Skip to main content

Globalisaatio peruutusvaihteella

Globalisaatio peruutusvaihteella

Koronakriisin pelätään kiihdyttävän deglobalisaatiota. Uusliberaali talousjärjestys voi tulla tiensä päähän.

Teksti Matti Koskinen

Kuvat Rex Features/All Over Press

Loppuuko globalisaatio koronakriisiin?

Kun rajat ovat kiinni, lentokentät kaikuvat tyhjinä ja sulkeutuneet kansallisvaltiot kilpailevat riittämättömistä suojavarusteista, vuosituhannen vaihteen kaltainen globalisaatio tuntuu kieltämättä kaukaiselta ajatukselta. Muutokset voivat olla pitkäaikaisia. Pandemia voi olla viimeinen naula vuosien ajan hidastuneen globalisaatiokehityksen arkkuun.

»Täytyy täsmentää, mitä tarkoitetaan globalisaatiolla », Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki vastaa alun kysymykseen.

Hän erottaa toisistaan ainakin kaksi globalisaatiokäsitettä.

»Yleisessä yhteiskuntatieteellisessä merkityksessä globalisaatiolla tai maapalloistumisella viitataan yhteiskunnallisten suhteiden alan laajenemiseen ja fyysisen ja ajallisen etäisyyden merkityksen pienenemiseen.»

Tässä mielessä globalisaatio ei suinkaan ole tiensä päässä, Patomäki sanoo. Ennemminkin viruksen siirtyminen ihmiseen ja sen nopea leviäminen ympäri maapalloa, sekä toisaalta yhtä nopeat vastatoimet kaikkialla, nimenomaan kertovat globalisaatiosta.

Vastatoimia on osaltaan helpottanut digitaalinen globalisaatio, joka on mahdollistanut etätyöt ja -kokoukset, myös poikkikansallisesti. Maailma on peruuttamattomasti keskinäisriippuvuuden tiellä, Patomäki uskoo. Koronaviruspandemian kaltainen sokki kertoo pikemminkin siitä, että globaali järjestelmä ei ole riittävän hyvin varustautunut.

Globalisaation toinen määritelmä liittyy tietynlaiseen poliittiseen projektiin: voidaan puhua uusliberaalista globalisaatiosta.

Uusliberaali globalisaatio on pahoissa vaikeuksissa.

Patomäen mukaan tällainen vapaakaupan ja rajoittamattoman markkinatalouden varaan rakentuvaa maailmanlaajuista talousjärjestelmää ajanut uusliberaali globalisaatio on pahoissa vaikeuksissa. Jo kymmenen viime vuoden aikana tutkimus toisensa jälkeen on osoittanut globalisaation hidastuvan eri mittareilla.

Maailman kauppajärjestö WTO esimeriksi ennustaa kansainvälisen kaupan romahtavan pandemian vuoksi jopa kolmanneksen vuoden 2020 aikana. Ongelma on kuitenkin vielä syvempi. Globaali rahoitusjärjestelmä oli kriisin partaalla jo ennen koronavirusta.

»Paljon riippuu siitä, miten pandemian vanavedessä seuraava talouskriisi kehystetään ja mitä johtopäätöksiä siitä vedetään», Patomäki sanoo.

Jos talouden romahduksen tulkitaan johtuvan vain viruksesta, on paluu entisen kaltaiseen talouspolitiikkaan vielä mahdollista. Patomäki kuitenkin uskoo kriisin äityvän niin syväksi, että jonkinlainen deglobalisaatio – uusliberaalin maailmantalouden uudelleenjärjestelyn merkityksessä – on väistämätöntä.

 

Deglobalisaatio terminä on alun perin lähtöisin viime vuosituhannen lopun vasemmiston  globalisaatiokritiikistä. Sanan otti laajempaan käyttöön filippiiniläinen sosiologi Walden Bello.

Deglobalisaation kannattajat niin vasemmalla kuin oikealla laidalla tyypillisesti vaativat teollisuustuotannon palauttamista kotimaahan ja suuntautumista kotimaan markkinoille. 2010-luvulta lähtien äänessä on ollut oikeisto, joka on länsimaissa onnistunut valjastamaan globalisaatiosta vähiten hyötyneen kansanosan tyytymättömyyden.

Eniten deglobalisaation saralla on saanut aikaan Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump. Hän on hapertanut uusliberaalin globalisaation kulmakiviä, vapaakauppaa sekä WTO:n ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n kaltaisia kansainvälisiä instituutioita.

»Sosiaalidemokraattinen vasemmisto monissa maissa lähti tukemaan globalisaatioprojektia, jolloin monet työväenluokasta katsoivat, ettei perinteistä vasemmistoa voi enää äänestää. Jäljelle jäi nyt nouseva vaihtoehto-oikeisto», Patomäki sanoo.

Tämä oikeistolainen suuntaus suhtautuu Patomäen mukaan häilyvästi uusliberaaliin globalisaatioon. Esimerkiksi Trumpin linjaan kuuluvat protektionismin lisäksi sääntelyn keventäminen ja veronkevennykset. Brexitin kannattajat Britanniassa ehdottivat Lontoosta sääntelystä vapaata finanssiparatiisia.

Vaihtoehto-oikeiston ajattelussa kansallismielisyys sekoittuu Patomäen mukaan ääri-individualismiin ja libertalistiseen talousajatteluun. Sen esikuvat löytyvät Itävallan koulukunnan taloustieteilijöistä, kuten Friedrich Hayek tai Ludwig van Mises.

»Ludwig van Mises varmaan ihmettelisi, mitä nykyinen alt-oikeisto hänen ajatuksillaan tekee», Patomäki sanoo.

 

Deglobalisaation toinen keskeinen ajatus on poliittisen vallan palauttaminen kansallisvaltiolle – EU:n kaltaisten ylikansallisten instituutioiden tai markkinavoimien käsistä.

Koronakriisi näytti kansallisvaltioiden olevan yhä keskeisin poliittinen toimija. Kaikkialla maailmassa valtion rooli korostui kriisin hoidossa ja globaali yhteistyö jäi melko näkymättömäksi. Jopa monet EU-maat kielsivät lääkintätarpeiden viennin muihin jäsenmaihin turvatakseen omat tarpeensa. EU-komissio tarjosi jälkikäteen hätäisiä pahoitteluja Italialle, joka jäi epidemian synkimpinä hetkinä ilman unionin apua.

»Näin käy kriisitilanteessa. Valtion auktoriteetti ja suvereniteetti tulevat tosiksi. Kansallisvaltio on yhä poliittisen vallan ja demokraattisen vaikuttamisen tärkein taso», sanoo poliittisen historian professori Pauli Kettunen Helsingin yliopistosta.

Kansallismielisten poliitikoiden hellimä globalisaation ja kansallisvaltion vastakkainasettelu on kuitenkin harhaanjohtavaa, Kettunen sanoo.

Ajatus historiallisesta suljettujen kansallisvaltioiden ajasta, josta on siirrytty rajattomaan maailmaan, ei pidä paikkaansa.

Ajatus historiallisesta suljettujen kansallisvaltioiden ajasta, josta on siirrytty rajattomaan maailmaan, ei pidä paikkaansa. Rajat ylittävät konfliktit ja riippuvuudet ovat muovanneet valtioita, ja nationalistiset näkökulmat ovat muokanneet globalisaation prosessia.

Esimerkiksi uusliberaaliin globalisaatioon kiinnittyvä puhe oman maan taloudellisesta kilpailukyvystä on sekin pohjimmiltaan nationalistista.

»Taloudellinen nationalismi näkyy kilpailukykypuheessa. Se ei ole protektionistista, mutta siinä ’me’-joukko on vahvasti kansallinen », Kettunen sanoo.

Maiden välinen kilpailu on uusliberaalin globalisaation keskeinen elementti – ja Patomäen mukaan sen ristiriitojen ytimessä.

Maat kilpailevat yrityksistä esimerkiksi alentamalla yritysveroja. Jos verot laskevat kaikkialla, kenenkään suhteellinen kilpailukyky ei parane, mutta kaikkien verotulot vähenevät, julkinen talous kurjistuu ja eriarvoisuus lisääntyy. Näin päädytään helposti säästökuripolitiikkaan, joka osaltaan heikentää talouskehitystä. Tämä on omiaan lietsomaan deglobalisaatiota.

Globalisaatio on historiallisesti edennyt heilurin tavoin. Ensimmäinen maailmansota pani pisteen 1800-luvulla alkaneelle globalisaatiokehitykselle, ja sitä seurasi syvä kuoppa: 1930-luvun kauppasodat ja lama. Toisen maailmansodan jälkeen alkoi globalisaatiokehitys, jonka lakipiste nähtiin vuoden 2007 talouskriisin alla.

Vaikka heiluri vaihtaisi suuntaa, eivät asiat silti palaisi entiselleen, Kettunen sanoo.

»Muutoskuvat, joissa mennään lineaarisesti eteenpäin tai peruutellaan johonkin aikaisempaan tilaan, tuntuvat aina vähän kyseenalaisilta.»

Kettusen mukaan globalisaatiota onkin hyvä ajatella paitsi prosessina, joka etenee johonkin suuntaan, myös rakenteina ja keskinäisriippuvuuksina. Jos yritykset siirtävät tuotantoa takaisin kotimaahan tai lähialueelle, tämä on lisääntyneen liikkuvuuden ansiota. Globalisaatio tekee tuotannon kotiuttamisen mahdolliseksi.

»Se on osa ilmiötä, ei askel taaksepäin.»