemmistolaisia turvapaikanhakijoita. Asiainhoitaja Tapani Brotheruksen ja kollegoiden toiminnan ansiosta yli 2 000 vainottua pääsi pakenemaan Suomeen, DDR:ään tai muutoin turvaan.

Saavatko Suomen edustustot auttaa pakolaisia, ulkoministeriön konsulipäällikkö Pasi Tuominen?

»Vainottujen auttamisessa tärkein ohje edustustoille on, että oman henkilökunnan turvallisuutta ei saa vaarantaa.» Tuominen ei kerro, saavatko Suomen edustustot majoittaa tai piilottaa vainottuja: »En osaa sanoa, voiko se olla mahdollista.»

Hän toteaa, että kansalaisiaan vainoavat vallankäyttäjät voivat vainota myös ulkomaan kansalaisia, eikä diplomaattipassista ole välttämättä hyötyä. »Korostan, että henkilökunnan turvallisuus ja henki voivat olla hyvinkin vaakalaudalla.»

Voiko tehdä sellaisen johtopäätöksen, että vainottuja ei käytännössä saa majoittaa edustustoissa työntekijöiden turvallisuuden takaamiseksi? »Tämä on tietysti kysymys, jossa pitää pohtia monia ulottuvuuksia. Sellaista ohjetta on vaikea antaa, että henkilökunnan pitäisi ryhtyä suojelemaan tai majoittamaan vainottuja.»

Tuominen ei ota kantaa siihen, saisiko henkilökunnan jäsen näin toimiessaan rangaistuksen. »En osaa sanoa siihen mitään. Tietysti Suomi on oikeusvaltio, ja kaikki tehdään oikeusvaltion periaatteiden mukaisesti sekä Suomessa että edustustoissa.»

Huhtikuussa 2015 Libyan rannikolta lähtenyt merikelvoton laiva haaksirikkoutui matkalla Italiaan. Sen kyydissä oli lähes 800 ihmistä, joista vain 28 selvisi hengissä. Uhrien tunnistustyö on edelleen kesken.

Toimittaja Taina Tervonen on kolmen vuoden aikana haastatellut kymmeniä ihmisiä, jotka ovat todistaneet Välimerellä jatkuvan salakuljetuksen traagisia seurauksia. Esimerkiksi sisilialainen palomies kertoo kirjassa nähneensä libyalaisaluksen ruumassa
»helvetin». Vapaaehtoiset palomiehet kantoivat sieltä ulos 458 ruumista.

Libyasta käsin toimivia salakuljettajia on vaikea saada vastuuseen. Vaikka tehostettu rajavalvonta on vähentänyt ylityksiä, kuolleiden ja kadonneiden määrä suhteessa elossa Eurooppaan saapuneisiin on noussut viime kesän jälkeen 2,5 prosentista kuuteen prosenttiin, Tervonen kirjoittaa.

Valokuvaaja Anna Autio on kuvannut teokseen »sitä mikä jää jäljelle, kun ihmiset ovat poissa» – kuolleiden taskuista löytynyttä omaisuutta, haaksirikkoutuneita laivoja, merta ja pelastusliivejä rannalla.

Taina Tervonen & Anna Autio: Hukkuneet. S&S 2019, 200 s.

Venäjästä kirjoittamisella on hintansa, toteaa toimittaja Patrik Oksanen teoksessaan Skarpa skärvor. Oksanen käsittelee informaatiosotaa, jossa Ruotsi on osallisena. Ruotsin­suomalainen Oksanen esittelee ruotsalaiselle yleisölle toimittaja Jessikka Aron kohtelun, Imatran murhiin vuonna 2016 liittyneet salaliittoteoriat ja Suomessa puhuttaneet venäläisten maakaupat.

Oksanen valottaa, kuinka suomalainen Johan Bäckman käy omaa informaatiosotaansa Ruotsissa yhteistyössä Kremliä myötäilevien Nato-vastaisten toimijoiden, kuten Ruotsin rauhanneuvoston kanssa. Maan äärioikeisto on kytköksissä näihin toimijoihin.

Infosotaa käydään valeuutisia ja epäilyksiä levittämällä. Tuorein tapaus on kevättalvelta 2019. Se päätyi Aftonbladetiin, kun lehden kulttuurisivujen esimies väitti Ruotsin ulkopoliittisen instituutin Venäjä-ohjelman johtajaa Martin Kraghia Britannian tiedustelupalvelun agentiksi.

Kirjoittaja toimii projektipäällikkönä Ulkopoliittisessa instituutissa.

Patrik Oksanen: Skarpa skärvor – om hur informationskrig hotar att slå sönder det öppna samhället. Bertil Ohlin 2018, 177 s.

 

Muistatteko vielä Kiina-ilmiön? Noin viisitoista vuotta sitten se oli kovassa huudossa. Tuolloin »Kiina» merkitsi tuotannon siirtämistä halpamaahan. Arvoketjun kuorrutus jäi Pohjolaan, vaikka duunarilta lähti työ alta.

Tempus fugit, aika rientää: Kiinan merkitys on muuttunut. Vuonna 2005 Lenovo osti IBM:n tietokoneet ja viisi vuotta myöhemmin Geely Volvon autot. Teknologista osaamista on siirtynyt vaiheittain Kiinaan. Samalla maa on kivunnut arvoketjussa ylöspäin.

Nyt kiinalaisissa yrityksissä ihmetellään, miksi ne joutuvat maksamaan merkittäviä lisenssimaksuja Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin – samalla, kun länsivallat syyttävät niitä teknologian varastamisesta.

Kiinan valtio pyristelee keskituloisuuden loukkua vastaan rakentamalla uudenlaista maailmantaloutta, johon Washingtonin tai Brysselin kovistelu ei vaikuta. Tärkein rakennuspalikka Pekingille on ollut Uusi silkkitie -hanke, joka on edennyt vauhdilla jo muutamassa vuodessa.

Bruno Maçãesin ja Peter Frankopanin tuoreet kirjat perkaavat Kiinan kansainvälisyyttä erityisen ytimekkäästi ja ansiokkaasti.

Maçães on Portugalin entinen eurooppaministeri, joka asuu Pekingissä. Hänen teoksensa pureutuu siihen, miten silkkitie on kiinalaisen maailmanjärjestyksen perusta. Sen tavoitteet voivat olla lähtökohtaisesti taloudellisia mutta toteutuessaan mullistavat maailmanpolitiikan. Kiinalainen maailmanjärjestys perustuu yhteistyöhön ja sen luomaan riippuvuuteen – tai Xin sanoin luo »ihmiskunnan yhteisen tulevaisuuden».

Oxfordin yliopiston professori Peter Frankopan näkee Kiinan silkkitien ehkä merkittävimpänä mutta silti vain yhtenä Euraasiaa yhdistävänä uutena akselina muiden joukossa. Esimerkiksi Turkilla on kotikutoista vetovoimaa Keski-Aasiassa, missä myös Venäjällä on edelleen painoarvoa. Myös Maçães käy läpi, kuinka Japani on ryhtynyt rahoittamaan satamia maansa ulkopuolella, jottei sitä jätettäisi rahtiliikenteen ulko­puolelle.

Aihe ei voisi olla ajankohtaisempi. Yhdysvaltain pyrkimys sulkea televiestinnän jättiläinen Huawei maailmanmarkkinoilta kertoo siitä, että kiinalainen infrastruktuuri herättää intohimoja. Silkkitie on jo saapunut Eurooppaan: G7-maa Italia on ilmoittanut olevansa mukana. Jopa sangen puolueeton Sveitsi on nyt silkkitiekumppani, ja kiinalais­rahoitusta tarjotaan myös Helsingin ja Tallinnan väliseen tunneliin.

Frankopan korostaa Keski-Aasian sisäistä yhteistyötä mutta käsittelee näkyvästi Kiinan ja etenkin Yhdysvaltain välistä kilpailua. Hänen johtopäätöksensä on, että länsi, erityisesti Yhdysvallat, esiintyy lähinnä vastarannan kiiskenä, kun muut rakentavat silkkiteitä. Silloin ei voita.

 

Vaikka Maçãesin ja Frankopanin kirjojen ansio on niiden terävä ja riittävän kapea käsittelykulma, on paikallaan mainita, miten sitä voisi laajentaa. Esimerkiksi Yalen yliopiston historioitsija Adam Tooze toppuuttelee esseessään London Review of Books -lehdessä heitä, jotka ennustavat Yhdysvaltain vuosisadan loppua.

Silti on kysyttävä, miksi amerikkalaiset ovat vasta nyt kunnolla heräämässä uuteen vuosisataan. Joitakin vuosia sitten On China -kirjassaan Yhdysvaltain entinen ulkoministeri Henry Kissinger piirsi kuvan Kiinan ja Yhdysvaltain lähentymisestä. Kissingerin ja Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonin neronlei-
mauksena oli avata Kiina lännelle, jotta Neuvostoliiton vastainen rintama kasvaisi. Kylmän sodan jälkeen Kiina otettiin jäseneksi Maailman kauppajärjestö WTO:hon. Loppu on yhtä Kiina-ilmiötä: muistaako kukaan, miten kaupan piti muovata Kiinastakin kansanvalta?

Washingtonissa pohditaan entistä avoimemmin, oliko Kiinan avaaminen puolen vuosisadan mittainen mammuttimainen virhe. Maçães ja Frankopan eivät vie päättelyään aivan näin pitkälle, vaikka heidän kirjojensa pohjalta niin voi tehdä. Yhdysvalloilla on nyt haastaja, jollainen Neuvostoliitto ei koskaan ollut. Frankopan alleviivaa Kissingerin ehdotusta siitä, että tällä kertaa Venäjä liitettäisiin osaksi Kiinaa tasapainottavaa rintamaa. Ajatus on lennokas, koska euraasialainen Venäjä tuntee ainakin taloudellista vetovoimaa Pekingin suuntaan.

Kiinaa hallitsee kommunistinen puolue. Sitä johtaa entistä autoritaarisempi johtaja. Puolue toteuttaa kolmattatoista viisivuotissuunnitelmaansa ja herättelee henkiin puhemies Maon muistoa. Samalla virallinen Kiina tarkkailee ja kontrolloi kansalaisiaan ja vainoaa vähemmistöjään entistä avoimemmin.

Kenties Yhdysvallat vain julistautui liian aikaisin kylmän sodan voittajaksi, koska se erehtyi vastustajasta.

Kirjoittaja on tutkimusjohtaja Nordic West Officessa.

Peter Frankopan: The New Silk Roads. The Present and Future of the World. Bloomsbury 2018, 336 s.
Bruno Maçães: Belt and Road. A Chinese World Order. Hurst Publishers 2018, 224 s.

 

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho halusi tuoda eduskuntavaaleissa ilmastokeskusteluun »realismia ja suhteellisuudentajua». Viesti oli, että Suomi on tehnyt muita enemmän ilmastonmuutoksen torjumiseksi eikä lisäpanostuksilla olisi juuri merkitystäkään.

»Vaikka suomalaiset lakkaisivat hengittämästä, sillä ei ole vaikutusta ilmastonmuutokseen», hän sanoi.

Ylen puheenjohtajatentin kommentteja voi pitää onnistuneena populistisena retoriikkana. Niiden taustalla on kuitenkin maapallon tulevaisuuden kannalta olennainen kysymys: kenen vastuulla on pysäyttää ilmaston lämpeneminen ennen kuin se etenee ihmiskunnan kannalta tuhoisaksi?

Ilmasto on nyt lämmennyt esiteollisesta ajasta yhden asteen. Kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n mukaan turvallinen raja on alle kaksi astetta, mieluiten puolitoista. Nykyisen tuotannon ja väestönkasvun mukaisilla käyrillä maapallo on lämpenemässä vuoteen 2100 mennessä neljä astetta, eikä sitä korkeampiakaan lukemia voida sulkea pois.

Seuraus on, että nyt päiväkoti-ikäiset suomalaiset lapset eläisivät vanhuksina hyvin toisenlaisessa maailmassa kuin jonka tunnemme. Hirmumyrskyt, kuivuuden aiheuttamat satovahingot ja kesäinen kuumuus piinaisivat myös Suomea. Monissa muissa maissa elämä kävisi vaikeaksi. Maailmanpankki ennustaa, että jo vuoteen 2050 mennessä liikkeellä olisi 140 miljoonaa ilmastopakolaista – sata kertaa enemmän kuin Eurooppaan saapui vuonna 2015 Syyrian konfliktin vuoksi.

»Jos ilmasto lämpenee 3 tai 3,5 astetta, ihmiskunnan kohtaamat kärsimykset ylittävät kaikki ne vaivat, konfliktit ja sodat, joita se on vuosituhansien aikana kokenut», kirjoittaa yhdysvaltalainen toimittaja David Wallace-Wells helmikuussa ilmestyneessä kirjassaan The Uninhabitable World (suom. Asumiskelvoton maapallo).

Kovan väitteen tukena on kymmeniä luonnontieteellisiä tutkimuksia, joita on koottu esimerkiksi Carbon Brief -sivustolle. Kolmen asteen lämpeneminen nostaisi meriveden pintaa jopa metrillä vuosisadan loppuun mennessä, mutta se on vasta alkua. Miami, Jakarta, Dhaka, Kalkutta ja sadat muut rannikkokaupungit tulvisivat. Hiilidioksidipäästöjen vaikutuksesta valtameret happamoituisivat ja merenelävät kuolisivat laajoilta alueilta.

Etelä-Eurooppaa piinaisi jatkuva kuivuus ja kesäisin sietämätön helle: Välimeren alueella pensaspalojen ala kaksinkertaistuisi. Keski-Eurooppa kamppailisi tulvien kanssa. Niiden aiheuttamat taloudelliset vahingot 8-kertaistuisivat Saksassa ja 24-kertaistuisivat Unkarissa.

Maailmanlaajuisesti kuivuusjaksot pitenisivät vuoteen 2100 mennessä keskimäärin kymmenellä kuukaudella. Vaihtelu on kuitenkin suurta: Karibialla kuivuusjaksot pitenisivät 21 kuukaudella, Pohjois-Afrikassa 60 kuukaudella. Välimeren eteläpuolella kuivuus siis kestäisi keskimäärin viisi vuotta pidempään kuin nykyään. Jopa 75 prosenttia Amazonin sademetsistä tuhoutuisi kuivuuteen vuosisadan loppuun mennessä. El Niño -ilmiöön liitetyistä hirmumyrskyistä ja rankkasateista tulisi jokavuotisia ja entistä voimakkaampia.

Ihmiskunnalle seuraukset olisivat vakavia. Lumipeite ja jäätiköt hupenisivat Alpeilla, Andeilla, Kalliovuorilla ja Himalajalla. Joet ja pohjavesivarannot ehtyisivät monin paikoin samalla kun kasteluveden tarpeen viljelmillä odotetaan kasvavan 50 prosenttia. Maailmanlaajuisesti 3,7 astetta lämpimämpi ilmasto aiheuttaisi ilmastonmuutosta tutkivan brittiläisen Tyndall Centren laskelmien mukaan 551 biljoonan dollarin taloudelliset vahingot. Vertailun vuoksi: maailman kotitalouksien kokonaisvarallisuus vuonna 2018 oli Credit Suissen mukaan 317 biljoonaa dollaria.

Kasvukausi pitenisi lämpenemisen vuoksi pohjoisilla alueilla ja sadot nousisivat aluksi Kanadassa, Pohjois-Euroopassa ja Venäjällä. Käänne huonompaan näkyisi kuitenkin selvästi Intiassa, Eteläisessä Afrikassa ja monilla muilla trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla jo ennen vuotta 2050. Maissin ja vehnän sadot laskisivat ja hinnat nousisivat maailmanmarkkinoilla.

Kun lämpötila ylittää 30 astetta, jokainen ylimääräinen aste leikkaa viljelykasvien satoa noin kymmenellä prosentilla. Pelkästään Etelä-Aasiassa 800 miljoonan ihmisen elanto heikkenisi vuoteen 2050 mennessä. Työskentely El Salvadorin sokeriruokoplantaaseilla, Intian vehnäpelloilla ja Thaimaan riisiviljelmillä muuttuisi kuumuudessa ajoittain hengenvaaralliseksi. Katovuodet, nälänhätä ja siihen liittyvät sairaudet olisivat erityisesti köyhempien maiden riesana.

Wallace-Wellsin kirjan uhkakuvat eivät ole liioiteltuja. Tällaiselta maailma näyttää vuosisadan loppuun mennessä, jos valtiot ryhtyvät nopeasti toteuttamaan vuoden 2015 Pariisin ilmastosopimuksen nojalla antamiaan päästölupauksia. Tähän mennessä annetuilla lupauksilla lämpeneminen voitaisiin rajoittaa karkeasti arvioituna 3,5 asteeseen – muussa tapauksessa vielä pahempaa on edessä. Silloin laajat alueet muuttuisivat elinkelvottomiksi.

Pariisin ilmastosopimus perustuu vapaaehtoisiin lupauksiin, joiden toimeenpano alkaa ensi vuonna. Sen solmimisen jälkeen päästöt ovat lähteneet uuteen kasvuun. Hiilidioksidipäästöjen kasvu pysähtyi muutamaksi vuodeksi 2014–2016, mutta vuonna 2017 päästöt kasvoivat jälleen 1,7 prosenttia ja viime vuonna kiihtyvällä 2,8 prosentin tahdilla.

 

Grafiikka: Teemu Pokela

 

Maaliskuussa maailman viidenneksi suurin öljy-yhtiö Shell ilmoitti leikkaavansa päästöjään 50 prosenttia vuoteen 2050 mennessä. Shellin päätös on historiallinen, sillä se koskee myös kaikkea yhtiön myymää öljyä ja kaasua. Yhtiön johtajien palkkiot on nyt sidottu tavoitteeseen leikata päästöjä 2–3 prosenttia jo vuoteen 2021 mennessä.

Shell ei ole luopumassa fossiilisten polttoaineiden tuotannosta. Yhtiö aikoo kuitenkin keskittyä tuotevalikoimassaan öljyn sijasta maakaasuun, joka saastuttaa öljyä vähemmän. Lisäksi se päätti investoida lisää uusiutuviin energialähteisiin.

Olennaisinta Shellin päätöksessä on, että se syntyi vastauksena vastuullisten sijoittajien vaatimuksiin. Hollantilainen Follow This -sijoittajaryhmä on kovistellut Shelliä sitoutumaan Pariisin ilmastosopimuksen mukaisiin tavoitteisiin. Ryhmään kuuluu lähes 5 000 Shellin osakkeisiin sijoittanutta henkilöä tai yritystä.

Maailmanlaajuisesti 3,7 astetta lämpimämpi ilmasto aiheuttaisi 551 biljoonan dollarin taloudelliset vahingot.

Kuluvana vuonna Follow This aikoo vaatia samanlaista suunnanmuutosta viiden muun öljyjätin yhtiökokouksissa. Esimerkiksi BP on tosin jo neuvonut osakkeenomistajiaan torjumaan päätösehdotuksen, koska se heikentäisi pitkällä aikavälillä yhtiön arvoa.

Aktiivisten sijoittajien toiminta kohdistuu maailman saastuttavimpiin yhtiöihin. Voittoa tavoittelematon Carbon Disclosure Project laski kaksi vuotta sitten, että vain sadan suuren yhtiön tuotanto on aiheuttanut 71 prosenttia kaikista hiilidioksidipäästöistä vuoden 1988 jälkeen. Listan kolmea ensimmäistä sijaa pitävät valtiolliset energiayhtiöt Saudi Aramco, Gazprom ja National Iranian Oil. Yksityisistä öljy-yhtiöistä Exxon on sijalla 9 ja Shell sijalla 11.

 

 

Monia saastuttavia yhtiöitä yhdistää se, että ne jarruttavat kulisseissa valtioiden ilmastoponnistuksia. Jotkut yhtiöistä pelaavat kaksin kortein hyväksymällä julkisesti Pariisin ilmastotavoitteet mutta kamppailemalla samaan aikaan Washingtonissa ja Brysselissä suurten etujärjestöjen kautta ilmastopolitiikkaa vastaan.

»Etujärjestöt käyttävät suuria summia ja voimavaroja poliitikoiden lobbaamiseen suljettujen ovien takana. Aina yrityksissä ei tiedosteta, minkälaista ilmastopolitiikkaa järjestöt ajavat – se voi olla jopa yritysten etujen vastaista», sanoo suuren ruotsalaisen eläkeyhtiön AP7:n vastuullisuusjohtaja Charlotta Dawidowski Sydstrand Ulkopolitiikalle.

Kun Shell muutti yritysstrategiaansa, se kävi samalla läpi jäsenyytensä energia-alan keskusjärjestöissä. Ilmastopolitiikan »eriävien tavoitteiden» vuoksi Shell päätti irtautua yhdestä lobbausjärjestöstä, AFPM:stä (American Fuel & Petrochemical Manufacturers).

Dawidowski Sydstrand uskoo, että Shellin tapaus on alkusoittoa muutokselle, jota aktiiviset sijoittajat vaativat liike-elämältä. AP7 on tehnyt yhteistyötä yritysvastuuasioissa Englannin kirkon ja BNP Paribas -pankin kanssa. Kaikkein suurin aloite, johon AP7 osallistuu, on joulukuussa 2017 käynnistetty Climate Action 100+. Se kokoaa suojiinsa maailmanlaajuisesti yli 320 sijoitusyhtiötä, jotka käyttelevät yhteensä 32 biljoonan dollarin varallisuutta. Summa vastaa Yhdysvaltojen ja Kiinan yhteenlaskettua bruttokansantuotetta.

Climate Actionissa liittoutuneet sijoitusyhtiöt ovat listanneet sata pörssilistattua yritystä, joiden toiminnalla on maailmanlaajuisesti suurin ilmastovaikutus. Energia-alan ohella listalla on esimerkiksi auto- ja teräsyhtiöitä, lentokonevalmistajia, kaivosteollisuutta ja kemianteollisuutta.

Sijoittajat lähestyvät yrityksiä käymällä dialogia, tekemällä yhtiökokousaloitteita ja tarvittaessa asettamalla yhtiöitä mustalle listalle eli vetämällä niistä sijoituksensa pois. Tärkein motiivi vastuullisessa sijoittamisessa on taloudellinen.

»Sijoittajien tietoisuus ilmastonmuutoksen riskeistä on kasvussa», Dawidowski Sydstrand korostaa. »AP7:n tehtävänä on tuottaa eläkkeitä vähintään 50 vuoden ajan, eikä tuohon tavoitteeseen päästä, ellei lämpenemistä rajoiteta alle kahteen asteeseen.»

Eläkeyhtiö on sijoittunut varoja maailmanlaajuisesti 3 000 yritykseen, kaikilla mahdollisilla sektoreilla. Sen strategiassa koko talousjärjestelmän koossapysyminen on tärkeämpää kuin yksittäisen yrityksen tulos.

»Emme voi odottaa, että yritykset tai markkinat ryhtyvät vapaaehtoisesti päästövähennyksiin – aika ei riitä siihen. Sen sijaan tarvitaan voimakasta ilmastopolitiikkaa: sääntelyä, verotusta, taloudellisia insentiivejä sekä rohkeita poliitikkoja, jotka jalkauttavat Pariisin ilmastosopimuksen kansalliseen politiikkaan», Dawidowski Sydstrand sanoo.

 

Jos lämpeneminen halutaan rajoittaa Pariisin sopimuksen mukaisesti selvästi alle kahteen asteeseen, päästöt pitäisi saada jo muutamassa vuodessa jyrkkään laskuun. Nollapäästöihin pitäisi päästä yhden sukupolven aikana samalla kun maapallon väestö kasvaa arviolta 9,9 miljardiin vuoteen 2050 mennessä.

Yhdysvaltojen ja Kiinan osuus päästöistä on huomattava. Öljyn ja maakaasun kulutus kasvaa edelleen molemmissa maissa. Lisäksi Kiinassa ja Intiassa rakennetaan uusia hiilivoimaloita, jotka nostavat näiden maiden päästöjä entisestään lähivuosina. Yhdessä Kiinan, Yhdysvaltojen ja Intian osuus päästöjen kasvusta oli viime vuonna peräti 85 prosenttia, vaikka niissä asuu vain reilut 40 prosenttia maailman väestöstä.

Euroopassa päästöt ovat pysyneet entisellään laskettuaan aiemmin useiden vuosien ajan. Silti päästöt eivät ole yhdessäkään EU-maassa ilmaston kannalta vielä kestävällä tasolla.

Kestävä taso on kolme tonnia hiilidioksidia asukasta kohti vuodessa, arvioi YK:n taloudellisten ja sosiaalisten asioiden osasto DESA vuonna 2011. Teollisuusmaiden järjestön OECD:n tuoreimman vertailun mukaan päästöt olivat tavoitteeseen nähden vuonna 2016 Ranskassa yli kaksi kertaa liian suuret; Suomessa, Saksassa ja Kiinassa yli kolme kertaa liian suuret; Yhdysvalloissa seitsemän kertaa liian suuret.

»On selvää, että ilmastolupaukset eivät ole vielä riittäviä, lähes kaikkien maiden on muutettava kurssia», sanoo Germanwatchin energia–asiantuntija Jan Burck. Järjestö julkaisee Climate Change Performance -indeksiä, joka asettaa maailman maat järjestykseen päästöjen ja ilmastopolitiikan perusteella.

»Osa maista on antanut Pariisin sopimuksen jälkeen kunnianhimoisempia lupauksia, mutta ne on vielä toimeenpantava. Toisaalta on Venäjän kaltaisia maita, joiden ilmastolupaukset ovat niin olemattomia, että ne on helppo täyttää.»

Saksa on esimerkki EU-maasta, joka asetti aikoinaan tiukan tavoitteen vähentää päästöjään 40 prosenttia vuoteen 2020 mennessä. Saksa on jäänyt kuitenkin jälkeen tavoitteestaan korvattuaan ydinvoimaa hiilivoimalla. Maa on saavuttamassa ensi vuonna vain reilun 30 prosentin päästövähennykset.

Myös Ranska yritti presidentti Emmanuel Macronin johdolla tiukentaa ilmastovelvoitteitaan muun muassa korottamalla viime syksynä dieselveroa, mutta ohjelma törmäsi keltaliivien vastustukseen.

Jan Burckin mukaan ongelmana on päästöjen liian alhainen hinta. EU:ssa päästökauppa on nostanut hiilidioksidin hintaa viime vuosina voimakkaasti, mutta vieläkään se ei ohjaa tuotantoa ja kulutusta Pariisin ilmastotavoitteen mukaiselle uralle.

Toiveikkaitakin esimerkkejä on, Burck toteaa. Ruotsi on onnistunut painamaan lämmöntuotannon hiilidioksidipäästöt hyvin pieniksi vaihtamalla öljystä ja maakaasusta sähköön. Toki Ruotsin energiamuutosta on avittanut alhainen sähkön hinta, joka perustuu runsaaseen vesivoimaan ja vanhojen ydinvoimaloiden hyödyntämiseen.

Toiset maat ovat luisuneet ilmastopolitiikassa taaksepäin. Yhdysvallat käynnisti irtautumisen Pariisin sopimuksesta Trumpin määräyksellä vuonna 2017. Lisäksi Burck nimeää erityisesti Brasilian, jossa presidentti Jair Bolsonaro on ilmoittanut höllentävänsä Amazonin metsien suojelua. Tammikuussa Brasilian alkuperäiskansojen asuinalueiden hallinta siirtyi maatalousministeriölle, joka aikoo jakaa uusia hakkuulupia maa- ja metsätalousyrityksille.

»Sademetsät ovat keskeisiä Brasilian päästöjen, ilmaston ja luonnon monimuotoisuuden kannalta», Burck sanoo. Samalla hän muistuttaa, että Bolsonaron ja Trumpin kaltaisten populistipoliitikoiden valta päättää Brasilian metsistä tai Yhdysvaltain ilmastopolitiikasta on rajallinen.

Uusiutuva energia, kuten tuuli- ja aurinkovoima on jo nyt niin halpaa, että hiilivoiman on vaikea kilpailla sen kanssa Trumpin toiveista huolimatta. Esteenä ovat kuitenkin edelleen monenlaiset tuet, joilla valtiot voitelevat vanhoja saastuttavia teollisuudenaloja. Fossiilisten polttoaineiden käyttöä tuetaan julkisin varoin maailmanlaajuisesti 300 miljardilla dollarilla vuodessa.

Burck asettaa toiveita sen suhteen, että suuret öljynviejämaat, kuten Saudi-Arabia, korvaisivat öljyä puhtaalla vedyllä, jota voitaisiin tuottaa aurinkosähkön avulla. Maa rahoittaa jo nyt jättimäisiä aurinkovoimaloita Marokossa.  Aasian markkinoilla olisi kysyntää vedylle, mutta sen hinta pitäisi kyetä painamaan nykyistä alemmas.

Fossiilisten polttoaineiden korvaaminen uusiutuvilla energialähteillä on yleisesti ottaen taloudellisesti järkevää, mutta se vaatii paljon tilaa voimaloille, uusia sähköverkkoja ja energian varastointia. Siksi aurinko- ja tuulivoimalat eivät tarjoa oikotietä ilmastonmuutoksen torjuntaan.

»Meidän on kulutettava vähemmän energiaa ja tultava energiatehokkaammiksi, tai olemme suurissa vaikeuksissa», Burck tiivistää.

Öljyä palaa entistä enemmän raskaan liikenteen kuljetuksissa, esimerkiksi keino­kuituja tuottavassa petrokemian teollisuudessa ja lentoliikenteessä.

 

Uusiutuvan energian tuotannossa on nähty viime vuosina hämmästyttäviä harppauksia. Esimerkiksi Kiinaan rakennettiin vuonna 2018 uusia aurinkovoimaloita 43 gigawatin ja tuulivoimaloita 26 gigawatin nimellistehon verran.

Suuruusluokkaa voi hahmottaa Olkiluotoon valmistuneella kolmannella ydinvoimalareaktorilla, jonka rakentaminen kesti 14 vuotta. Uuden reaktorin teho on 1,6 gigawattia – samalla on toki muistettava, että ydinreaktori tuottaa sähköä selvästi paremmalla hyötysuhteella kuin tuuli- ja aurinkovoimalat.

Aurinkosähköpaneelien hinnat ovat laskeneet viidesosaan vuoden 2006 tasosta. Jo kolmannes maailman sähköstä tuotetaan uusiutuvilla energialähteillä.

Sekään ei näytä tyydyttävän ihmiskunnan energiantarpeita, vaan lisäksi tarvitaan jatkuvasti lisää fossiilisia polttoaineita. Pelkästään viime vuoden lisäys fossiilisten polttoaineiden kulutuksessa tuotti yhtä paljon hiilidioksidia, 560 megatonnia, kuin yhden vuoden kaikki lentomatkat maapallolla. Ihmiskunta on rakentanut valtaisan energiaa ahmivan koneiston, joka lämmittää maapalloa vuosi vuodelta enemmän.

Ilmastonmuutoksen syynä on laaja-alainen kulutuksen kasvu. Maailmantalouden odotetaan kaksinkertaistuvan jälleen vuoteen 2040 mennessä, ja Aasian keskiluokka on vasta pääsemässä kulutuksen syrjään kiinni. Esimerkiksi kiinalaiset tekevät henkeä kohti kahdeksan kertaa vähemmän lentomatkoja kuin yhdysvaltalaiset. Maapallon lämmetessä ilmastointia ja tuulettimia tarvitaan alati lisää. Jo nyt ne vievät kymmenen prosenttia kaikesta sähköstä.

»Johtopäätös on kauhistuttava», sanoi Kansainvälisen energiajärjestön IEA:n pääjohtaja Fatih Birol maaliskuussa Yhdysvalloissa pitämässään esitelmässä. »Päästäksemme Pariisin ilmastotavoitteisiin meidän ei tulisi ostaa enää yhtään tavanomaista autoa, rakentaa yhtään uutta fossiilisia polttoaineita käyttävää voimalaitosta tai rakentaa ainoatakaan teollisuuslaitosta. Tämä on tietenkin mahdotonta.»

Perinteisesti IEA on huolehtinut siitä, että »valot pysyvät päällä», toisin sanoen energian riittävästä tarjonnasta. Viime vuosina jopa IEA on alkanut julkaista kestävän kehityksen skenaarioita. Niiden mukaista kehitystä ei ole näköpiirissä.

»Maailma liikkuu täsmälleen päinvastaiseen suuntaan kehityksen johtaessa vähintään 2,7 asteen lämpenemiseen», Fatih Birol valitteli huhtikuussa julkaisemassaan kirjeessä.

Ihmiskunta keksii yhä uusia käyttötarkoituksia sähkölle ja polttoaineille. Hyvä esimerkki on kryptovaluutta bitcoin, jonka »louhiminen» internetin lohkoketjutekniikan avulla kuluttaa valtavasti sähköä. Valuutta on olemassa vain digitaalisesti ja vaatii suuren määrän laskenta-
tehoa. Bitcoin vie arviolta 0,1–0,3 prosenttia maailmassa tuotetusta sähköstä, lähes yhtä paljon kuin Irlannin koko väestö.

Myös jokainen uusi älypuhelinten sukupolvi on lisännyt sähkönkulutusta. Seuraavaa harppaus syntyy 5G-mobiiliverkoista, joiden rakentaminen on jo alkanut.

Sähköautoja on tarjottu ratkaisuna öljynkulutuksen vähentämiseen, mutta todellisuudessa jo yli kaksi kolmasosaa tuotetusta öljystä kuluu muualla kuin henkilöautoissa. Öljyä palaa entistä enemmän raskaan liikenteen kuljetuksissa, esimerkiksi keinokuituja tuottavassa petrokemian teollisuudessa ja lentoliikenteessä. Siksi öljynkulutuksen kasvu jatkuu nopeana, vaikka sähköautot tekisivät läpimurron.

Birolin mukaan ihmiskunnan tulisi kyetä nopeaan teknologiseen mullistukseen, jonka tärkein osatekijä olisi Aasian tehottomien hiilivoimaloiden sulkeminen. Maanosan hiilivoimalat ovat keskimäärin kuitenkin vain 11 vuotta vanhoja, ja niillä on toiminta-aikaa vielä 40 vuotta.

 

Suomessa on yksi energiayhtiö, joka on Pohjoismaiden mittakaavassa suuri peluri sekä fossiilisten polttoaineiden myynnissä että uusiutuvan energian tuotannossa: St1. Sen pääomistaja Mika Anttonen on päättänyt sijoittaa kaikki polttoainemyynnin tuotot ilmastonmuutoksen torjumiseen.

Yhtiö pystyttää tuulivoimaloita Suomeen, testaa teollisen mittakaavan maalämpöä Espoon kallioperään poratussa koevoimalassa ja valmistaa Ruotsissa biodieseliä kiinalaisesta paistinrasvasta. Kysytään Anttoselta, selviääkö ihmiskunta käsillä olevasta haasteesta.

»Se on hyvä kysymys: ei ole itsestään selvää, että selviää. Toisaalta ei ole väistämätöntä, ettei selviäisi», hän muotoilee. Anttosen mielestä on kuitenkin ilmeistä, että ilmastonmuutoksen kokoluokkaa ei ole toistaiseksi ymmärretty, ja siksi myös esitetyt ratkaisut ja ohjauskeinot ovat vääriä.

Tärkeintä on ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden vähentäminen. Siihen on kaksi tapaa: leikata päästöjä tai kerätä hiiltä ilmakehästä, jonka jälkeen sen voi sitoa takaisin maaperään tai ottaa hyötykäyttöön.

»Jälkimmäinen osa-alue on puuttunut kokonaan keskustelusta. Ilman sitä meillä ei ole mitään mahdollisuuksia», Anttonen sanoo. Syynä ovat nopea väestönkasvu ja kaikkien ihmisten pyrkimys parantaa elintasoaan, mikä johtaa talouskasvuun. »Energiankulutus kasvaa kuin luonnon vakiona.»

Siksi hiildioksidin talteenotosta on tullut tärkeä osatekijä myös kaikissa kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n esittelemissä tulevaisuuspoluissa. Etenkin Aasian hiilivoimaloihin tulisi kiireellisesti asentaa tekniikkaa, jolla hiilidioksidipäästöt voidaan ottaa talteen ja sitoa maaperään ennen kuin ne pääsevät ilma­kehään.

Tätä on jo kokeiltu teollisessa mittakaavassa eri puolilla maailmaa. Prosessi kuitenkin nostaa energian hintaa. Lisäksi on epävarmaa, pysyykö kaasumainen hiilidioksidi maanalaisissa varastoissaan. Toistaiseksi hiilidioksidin talteenottoon liitetyt mittavat odotukset eivät ole toteutuneet.

Anttonen pitää selvänä, että maapallon ilmasto lämpenee enemmän kuin 1,5 astetta. »Jos ilmastonmuutoksen torjunnassa onnistutaan hyvin, puhutaan kolmesta asteesta.»

Anttosella on itsellään kolme lasta, jotka syntyivät vuosina 1998–2004. Hän aloitti uransa öljykaupassa ja perusti sen jälkeen St1-ketjun, mutta havahtui lasten syntymän aikoihin ilmastonmuutokseen.

»Ymmärsin, että emme voi jatkaa fossiilisen energian tiellä ikuisesti, vaan on tehtävä työtä sen eteen, että pääsemme siltä pois.» Nyt edessä on kuitenkin mahdoton yhtälö, hän laskee. Fossiilisten polttoaineiden kulutus pitäisi puolittaa jokaisella seuraavalla vuosikymmenellä vuoteen 2050 mennessä, jotta Pariisin sopimuksen mukaisiin päästövähennyksiin yllettäisiin.

Se tarkoittaisi, että uusiutuvaa energiaa käyttäviä voimaloita pitäisi rakentaa vielä yli kymmenen kertaa nopeammin kuin nykyään. Investointien kustannukset olisivat tähtitieteellisiä: »3 500 miljardia dollaria vuodessa tästä päivästä alkaen», Anttonen summaa päässään.

Hinta ei ole kuitenkaan ainoa rajoite. Tiellä on monenlaisia teknisiä haasteita, kuten tuulivoimaloiden lupahakemuksia ja niistä tehtyjä valituksia.

Joidenkin St1:n tuulivoimapuistojen rakentaminen on vienyt kymmenen vuotta. Siksi jopa IEA:lla on Anttosen mielestä huvittavia ehdotuksia siitä, miten energiantuotanto saataisiin kestävälle pohjalle esimerkiksi tuplaamalla ydinvoimaloiden määrä vuoteen 2040 mennessä.

»Maailmassa on vain tietty määrä ydinenergiainsinöörejä, jotka osaavat rakentaa voimaloita. Ei niitä voida rakentaa sen enempää», hän naurahtaa. Vaikka ydinvoimaloista tehtäisiin nykyistä pienempiä, se ei poistaisi tarvetta laatia lupahakemuksia tai ratkaista ydinjätteen loppusijoitusta.

»Maapallon energiajärjestelmä on kuin liikkuva juna. Nyt kaikki osat pitäisi vaihtaa samalla kun juna on liikkeessä.» Energiajärjestelmää ei voida kuitenkaan muuttaa sillä nopeu-
della kuin poliitikot tai edes ilmastopolitiikan tutkijat kuvittelevat.

Anttonen arvostelee löyhää puhetta siitä, että talous voisi kasvaa ilman energiankulutuksen kasvua. Lisäksi tulisi muistaa, että osa omista päästövähennyksistämme on seu-
rausta tuotannon siirtämisestä Aasiaan. Kiinaan rakennetaan hiilivoimaa, koska tuomme nyt samat tuotteet – ja lisääkin – laivoilla ja lentokoneilla tänne kulutettavaksi.

»Jos otetaan yksittäinen maapallon läntti, voidaan olettaa vaikkapa hiilivapaa Mynämäki tai hiilivapaa Suomi», Anttonen sanoo. Päästöjen kasvua tulisi kuitenkin tarkastella globaaleilla mittareilla. »Ilmakehä ei noudata valtioiden rajoja.»

Maapallo ei tuhoudu, mutta ihmiskunta pienenee luonnon omilla mekanismeilla.

 

Hiilidioksidin poistamista ilmakehästä pitäisi alkaa ajatella jätehuoltona, Mika Anttonen sanoo. Edellytys on, että päästöistä vastaavat yritykset saadaan maksamaan työstä. »Olen yrittänyt muuttaa tässä myös omaa ajatteluani.»

Työtä riittää, sillä saastetta on pumpattu taivaalle 185 miljardia tonnia sen jälkeen, kun hiilidioksidin pitoisuuksia alettiin mitata Havaijilla vuonna 1959, Anttonen muistuttaa.iilidioksidin poistamista ilmakehästä pitäisi alkaa ajatella jätehuoltona, Mika Anttonen sanoo. Edellytys on, että päästöistä vastaavat yritykset saadaan maksamaan työstä. »Olen yrittänyt muuttaa tässä myös omaa ajatteluani.»

Hiilidioksidia voidaan poistaa kahdella tapaa, joita hän kutsuu »biologiseksi» ja »teknologiseksi». Ensimmäinen tarkoittaa hiili­nielujen kasvattamista metsittämällä ja maankäyttöä muuttamalla. Tällä saralla on tehtävä kaikki voitava, mutta se ei riitä, kun biotuotteilla on samaan aikaan tarkoitus korvata öljyä.

Teknologinen poistaminen tarkoittaa, että hiilidioksidia (CO₂) ryhdyttäisiin keräämään ilmasta takaisin ja sitomaan jättimäisissä voimaloissa vetyyn (CH₂), jolloin syntyisi hiilivetyä (CH₄) ja happea (O₂).

»CH₄:n arkikielinen nimi on maakaasu», Anttonen muistuttaa. Sen voisi myydä uudelleen käyttöön voimaloissa tai polttoaineena. Maakaasun tuottamisen ei tarvitsisi olla kilpailukykyistä, kun samalla hoidetaan ilmakehän jäteongelmaa.

Prosessiin tarvittava vety saataisiin merivedestä, josta se irrotettaisiin elektrolyysin eli sähkövirralla aikaansaadun kemiallisen hajoamisen avulla. Tähän tarvitaan paljon sähköä, joten voimaloiden tulisi sijaita paikassa, jossa sitä voidaan tuottaa puhtaasti ja edullisesti meren lähellä – vaikkapa Saharaan rakennetuilla aurinkovoimaloilla.

Järjestelmä on jo nyt teknisesti mahdollinen, mutta taloudelliset kannustimet ovat puuttuneet ja siksi kehitystyö on alkutekijöissään. Siksi rinnalle tarvittaisiin poliittista sääntelyä, joka velvoittaisi St1:n kaltaiset fossiilisten polttoaineiden tuottajat vähentämään hiilidioksidipäästöjään, Anttonen painottaa.

Hänen mielestään paras ratkaisu olisi hiilipörssi. Silloin yritykset voisivat kompensoida päästönsä maksamalla toisille yrityksille, jotka poistaisivat hiilidioksidia ilmakehästä. Sama velvoite koskisi lentoyhtiöitä ja muuta saastuttavaa toimintaa. Kustannukset siirtyisivät edelleen kuluttajille korkeampina polttoaineiden tai lentolippujen hintoina.

Nykyinen Euroopan unionin laajuinen päästökauppa ei aja samaa asiaa, sille sen avulla valtiot keräävät varoja vain omiin kirstuihinsa. Päästökaupassa valtiot myyvät päästöoikeuksia yrityksille. »Sen seurauksena sähkön hinta nousee, mutta varat eivät ohjaudu uusiin investointeihin.»

Ilmastonmuutoksen torjuntaan tarvitaan valtavia summia rahaa ja ihmisten luottamus, Anttonen painottaa. Siksi luottamusta ei saisi menettää heti kättelyssä puhumalla epärealistista tavoitteista, kuten lämpenemisen rajoittamisesta selvästi alle kahden asteen.

Toiseksi olennaista on, että ilmastonmuutosta aletaan torjua siellä, missä saadaan aikaan mahdollisimman suuri vaikutus. Hänen mielestään eurooppalaisten huomio pitäisi siirtää nopeasti Afrikkaan. St1 on käynnistänyt metsityskokeilun Marokossa Saharan laidalla.

»Mitä ihmeen järkeä on lisätä hiilinieluja sellaisessa maailmankolkassa, jossa yhteyttämistä tapahtuu vain 6–8 kuukautta vuodessa. Eikö puita kannattaisi istuttaa pikemminkin siellä, missä ne sitovat hiiltä viisi kertaa enemmän verrattuna pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen?»

Anttosen mielestä ei voida olettaa, että ihmiskunnan köyhä enemmistö, joka elää alle kahdeksalla dollarilla päivässä, alkaisi kantaa vastuuta ilmastonmuutoksen torjunnasta. YK:n mukaan tämän väestön osuus on 4,5 miljardia.

»Heidän rahansa menevät ruokaan, juomaan, vaatetukseen ja jonkinnäköiseen suojaan päälleen. He eivät kykene tekemään omaa osuuttaan.»

Tässä on ilmastonmuutoksen suuri haaste: jos käytämme sen torjuntaan tarvittavat rahamme omien rajojemme sisällä, voimme unohtaa koko asian, Anttonen painottaa.

»Maapallo ei tuhoudu, mutta ihmiskunta pienenee luonnon omilla mekanismeilla.»

Presidentti Sauli Niinistö, komissaari Jyrki Katainen ja presidentti Martti Ahtisaari ovat Ulkopolitiikka-lehden kyselyn perusteella tämän hetken kansainvälisesti vaikutusvaltaisimpia suomalaisia.

Kyselyyn vastasi 35 kansainvälisen politiikan asiantuntijaa ja taustavaikuttajaa. Vastaajiin kuului poliitikkoja, virkamiehiä, tutkijoita sekä elinkeinoelämän ja järjestökentän edustajia.

Kaikista vastaajista 23 mainitsi Niinistön. Presidentti saa vastaajilta kiitosta erityisesti suhteistaan suurvaltajohtajiin. Yksi vastaajista mainitsi Donald Trumpin ja Vladimir Putinin tapaamisen »kruununjalokivenä».

Taustavaikuttajat pitävät Niinistöä aktiivisena sillanrakentajana. »Hän on erinomaisella tavalla edistänyt Suomen kansainvälisen aseman vahvistumista. Olemme paljon kokoamme suurempi vaikuttaja kansainvälisillä kentillä», toinen vastaaja kirjoittaa. Niinistön sanotaan vakiinnuttaneen arvostetun asemansa ennen muuta harkitulla ja aktiivisella toiminnallaan, vaikka presidentin valtaoikeuksia onkin vuosien saatossa karsittu.

Euroopan unionin työllisyydestä, kasvusta ja kilpailukyvystä vastaava komissaari Katainen sekä rauhanvälityksessä kansainvälistä mainetta kerännyt presidentti Ahtisaari saivat molemmat 19 mainintaa.

Kataista luonnehditaan verkostoituneeksi henkilöksi, jolla on asemansa puolesta merkittävää vaikutusvaltaa eurooppalaisessa päätöksenteossa ja europarlamentin ryhmässään EPP:ssä. Kokoomuslaisen Kataisen pian päättyvää kautta komission varapuheenjohtajana pidetään onnistuneena. Eräs vastaaja otti esiin EU:n investointiohjelman, jossa unioni on tehnyt Kataisen johdolla yli 370 miljardin euron arvosta investointeja ja luonut paljon uusia työpaikkoja.

Ahtisaaren ura rauhanrakentajana, verkostot ja Nobelin palkinnon tuoma maine kantavat vastaajien mukaan edelleen. »Rauhannobelistin vaikutus tuntuu yhä CMI-järjestön kautta, vaikka Ahtisaari itse on vetäytynyt jo aktiivisesta roolista», eräs vastaaja kirjoittaa. Toisen vastaajan mukaan Ahtisaari on yksi tunnetuimmista suomalaisista, jonka nimen ulkomaalaiset mainitsevat heti, kun puhe on Suomesta ja rauhanvälityksestä.

Kärkikymmenikössä on myös kaksi muuta nimeä, joiden tausta on sosiaalidemokraattisessa puolueessa: presidentti Tarja Halonen (13 mainintaa) ja Suomen Pankin entinen pääjohtaja Erkki Liikanen (7). Liikanen on ollut esillä Euroopan keskuspankin uudeksi pääjohtajaksi, minkä myös kyselyn vastaajat huomioivat. Samoin perusteltiin Olli Rehnin vaikutusvaltaa. Keskustalainen Rehn sijoittui kyselyssä kymmenellä maininnalla Liikasen edelle sijalle seitsemän.

Vastaajia pyydettiin nimeämään vaikuttajia myös talouselämästä, kansalaisjärjestöistä, tiedemaailmasta, kulttuurialalta tai muista tehtävistä. Politiikka näyttää kuitenkin olevan paras ponnahduslauta kansainväliseksi vaikuttajaksi: kärkitusinasta seitsemän on nykyisiä tai entisiä poliitikkoja.

Kuva: European Union

Neljännelle sijalle nousi taloustieteen professori Bengt Holmström (15). Yhdysvaltalaisessa MIT-yliopistossa työskentelevä Holmström palkittiin vuonna 2016 taloustieteen Nobelilla.

Kymmenen tärkeimmän vaikuttajan joukossa on myös kaksi muuta suomalaista huippuasiantuntijaa, Petteri Taalas ja Laura Londén. Genevessä Maailman ilmatieteen järjestön WMO:n pääsihteerinä toimivaa Taalasta pidetään arvostettuna ilmastoasiantuntijana, joka »tapaa säännöllisesti valtionpäämiehiä». Londén taas työskentelee YK:n väestörahasto UNFPA:n varapääjohtajana ja YK:n apulaispääsihteerinä New Yorkissa. »Suomen näkökulmasta keskeisissä tehtävissä naisten oikeuksien ja tasa-arvon puolesta», yksi vastaaja kirjoittaa.

 

Kuva: Tomas Whitehouse/CMI

Elinkeinoelämän edustajista vaikutusvaltaisimmaksi miellettiin tietoturvayritys F-Securen perustaja, Nokian hallituksen puheenjohtaja Risto Siilasmaa. Myös pankkiiri Björn Wahlroos ja pelialan yrittäjä Ilkka Paananen mainittiin yli viidessä vastauksessa. Teknologia-alalta useita ääniä sai myös tyttöjä koodaukseen kannustava Linda Liukas.

Kulttuuri-alalta eniten mainintoja saivat kapellimestarit Esa-Pekka Salonen ja Kaija Saariaho, jotka jäivät niukasti vaikuttavimman tusinan ulkopuolelle.

Pääministerinä Juha Sipilän tehtävänä on ollut Suomen Eurooppa-politiikan johtaminen, mutta tästä huolimatta häntä ei pidetä kansainvälisesti erityisen vaikutusvaltaisena. Sipilän mainitsi vain kaksi vastaajaa. Ulkoministeri Timo Soinin mainitsi yhteensä neljä vastaajaa.

Järjestöpuolelta vastaajat nostivat esiin esimerkiksi johtajana Luterilaisessa maailmanliitossa työskentelevän Maria Immosen ja Suomen Punaisen Ristin pääjohtajan Kristiina Kumpulan.

Mainittujen joukossa on myös urheilu- ja media-alan ihmisiä. Kimi Räikkönen sai yhteensä viisi mainintaa. Toimittajista nousivat esiin Jessikka Aro sekä kirjailija Anu Partanen, jotka muutamat vastaajat pitivät vaikutusvaltaisina. Ylen toimittaja Jessikka Aro raportoi Pietarin trollitehtaasta ja on tullut maailmalla tunnetuksi häneen kohdistuneesta häirinnästä. Partanen julkaisi vuonna 2016 Yhdysvalloissa teoksen The Nordic Theory of Everything, joka käsittelee pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa.

UP-lehti on tehnyt vastaavan selvityksen myös vuosina 2009 ja 2014. Edelliskerroilla kolmen kärjen muodostivat Olli Rehn, Martti Ahtisaari ja Jorma Ollilla. Tarja Halonen on pysynyt kaikissa kolmessa kyselyssä kärkijoukossa. Nyt kärjessä oli yksi nainen vähemmän kuin vuonna 2014, mutta kokonaisuutena vastaajat nimesivät naisia nyt kaksi kertaa enemmän kuin edellis­kerralla.

Tutustu vuoden 2009 kyselyyn tästä ja vuoden 2014 kyselyyn tästä.

Kirjoittaja

Heikki Pursiainen

Kirjoittaja on ekonomisti ja Mustread-verkkolehden strategi.

Kaksi näkökulmaa jyllää yli muiden, kun on puhe maahanmuutosta ja taloudesta. Yhtäältä työperäisistä maahanmuuttajista toivotaan hyvinvointivaltion pelastajia, vanhusten hoitajia ja eläkkeiden maksajia. Toisaalta turvapaikanhakijoiden julkiselle taloudelle aiheuttamia kustannuksia kauhistellaan.

Yhteistä keskusteluissa on näkökulma, jonka mukaan Suomeen tulevien ihmisten ajatellaan tyydyttävän nykyisten suomalaisten tarpeet. Tulijat ovat joko väline, jolla meidän hyvinvointiamme edistetään. Tai sitten he ovat kustannuserä, joka uhkaa hyvinvointivaltion meille tarjoamia palveluita.

Lähtökohta on sekä inhimillisesti että taloudellisen analyysin näkökulmasta epäilyttävä. Ihmiset eivät ole olemassa pelkästään toisten ihmisten tarpeita varten, vaan kaikkien hyvinvoinnilla on itseisarvo.

Maahanmuuton taloudellisia vaikutuksia on arvioitava niin, että vaikutukset kaikkien ihmisten hyvinvointiin otetaan huomioon laskelmissa. Se tarkoittaa erityisesti sitä, että myös maahanmuuttajien hyvinvointi on laskettava mukaan. Koska suurin osa liikkuvuuden hyödyistä koituu juuri muuttajille itselleen, tuloksena on analyysi, jossa korostuu muuttajien näkökulma.

Kansainvälisesti liikkuvien globaalien huippuosaajien houkutteluun liittyy aivan erilaisia kysymyksiä kuin kehittyvistä maista tulevien matalan tuottavuuden työntekijöiden muuttoliikkeeseen. Keskityn tässä jälkimmäiseen.

Kehittyvien maiden ihmiset ovat köyhiä suureksi osaksi asuinpaikkansa, eivät omien ominaisuuksiensa vuoksi. Ihmisen siirtyminen kehittyvästä maasta rikkaaseen maahan moninkertaistaa hänen tuottavuutensa. Ja koska palkka määräytyy tuottavuuden perusteella, siirtyminen moninkertaistaa myös siirtyjän tulot.

Useat maahanmuuttoa koskevat tutkimukset osoittavat, että ihmisten kansainvälinen liikkuvuus voi tämän ilmiön vuoksi parantaa muuttajien elintasoa todella merkittävästi. Toinen merkittävä taloustieteen tulos on, että maahanmuutolla ei ole juuri vaikutuksia maassa jo asuvien tulotasoon, kuten Talouspolitiikan arviointineuvostolle kaksi vuotta sitten teetetystä taustaraportista selviää.

Nämä kaksi tutkimustulosta yhdessä tuottavat varsin ällistyttävän johtopäätöksen: liikkuvuutta lisäämällä voidaan moninkertaistaa muuttajien hyvinvointi alentamatta lainkaan rikkaissa maissa jo asuvien elintasoa.

 

Ihmisiä voidaan siis nostaa köyhyydestä ilman kustannuksia poistamalla liikkuvuuden esteitä. Asiaa tutkineet taloustieteilijät arvioivat esteiden poistamisen hyvinvointihyötyjen olevan jättimäisiä.

Yksi alan johtavista tutkijoista, Center for Global Development -ajatushautomossa työskentelevä Michael Clemens sanoo värikkäästi, että liikkuvuuden esteiden purkaminen on kuin kadulle lojumaan jätettyjen biljoonan dollarin seteleiden poimimista. Hyötyjen suuruusluokasta johtuen liikkuvuuden lisäämiseen syntyy ankara moraalinen velvoite kaikille meille, joiden mielestä politiikan tehtävänä on edistää ihmiskunnan hyvinvointia.

Maahanmuuttoa vastustavat esittävät usein »paikan päällä» tehtävää kehitysyhteistyötä maahanmuuton korvikkeeksi. Kehitysapu on kuitenkin vaatimaton korvike. Ei ole olemassa mitään kehitysohjelmaa, joka täysin ilmaiseksi nostaisi kohteenaan olevien ihmisten elintason moninkertaiseksi. Kehitysyhteistyö on tärkeää, mutta sillä ei mitenkään voida korvata liikkuvuuden esteitä poistavaa politiikkaa, joka tarjoaa valtavia välittömiä hyötyjä.

Pelko Suomessa asuvien palkkojen alenemisesta maahanmuuton vuoksi ei saa tukea tieteellisestä tutkimuksesta.

 

Työperäisen tai taloudellisen maahanmuuton käsite on äskeisen valossa epätyydyttävä. Julkisessa keskustelussa toistuu jatkuvasti erottelu »aidosti hädänalaisten» vainoa pakenevien ja »taloudellisista» syistä liikkeellä olevien ihmisten, »elintasopakolaisten» välillä.

Kenties kansainvälisen oikeuden näkökulmasta ihmisiä on mahdollista luokitella tällä tavoin. Mutta liikkuvuuden taloudellisen ja eettisen analyysin näkökulmasta erottelu näyttäytyy keino­tekoisena. Köyhyys ja sairaus ovat aivan yhtä suuria uhkia ihmiselle kuin poliittinen vaino. On yhdentekevää, uhkaako sinun ja lastesi tulevaisuutta salainen poliisi, sota vai toivoton köyhyys.

 

Hyvää politiikkaa olisikin erotella erilaisia maahanmuuttajia mahdollisimman vähän ja tehdä kaikesta maahanmuutosta mahdollisimman »työperäistä». Näin kaikki maahanmuutto kehittyvistä maista tuottaisi yllä kuvattuja hyvinvointihyötyjä lähdön tarkoista syistä riippumatta.

Ihmisten liikkuvuutta kehittyvistä maista vastustetaan usein esittämällä, että se synnyttäisi Suomeen »kahden kerroksen» työmarkkinat. Uudet tulijat joutuisivat matala­palkkaisiin töihin, jotka eivät suomalaisille kelpaisi. Kenties osa nykyisistäkin suomalaisista joutuisi näille alemman kerroksen työmarkkinoille.

Kuten sanottu, pelko jo Suomessa asuvien palkkojen alenemisesta maahanmuuton vuoksi ei saa tukea taloustieteellisestä tutkimuksesta. Mutta ajatukseen sisältyy myös syvällisempi ongelma. Jos ihmisten pääsy Suomen työmarkkinoille estetään, he jäävät kehittyvien maiden työmarkkinoille. Siellä palkat ja työehdot ovat kaukana Suomen huonoimmastakin tasosta. Tässä jos missä on kysymys kahden kerroksen työmarkkinoista.

Kansainvälisen liikkuvuuden esteiden poistaminen lisäisi ihmiskunnan hyvinvointia suunnattomasti. Suomi voi omalta osaltaan toimia tämän hyväksi lisäämällä ihmisten mahdollisuuksia muuttaa tänne kehittyvistä maista parempaa elämää rakentamaan.  

 

Heinäkuun alussa alkava Suomen puheenjohtajuuskausi sijoittuu EU:n taitekohtaan, muistuttaa EU-suurlähettiläs Marja Rislakki. Vastavalittu Euroopan parlamentti kokoontuu heinäkuussa, uusi komissio aloittaa toimintansa 1. marraskuuta, ja sen perään vaihtuu Eurooppa-­neuvoston pysyvä puheen­johtaja 1. joulukuuta.

Mitkä asiat ovat Suomen kaudella EU:n tulevaisuuden kannalta tärkeimpiä?

Taitekohta tarkoittaa sitä, että uutta lainsäädäntöä ei ole tulossa. Se antaa Suomelle poikkeuksellisen mahdollisuuden keskittyä isoihin teemoihin. EU:n kannalta keskeistä on säilyttää globaali kilpailukyky myös tulevaisuudessa. Muita haasteita ovat ilmastonmuutos, hybridivaikuttaminen, hallitsematon muuttoliike, pandemioiden uhka ja turvallisuus.

Kuinka tärkeä aihe ilmaston­muutos on Suomen puheenjohtajakaudella?

On edettävä leveällä rintamalla niin teknologioiden kuin verotuksenkin osalta. Unioni joutuu Suomen puheenjohtajakaudella sopimaan yhteisen kannan vuoden 2050 päästövähennystavoitteelle kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa. Asia on poliittisesti hyvin arka viimeistään siinä vaiheessa, kun erilaisia keinoja ilmastonmuutoksen torjuntaan toimeenpannaan EU-maissa. Ranskan keltaliivien kapina, joka alkoi dieselveron korotuksesta, on tästä hyvä esimerkki.

Minkälaisia paineita Suomen hallituksen vaihtuminen aiheuttaa EU-puheen­johtajuuteen?

Niin kauan, kun meillä on toimitusministeristö, se hakee poliittisille ratkaisuille erikseen hyväksynnän eduskunnasta. Uusi eduskunta on jo aloittanut työnsä, joten EU:ta koskevien ratkaisujen valmistelu on myös toimitusministeristön jatkon aikana poliittisesti kestävällä pohjalla. Uusi hallitus linjaa omat poliittiset tavoitteensa EU:ssa.

Miten brittien vaikea EU-ero vaikuttaa Suomen puheenjohtajuuteen?

Jos Britannia onnistuu ratifioimaan erosopimuksen, se tarkoittaa sitä, että maa lähtee järjestäytyneesti viimeistään lokakuun lopussa. Jos britit eivät saa keskenään sovittua mitä haluavat, myös lisäajan pyytäminen tai sopimukseton ero ovat edelleen pöydällä. Lisäksi on mahdollista sekin, että koko ero peruuntuu.

Hankalinta olisi sopimukseton ero ilman siihen sisältyvää siirtymäaikaa. Brexitin tuomia merkittäviä avoimia kysymyksiä ovat myös brittien eron vaikutus vuoden 2020 EU-
budjetin valmisteluun ja tuleviin EU-jäsenmaksuihin. Koska mistään ei ole varmuutta, käytännössä meidän on puheenjohtajana lähdettävä tekemään ihan normaalia budjettia, jossa Britannia on mukana aikaisempien suuntaviivojen mukaan. Kun tai jos brexit sitten tapahtuu, reagoidaan sen tuomiin muutoksiin.

Mitä on realistisimmin saavutettavissa maahanmuutossa?

Nykyinen komissio on antanut niin kutsutun muuttoliike-
lakipaketin, jossa oli yhteensä seitsemän erilaista lakia, joista viidestä on saavutettu yhteisymmärrys. Kaksi vaikeinta liittyy vastuun ja solidaarisuuden tasapainoon, ja niiden hyväksyminen on ollut ylitsepääsemätön ongelma.

Ensimmäinen on ollut se, miten varmistetaan, että jäsenvaltio, jonne pakolaisia saapuu, todella käsittelee turvapaikkahakemukset ja estää näiden pakolaisten lähdön eteenpäin muihin EU-maihin. Toinen liittyy solidaarisuuteen, eli miten muut EU:n jäsenvaltiot auttavat etulinjan maita.

Uusi parlamentti vasta järjestäytyy ja komissio on loppuvuodesta vaihtumassa. Se antaa Suomelle puheenjohtajana mahdollisuuden tuoda muuttoliike ja pakolaiskysymys laajempaan ja kokonaisvaltaiseen keskusteluun yksittäisten lainsäädäntöehdotusten sijaan. Näin voidaan tavoitella laajempaa luottamusta jäsenmaiden kesken ja etsiä ratkaisua myös kipeimpiin kysymyksiin.

Miten EU voi oikeasti pitää kiinni oikeusvaltioperiaatteestaan?

Oikeusvaltioperiaate on keskeisimpiä EU:n arvoja, josta on pidettävä kiinni. Tähän mennessä sen on todettu vaarantuneen pahiten Puolassa ja Unkarissa, mutta vaaravyöhykkeellä on muitakin EU-maita. Komissio on ehdottanut, että EU noudattaisi jatkossa ehdollisuutta jakaessaan rahoitusta jäsenmaille. Tällöin Euroopan unionin oikeusvaltioperiaatetta rikkovan jäsenmaan EU-rahoitus voitaisiin jäädyttää, jos jäsenmaan menettelytavoissa on sellaisia puutteita, jotka vaikuttavat EU-tukien käyttöön kyseisessä jäsenmaassa.

Viime kesänä tapahtui käänne.

Ilmastonmuutoksen voimistamat sään ääri-ilmiöt näkyivät kaukana ja lähellä. Poikkeuksellisen pitkä hellejakso lämmitti Suomea samaan aikaan, kun maastopalot roihusivat Ruotsissa, Kreikassa ja Kaliforniassa. Tulvat tappoivat satoja Intian Keralassa.

»Ihmiset heräsivät siihen, että ilmastonmuutos ei koske vain tulevia sukupolvia vaan näkyy ja tuntuu jo nyt», sanoo Harri Lammi.

Oivalluksesta alkoi toivoa antava tapahtumien ketju, Lammi uskoo. Kun ymmärretään, miten ilmastonmuutos vaikuttaa omaan tai perheenjäsenten terveyteen, muutosta aletaan vaatia nopeasti.

Lammi on työskennellyt parinkymmenen vuoden ajan Greenpeacen ilmastonmuutoksen vastaisessa työssä. Toivon merkkejä hän näki jo 2010-luvun alun Kiinassa, missä järjestö kampanjoi kivihiilen käyttöä vastaan. Suurkaupunkien huono ilmanlaatu paisutti miljoonien ihmisten sosiaalisen median keskustelua niin, että kommunistinen puolue päätti lopulta tarttua saasteongelmaan. Hiilen polttaminen vähentyi, ja maa ohjasi investointeja uusiutuvaan energiaan.

Samalla hän on nähnyt, miten ilmastonmuutoksen nopeus ja vaikutukset ovat ylittäneet tutkijoiden ennusteet. Lammi aloitti toimintansa ympäristöjärjestöissä vuonna 1997. Tuolloin ilmaston odotettiin lämpenevän sadassa vuodessa kaksi astetta, jos toimiin ei ryhdyttäisi.

Nyt kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC suosittaa, että lämpeneminen on rajoitettava puoleentoista asteeseen. Jos päästöjä ei rajusti leikata, maapallon lämpeneminen saavuttaa tuon rajan tuoreimman IPCC-raportin mukaan jo vuosina 2030–2052. Vuoteen 2030 on vain 11 vuotta aikaa.

Aktivistin päässä ilmaston lämpenemisestä aiheutuvat mullistukset pyörivät jatkuvasti: näemme tuhoavia ja peruuttamattomia vaikutuksia elämälle maapallolla. Luonnonkatastrofit yleistyvät, kuumuus aiheuttaa terveyshaittoja ja ruuantuotanto vaikeutuu. Tutkijat ovat alkaneet puhua ilmastoahdistuksesta, joka koskettaa erityisesti nuoria aikuisia.

Lammi päätti jo vuosia sitten vaimonsa kanssa olla hankkimatta lapsia. Päätökseen vaikutti myös ilmastonmuutos: »Tuntui, ettei lapsiaan pystyisi suojelemaan kaikelta siltä, mitä ilmastonmuutos tuo tullessaan.»

 

Upseeri-isän lapsi Harri Lammi vietti elämänsä ensimmäiset vuodet Helsingin Santahaminassa. Hän teki pitkiä retkiä Helsingin edustalle ja nautti kesistä, joihin kuuluivat metsäleikit mökillä. »Myöhemmin muutimme Keravalle, missä koin luopumisen tuskaa, kun tuttujen metsien tilalle rakennettiin uusia taloja.»

Silti kesti vielä kauan ennen kuin luontosuhteesta tuli tärkeä osa hänen elämäänsä. Yliopistolla teoreettisen filosofian opiskelijana Lammi tyytyi seuraamaan sivusta ympäristökysymyksistä kiinnostuneita ystäviään. Hän ei välittömästi kokenut kuuluvansa joukkoon.

Vasta havahtuminen ilmastonmuutoksen uhkaan 1990-luvun puolivälissä veti hänet ympäristöjärjestöjen liepeille. »Tajusin kuinka mielipuolinen tilanne oli.»

Lammi työskenteli ensin lyhyen aikaa projektitutkijana mutta koki, että yliopistomaailmassa ei pystynyt tarpeeksi vaikuttamaan yleiseen keskusteluun.

Hänestä järjestöt ovat ilmastonmuutoksen torjunnassa herättelijöitä. Niiden tehtävä on popularisoida ilmastotiedettä ja nostaa sitä politiikkaan. Järjestöjen on toimittava yritysten vastavoimana – tosin tämä rooli on nyt murtumassa, hän huomauttaa. Osa yrityksistä on muuttumassa painostuksen kohteista eräänlaisiksi kumppaneiksi.

»Kampanjoimme vuosia tanskalaista Ørstediä ja sen kivihiilivoimaloita vastaan, mutta nyt yhtiö on Euroopan johtavia merituulivoiman rakentajia, joka mahdollistaa tekniikallaan sen, että Britannia voi ajaa kivihiilivoimaloitaan alas.»

Lammi mainitsee puheessaan useasti investointien ja yritysten merkityksen. Hän ei näe ongelmallisena sitä, että ilmastonmuutos voi olla myös bisnesmahdollisuus.

Osa ilmastoaktivisteista pitää väittämää hankalana. Tunnettu vasemmistovaikuttaja Naomi Klein painottaa kirjassaan Tämä muuttaa kaiken sitä, että ilmastonmuutoksen perinpohjainen syy on »tuhokapitalismi», jonka torjumiseksi tarvitaan talousjärjestelmän muutos.

Lammi ei ole yhtä mieltä Kleinin kanssa. »Olen joutunut miettimään tätä paljonkin ja yritän olla pragmaattinen.»

Päästöjä pitää hänen mukaansa vähentää niin nopealla tahdilla, ettei ole aikaa jäädä keskustelemaan pelkästään talousjärjestelmän perusteista. Lammin mielestä Klein tarkastelee asiaa liian eurooppalais-yhdysvaltalaisesta näkökulmasta, vaikka Kiina on päästöjensä kasvun vuoksi »aivan keskeinen toimija».

Silti Greenpeace tunnetaan siitä, että se on kampanjoinut monia yrityksiä vastaan hyvin suorasti: järjestön edustajat ovat vallanneet energiayhtiö E.onin hiilivoimalan Kentissä, marssineet jääkarhuina energiayhtiö Cairnin pääkonttoriin Edinburghissa sekä painostaneet lelujätti Legoa lopettamaan pitkäaikaisen yhteistyönsä Shellin kanssa.

Greenpeacen mukaan lelujätti auttoi öljy-yhtiöitä kiillottamaan julkisuuskuvaansa, kun se teetti Shellin logoilla varustettuja lelusarjoja. Lego lopulta irtisanoi yhteistyön, ja nykyisin se omistaa huomattavia osuuksia uusiutuvan energian yhtiöistä.

Suoran toiminnan voi nähdä olevan osa Greenpeacen dna:ta, sillä järjestö syntyi 1970-luvulla Pohjois-Amerikassa Alaskalle kuuluvan Amchitkan saaren ydinkokeita vastustavan aktivismin ympärille. Nyt Greenpeace on yksi maailman vaikutusvaltaisimmista ympäristöjärjestöistä. Amsterdamissa pääkonttoriaan pitävällä järjestöllä on toimistoja yli 40 maassa, ja sen toimintaa tukee taloudellisesti noin kolme miljoonaa ihmistä.

Suomessa Greenpeace on toiminut vuodesta 1989 asti, ja myös täällä järjestö tunnetaan selkeimmin suorasta toiminnastaan. Viimeksi maaliskuun alussa järjestön haalareihin pukeutuneet aktivistit kiipesivät ilmastomielenosoituksen yhteydessä eduskuntatalon pylväisiin. Eduskunnan puhemies Paula Risikko (kok.) piti tätä »rajan ylittämisenä».

»Kun suomalainen keskustelu on ollut jähmeää, meille on ehkä jäänyt se likaisen työn tekijän rooli. Uskon kuitenkin, että työnkuvamme on monipuolistunut 20 vuoden aikana.»

Greenpeace pyrkii vaikuttamaan esimerkiksi Euroopan unionin politiikkaan samankaltaisin strategioin kuin suuryritykset. Greenpeacen itsensä mukaan tuloksiakin on syntynyt mahtipontisesti: järjestö nimeää saavutuksikseen esimerkiksi kansainvälisen kaupallisen valaanpyyntikiellon (jota Japani parhaillaan uhmaa) ja Etelämantereen julistamisen luonnonsuojelualueeksi.

Toisaalta Greenpeace on vastustanut ehdottomasti ydinvoimaa, jota se pitää ympäristölle ja ihmisille haitallisena. Järjestön mukaan ydinvoiman käytöstä tulee luopua, vaikka se ei tuota lainkaan hiilidioksidipäästöjä.

Saksa teki tämän ratkaisun ja luopui ydinvoimasta kokonaan Fukushiman ydinonnettomuuden jälkeen vuonna 2011. Nyt maa tuottaa noin kolmanneksen sähköstään hiilellä ja on luisumassa päästötavoitteistaan.

Lammin mukaan on aiheellista kysyä, onnistuiko ympäristöjärjestöjen ydinvoiman vastainen kampanjointi Saksan kohdalla. Greenpeace ajoi Saksassa samanaikaisesti kahta tavoitetta, ydinvoimasta ja hiilestä luopumista, mutta vain toinen niistä meni läpi ja kivihiilestä luopumista lykättiin 20 vuoden päähän. »Kampanjoimme kivihiilen kieltämisestä ja sen aikataulusta edelleen Saksassa, joten tämän suhteen ei ole lyöty hanskoja tiskiin.»

Lammi on osallistunut itsekin rakenteilla olevan Olkiluoto 3 -ydinvoimahankkeen vastaisiin mielenosoituksiin, mutta ei enää näe ydinvoimakysymystä oleellisena. Se ei hänen mielestään vie energiapoliittista keskustelua eteenpäin. »Alahan on yksittäisiä hankkeita lukuun ottamatta melkein kuollut länsimaissa. Me olimme hintaennusteissamme oikeassa, kun sanoimme, että tuulivoima on halvempaa ennen kuin uusi Olkiluodon voimala on valmis.»

Suomen tuulivoimayhdistys kertoi maaliskuussa, että tuulivoiman tuottaminen on Suomessa jo hyvin lähellä sähkön markkinahintaa. Lappeenrannan teknillisen yliopiston vuonna 2017 tekemän tuotantokustannusvertailun mukaan se on myös ydinvoimaa edullisempi tapa tuottaa sähköä.

»Olin mukana Suomen ensimmäisessä yksityisomisteisessa tuulivoimalahankkeessa 1990-luvulla ja silloin sen sanottiin olevan huuhaata. Toisin on nyt.»

 

Greenpeacen Suomen-toimistolla Sörnäisissä on maaliskuussa vilkasta – ja juuri sen näköistä kuin voi ympäristöjärjestöltä odottaa: aula muistuttaa olohuonetta, käytävällä tallustelee toimistokoira ja avokeittiön pöydällä on kauramaitopurkki.

Haastatteluhuoneen ikkunasta näkyy Hanasaaren voimalaitos, joka tupruttaa hiilidioksidia taivaalle. Kivihiiltä käyttävä voimala on tarkoitus sulkea viiden vuoden päästä.

Lammi on kampanjoinut aiemmin kivihiilen käyttöä vastaan, mutta johtaa tällä hetkellä Greenpeacen kansainvälistä öljykampanjaa. Hänen tiimissään työskentelee eri puolilla maailmaa yhdeksän koordinaattoria, jotka puolestaan organisoivat järjestön paikallisten toimistojen työtä öljyn tuotannon ja kulutuksen vähentämiseksi. Vaikuttamistyötä tehdään monipuolisesti: on mielenosoituksia, merentutkimusta, alkuperäiskansojen oikeuksien tukemista ja neuvotteluja Lontoon Cityssä öljy-yhtiöitä rahoittavien pankkien kanssa.

Lähtölaukaus kampanjalle nähtiin kymmenen vuotta sitten, kun öljy-yhtiöt ryntäsivät ilmastonmuutoksen vuoksi sulavalle arktiselle alueelle etsimään öljyvarantoja. Nyt kampanjoinnin kohteena on esimerkiksi Norjan valtio, jonka Greenpeace on haastanut oikeuteen yhdessä norjalaisen ympäristöjärjestön kanssa öljynporauksesta ja uusien poraus-
lupien myöntämisestä Barentsinmerellä.

Öljyn kulutuksesta pitäisi puhua Lammin mielestä paljon nykyistä enemmän. Elämäntyylissämme öljyä on joka paikassa: vaatteissa, liikenteessä, muovipusseissa ja hammasharjoissa. Globaalisti suurimman päästölähteen kivihiilen tuotannon kasvu pysähtyi vuosien 2014–2016 aikana. Sen sijaan öljyn kulutuksesta johtuvat päästöt ovat kasvaneet tasaisesti vuosikymmeniä.

Öljykauppa on tuottoisa ala, jolla on huomattavaa taloudellista valtaa. Uutistoimisto Bloombergin mukaan maailman tuottavin yritys oli viime vuonna Saudi-Arabian öljy-yhtiö Saudi Aramco. Maaliskuun lopussa ilmastoon liittyvää vaikutustoimintaa seuraava Influnce Map -järjestö kertoi viiden suurimman öljy- ja kaasuyhtiön käyttäneen vuosittain noin 200 miljoonaa dollaria ilmastonmuutoksen torjunnan jarruttamiseen.

Lammi näkee toivonpilkahduksia erityisesti siellä, missä öljynkulutus on kaikkein suurinta – liikenteessä. Volkswagenin päästöskandaali synnytti Lammin mukaan tervetullutta liikehdintää. Yritys muutti suuntaa jäätyään kiinni dieselautojen päästötietojen vääristelystä. »Viime vuoden lopussa Volkswagen ilmoitti aikovansa siirtyä kokonaan sähköautoihin, ja muut saksalaiset autonvalmistajat ovat ilmoittaneet seuraavansa perässä.»

Siirtymä polttomoottoriautoista sähköisiin tapahtuu Lammin mukaan vielä liian hitaasti, mutta jossain vaiheessa se näkyy öljyn kulutuksessa hyvin merkittävästi.

Liikehdintää tapahtuu myös Euroopan ulkopuolella, esimerkiksi Hongkongin kupeessa. 16 miljoonaan asukkaan Shenzhen on vaihtanut kaikki 16 000 bussiaan sähköllä kulkeviksi. Sekä Kiinassa että Intiassa pyristellään paraikaa nopeasti eroon öljyriippuvuudesta. Samalla maat panostavat kotimaiseen sähköautotuotantoon ja vähentävät hiilen osuutta sähkön kokonaistuotannosta.

Lammi sanoo saman asian kuvaannollisemmin: hänen mielestään kyse on »sähkön siivoamisesta».

Lammi tuntee maanosan, sillä hän asui Kiinassa vuosina 2013–2015. Maan ilmastotoimia hän kuvaa mosaiikiksi, jossa on toiveikkuutta herättäviä, mutta myös pelottavia osia. Kiinan rooli ilmastonmuutoksen torjunnassa on tärkeä eritoten teknologia-alojen kehittämisessä, mutta lipunkantajasta tai ilmastopolitiikan edelläkävijästä ei ole syytä puhua.

»Sähkön ja autoteollisuuden puolella Kiina vaikuttaa globaalisti siihen, mihin suuntaan alat kehittyvät, mutta poliittinen kehitys on menossa vaikeaan suuntaan.»

Hän arvioi, että Yhdysvaltojen ja Kiinan välinen kauppasota heijastuu myös ilmastopolitiikan saralle. Ilmastopoliittiset ratkaisut vaatisivat yhteistyötä kauppa- ja teollisuuspolitiikassa, eikä siihen näytä nyt olevan edellytyksiä.

Jos olisimme jotenkin rationaalinen laji, tämä olisi jo ratkaistu.

»Suomi on nostanut mustan hiilen esille, koska nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä Yhdysvallat ja Venäjä eivät pysty keskustelemaan kaikkein isoimmasta ongelmasta eli hiilidioksidista.»

 

Ympäristöaktivistin on oltava vähintään skeptinen optimisti. Muuten työtä ei pysty tekemään, Lammi sanoo. Hän on havainnut, että ilmastonmuutoksen aiheuttama ahdistus on ympäristöjärjestöissä ammattitauti. Myös Lammin kotona keskustellaan vaikuttamisesta ja kestävistä elintavoista. Hänen vaimonsa Salla Tuomivaara on eläinoikeusjärjestö Animalian ja Luontoliiton entinen toiminnanjohtaja, joka työskentelee nykyisin tutkijana.

»Jos olisimme jotenkin rationaalinen laji, tämä olisi jo ratkaistu», Lammi kuvailee turhautumistaan.

Toisaalta moni mahdottomalta näyttänyt asia on muuttunut mahdolliseksi. Suomessakin on jo otettu uusia askeleita: esimerkiksi keskustelu lihan verotuksesta olisi viisi vuotta sitten tuntunut Lammista utopistiselta.

Yksi asia on valanut Lammiin aivan erityistä uskoa: nuorten ilmastomarssit ja koululaisten lakot muualla Euroopassa. Hänen mukaansa maanosassa alkavat olla »elementit kohdillaan» kunnianhimoiselle ilmastopolitiikalle.

Sitten on kuitenkin Yhdysvallat, jossa Donald Trump vie politiikkaa aivan väärään suuntaan.

»Tilanne on pitkälti se, että kun nokka tarttuu, pyrstö nousee. Kun jossain päin maailmaa tapahtuu positiivista kehityskulkua, toisaalla mennään taaksepäin», Lammi sanoo.

Hänestä muutos, joka tarvittaisiin päästöjen kääntämiseksi laskusuuntaan, ei ole kovin suuri, mutta suuntaa on muutettava laaja-alaisesti.

Suuri osa kasvihuonekaasujen päästöistä tulee energiasektorilta. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2017 Suomen kokonaispäästöistä 74 prosenttia oli peräisin polttoaineista. Jotta ihmiskunta pystyisi rajoittamaan ilmaston lämpenemisen 1,5 celsiusasteeseen, tulisi fossiilisista polttoaineista aiheutuvat päästöt pystyä puolittamaan vuoteen 2030 mennessä. Energiasektorin toimet eivät yksin riitä.

»Sekä fossiilisten polttoaineiden että maankäytön suhteen pitää tehdä erittäin nopea, täydellinen käännös, jotta ollaan vuonna 2050 siinä tilanteessa, että olemme ilmastoneutraaleja», Lammi sanoo.

Maankäytöllä Lammi viittaa metsiin, niiden hakkuisiin sekä ruuantuotantoon liittyviin kysymyksiin.

Nykyään kasvisruokapainotteisen ruokavalion merkityksestä puhuvat kaikki ympäristöjärjestöt. Myös Greenpeace on julkaissut sivuillaan ilmastoystävällisiä ruokareseptejä. Yksilökeskeisemmästä lähestymistavasta kertovat myös järjestön vinkit siitä, miten voi elää muovitonta arkea. Uusi linja tuntuu korostavan kulutusta ja yksilön roolia.

Lammin mukaan kasvisruokatrendiä ja lentämisen vähentämistä yksilötasolla ei pidä väheksyä. Silti hän muistuttaa myös rakenteista.

»Kyllä ratkaisut ovat ennen muuta rakenteellisia, ja siitä lähdetään liikkeelle. Mutta ei voida saada rakenteellisia ratkaisuja aikaan, jos ihmisillä ei ole valmiutta tehdä muutoksia omassa elämässään. Tarvitaan kulttuurinen muutos, jotta myös rakenteellinen on mahdollinen.»

Hänen mukaansa hyväosaiset länsimaiset ihmiset voivat parhaimmillaan luoda kestäviä trendejä, jotka levittäytyvät lopulta Kiinaan ja muualle Aasiaan. Silloin niiden vaikutus moninkertaistuu.

Kaikesta huolimatta päästöjä ei toistaiseksi ole saatu kuriin. Lammin mukaan kyse on »rakenteellisesta jumahtamisesta» ja politiikanteon tavoista. Ilmastonmuutosta on tutkimuskirjallisuudessa kuvattu pitkän aikavälin uhaksi, joka ei sovi politiikan konventioihin. Ilmastonmuutoksen ratkaisu ei mahdu kuvaan, koska politiikkaa tehdään vaalikausi kerrallaan, voittoja hakien ja olemassa olevia teollisia työpaikkoja suojellen.

Lammi ottaa esimerkiksi Saksan, missä kivihiiliteollisuudessa työskentelee tällä hetkellä noin 25 000 ihmistä. »Näiden ihmisten painoarvo nousi valtavaan mittaluokkaan. Vaikka ruskohiilivoimalat olisivat kannattamattomia, niitä ylläpidetään työpaikkojen takia.»

Kaikesta huolimatta Lammi luottaa siihen, että ilmastonmuutoksen vaikutuksien voimistuessa myös politiikan toimet tiukentuvat.

Hän palaa vielä Intiaan ja Kiinaan. Ne ovat valtavan väestönsä vuoksi ratkaisevassa asemassa ilmastonmuutoksen torjunnassa. »Intia ja Kiina ovat tajuamassa, että tämä kysymys koskee hyvin vahvasti niitäkin, sillä pian maat eivät ehkä pysty ruokkimaan kansaansa.»

Jättiläisten havahtuessa tilanteeseen jäljelle jää polttava kysymys: milloin on liian myöhäistä?