Valtavan työmäärän, monien pettymysten ja muutaman harha-askeleen jälkeen sopimus oli valmis.  Joulukuussa 2018 Puolan Katowicessa saatiin päätökseen intensiivinen neuvottelukierros, jonka tuloksena Pariisin sopimus sai oman sääntökirjansa.

Kansainvälisen ympäristöpolitiikan ja -oikeuden maamerkki on nyt käytännössä valmis toimeenpantavaksi. Liioittelematta voidaan sanoa, että YK:ssa on neuvoteltu kattavaa ja toimivaa sopimusta lähes 15 vuoden ajan.

Pariisin sopimus on rakennettu joustavaksi, jotta suvereniteetistaan tarkat maat, tärkeimpinä suurvallat Yhdysvallat ja Kiina, saataisiin mukaan. Sopimus ja sen Katowicessa sovittu sääntökirja luovat järjestelmän, jossa olennaisilta osiltaan samanlaiset säännöt koskevat kaikkia osapuolia. Vanha, syvään juurtunut jako kehitys- ja teollisuusmaihin sellaisena kuin se kirjattiin vuonna 1992 Rion puitesopimuksen liitteisiin, on jäänyt historiaan.

Säännöissä on joustoja kehitysmaille, kuten yleensäkin kansainvälisissä ympäristö- tai kauppasopimuksissa, mutta niihin tulee Pariisin sopimuksen mukaan turvautua tarpeen mukaan, kansallisten olosuhteiden niin vaatiessa. Kyseessä on suuri paradigman muutos, jota oli hyvin vaikea saada aikaan. Kehitysmaiden ilmastotoimista on kiistelty kiivaasti YK-neuvotteluissa jo vuodesta 2005 alkaen.

Useat näkyvät amerikkalaistutkijat, kuten David Victor, ovat vuosikymmenen ajan arvostelleet muodollisia monenkeskisiä neuvotteluja ja oikeudellista lähestymistapaa. He ovat suosittaneet vähemmän sääntökeskeistä järjestelmää, jossa valtiovetoisuus ja joustavuus korostuvat, jotta mukaan saadaan kaikki keskeiset maat. Ironista on, että kun tämän suuntainen sopimus viimein astui voimaan vuonna 2016, Yhdysvallat irtautui siitä heti seuraavana vuonna.

Oletus joustavasta, laajasta ja ajan myötä syvenevästä osallistumisesta on sinällään pätevä. Se ei kuitenkaan ennakoinut kansallismielisen oikeistopopulismin nousua. Valkoisessa talossa ei tällä hetkellä pohdita analyyttisesti kansainvälisten ympäristösopimusten arkkitehtuuria. Presidentti Donald Trumpin strategiaan sopii iso kuva: hänen kampanjansa lupasi Amerikan »palauttamista» kosmopoliitilta eliitiltä kansalaisille sekä maan pelastamista kulttuuriselta ja taloudelliselta rappiolta.

AfD:n vuoden 2017 virallisen puolueohjelman mukaan hiilidioksidi »ei ole saaste, vaan korvaamaton osa kaikkea elämää».

Populismille on monia määritelmiä. Alan pitkän linjan tutkijan Cas Mudden mukaan populismi on »ohut ideologia», joka voi kiinnittyä niin oikeiston kuin vasemmistonkin kylkeen. Populismi voidaan määritellä myös toiminnan kautta, eräänlaiseksi poliittisen liikkeen työkalupakiksi. Populismin ytimessä on selkeä jaottelu puhtaan ja hyvän kansan sekä korruptoituneen ja pahan eliitin välillä.

Politiikan tulisi ajatustavan mukaan olla kansan tahdon ilmaus, volonté générale. Tätä kansan tahtoa yksin edustava populisti kannattaa eräänlaista rajoittamatonta demokratiaa ja suhtautuu vähätellen demokraattiseen vallanjakoon sekä liberaaliin demokratiaan kuuluviin ei-enemmistövaltaisiin instituutioihin, kuten riippumattomaan mediaan ja itsenäiseen oikeuslaitokseen. Niin sanotun populismin kolmiomallin täydentää kansan ja eliitin lisäksi jokin näkyvä syntipukki, joka on eliitin erityissuosikki. Useimmiten tässä osassa on tietenkin maahanmuuttaja.

Vaikka oikeistopopulismin kannatus keskittyy tiettyihin sosiaalisiin ryhmiin – yliedustettuina ovat miehet, vähän koulutetut, alempi keskiluokka ja työväki – populistisen oikeiston kannatuspohja on tutkimuksissa osoittautunut laajemmaksi kuin aiemmin on kuviteltu.

Menestyneimmät populistipuolueet saavat kannatusta varsin laajalla rintamalla. Lähes kaikissa liikkeissä on näkyvästi mukana menestyneitä liikemiehiä, tohtoreita ja professoreita. Kyseessä ei siis ole spontaani, kurjistettujen sydänmaiden karvalakkilähetystö. Oikeistopopulismin suosion syitä on etsittävä laajemmasta kulttuuriin ja identiteettiin liittyvästä huolesta.

Oikeistopopulismin suhde ilmastonmuutokseen ei ole kiveen hakattu, mutta yleensä liikkeet vastustavat tiukasti ilmastopoliittisia toimia. Ilmastopolitiikan vastustaminen on tapa erottautua vanhasta eliitistä ja sen konsensuksesta, rikkoa koettuja tabuja ja luoda vastakkainasettelua.

Oikeistopopulistit perustelevat ilmasto­politiikan vastustamista tyypillisesti sosiaalisella oikeudenmukaisuudella ja työllisyydellä. Ilmastonmuutos leimataan eliitin huoleksi ja ilmastotoimet kehystetään kalliiksi puuhasteluksi, jossa naiivi eliitti antaa kilpailuedun ulkomaalaisille, useimmiten ovelille kiinalaisille. Tässä kuvassa kansainväliset sopimukset on solmittu kansan etua vastaan.

Tuulivoima on saanut erityisaseman populismin kolmion täydentäjänä, eliitin suosikkina, johon käytetään järjetön määrä rahaa, vaikka se aiheuttaa väitetysti mitä moninaisimpia haittoja kansalle: terveyshaittoja syrjäseutujen asukkaille, jopa »tuulivoimapakolaisia», sekä myös luontotuhoja linnuille ja lepakoille. Kun ilmastonmuutos nousee yhä keskeisemmäksi poliittiseksi teemaksi, se tarjoaa myös enemmän symbolista materiaalia iskuihin eliittiä vastaan.

Saksalaisen Adelphi-ajatushautomon tuoreen selvityksen mukaan eurooppalaiset populistiset liikkeet eroavat toisistaan huomattavasti suhtautumisessaan ilmastotieteeseen. Monet populistipuolueet, kuten Saksan AfD ja Britannian Ukip, kiistävät tieteellisen konsensuksen ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta.

AfD:n vuoden 2017 virallisen puolueohjelman mukaan hiilidioksidi »ei ole saaste, vaan korvaamaton osa kaikkea elämää». Puolue katsoo, että sekä Saksan hallitus että Kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC »vähättelevät hiilidioksidin myönteistä merkitystä kasvien kasvulle sekä maailman ravinnontuotannolle».

Toiset populistiliikkeet viestivät ilmastosta sekavasti tai eivät puhu siitä lainkaan. Se johtuu usein siitä, että nämä liikkeet ovat vielä vähän aikaa sitten olleet maahanmuuttoa vastustavia yhden asian liikkeitä, eikä ilmasto ole ehtinyt nousta merkittäväksi vaaliteemaksi. Muutama puolue, esimerkiksi Unkarin Fidesz sekä Latvian Kansallinen allianssi – kummatkin hallitusvastuussa – ilmoittavat avoimesti kannattavansa tieteellistä konsensusta ilmastonmuutoksesta.

Presidentti Donald Trump on näkyvin ja merkittävin populistijohtaja, joka tekee identiteettipolitiikkaa vastustamalla ilmastopolitiikkaa ja -tiedettä. Kesäkuussa 2017 Trump esitti Pariisin sopimuksen olevan Yhdysvaltojen edun vastainen. Sopimus suosii Trumpin mukaan Kiinaa ja aiheuttaa vahinkoja erityisesti Amerikan sydänmaille, kuten Ohion hiilikaivosyhteisöille.

Pariisin sopimuksesta irtautuminen on jatkoa Trumpin edeltäjän Barack Obaman poliittisen perinnön purkamiselle ja viestii »hiilen vastaisen sodan» lopettamisesta. Näin sen kehystävät myös oikeistolainen Fox News -kanava, Breitbart-sivuston ympärille keskittynyt verkkomedia sekä suositut konservatiiviset radiojuontajat.

Brasilian tuore presidentti Jair Bolsonaro käytti kampanjapuheissaan samanlaista retoriikkaa kuin Trump. Hän uhkasi lähteä Pariisin sopimuksesta ja näin palauttaa vallan kansalle. Ulkoministeriksi Bolsonaro nimitti Ernesto Araújon, joka on kutsunut ilmastonmuutosta »kulttuurimarxilaisten salajuoneksi», jonka tarkoitus on edistää Kiinan intressejä. Filippiinien presidentti Rodrigo Duterte on esittänyt vastaavaa salaliittoajatusta, jossa Pariisin sopimuksen salattu tarkoitus on hillitä tiettyjen maiden talouskasvua.

Mukana on myös pelastuksen sanoma: kuka tahansa sinnikäs ja älykäs henkilö voi nähdä eliitin sumutuksen läpi vastatiedon avulla.

Populistien ilmastoviesti saattaa osoittautua toimivaksi. Analyysit Trumpin kampanjasta, brexit-keskustelusta tai yleisemmin totuudenjälkeisestä ajasta korostavat valeuutisten ja valemedioiden merkitystä – viestintäympäristön muutosta, jonka ansiosta hurjat salaliittoteoriat ja valheet leviävät laajalle.

Hillitön fake news Hillary Clintonista myymässä aseita Isisille ei kuitenkaan kuvaa koko murrosta. Nykyaikaisen populistiliikkeen strategiana on tuottaa ja hyödyntää vastatietoa, joka pintapuolisesti arvostaa järkeä, tutkimusta ja näyttöä. Vastatieto haastaa vanhat tiedon auktoriteetit kuten tutkimuslaitokset, viranomaiset ja valtamedian. Se paljastaa totuuden, jota eliitti piilottelee ja jota poliittisessa julkisuudessa »ei saisi sanoa».

Sosiologi Tuukka Ylä-Anttila on tutkinut vastatiedon tuotannon muotoja Suomessa. Populismin tutkimuksessa on pitkään korostettu hieman vanhahtavasti sitä, miten populisti väheksyy vieraantunutta asiantuntijatietoa ja painottaa »tervettä järkeä», kansan läheisyyttä arkiseen kokemukseen ja todelliseen elämään. Eräs kotimaisen populismin klassinen lentävä lause, ”kyllä kansa tietää”, viittaa vaalituloksen kunnioittamisen lisäksi juuri tähän.

Nykyaikaisen populismin suhde tietoon ei kuitenkaan ole yksiselitteinen, eikä populisti asemoidu kategorisesti tietoa tai asiantuntijuutta vastaan, myyttisen arkijärjen puolesta. Populistinen viestintä saattaa käyttää varsin tieteellistä kieltä tai esittää popularisoivansa ja tulkitsevansa tiedettä. Vastatieto kääntää asetelman päälaelleen: se haastaa eliitin ja valtamedian esittämällä ne »totuudenjälkeisinä» toimijoina, tietoisesti valeuutisia julkaisevana klikkinä.

Ilmastonmuutosta koskeva vastatieto nousi Suomessa uutisaiheeksi keväällä 2019, kun toimittaja Matti Virtanen julkaisi kirjan Ilmastopaniikki: Hoito-opas. Näennäisesti kirja arvostaa tiedettä, mutta esittää samalla salaliittotulkinnan ilmastotieteestä. Virtasen haastateltavilta opimme, että »vertaisarvioinnin sijasta kyse on usein kaveriarvioinnista», ilmastomallinnus »muistuttaa tietokonepelejä», ilmastotiede »on tunnettu hyvin valikoivasta aineiston käytöstä» ja tutkijat »ovat sopeutuneet tilanteeseen, jossa Ilmatieteen laitos ohjaa miten asiasta pitää ajatella ja kirjoittaa».

Vastatieto sopii populistiseen kehykseen, koska se usein toimii salaliiton logiikalla ja näyttää, miten korruptoitunut eliitti (tiedeyhteisö) johtaa tavallista ihmistä (kansaa) harhaan. Mukana on myös pelastuksen sanoma: kuka tahansa sinnikäs ja älykäs henkilö voi nähdä eliitin sumutuksen läpi vastatiedon avulla.

Digitalisaatio, viestintäympäristön murros sekä vastatiedon kasvava tuotanto mahdollistavat sen, että ilmastoväitteet voivat mennä läpi, olivat ne miten hurjia hyvänsä. Trumpilla ja eurooppalaisilla tieteellisen konsensuksen kiistäjillä on käytössään kanavat ja verkostot, joissa ei noudateta journalistisia periaatteita.

Hektisessä digitaalisessa viestintäympäristössä yksinkertainen kertomus saattaa voittaa monimutkaisemmat selitysmallit. Viestit leviävät datatalouden logiikalla, joka suosii reaktioita herättävää sisältöä – sitä mikä kerää kommentteja, jakoja ja tykkäyksiä. Algoritmit reagoivat herkästi suosittuihin sisältöihin riippumatta niiden totuusarvosta.

Pariisin sopimus on historiallinen saavutus. Se on kompromissiratkaisu kahteen suureen kysymykseen, jotka ovat vaivanneet YK:n alaisia ympäristöneuvotteluja vuoden 1992 Rion kokouksesta asti. Ensimmäinen näistä liittyi sopimuksen arkkitehtuuriin: kuinka paljon päätösvaltaa siirretään osaksi kansainvälistä sopimusjärjestelmää ja kuinka paljon pidetään kansallisissa käsissä?

Toinen kysymys koski globaalia taakanjakoa ja oikeudenmukaisuutta: miten järjestetään kehitysmaiden ja teollisuusmaiden jakolinja ja eriävät velvoitteet? Teemat olivat vuosien saatossa kietoutuneet toisiinsa monimutkaisen solmun tavoin. Pariisin sopimus luo tasapainon joustavuuden ja velvoitteiden kesken sekä purkaa lukkiutuneen asetelman globaalin etelän ja pohjoisen välillä.

Kansallisen suvereniteetin kunnioittamisesta ja joustavuudesta ei kuitenkaan ole apua oikeistopopulismin noustessa. Etelän ja pohjoisen välinen kompromissi on itse asiassa kuin tehty populistisen kampanjan materiaaliksi: eliitti on myynyt kansan edun halvalla ja hyödyt valuvat vaurastuvalle Kiinalle, jonka uhka kasvaa entisestään.

Ilmastotieteen kiistäminen on huomattavasti presidentti Trumpia laajempi ilmiö. Oikeistopopulistit kampanjoivat myös Euroopassa ilmastopolitiikkaa ja energiantuotannon muutokseen tähtääviä toimia vastaan. Työkalupakista löytyy valeuutisia, mutta myös huolellisesti tuotettua vastatietoa, joka haastaa tiedon vanhat auktoriteetit.

Pariisin sopimus pysyy voimassa Yhdysvaltojen vetäytymisestä huolimatta ja säilyttää asemansa kansainvälisen ilmastopolitiikan oikeudellisena kehyksenä. Se tuo kaivattua läpinäkyvyyttä ja järjestystä kansallisesti ohjautuvan ilmastopolitiikan maailmaan.

Yhtä ilmeistä on, että oikeistopopulismin nousu sekä informaatioympäristön murros vaikeuttavat tavoitteellista ja tehokasta ilmastopolitiikkaa, kansallisten tavoitteiden asteittaista nostamista. Maapallon lämpenemistä on entistä vaikeampaa rajoittaa puolentoista asteen lähettyville. Sen tuolla puolen ilmastonmuutos muuttuu tiedeyhteisön mukaan vaaralliseksi ja arvaamattomaksi.  

Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin Globaalin turvallisuuden ohjelmassa.