Vuonna 2015 Washingtonissa aloittanut suurlähettiläs Kirsti Kauppi jättää tehtävänsä syyskuun alussa. Presidentti Donald Trumpin kaudella Suomi on edistänyt esimerkiksi ilmastoasioita hallinnon sijaan osavaltioiden kanssa, Kauppi sanoo.
Mikä oli suurin muutos työssäsi, kun vertaat Barack Obaman ja Trumpin kausia?
Asiat muuttuvat aina varsinkin, kun presidentin puolue vaihtuu. Tällä kertaa presidentin vaihtumisen jälkeen on ollut tärkeää ajaa omia intressejä laajalla rintamalla. Toimimme ensisijaisesti presidentin hallinnon kanssa, mutta nyt on erityisen tärkeää toimia myös kongressin, osavaltioiden ja eturyhmien kanssa.
Kuinka diplomaatit ovat Trumpin kaudella onnistuneet luomaan suhteita nopeasti vaihtuviin Valkoisen talon työntekijöihin?
Vaihdokset tarkoittavat ahkeraa jalkatyötä, jota teemme jokaisessa ministeriössä, kongressissa ja muualla. Yleensä mielletään, että suurlähetystön tehtävä on raportointi, mutta meille tärkein tehtävä tällä hetkellä on vaikuttaminen. Siihen on tehtävä se jalkatyö, mitä se vaatii. Olemme ottaneet siihen tilaa, ja se on pikkuisen pois raportoinnista.
Miten Suomi on asemoinut linjaansa uudelleen Trumpin kaudella?
Tämä hallinnon vaihdos ei ole edellyttänyt meiltä uutta asemoitumista. Toki sitä tapahtuu aina, että jokin aiemmin tärkeä yhteistyöalue ei ole uuden hallinnon prioriteetti. Tästä voi ottaa esimerkiksi ilmastopolitiikan, joka oli Obaman hallinnon keskeinen prioriteetti ja on Suomen kansallinen intressi.
Ilmastoasiat eivät kuitenkaan ole Trumpin hallinnolle keskeisiä, joten me olemme etsineet muita tapoja ajaa tätä agendaa. Etsimme aktiivisesti yhteistyötä osavaltiotasolla, ja mukana ovat myös bisnes-, tutkimus- ja kehityspuoli.
Mikä on mielestäsi ollut suurin muutos Yhdysvaltain globaalissa asemassa Trumpin kaudella?
Yhdysvaltain globaaliin asemaan ovat vaikuttaneet enemmän muut asiat kuin presidentti henkilönä. Yhdysvaltain suhteellinen asema kansainvälisessä politiikassa, taloudessa ja muilla osa-alueilla on pitkässä juoksussa pienentynyt.
Lisäksi iso vaikutus Yhdysvaltain itseymmärrykseen on ollut pitkillä sodilla Afganistanissa ja Irakissa sekä vuosien 2008–2009 taantumalla. Trumpin Amerikka ensin -ajattelu on vaikuttanut siihen, miten amerikkalaiset ja hallinto toimivat, ja siihen, miten me muut hahmotamme Yhdysvaltain tavoitteet ja roolin.
Miten uskot Trumpin mahdollisen uudelleenvalinnan vaikuttavan kansainvälisiin järjestöihin, joista monessa Yhdysvallat on kantava voima?
Trumpilla on ollut iso vaikutus kauppa- ja ilmastopolitiikkaan. Jos Trump jatkaa, tilanne niissä jatkuu haastavana. Kaikki ongelmat eivät kuitenkaan poistu, vaikka presidentti vaihtuisi.
Yhdysvaltain suhtautuminen kansainvälisiin järjestöihin on perinteisesti valikoivaa. Maan näkökulmasta järjestöjen pitää näyttää tuloksia. Nykyinen hallinto näkee, että Yhdysvaltain täytyy kiinnittää aiempaa enemmän huomiota Kiinan vaikutusvallan kasvuun. Kiina toimii tässä katalyyttinä sille, että Trumpin hallinto näkee tärkeänä sen, että Yhdysvallat säilyttää profiiliaan kansainvälisissä järjestöissä ja etsii liittolaisia.
Millaisilla toimilla Suomi voisi parantaa entisestään suhdettaan Yhdysvaltoihin?
Yhdysvalloissa pitkäaikaisia henkilökohtaisia suhteita arvostetaan valtavasti. Meillä on hyviä suhteita, mutta vielä enemmän pitäisi tehdä niin poliitikkojen kuin bisnesjohtajien, tutkimuslaitosten edustajien ja toimittajien kanssa.
Jos ajatellaan Yhdysvaltain ja Suomen yhteistä intressiä, yksi keskeisimpiä on teknologia. Konkreettisesti tämä tarkoittaa sitä, että meillä pitäisi olla valmius harjoittaa teknologiapolitiikkaa myös suhteessa Yhdysvaltoihin.
Mitä Suomessa on ymmärretty väärin Yhdysvaltojen politiikasta?
Harvoin ajatellaan, miten iso dilemma Yhdysvalloille on se, että pitäisi yhtä aikaa osoittaa globaalia johtajuutta ja pitää huoli kotimaasta. Me otamme tämän helposti itsestäänselvyytenä, mutta Yhdysvaltain kansallinen eetos lähtee pikemminkin siitä, että Yhdysvallat voisi olla saari, jonka ei pitäisi sotkeutua kansainvälisiin asioihin.
Tavallinen amerikkalainen miettii, miksi pitäisi huolehtia kaikenlaisista asioista, kun ei ole rahaa investoida omaan kansalliseen infrastruktuuriin.
Öljyn kulutus romahti keväällä pandemian vuoksi. Huhtikuussa Brent-laadun tynnyrihinta putosi alle 20 dollariin ensimmäistä kertaa 19 vuoteen, ja WTI-öljyn hinta painui negatiiviseksi. Öljyntuottajien järjestö OPEC sopi muun muassa Venäjän ja Yhdysvaltojen kanssa tuotannon supistamisesta huhtikuuhun 2022 asti. Tarkoitus on nostaa öljyn hintaa.
Miksi öljyn hinta on niin merkittävä maailmantalouden mittari, Etlan ennustepäällikkö Markku Lehmus?
»Maailma on hyvin riippuvainen öljystä, ja energiatarpeet perustuvat öljynjalostustuotteisiin erityisesti liikenteessä. Riippuvuus öljystä on pitkään kasvanut, ja kymmenen viime vuotta kasvua on ylläpitänyt Kiinan nousu.»
Makrotalouteen erikoistuneen Lehmuksen mukaan suunta kuitenkin muuttuu – ehkä jopa nopeammin kuin on ajateltu.
»Viimeistään 2030-luvulla öljyntuotanto vähenee, kun maailmassa ei enää käytetä niin paljon öljyä. Korona voi vauhdittaa kehitystä, ja lasku voidaan nähdä jo tällä vuosikymmenellä. Öljyn kysyntä on laskenut kymmeniä prosentteja koronakriisin vuoksi, ja hinta on laskenut alimmilleen vuosikymmeneen.»
»Öljyntuottajamaat käyvät pudotuspeliä. Saudi-Arabia kuvittelee olevansa maailman viimeinen tuottaja, ja Venäjä pyrkii pudottamaan Yhdysvallat. Kymmenen vuoden päästä kaikki voi olla toisin. Öljynkuluttajamaille sopeutuminen voi olla helpompaa. Muut joutuvat rakentamaan taloutensa uudestaan.»
Pandemian aikaiset poikkeuslait ovat mahdollistaneet vallassaolijoille verukkeen kahmaista lisää valtaa. Vice-sivustolla julkaistun listauksen mukaan vallanpitäjien otteet ovat koventuneet ainakin 30 maassa. Lehdistöä on rajoitettu 38 maassa, laskee Toimittajat ilman rajoja -järjestö.
Puolan hallituksella oli vaikeuksia perua presidentinvaalit, koska valtapuolue PiS haluaa pitää istuvan presidentin vallassa. Unkarin parlamentti antoi Viktor Orbánille käytännössä yksinvallan määrittelemättömäksi ajaksi. Balkanilla tilanne ei ole aivan yhtä paha.
»Kansalaisia koskevat määräykset ja rajoitukset ovat olleet voimakkaita, jopa mielivaltaisia», sanoo Ulkopoliittisen instituutin vieraileva vanhempi tutkija Emma Hakala.
Hakalan mukaan ihmisten liikkumisrajoituksia on asetettu lyhyellä varoitusajalla, ja niitä on ollut voimassa esimerkiksi Serbiassa ja Kosovossa. Serbiassa ja Pohjois-Makedoniassa peruttiin parlamenttivaalit. Myös lehdistöä on rajoitettu. Demokratian tila näissä maissa herättää huolta, jos poikkeustila jatkuu pitkään.
»On vaikea sanoa, tiukentuuko valtaapitävien ote. Serbiassa enemmistö piti ainakin aluksi kriisin hoitoa hyvänä, mutta hallintoa vastaan on ollut yhä enemmän mielenilmauksia. Ihmiset ovat esimerkiksi hakanneet kattiloita parvekkeillaan.»
Epidemia on lisännyt Kiinan näkyvyyttä Balkanilla. EU on saanut pettäjän roolin, vaikka on tukenut Länsi-Balkania koronataistelussa ja päättänyt käynnistää jäsenyysneuvottelut Albanian ja Pohjois-Makedonian kanssa.
Hakalan mukaan kuvaavaa on, että Serbian presidentti Aleksandar Vučić on julistanut Kiinan olevan ainoa, joka Serbian voi pelastaa.
Poliitikkojen ja julkkisten rooli väärien tietojen levittämisessä on suuri: vain murto-osa disinformaatiosta on peräisin heiltä, mutta heidän jakamansa väärät tiedot saavat sosiaalisessa mediassa muita suuremman huomion. Tämä käy ilmi Oxfordin yliopiston Reuters-instituutin tutkimuksesta, joka käsitteli koronavirukseen liittyvien väitteiden leviämistä sosiaalisessa mediassa.
Sosiaalisen median sisällöt toimivat myös polttoaineena autoritaaristen maiden tiedotusvälineille. Ne kierrättävät vääriä tietoja eteenpäin. Sisältöjä jaetaan esimerkiksi Kiinan, Iranin, Venäjän ja Turkin tukemilla uutissivustoilla kymmenien miljoonien yleisöille.
Sosiaalisen median palvelut eroavat toisistaan siinä, miten ne poistavat tai merkitsevät vääriä tietoja. Tutkimuksen mukaan Twitterissä 59 prosenttia vääriksi katsotuista postauksista oli yhä entisellään seuranta-ajalla maaliskuun lopussa. Facebookissa vääristä tiedoista paikalleen jäi 24 prosenttia.
Tutkijoiden mukaan merkittävä askel kuitenkin otettiin maaliskuussa. Silloin internetjätit Twitter, Facebook ja Youtube poistivat Brasilian presidentti Jair Bolsonaron valheita sisältäneen postauksen palveluistaan.
Mosmbikin maaseudulla joka viides talous hakee juomavetensä pintavesistä.
Koronakriisi ajoi monet kotikaranteeniin ympäri maailman – mutta käytännössä eristäytyminen on monissa maissa valtaosalle mahdotonta.
YK-yliopiston kehitystaloustieteen tutkimuslaitoksen UNU-WIDERin tutkijat kehittivät indeksin, joka mittaa kotitalouksien valmiutta selviytyä karanteenissa. Indeksin mukaan joka kotitaloudessa pitäisi olla sähköä, puhdasta vettä, vessa, puhelin ja yksi töissä käyvä henkilö, jotta kotitalous olisi valmis karanteeniin.
Tarkastelun kohteena oli Mosambik, jossa tutkijoiden mukaan vain noin seitsemän prosenttia väestöstä elää olosuhteissa, joissa kaikki viisi kriteeriä täyttyvät.
Mosambik ei ollut asettanut karanteenitoimia huhtikuun lopulla, mutta esimerkiksi Ugandassa alettiin maaliskuussa rajoittaa ihmisten liikkumista koronaviruksen takia. Ugandan väestöstä kuitenkin vain pieni osa on valmis elämään neljän seinän sisällä: neljännes väestöstä joutuu hakemaan puhdasta vettä kaukaa kodin ulkopuolelta ja yli puolella kotitalouksista ei ole käytössä vessaa.
Rajoituksia on niin ikään otettu käyttöön Haitissa, joka on yksi eristäytymisen kannalta hankalimmista maista.
Haitissa asutaan tiiviisti, ja maa on kymmenen viime vuoden aikana kärsinyt koleraepidemiasta ja lukuisista luonnonkatastrofeista. Viimeksi vuonna 2016 hurrikaani Matthew tuhosi maassa kymmeniä tuhansia koteja. Haitin 11-miljoonaisesta väestöstä noin kolmanneksella on käytössään ainoastaan oman kotitalouden kesken jaettava vessa. Sähköverkko kattaa 38 prosenttia väestöstä.
Yksi asia on kuitenkin koronakriisissä köyhien maiden puolella: ikäpyramidi. Kun poimitaan satunnaisesti sata ugandalaista, heistä kaksi on yli 65-vuotiasta. Suomessa vastaava luku on 22.
Vaikka maailmaa on tänä keväänä koeteltu ennen kokemattomalla tavalla, presidentti Tarja Halonen jaksaa ilahtua. Mielen lämmikettä tarjoaa se solidaarisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunne, jota hän kertoo koronapandemian aikana kohdanneensa.
»Eilisiltana hiukan hämmennyin, kun sain Italian presidentiltä kiitokset siitä solidaarisuudesta, jota italialaisille on osoitettu», Halonen sanoo puhelimessa.
»Materiaalisen avun lisäksi he kokevat, että on hieno asia, että ympäri maailmaa ihmiset muistavat ja tukevat heitä myös erilaisissa julkilausumissa.»
Presidentti ei suostu tarkentamaan, mistä aivan konkreettisesti Italian presidentinkanslia oli kiitoksia lähettänyt. Hänen mukaansa kyse oli niistä viesteistä ja julkilausumista, jollaisia Halonen nykytoimissaan on ollut mukana lähettämässä.
Halonen toimii sekä monien YK-elinten työssä että esimerkiksi Madridin klubissa, demokraattisten maiden entisten valtionpäänaisten ja -miesten keskustelukerhossa. Siellä etenkin pandemian pahimmin runtelemille maille on pyritty osoittamaan, että hädän keskellä ollaan yhtä. Konkreettista apua Italia on saanut joiltain EU-kumppaneiltaan, ja esimerkiksi Venäjältä.
Ulkopolitiikka-lehden henkilöhaastattelua tehtiin huhtikuun alussa ensimmäistä kertaa koskaan puhelimitse koronaviruksen vuoksi. Presidentti Halonen ei tavannut kuvaajaakaan. Tässä jutussa käytetään arkistokuvia.
Halonen antoi haastattelua toimistollaan Helsingin Hakaniemessä, Paasitornin naapurissa ja omilla kotikulmillaan. Toimistolla jokainen istui koronan vuoksi eri huoneissa.
»Minulle se, että kaikki paikat on pantu kiinni, on myös mahdollisuus rauhoittua kirjoittamaan », Halonen sanoo.
Juuri nyt pöydällä on teksti globalisaatiosta, yhdestä Halosen sydäntä lähinnä olevista aiheista. Halosen mukaan pandemia vaikuttaa varmasti siihen, miten maailma tulevaisuudessa toimii: missä tavaroita tuotetaan, miten niitä kuljetetaan markkinoille – ja ehkä siihenkin, millaiset oikeudet globalisoituneen talouden työntekijöillä eri puolilla maailmaa on.
»Koronakriisi on nostanut tämän ulottuvuuden jälleen ajankohtaiseksi», Halonen sanoo.
Puhelimen päästä kuuluu, kuinka sihteeri sulkee presidentin työhuoneen oven.
Globalisaatio on Haloselle läheinen aihe ennen muuta siksi, että presidentti toimi Kansainvälisen työjärjestön ILO:n asettaman globalisaation sosiaalisen ulottuvuuden maailmankomission toisena puheenjohtajana vuosina 2002–2004. Hän johti puhetta yhdessä Tansanian silloisen presidentin Benjamin Mkapan kanssa.
Maailmankomission loppuraportin pääviesti oli selkeä: globalisaatio piti valjastaa ihmisten tarpeisiin eikä vain tuotannon palvelemiseen. Hyödyt oli jaettava aiempaa tasaisemmin kaikille maille ja ihmisille.
Koronakriisi nostaa globalisaatiosta esiin ennen kaikkea kaksi seikkaa, Halonen sanoo. Ensimmäinen niistä on pitkien ja monimutkaisten tuotantoketjujen haavoittuvuus.
»Donald Trump on ihan oikeassa siinä, että globalisaatio on vienyt työpaikkoja. Mutta sekin tuotanto, joka vielä sijaitsee vaikkapa Yhdysvalloissa, on liian riippuvainen globaaleista tuotantoketjuista. Tuotannosta on tullut niin erikoistunutta, että se on haavoittuvaa.»
Siksi globalisaatiota tulee nyt korjata niin, että jos ketjun joku osa kärsii, se pystytään paikkaamaan.
Toiseksi koronakriisi näyttää sen, että maailman maat voivat tarvita toisiltaan tiukassa paikassa myös apua – ja että sitä voivat tarvita jopa rikkaat maat. Kyse ei ole nollasummapelistä.
»Korona avaa nyt silmiä. Se näyttää, että toistemme auttaminen keskinäisriippuvuuden ja solidaarisuuden nimissä niin Euroopassa kuin globaalistikin on tullut aiempaa realistisemmaksi vaihtoehdoksi», Halonen sanoo.
Presidentin mukaan tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten Kiina on auttanut muita maita koronakriisissä. Kiina on lähettänyt lääkintä- ja suojatarvikkeita muun muassa moneen Euroopan maahan.
»Se on huomionarvoista. Totta kai sitä voidaan käyttää Kiinassa oman kilven kiillottamiseen, mutta on hyvin epämiellyttävää nähdä apu vain näin. Niille ihmisille, jotka tarvitsevat Kiinan toimittamia suojavälineitä, kyse on elämästä ja kuolemasta», Halonen sanoo.
»Tässä mielessä on hyvä, että Kiina mieluummin kiillottaa profiiliaan tällä tavoin kuin toteaisi, ettei asia kuulu heille.»
Kansainvälinen työjärjestö ILO järjesti sadannen vuosikokouksensa kesäkuussa 2011. Halonen piti kokouksessa puheen. Kuva: Sebastien Feval/AFP Photo/Lehtikuva.
Presidentti Halonen valmistui oikeustieteiden kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1968. Hän luki pääaineenaan rikosoikeutta professori Inkeri Anttilan opissa.
»Tiedekunnassa meitä kiusattiin siitä, että meidän piti päästä pois maisterin mielenlaadusta», Halonen sanoo.
Piti siis oppia ajattelemaan kuin juristi. Valmistuttuaan Halonen lähti juristiksi Suomen ammattiliittojen keskusjärjestöön SAK:hon, ensimmäisenä naisena. Siellä tulivat tutuksi työelämän pelisäännöt ja työntekijöiden oikeudet. Ne liittyvät myös globalisaatioon – ja Kiinaan.
Sitä mukaa kuin Kiinasta on tullut muun maailman kulutustavaroiden tuottaja, yhä useamman kiinalaisen elintaso on noussut. Kiina on yksi globalisoituneen talouden suurimmista voittajista. Siinä missä yli 66 prosenttia kiinalaisista – lähes 800 miljoonaa ihmistä – eli köyhyydessä vielä vuonna 1990, vuoteen 2016 mennessä osuus oli pienentynyt 0,5 prosenttiin, kertovat Maailmanpankin luvut.
Kiinalaisista on tullut uutta keskiluokkaa.
Ongelma kuitenkin on, että monen työolot eivät edelleenkään ole niin sanotusti säälliset, decent. Säällisen työn nosti kansainväliseen keskusteluun alun perin juuri se globalisaation sosiaalisen ulottuvuuden maailmankomissio, jonka toinen puheenjohtaja presidentti Halonen 2000-luvun alussa oli.
»Olemme saaneet säällisen työn käsitteen ihan hyvin läpi», Halonen sanoo ja tarkoittaa erilaisia kansainvälisiä julistuksia ja sopimuksia, joissa käsite mainitaan. Diplomatiassa sekin on tavoitteen toteutumista.
Käytännössä säällinen työ tarkoittaa muun muassa reiluja työehtoja ja palkkaa, jolla tulee toimeen, sekä turvallisia työoloja, sosiaaliturvaa ja oikeutta järjestäytymiseen. Monelle nämä eivät ole toteutuneet.
Halosen mukaan globalisaatio johti siihen, että elinkeinoelämä »muutti suhtautumistaan» työntekijöitä, ihmisiä, koskeviin sääntöihin. Siinä missä rikkaiden länsimaiden yrityksiltä edellytettiin kotona sitoutumista työntekijöiden oikeuksiin, oikeuksista saatettiin luopua köyhempien maiden tehtaissa.
Toinen ongelma on se, että globalisaatio on kiihdyttänyt eriarvoisuuden kasvua. Maailman rikkaimman prosentin vauraus on kasvanut kaikkein nopeimmin.
Globalisaatio johti siihen, että elinkeinoelämä muutti suhtautumistaan työntekijöitä, ihmisiä, koskeviin sääntöihin.
Jotta näihin ongelmiin saataisiin muutos, kansallisvaltion roolia pitäisi Halosen mukaan vahvistaa.
»Me ajattelimme jo silloin (2000-luvun alussa), että kansallisvaltioilla oli merkittävä rooli globalisaation ongelmien korjaamisessa», Halonen sanoo.
Maailmankomission loppuraportissa todettiin, että valtioiden pitäisi »palvella kaikkien kansalaistensa intressejä» ja »valtiojohtajien tulisi edistää talous- ja yhteiskuntapolitiikan koherenssia kansainvälisellä tasolla».
»(Kaupan) vapauttamisella tuskin on myönteisiä vaikutuksia ilman kunnollisia instituutioita ja sääntelyä, jotka valvovat markkinoita. Tämä vaatii kykeneviä ja vahvoja julkisia hallintoja», raportissa kirjoitettiin.
Maailmankomission vaatimukset olivat linjassa 2000-luvun taitteen globalisaatiokritiikin ja maailmanlaajuista oikeudenmukaisuutta vaatineen liikehdinnän kanssa. Eräs kritiikin lakipiste koettiin, kun jopa 100 000 mielenosoittajaa kokoontui vuonna 1997 Yhdysvaltain Seattleen ja pakotti Maailman kauppajärjestön WTO:n keskeyttämään kokouksensa.
2000-luvulla globalisaatiokritiikki kuitenkin hävisi mahdollisimman avoimen maailmankaupan kannattajille. Näytti syntyneen konsensus siitä, että globalisaatiolle ei ollut vaihtoehtoja.
Finanssikriisin jälkeen kritiikki nousi uudelleen, mutta uudesta suunnasta. Globalisaatiokriitikoiksi nousivat ennen kaikkea oikeistopopulistit. Hekin vaativat aiempaa vahvempaa kansallisvaltiota globalisoituneen maailman ongelmien ratkaisemiseksi. Mutta he ovat vaatineet myös rajojen sulkemista ja kansainvälisestä yhteistyöstä vetäytymistä.
Mikä voisi nyt olla vasemmiston vaihtoehto oikeistopopulisteille?
Presidentti Tarja Halonen Hakaniemen kauppahallissa vuonna 2017. Kuva: Lehtikuva.Halosen mukaan se on ennen kaikkea kansainvälinen yhteistyö – joka lähtee vahvoista kansallisvaltioista.
»Nyt iso kysymys on se, miten voisimme tällaisessa tilanteessa luoda sellaisen globaalin säännöstön, joka koskisi kaikkia yhteiskunnan sektoreita», presidentti sanoo.
Tähän puolestaan tarvitaan nykyistä vahvempaa oikeusvaltiota. Se on selvästi Halosen toinen lempiteema.
Vuonna 1990 Tarja Halosesta tuli ensimmäinen nainen Suomen poliittisena oikeusministerinä. Oikeusministeriötä oli aiemmin johtanut hänen vanha professorinsa Inkeri Anttila, mutta virkamieshallituksessa. Nimenomaan juristi-Haloselle oikeusvaltio on erityisen tärkeä.
Oikeusvaltioperiaatteen mukaan julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin ja lainsäädännön tulee turvata jokaisen ihmisen perusoikeudet, ihmisarvo ja koskemattomuus. Lainsäädäntöä sovelletaan riippumattomissa tuomioistuimissa.
Halonen painottaa, että oikeusvaltio pitää aina nähdä osana kokonaisuutta, jonka muita osia ovat ihmisoikeudet, demokratia ja hyvä hallinto.
»Oikeusvaltio realisoi kansalaisille sen, mitä poliitikot ovat päättäneet, myös kiperissä tilanteissa », Halonen sanoo.
Toisin sanoen poliittiset linjaukset muuttuvat konkreettisiksi arkielämän tapahtumiksi vasta toimivan hallinnon ja tarvittaessa oikeusjärjestelmän kautta.
»Ihmisten on voitava luottaa siihen, että kysymykset ratkotaan niin kuin oli alun perinkin tarkoitus.»
Siinä missä Halosta yliopistossa opetettiin ajattelemaan kuten juristi, hän kertoo poliittisella urallaan saaneensa haukkuja siitä, hänellä on »juristin sielunelämä». Hänen on sanottu olevan erityisen tarkka siitä, että asiat menevät muodollisesti oikein. Itse hän puhuu välillä »juristeriaa», on termeistä tarkka.
Esimerkiksi kelpaa juuri oikeusvaltion käsite. Halosen mukaan saksasta suomeen periytyvä ilmaus oikeusvaltio (Rechtsstaat) kuvaa hyvin sitä, mikä merkitys valtiolla on julkisen vallan säällisessä käytössä.
Valtio ei ole meistä ulkopuolinen, vaan se olemme me.
Kansallisvaltioita pitää vahvistaa, koska ne ovat suurin yksikkö, jossa kansalaiset voivat osallistua demokraattiseen päätöksentekoon.
»Kansallisvaltioita pitää vahvistaa, koska ne ovat suurin yksikkö, jossa kansalaiset voivat osallistua demokraattiseen päätöksentekoon», Halonen sanoo.
Vaikka EU-kansalaiset voivat osallistua myös unionin tasolla, se ei hänen mukaansa voi korvata toimivaa kotimaista parlamentarismia. Ja jos oikeusvaltioperiaate ei toimi yksittäisissä EU:n jäsenmaissa, koko unioni on ongelmissa.
Tästä päästään seuraavaan teemaan, nimittäin EU:n toimintaan ja periaatteisiin.
Halonen oli presidenttikausillaan mukana, kun EU laajentui historiallisesti ja perussopimusmuutoksia sorvattiin. Kokemus opetti, että unionin pitää saada jäsenmaansa uskomaan itseensä ja toimimaan sovittujen arvojen ja periaatteiden mukaisesti.
Nyt EU:n pitäisi Halosen mukaan »putsata oma pesänsä», jotta se voisi »pelastaa itsensä».
»EU:n arvot ovat selkeät. Niitä ovat ihmisoikeudet, demokratia, oikeusvaltio ja dynaaminen, ohjattu markkinatalous. Arvot otettiin, samoin kuin lippu ja laulu, Euroopan neuvostolta. Talous vain lisättiin mukaan», presidentti sanoo.
EU:n sääntöjen mukaan jäsenyyttä voi hakea sellainen Euroopan valtio, joka toimii näiden arvojen mukaisesti ja jolla on vakaat hallintoelimet, toimiva markkinatalous ja kyky suoriutua jäsenyyden velvoitteista, siis esimerkiksi noudattaa unionin tavoitteita.
Nyt etenkin Puola ja Unkari ovat luisuneet kohti autoritaarista hallintoa. Liityttäessä annetut lupaukset on petetty.
»Kyllähän moni lupaa vaikka kuun taivaalta, kun on kihlauksesta kyse. Mutta kun on oltu joku vuosi naimisissa, niin pelkästään kauppakassin kantaminen tuntuu hankalalta», Halonen vertaa.
Hänen mukaansa EU:n ei kuitenkaan kannata kokea oloaan huijatuksi. Eivät ne johtajat, jotka aikoinaan hakivat mailleen EU-jäsenyyttä, ole pääsääntöisesti muuttaneet kantojaan. He eivät vain ole enää vallassa.
Ei auta, jos Bryssel on jotain mieltä.
Siksi iso kysymys EU:ssa on, kuinka hallitukset saataisiin sitoutumaan pitkän aikavälin prosesseihin ja lupauksiin.
»Tämä on kaiken kansainvälisen, monenkeskisen yhteistyön haaste.»
Toinen iso kysymys on keskitetyn ja hajautetun vallankäytön suhde. Kyse on EU:n perusrakenteista.
»Ei auta, jos Bryssel on jotain mieltä. On katsottava, mitä mieltä ollaan Budapestissa, Helsingissä, Tukholmassa.»
Entä jos Unkarista koronakriisin varjossa tulee EU:n ensimmäinen diktatuuri – mitä silloin on vielä tehtävissä?
»Se on nykyjohtajien asia. En halua olla mikään vanha viisas, joka sivusta neuvoo», Halonen sanoo ensin.
Sitten hän kuitenkin ryhtyy puhumaan perinteisen diplomatian puolesta.
»Sanoisin vain, että siinä olisi sitten lähdettävä hyvin monenkeskisesti liikkeelle, Bryssel ei yksin auttaisi mitään. Ennen kaikkea olisi kysyttävä, mitä unkarilaiset haluavat ja miten he voisivat tulla tilanteesta ulos.»
Pitäisi yrittää sitkeästi ymmärtää toisen mielipiteitä ja käsityksiä, vaikka ne olisivat itselle kummallisia.
Ulkoministeriksi Halonen nousi vuonna 1995 Paavo Lipposen (sd.) ensimmäiseen hallitukseen – ensimmäisenä naisena.
Ulkoministeriaikanaan Halosta arvosteltiin siitä, että hän muutti Suomen turvallisuuspoliittista linjaa. Siinä missä Suomi oli aiemmin pitänyt uhkana ennen kaikkea aseellista konfliktia, Halonen nosti esiin myös uudenlaiset uhkat. Niitä olivat erilaiset kansallisvaltioiden rajat ylittävät ilmiöt, kuten ilmastonmuutos.
Halonen halusi tehdä turvallisuuskäsityksestä kokonaisvaltaisen.
Lisäksi Halonen painotti ulkoministeriössä ihmisoikeuksien merkitystä ja halusi perustaa ministeriöön erillisen ihmisoikeusyksikön. Suomi oli 1990-luvun puolivälissä Luxemburgin lisäksi ainoa eurooppalainen maa, jonka ulkoministeriössä ei sellaista ollut.
Moni kokenut diplomaatti – joista korkeimmalle edenneet olivat tuolloin kaikki miehiä – vastusti yksikön perustamista. Ihmisoikeuksia ei pidetty ulkopolitiikassa tärkeinä. Halonen kuitenkin voitti, ja yksikkö perustettiin.
Käsitys siitä, mistä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on kyse, laajeni vähitellen.
Nyt laajasta turvallisuuskäsityksestä on tullut valtavirtaa. Halosen mukaan koronapandemia nostaa jälleen esiin sen tarpeellisuuden.
»Sodat eivät tietenkään ole kadonneet mihinkään, vaikka niistä ei uutisoida. Koronatilanne on kuitenkin varoittava esimerkki siitä, että etenkin YK:n kestävän kehityksen tavoitteet pitää ottaa vakavasti. Jos varoituksia ei kuulla, taudeista saattaa tulla aikaisempaa tavallisempia.»
Kun puhe kääntyy perinteiseen ulkopolitiikkaan ja valtioiden sekä niiden yhteenliittymien välisiin suhteisiin, Halonen toteaa, että jos EU ei löydä omaa paikkaansa, sillä on suuri riski jäädä Yhdysvaltain ja Kiinan varjoon.
Donald Trumpin ensimmäinen kausi Yhdysvaltain presidenttinä on ollut Halosen mukaan merkki siitä, että Trump halusi sekoittaa maailmanpolitiikan pakan ja näyttää, että hän on nyt se, joka päättää.
»Tällainen toiminta johtaa hyvin nopeasti erinomaisen hankaliin tilanteisiin, niin kuin on käynyt.»
Halonen viittaa siihen, että Trump on vetänyt Yhdysvallat monista pitkäaikaisista, monenkeskisistä sitoumuksista, kuten joistakin YK-järjestöistä ja Pariisin ilmastosopimuksesta. Hänellä ei myöskään näytä olevan halua kuunnella asiantuntijoita, kuten kansalaisjärjestöjä tai tiedemaailmaa, tai edes omia diplomaattejaan.
Ei kannata koko ajan katsoa muita mustien silmälasien läpi ja miettiä, mitä kaikkea pahaa toisessa on.
Yhdysvaltain vetäytyvä linja antaa tilaa muille toimijoille, kuten Kiinalle tai Venäjälle. Kummankin kanssa kannattaisi Halosen mukaan pyrkiä kumppanuuteen, niin kuin etenkin Suomi on Halosen mukaan tehnyt Venäjän kanssa, »hyvää tahtoen». Sen sijaan moni muu maa »näki Venäjässä aina jonkin ongelman».
»Myös EU:lla ja Yhdysvalloilla on peiliin katsomisen paikka sen suhteen, miten ne suhtautuivat Venäjän tuloon kansainväliseen politiikkaan Neuvostoliiton hajottua», Halonen muotoilee.
»Ei kannata koko ajan katsoa muita mustien silmälasien läpi ja miettiä, mitä kaikkea pahaa toisessa on. Ennemmin kannattaa miettiä, onko toisessa sellaisia tekijöitä, joiden varaan yhteistyötä kannattaa rakentaa uskoen siihen, että sekä ihmiset että valtiot oppivat yhteistyön aikana.»
Venäjästä puhuttaessa esimerkiksi oppimisesta kelpaa Halosen mukaan se ympäristöyhteistyö, jota Suomikin on naapurinsa kanssa tehnyt. Sitä pitäisi Halosen mukaan jatkaa ja syventää, Krimin miehityksestä ja Ukrainan sodasta huolimatta.
Myös Kiinan kanssa kannattaisi Halosen mukaan toimia mahdollisimman käytännönläheisesti. Esimerkiksi konkreettisesta matalan profiilin yhteistyöstä hän nostaa sellaisen ympäristö- ja ilmastoyhteistyön, jota esimerkiksi Helsingin yliopiston ilmakehätieteen huippuyksikkö professori Markku Kulmalan johtamana Kiinassa tekee.
Yksikkö on ollut perustamassa ilmakehän aerosolipitoisuuksia mittaavia asemia Suomesta Siperian kautta Kiinaan. (Ulkopolitiikka-lehti kirjoitti Kulmalan työstä profiilijutussa numerossa 2/2015.)
Ja sitten on tietysti Afrikka.
Suurten ja nousevien valtojen lisäksi EU:n pitää Halosen mielestä panostaa myös suhteisiin eteläisen lähialueensa kanssa. Suhteet tulevat sitä tärkeämmiksi, mitä enemmän Afrikan väkimäärä ja merkitys kansainvälispoliittisena toimijana kasvavat.
Halosen mielestä Jutta Urpilaisen (sd.) asema EU:n kumppanuuksista vastaavana komissaarina on näistä syistä erityisen tärkeä. (Lue juttu Urpilaisen työstä Ulkopolitiikka-lehden numerosta 3/2019.)
Minusta semmoista ei kannata suunnitella, mikä sinusta isona tulee. Maailma muuttuu!
Ylipäänsä Halonen tuntuu toivovan EU:lta lisää rohkeutta. Tämä pätee myös maailmanjärjestö YK:ssa.
Vaikka EU ei ole turvallisuusneuvoston jäsen, se voisi halutessaan saada lisää vaikutusvaltaa YK-järjestöissä. Vaikutusvalta seuraa rahoituksesta – eikä sen lisäämiseen tarvita juridisia päätöksiä.
»EU ja sen kanssa saman mieliset maat, kuten Kanada, Australia tai Uusi-Seelanti, voisivat nostaa omia rahoitusosuuksiaan, jos haluaisivat», Halonen sanoo.
Edelläkävijyys on yksi presidentti Halosen uran leimaavin piirre. Halosen mukaan ensimmäisyys on vaatinut »vähän rämäpäisyyttä ». On pitänyt uskaltaa hypätä, vaikka ei ole tiennyt, mitä seurauksia hypyllä on.
»Olen sanonut kyllä, kun on tullut tilaisuus, ja ollut asioiden suhteen päämäärätietoinen. Mutta jos uraani katsoo, en minä niin kovin suunnitelmallinen ole ollut», Halonen sanoo.
»Minusta semmoista ei kannata suunnitella, mikä sinusta isona tulee. Maailma muuttuu! Kannattaa päättää se, mitä haluaa tehdä.»
Toisaalta presidentti sanoo yrittäneensä pohtia omien ensimmäisyyksiensä laajempia vaikutuksia. Hänen mukaansa kannattaa miettiä, tekeekö sellaista, mikä on mahdollista vain omalla kohdalla, vai sellaista, mitä muutkin voivat tehdä.
»Lasikaton läpi voi mennä ja saada naamansa ruvelle, mutta pitäisi tähdätä siihen, että muuttaisi samalla rakenteita niin, että muut voivat seurata perässä.»
Halosen ura YK-tehtävien parissa alkoi Harri Holkerin (kok.) hallituksen sosiaaliministerinä 1980-luvun lopussa. Halonen nousi hallitukseen vuonna 1987, kun ulkoministerinä oli Kalevi Sorsa (sd.). Hän lähetti sosiaaliministeri Halosen YK:n huumekokoukseen.
»Sorsa ajatteli, että YK:hon voivat mennä muutkin kuin ulkoministerit. Siitä nousi silloin skandaali, mutta siitä tämä tapa lähti yleistymään», Halonen sanoo.
Nykyään YK:ssa käyvät kaikkien hallinnonalojen ministerit aina käsiteltävän asiasisällön mukaan. Käytännössä tämä merkitsee Halosen sanoin sitä, että »ulkoministerien yksinvalta kansainvälisessä politiikassa on väistynyt» ja kansainvälisten suhteiden hoitamisesta on tullut usean hallinnonalan asia.
Ulkoministerinä 1990-luvun puolivälissä Halosta arvosteltiin siitä, että hänen aikanaan myös naiset pääsivät etenemään joukolla suurlähettiläiksi, ensimmäistä kertaa. Halonen kieltää koskaan suosineensa naisia, sanoo vain antaneensa heille vain mahdollisuuden samoihin tehtäviin kuin miehille.
Nyt naiset ovat olleet ulkoasiainhallinnossa kaikissa korkeissa viroissa.
»Täytyy toivoa, että tämä suuntaus jatkuu. Olin ensimmäinen nainen ulkoministerinä, mutta tähän asti ainoa. Siitä on mennyt neljännesvuosisata.»
Korjattu jutun 3. viimeistä kappaletta 28.5. klo 14:49: Lisätty sana ”joukolla”: ”Ulkoministerinä 1990-luvun puolivälissä Halosta arvosteltiin siitä, että hänen aikanaan myös naiset pääsivät etenemään joukolla suurlähettiläiksi”.
Viime syksynä Yhdysvaltain presidentti Donald Trump seisoi Valkoisen talon edustalla lehdistötilaisuudessa ja kommentoi itseensä kohdistuneita virkarikosepäilyjä. Yksi valokuvaajista kohdensi linssinsä Trumpin pitelemiin muistiinpanoihin. Kuva suurista kirjaimista levisi maailmalle.
»En halua mitään. En halua mitään. En halua mitään vastineeksi», alkoi muistilappu. Sitä seurasi pari yksinkertaista lausetta: »Tämä on Yhdysvaltain presidentin viimeinen sana.»
Muistilappua analysoitiin ja pilkattiin julkisuudessa eri näkökulmista. Mitä muistiinpanot kertoivat Trumpin ajattelukyvyistä tai muistista? Mitä niistä voi päätellä hänen käsityksestään presidenttiydestä? Miksi maailman mahtavimman maan presidentin muistilappu on kuin alakoululaisen kirjoittama?
Itse poimin kuvan talteen ja liimasin sen sisäiselle muistitaululleni esimerkkinä, josta ottaa oppia.
Työskentelin pitkään toimittajana. Nykyisessä työssäni kerään tietoa monimutkaisista ilmiöistä, tiivistän sen muutamaan slideen ja selitän mahdollisimman lyhyesti ja ymmärrettävästi. Omassa viestinnässäni mietin viestini lyhentämistä ja selkeyttämistä päivittäin. Viestintävalmennuksissa puhun usein pääviestin muotoilusta.
Vaikka Donald Trump on pääsääntöisesti puhujana äärimmäisen sekava ja sikäli huono viestijä, näissä muistiinpanoissaan ja sosiaalisen median viesteissään hän on tehokkaan viestinnän ytimessä: Valitse näkökulmasi. Sano se yksinkertaisesti. Toista viestiäsi.
Trump rymistelee julkisuuteen, vetää mutkat suoriksi, esittelee tehottomia ja usein moraalisesti vääriä ratkaisuja ja saa silti kuulijat mukaansa.
Tällaiset ohjeet ovat yleensä asiantuntijoista vastenmielisiä. Tuntuu valheelliselta ja nololta yksinkertaistaa monimutkainen asia ja toistaa itseään. Mutta jos viestin haluaa menevän perille, oma sanomansa on jaksettava tiivistää ja sitä on jaksettava toistaa. Ihanteellisesti niin, että faktat pitävät silti paikkansa ja viesti solahtaa ympäröivään keskusteluun.
Hyvä muistilappu on juuri niin yksinkertainen kuin Trumpin. Trumpilta voi siis oppia viestin muodosta. Mutta vielä enemmän etenkin poliittisen eliitin pitäisi oppia Trumpilta viestien sisällöistä.
Donald Trumpilla on ilmiömäinen kyky tarttua totuuden murusiin. Hän tunnistaa aidot ilmiöt ja ongelmat, joihin poliittinen ja taloudellinen eliitti ei ole tarjonnut tarpeeksi tehokkaita vastauksia.
Näitä ilmiöitä riittää: laittoman maahanmuuton vaikutus amerikkalaisten työntekijöiden asemaan; amerikkalaisen terveydenhoitojärjestelmän surkeus; vapaakaupan vaikutus keskiluokan työpaikkojen katoamiseen; ilmastonmuutoksen torjunnan seuraukset ihmisten elannolle; Kiinan toiminta maailmankaupassa; WHO:n ja YK:n kaltaisten järjestöjen hampaattomuus; Euroopan tapa maksattaa oma puolustuksensa Yhdysvalloilla; Yhdysvaltain poliittisten eliittien korruptio.
Trump rymistelee julkisuuteen, vetää mutkat suoriksi, esittelee tehottomia ja usein moraalisesti vääriä ratkaisuja ja saa silti kuulijat mukaansa, koska ihmiset kokevat hänen nostavan kissan pöydälle.
Hänen vastauksensa laittoman maahanmuuton ongelmiin on erottaa maahanmuuttajalapset vanhemmistaan ja pitää heidät kirjaimellisesti häkeissä. Käytäntö ei kuitenkaan ole vähentänyt laitonta maahanmuuttoa. Hänen vastauksensa terrorismiin on kieltää maahantulo tiettyjen maiden kansalaisilta, vaikka pääosa Yhdysvaltain toteutuneista tai suunnitelluista terrori-iskuista on Yhdysvalloissa jo asuvien tekoja. Hänen vastauksensa terveydenhuollon kalleuteen on sallia vakuutusyhtiöiden heikentää sairausvakuutusten ehtoja, ja hänen vastauksensa työttömyyteen on poistaa työttömien perheiltä ruokatuki. Koronavirukseen hän tarjoaa lääkäreiden vastustamia hoitoja ja kansainvälisten järjestöjen ongelmiin hän vastaa lopettamalla rahoituksen tai vetäytymällä ilmastosopimuksista. Ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun vaikutusta ihmisten elantoon hän pyrkii ratkaisemaan tukemalla hiilikaivoksia.
Sivistyneelle eliitille Trump onkin kipeä dilemma. On vaikea myöntää hänen olevan jossakin asiassa oikeassa, koska hänen puheissaan totuuden muruset kytkeytyvät jättimäisiin valheisiin ja hänen vastauksensa oikeisiin ongelmiin ovat usein järjettömiä. Mutta silti ja juuri siksi totuus hänen viesteissään on otettava vakavasti.
Toistaiseksi demokraattipuolue on onnistunut surkeasti sekä näiden ongelmien ratkaisemisessa että omien ratkaisuehdotustensa viestimisessä. Ainoa demokraattien presidenttiehdokas, joka kampanjoi vahvasti ratkaisuilla, oli Elizabeth Warren. Hänen sloganinsa oli »Minulla on sitä varten suunnitelma». Kuivakka viestintä ja mahdollisesti naissukupuoli estivät häntä kuitenkaan etenemästä puolueen ehdokkaaksi.
Demokraattien varsinaisen ehdokkaan Joe Bidenin kampanjan pääviesti on, että Biden ei ole Trump. Se voi kantaa tai olla kantamatta hänet näissä vaaleissa voittoon, mutta pidemmällä tähtäimellä viesti ei riitä. Muiden on alettava tarjota parempia ratkaisuja
Trumpin nimeämiin ongelmiin ja muotoiltava viestinsä niin selvästi, että se ymmärretään. Muutoin Yhdysvalloissa on edessään vain lisää populismia ja tehottomia ratkaisuja.
Suomen Tallinnan-suurlähettiläs Erkki Reijonen Toompean linnan edustalla syyskuussa 1922.
Diplomaattien osana on aina ollut miettiä, miten parhaiten välittää joskus hyvin arkaluontoistakin tietoa asemamaan ja kotimaan välillä. Sata vuotta sitten viestinnän haasteet olivat hyvin toisenlaisia kuin nykyään. Varsovassa kärsittiin paperipulasta, Tokiossa taas postin kulkuun ei voinut luottaa. Tallinnasta oli poikkeuksellisesti mahdollista ottaa puhelinyhteys Suomeen, mutta linjaa nähtävästi salakuunneltiin.
Varsova: »Puolassa ovat kaikki paperituotteet huonoja ja kalliita. Tästä syystä pyytää lähetystö saada vaivata ulkoasianministeriön kansliaa pyynnöllä tilata Helsingissä lähetystön laskuun kaikkia niitä paperija kirjekuorilajeja joita ulkoasiainministeriö itsekin käyttää. Paperiin ja kuoriin olisi painettava ’Légation de Finlande. Varsovie’. Aikanaan pyydämme hyväntahtoisesti lähettää yllämainitut kansliatarpeet meille Varsovaan.»
K.V.B. Gyllenbögel, 17. tammikuuta 1920, Varsova
Tokio: »Minun täytyy kertoa se ikävä asia, että kutakuinkin kaikki tänne minulle saapuneet
viralliset lähetykset ovat minun käsiini tullessaan jo olleet matkalla aukaistut. Huonostako kirjekuorista ja matkan pituudesta tämä riippuu, en voi varmasti sanoa, mutta yleensä toinen tai toinen pää on ollut aivan palasina. Postilaitos täällä on epäluotettava ja hidas. Minulla oli aivan vaikea saada mitään tietoja minulle ennen tuloani mahdollisesti saapuneista kirje- ja sanomalehtilähetyksistä. [– –] Että kuitenkin kirjeistä ja paketeista sisällys voi hävitä, käy selville siitä, että Suomen Presidentin K.J. Ståhlbergin kuvaa, joka kartan mukaan oli mukana ollut, ei enää löytynyt paketissa.»
G.J. Ramstedt, 16. huhtikuuta 1920, Tokio
Tallinna: »Jo useita kuukausia on minun telefoonissani (n:o 211) kuullut toisin ajoin varsin viheliäisesti Helsinkiin puhuttaessa, niinkuin hyvinkin olette kokeneet. Tämä alkoi etupäässä helmi- ja maaliskuussa, kun n. sanotut maa-asiat tulivat kireämmälle. Konsulaatin telefoonista (n:o 292) kuuli paremmin, vaikka siinä ei ole kaksinkertaisia pattereita (4 elementtiä) ja varakuulotorvea, niinkuin minulla.» »Jo kauvan aikaa on epäilty ja oltu melkein varmoja, että se johtuu virallisesta kuuntelemisesta. Sen sanoikin kerran monttööri, joka sattui olemaan avomielisempi kuin virolainen tavallisesti eikä tahtonut keksiä tekosyitä.»
Erkki Reijonen, 21. kesäkuuta 1920, Tallinna
Sarjassa seurataan Suomen ulkomaanedustustojen raportointia sadan vuoden takaisista tapahtumista.
Vuonna 1902 Preussin prinssi Henrik törmäsi ongelmaan. Yhdysvalloissa vieraillut prinssi halusi paluumatkalla Eurooppaan lähettää kiitosviestin presidentti Theodore Rooseveltille. Laivan radiolaitteisto oli kuitenkin eri mallia kuin Yhdysvaltojen rannikolla käytetyt laitteet, eikä viesti siirtynyt yhdestä järjestelmästä toiseen.
Seuraavana vuonna Saksan hallitus kutsui Berliiniin koolle alustavan kansainvälisen radiokokouksen, jossa puitaisiin yhtenäisiä sääntöjä ja standardeja radioviestintään.
Nykyisin radioliikenteen standardeista vastaa pääosin Sveitsin Genevessä toimiva kansainvälinen televiestintäunioni ITU. Vuonna 1865 perustettu ITU on vanhin YK:n alainen valtioiden välinen järjestö.
Jo yli 150 vuoden ajan maat ympäri maailman ovat hyötyneet yhteisistä teknisistä standardeista. Tekniset standardit ovat läsnä jokaisessa teollisuustuotteessa. Ne varmistavat laatua ja turvallisuutta ja mahdollistavat tuotteiden yhteensopivuuden valmistusmaasta ja valmistajasta riippumatta.
Globalisaatio on paljolti standardien ansiota.
Globalisaatio on paljolti standardien ansiota, merikuljetuskonttien mitoista yhteensopiviin langattomiin verkkoihin. Standardit luovat markkinoita. Yksi tuote kelpaa kaikkialla, missä standardit ovat yhteneväiset.
Merkitykseensä nähden tekninen standardointi jää helposti näkymättömäksi, sillä se on perinteisesti mielletty epäpoliittiseksi työksi. Kansainvälinen yhteistyö on toiminut, ja se on jätetty pitkälti riippumattomien järjestöjen ja yksityisten yritysten käsiin. Standardoinnin on ajateltu tavoittelevan vain parasta teknistä ratkaisua prinssi Henrikinkin ongelmaan.
Tämä käsitys on muuttumassa.
Taloudessa ja teknologiassa aimo harppauksin edistynyt Kiina on viime aikoina ottanut yhä suurempaa roolia kansainvälisessä standardoinnissa ja tuonut mukaan uudenlaisen geopoliittisen elementin.
»Standardeihin liittyy valtaa, joka on usein hienovaraista mutta merkittävää», sanoo Ruotsin ulkopoliittisen instituutin tutkija Tim Rühlig, jonka raportti teknisen standardoinnin politisoitumisesta julkaistiin maaliskuussa.
Tietyn teknisen standardin valintaan kytkeytyvät poliittiset ja taloudelliset kustannukset eivät välttämättä ole näkyvissä, kun standardista päätetään. Kuitenkin standardit voivat lukita kokonaisia toimialoja tiettyihin teknologioihin ja niiden toimittajiin vuosikymmeniksi, Rühlig sanoo.
»Kiina on pannut tämän merkille ensimmäisenä, ja viime aikoina Yhdysvallat on herännyt tähän. EU:n olisi syytä herätä myös.»
Geopolitiikka vaikuttaa jo seuraavan sukupolven mobiiliverkkojen 5g-standardin laatimisessa. Standardin vaatimukset on määrittänyt ITU, mutta sen teknisestä toteutuksesta päätetään pääosin kaupallisin perustein. Siitä vastaa kansainvälisten standardointijärjestöjen konsortio nimeltä 3GPP (3rd Generation Partnership Program), johon osallistuu laitevalmistajia ja verkko- operaattoreita, tutkijoita ja viranomaisia.
Kovinta vääntöä käydään niin sanotuista essentiaalipatenteista. Niillä tarkoitetaan patentoitua teknologiaa, jota ilman standardin mukaista laitetta ei voi rakentaa.
Yrityksille on kannattavaa ujuttaa patentoimaansa teknologiaa mukaan standardiin. Esimerkiksi Nokian vuoden 2017 tuloksesta seitsemän prosenttia tuli Wall Street Journalin mukaan essentiaalipatenteista.
Markkinajohtajan asemaan noussut kiinalainen Huawei johtaa parhaillaan kilpailua 5g-standardin essentiaalipatenteista. Yhdysvallat epäilee Huaweita turvallisuusriskiksi ja on nimittänyt yhtiön »ulkomaiseksi vastustajaksi», mikä rajoittaa yhdysvaltalaisyhtiöiden ja Huawein välistä kaupankäyntiä ja yhteistyötä myös 3GPP:ssä.
Kiistasta huolimatta työ 3GPP:ssä on sujunut hyvin, kertoo liikenne- ja viestintävirasto Traficomin kehityspäällikkö Klaus Nieminen.
»Sitä on pystytty aika hyvin viemään eteenpäin, huolimatta kaikesta poliittisesta väännöstä», Nieminen sanoo.
Hän ei pidä suurena vaarana, että suurvaltojen riitely vaikuttaisi 5g-standardin toteutukseen.
»Yritykset ovat globaaleja. Niillä on kiinnostusta osallistua ja löytää yhteisiä standardeja.»
Standardien hyöty on sitä suurempi, mitä laajemmin ne ovat käytössä. Esimerkiksi Suomi on varsin pieni markkina-alue, minkä takia kukaan ei halua kansallisia telestandardeja. Liikenne- ja viestintävirasto ei ole myöskään julkaissut yhtäkään kansallista telestandardia vuosikausiin, Nieminen sanoo.
Kiina oppi tämän kantapään kautta yrittäessään kehittää kotimaista 3g-verkkostandardia vuosituhannen alkupuolella. Kiinan oma standardi ei kiinnostanut ulkomailla ketään, joten neljännen ja viidennen sukupolven mobiiliverkoissa Kiina on pyrkinyt vaikuttamaan yhtenäisen globaalin standardin laatimiseen.
Kymmenen viime vuoden aikana kiinalaisten edustus kansainvälisissä standardointijärjestöissä on kasvanut huomattavasti. ITU:n nykyinen pääsihteeri on kiinalainen Houlin Zhao. Hänen maanmiehensä Shu Yinbiao johtaa sähköalan standardointiorganisaatiota IEC:tä. Kiina myös esittelee järjestöissä yhä innokkaammin omia standardejaan, joista useimmat tosin on viime vuosina hylätty heikkolaatuisina.
Kiinan suunnitelmat menevät kuitenkin vielä paljon pidemmälle. Viime vuonna Kiina käynnisti kunnianhimoisen projektin nimeltä China Standards 2035, jonka tehtävänä on uudistaa Kiinan kansallinen standardointijärjestelmä ja nostaa maa standardoinnin suurvallaksi.
Rühligin mukaan hankkeen onnistumisesta ei ole mitään takeita. Kiinan hallinnon sisällä on esimerkiksi kilpailua eri virastojen kesken ja näkemyseroja siitä, tulisiko teknistä standardointia kehittää valtio- vai markkinavetoiseen suuntaan.
China Standards 2035 kertoo kuitenkin siitä, että Kiina pyrkii tosissaan vaikuttamaan globaaleihin teknisiin standardeihin.
Kiinan asettama haaste on huono uutinen etenkin EU:lle. Sille nykyinen teknisen standardoinnin malli on ollut varsin hyödyllinen.
EU-maissa on sisämarkkinoiden tarpeiden vuoksi totuttu laatimaan yhdenmukaisia ja kansainvälisiä teknisiä standardeja. Valtiolla on ohjaava rooli, sillä se valtuuttaa standardointijärjestöt ja varmistaa, että kansalliset standardit ovat linjassa EU:n ja globaalien standardien kanssa.
Tämä malli on ollut kansainvälinen menestys. Eurooppalaisella osaamisella on kysyntää kansainvälisissä standardointijärjestöissä, ja EU:n sisämarkkinoille laaditut standardit päätyvät helposti maailmanlaajuisiksi.
Yhdysvaltalaisen Columbian yliopiston professori Anu Bradford on nimittänyt ilmiötä »Brysseli-efektiksi».
EU:n yhteismarkkinoilla käytössä on valtava määrä yhdenmukaisia standardeja ja ennen kaikkea sääntelyä, joilla unioni voi vaikuttaa myös muiden maiden yrityksiin ja sääntelyyn. EU ei laadi teknisiä standardeja, vaan niitä laativat itsenäiset järjestöt, mutta usein EU:n sääntelyn mukaisesti.
Jos yritykset haluavat myydä tuotteitaan EU:n markkinoilla, niiden on mukauduttava unionin vallitseviin standardeihin.
»Näin EU:lla on vaikutusvaltaa sellaisillakin aloilla, joilla sen omat yritykset eivät ole välttämättä erityisen vahvoja», Bradford sanoo puhelimessa New Yorkista.
Näyttävin esimerkki Brysseli-efektistä on EU:n tietosuoja-asetus GDPR, joka on saanut Googlen ja Facebookin kaltaiset suuret yhdysvaltalaiset internetyritykset tiukentamaan omia tietosuojakäytäntöjään globaalisti.
»Kymmenen viime vuoden aikana komissio on tullut aiempaa tietoisemmaksi siitä, että sääntelyn ja standardien avulla se voi vaikuttaa talouden prosesseihin myös Euroopan ulkopuolella.»
EU:n standardivalta nojaa kuitenkin vahvasti markkinoiden globalisaatioon ja ajatukseen standardoinnista epäpoliittisena prosessina, Bradford toteaa. Kiinan mukanaan tuoma geopolitiikka ei ole EU:n mukavuusaluetta.
»Mitä enemmän geopoliittiset näkökulmat vaikuttavat päätöksentekoon, sitä enemmän päätöksiä joudutaan tekemään jäsenmaissa, ja sitä vaikeampaa EU:n on löytää yhteistä linjaa.»
Kiinassa standardeihin on suhtauduttu eri tavalla kuin lännessä. Kiinan teknistä standardointia ajaa valtion teollisuuspolitiikka, eivät markkinoiden tarpeet.
Kiina on esimerkiksi pyrkinyt omilla standardeillaan suojelemaan markkinoitaan tuontituotteilta ja viime vuosikymmenen puolivälistä lähtien nostamaan omien teollisuustuotteidensa tasoa ja kilpailukykyä. Viimeisimmät uudistukset ovat lisänneet yritysten roolia standardoinnissa, mutta samaan aikaan valtion ote taloudesta ja yrityksistä on kiristynyt.
Kiina vie aktiivisesti omia standardejaan ulkomaille uuden silkkitien varjolla.
Ranskalaisen tutkimuslaitos Ifrin tutkija John Seaman totesi tammikuussa julkaistussa raportissa, että Kiina ajaa standardoinnissa kaksilla raiteilla. Samalla kun maa hakee yhä painavampaa asemaa kansainvälisissä standardointijärjestöissä, se aktiivisesti vie omia standardejaan ulkomaille uuden silkkitien varjolla.
Vuoden 2019 loppuun mennessä Kiinalla oli 85 sopimusta standardointiyhteistyöstä 49 eri maan kanssa ja kaksi silkkitiehankkeeseen kytkettyä standardointiorganisaatiota. Seamanin mukaan standardien levittäminen on osa Kiinan tavoitetta hallita tiedon, tavaroiden ja palveluiden kulun kannalta tärkeää infrastruktuuria silkkitien varrella.
Ruotsin ulkopoliittisen instituutin Tim Rühlig huomauttaa, että Kiinalla on erilaisia tavoitteita eri toimialoilla.
Joillain sektoreilla, kuten mobiiliverkoissa, markkinat ovat globaalit, jolloin myös standardien on oltava globaaleja. Harva ostaisi kännykkäverkkoa, jossa toimivat vain kiinalaiset puhelimet. Näillä sektoreilla Kiina pyrkii aktiivisesti osallistumaan kansainväliseen standardointityöhön.
Sen sijaan esimerkiksi rautateissä ei ole globaalia standardia. Kiina pyrkii raidehankkeissaan levittämään omia standardejaan silkkitiemaihin tehdäkseen niistä kansainvälisiä ja alueellisia. Yhteiset standardit sitovat aluetta yhteen, ja samalla maat tulevat riippuvaisiksi Kiinasta rautateidensä ylläpidossa ja laajentamisessa, Rühlig sanoo.
Kyseessä ei ole mikään uusi innovaatio. Eurooppalaiset ja yhdysvaltalaiset yritykset ovat samalla tavalla lukinneet asiakkaitaan omiin standardeihinsa. Kiinan tapauksessa valtion ja liike-elämän sekoittuminen tuo kuitenkin mukaan poliittisen riskin: kun rautatie on lukittu kiinalaiseen standardiin, voi Kiina potentiaalisesti vaati poliittisia vastapalveluksia tulevista ratahankkeista.
Toinen, vielä salakavalampi huolenaihe ovat teknisiin standardeihin sisältyvät arvovalinnat, Rühlig sanoo.
Siinä missä Yhdysvalloissa on tapana korostaa vapaata kilpailua ja EU:ssa kuluttajansuojaa, Kiinassa teknologia nähdään laajalti kansalaisten valvonnan välineenä.
Kiina on tällä hetkellä edelläkävijä esimerkiksi kasvojentunnistusteknologiassa, ja se on hakenut alan standardeilleen kansainvälistä hyväksyntää ITU:ssa. Ihmisoikeusjärjestöt ovat moittineet Kiinan esityksiä vaarallisiksi. Tässä suhteessa EU:n ja Yhdysvaltojen intressit ovat lähempänä toisiaan kuin Kiinaa, Anu Bradford sanoo.
Yhteistyössä EU ja Yhdysvallat voisivat torjua Kiinan pyrkimyksiä edistää valvonta-ajatteluaan kasvojentunnistuksen kaltaisilla aloilla, joilla kiinalaisilla yrityksillä on teknologinen paalupaikka. Yhdysvallat on osoittanut olevansa valmis pelaamaan Kiinan aloittamaa geopoliittista peliä teknisen standardoinnin alalla. Globaaleilla markkinoilla toimiville yhdysvaltalaisyrityksille EU:n edustama markkinaehtoinen kansainvälinen yhteistyö voi kuitenkin olla houkuttelevampi vaihtoehto.
»Suomi näyttää oudolta!» Lapsikin sen ymmärtää, että maa katkeaa Euroopan kartassa keskeltä. Vaikuttaa siltä, ettemme vieläkään mahdu Eurooppaan – ainakin jos seuraamme brittitoimittaja Tim Marshallin lapsille suunnattua Maapallo hallussa -kirjaa. Näyttävästi kuvitettu karttakirja pohjautuu Marshallin teokseen Maantieteen vangit. Kartat kiehtovat lapsia, mutta suurvaltoihin, luonnonvaroihin ja suuriin sotiin keskittyvät tekstit on suunnattu nuorille lukijoille. Jos lapselle sota on vielä tuiki tuntematon, on mahdotonta selittää, mitä tarkoittaa kolonialismi tai Sykes-Picot-sopimus. Myös varttunut lukija jää kaipaamaan kontekstia. Euroopasta osin puuttuva Suomi löytyy arktiselta alueelta, jossa maalla on kirjoittajan mukaan aluevaatimuksia. Epäselväksi jää, tarkoittavatko ne Lappia. Lisäksi Venäjän kerrotaan voivan kiristää naapureitaan öljy- ja kaasutoimituksilla. Samassa
yhteydessä mainitaan Suomen olevan sataprosenttisesti riippuvainen Venäjän maakaasusta. Sitä ei kuitenkaan avata, mikä on maakaasun osuus Suomen energiantuotannosta. Karttoihin keskittyvä lapsilukija kiinnittää huomiota kirjan yksityiskohtiin – tai niiden puutteeseen: »Eikö Afrikassa ole rautateitä?»
Tim Marshall: Maapallo hallussa. Karttoja, jotka kertovat kaiken meistä ja maailmasta. Atena 2020, 77 s.
