Skip to main content

Länsi jätti ihmisoikeusprojektin kesken – vapauden lisäksi tarvitaan hyvinvointia

Länsi jätti ihmisoikeusprojektin kesken – vapauden lisäksi tarvitaan hyvinvointia

Ihmisoikeudet rajattiin lännessä 1970-luvulla vain vapausoikeuksiksi. Vakava terveysuhka osoittaa, kuinka huonosti aikamme minimalistinen moraalinen projekti toimii.

Teksti Frank Johansson

Kuvat Pirita Tolvanen

Yhtäkkiä maailma olikin erilainen. Eri puolilla maailmaa miljoonat ihmiset sairastuivat ja sadat tuhannet kuolivat – moni myös Suomessa. Kadut tyhjenivät ja me etuoikeutetut, jotka pystyimme, vetäydyimme koteihimme etätöihin. Koronavirus ja sen uhka tekivät samalla oikeuksistamme hyvin näkyviä. Onkohan Suomessa koskaan puhuttu niin paljon oikeudesta terveyteen ja tämän vastapainona oikeudesta liikkumiseen ja vapauteen kokoontua kuin tänä koronakeväänä? Ja onko maailman eriarvoisuus pitkään aikaan noussut niin selvästi esille?

Koronaviruksen herättämä kiinnostus ihmisoikeuksiin tarjoaa mahdollisuuden tarkastella ihmisoikeuksien modernia historiaa, ihmisoikeuksista eri aikoina tehtyjä tulkintoja, kansalais- ja poliittisten oikeuksien sekä talous- ja sosiaalioikeuksien välille vedettyä keinotekoista rajaviivaa ja lännen roolia niiden edistämisessä.

Eräs tähän haasteeseen tarttunut on yhdysvaltalainen historioitsija Samuel Moyn, joka on ravistanut perinteistä ihmisoikeuksien historiankirjoitusta. Kirjassaan The Last Utopia,
Human Rights in History (2010) hän leimaa myytiksi vakiintuneen tarinan ihmisoikeuksien jatkuvasta edistyksestä valistuksen opeista Ranskan ja Amerikan vallankumouksiin, siitä eteenpäin toisen maailmansodan juutalaisten kansanmurhan jälkeiseen YK:n ihmisoikeusjulistukseen vuodelta 1948 sekä sen pohjalta myöhemmin syntyneisiin lukuisiin ihmisoikeussopimuksiin.

Moynin mukaan ihmisoikeudet, siten kuin me ne nykyisin ymmärrämme, »unohtuivat» julistuksen hyväksymisen jälkeen YK:n byrokratian rattaisiin ja varsinaisesti »syntyivät» vasta 1970-luvulla läntisen maailman kiinnostuessa niistä, tosin vain rajatusti vapausoikeuksina. Erityisesti länsi oli kiinnostunut pitämään esillä sananvapauteen, liikkumisvapauteen, vapaisiin vaaleihin, oikeudenmukaisiin oikeudenkäynteihin ja kidutuksen kieltoon liittyviä oikeuksia ja käyttämään niitä lyömäaseena itäblokin kommunistivaltioita vastaan.

Ihmisoikeusjulistus oli varsinkin siirtomaiden asukkaille pettymys.

 

Sodan jälkeisen ajan ihmiset lukivat ihmisoikeusjulistusta hyvin eri lailla kuin nykylukijat. Siinä missä me näemme julistuksen alkupisteenä yli 60 viime vuoden aikana syntyneille ihmisoikeussopimuksille ja ihmisoikeuspolitiikalle, sodan jälkeen tulevaisuus oli täysin avoin. Silloin ihmisoikeusjulistus oli varsinkin siirtomaiden asukkaille pettymys.

Moynin mukaan ihmisoikeusjulistus oli heille lohdutuspalkinto: se, mitä jäi käteen, kun toisen maailmansodan voittaneet liittoutuneet peruivat lupauksensa siirtomaiden itsenäisyydestä. Koska julistuskin näki oikeuksien toteutuvan vain valtioissa, globaalin etelän maat keskittyivät ensin itsenäisyystaisteluihinsa, joiden kautta oikeuksien nähtiin toteutuvan kuin itsestään. Mitään valtioiden yläpuolella olevia ihmisoikeuksia ei ollut. Ellet ollut jonkin valtion kansalainen, sinulla ei ollut oikeuksia oikeuksiin, totesi filosofi Hannah Arendt osuvasti 1950-luvulla teoksessaan Totalitarismin synty (1951).

Euroopassa sodan aiheuttamat tuhot vaativat suurta jälleenrakennusta, ja sen aikana luotiin pohja hyvinvointivaltioille, joissa tulonsiirrot ja aktiivinen sosiaalipolitiikka toimivat elintason nostajina ja varallisuuden jakajina. Vasemmisto, joka tätä turvaverkkojen rakentamista ajoi, ei kuitenkaan puhunut tästä varsinaisena talous- ja sosiaalioikeuksia, siis ihmisoikeuksia, edistävänä työnä. Hyvinvointivaltio oli paljon enemmän kansallista projektia ja eheytystä ajava hanke kuin tie kohti globaalia tasa-arvoa.

Moynin mukaan kaikki kuitenkin muuttui 1970-luvulle tultaessa. Silloin nykyisen kapean tulkinnan ihmisoikeudet – siis kansalais- ja poliittiset oikeudet, jotka suojaavat ihmisten vapautta elää ilman, että valtio puuttuu heidän toimiinsa – nousivat monen yhtäaikaisen tapahtuman johdosta parrasvaloihin.

Helsingissä vuonna 1975 allekirjoitettu Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen ETYKin loppuasiakirja sisälsi ihmisoikeuksia koskevan niin sanotun kolmannen korin, jota hyödyntämällä itäeurooppalaiset toisinajattelijat ryhtyivät puhumaan oikeuksistaan. He saivat liittolaisia lännestä. Neuvostoliittolaiselle toisinajattelijalle Andrei Saharoville myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto vuonna 1975 ja ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalille vuonna 1977.

Myös Latinalaisen Amerikan sotilashallitusten julmuudet ja Etelä-Afrikan apartheid politiikka saivat paljon huomiota ja johtivat laajaan solidaarisuusliikkeeseen erityisesti eurooppalaisen vasemmiston piirissä. Vietnamin sodan jälkimainingeissa vuonna 1977 Yhdysvaltain presidentiksi valittu baptisti Jimmy Carter painotti ihmisoikeuksia Yhdysvaltain politiikan moraalisena perustana.

1970-luvun loppua leimasivat myös enteet kaikkien suurten tasa-arvoa ajavien poliittisten
projektien haaksirikosta: kirkko oli Länsi-Euroopassa hiipumassa, sosialismi ei menestynyt, ja globaalin etelän ajama uuteen oikeudenmukaiseen taloudelliseen maailmanjärjestykseen tähdännyt projekti ei saanut tuulta alleen. Niin kauan kuin nämä projektit vielä olivat eläneet ja olleet voimissaan toisen maailmansodan jälkeen, laajoille ihmisoikeuksille ei ollut ollut kysyntää.

Ihmisoikeudet vapausoikeuksina olivat poliittisten projektien yläpuolella oleva moraalinen minimalistinen projekti, johon tartuttiin, kun muutakaan ei enää ollut. Ne olivat viimeinen utopia.

 

Jos Moynin kirjojen perusteella näyttää siltä, että 1940-luvun »tyhjän alun» ja 1970-luvun »uuden syntymisen» välillä ei tapahtunut mitään, tarina täydentyy tanskalaisen Steven Jensenin ajatusten pohjalta. Jensen toteaa kirjassaan The Making of International Human Rights: The 1960s, Decolonization and the Reconstruction of Global Values (2016), että 1960-luvun ihmisoikeusprosessit ovat jääneet vähälle huomiolle siitä syystä, että tuolloin ihmisoikeusprojektia pitivät hengissä ja sen kehitystä vetivät vasta itsenäistyneet entiset siirtomaat – siis esimerkiksi Jamaika, Liberia, Ghana ja Filippiinit. Saatuaan itsenäisyytensä (Liberia tosin jo 1800-luvulla) maat aktivoituivat myös kansainvälisesti.

Nämä maat halusivat profiloitua idän ja lännen välisinä riippumattomina etelän toimijoina, pieninä sääntöpohjaista järjestelmää vahvistavina maina. Niillä myös sattui olemaan taitavia diplomaatteja. Eniten ihmisoikeuksien suhteen vastahankaan asettuivat Yhdysvallat, Britannia ja Ranska, jotka näkivät, että erilaiset ihmisoikeussopimukset vähentäisivät niiden perinteistä valta-asemaa.

Tällainen historia ei ole sopinut myöhempään tarinaan ja mielikuvaan länsimaista ihmisoikeuksien puolestapuhujina ja edistäjinä muuta maailmaa vastaan.

Etelän diplomaatit hivuttivat ihmisoikeuksia 1960-luvulla osaksi kansainvälistä oikeutta ja YK-diplomatiaa.

Lähes jännityskertomuksen tavoin Jensen kuvaa, miten etelän diplomaatit askel ja kokous kerrallaan hivuttivat ihmisoikeuksia osaksi kansainvälistä oikeutta ja diplomatiaa YK:ssa, ennen kaikkea kahden kysymyksen eli rotusyrjinnän kieltämisen ja uskonnon ja omantunnon vapauden kautta. Näin eteläiset maat pakottivat niin idän kuin lännenkin hyväksymään ihmisoikeuksien tärkeyden.

Vasta vuonna 1965 hyväksytty rotusyrjinnän kieltävä yleissopimus teki mahdolliseksi kahden keskeisen ihmisoikeussopimuksen eli kansalais- ja poliittisia oikeuksia sekä talous-, sosiaali- ja sivistysoikeuksia koskevien yleissopimusten hyväksymisen seuraavana vuonna.

Jensen väittää jopa, että ilman tätä etelän diplomaattien pohjatyötä ei olisi ollut myöskään Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöprosessia, joka oli käänteentekevä ihmisoikeuksien uudelle tulemiselle 1970-luvulla. Väitettä hän perustelee näyttämällä, miten erilaiset 1960-luvun YK:n prosesseissa syntyneet ajattelumallit, ilmaisut ja jopa tekstipätkät siirtyivät suoraan ETY-prosessin osaksi. Näistä ehkä tärkein oli hyväksyntä sille, että ihmisoikeudet
olivat osa kansainvälistä oikeutta eikä niitä voitu välttää tulevissa prosesseissa.

Vasta vuoden 1975 Euroopan turvallisuusja yhteistyökokous ETYK toi 1960-luvulla syntyneet keskeiset YK:n ihmisoikeussopimukset Länsi-Eurooppaan. Kun ETYKin loppuasiakirja allekirjoitettiin Helsingissä 1. päivänä elokuuta 1975, vain Norja, Ruotsi, Tanska ja Länsi-Saksa olivat ratifioineet yhdeksän vuotta aiemmin syntyneet sopimukset.  Suomi vahvisti ne kaksi viikkoa ETY-huippukokouksen jälkeen.

 

Lännen 1970-luvulla keksimän ihmisoikeuksien moraalisen utopian ongelmana kuitenkin oli, että siltä odotettiin sekä määritelmää hyvästä elämästä ja suunnitelmaa sen toteuttamiseksi.

Vapausoikeuksia ajaneiden maiden mielestä vapausoikeudet kuitenkin olivat perinteisen politiikan yläpuolella ja sopivat siksi huonosti välineeksi tällaiseen määrittelyyn. Sen sijaan ne sopivat hyvin 1980-luvulla talouden valtakieleksi nousseen – ja vapautta kaikista yritystoiminnan rajoituksista ajaneen – uusliberalismin vastinpariksi. Vapausoikeudet
ja taloudellinen uusiliberalismi haastoivat molemmat omista suunnistaan valtiota olemaan puuttumatta kansalaistensa elämään.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen vapausoikeudet nähtiin voittajien arvoina. Niiden kunnioittamista vaadittiin kehitysavun ehtona ja niiden nimissä tehtiin lukuisia sotilaallisia väliintuloja. Esimerkiksi kreikkalainen oikeusfilosofi Costas Douzinas kuvailee kirjassaan
Human Rights and Empire (2007), että ihmisoikeudet näin tulkittuina olivat enemmän läntisen vallan talouspoliittisia etuja peittävää pintakiiltoa kuin maailman kansalaisten todellinen suoja ja turvaverkko ylivaltaa ja puutetta vastaan.

Samuel Moyn jatkaa ihmisoikeuksien historiaprojektiaan juuri tästä näkökulmasta kirjassaan Not Enough: Human Rights in an Unequal World (2018). Vaikka lännen arvot voittivat kylmän sodan, maailma ei muuttunut paremmaksi. Päinvastoin, eriarvoisuus on kasvanut joka puolella maailmaa.

Moynin mukaan yksi ongelma on ollut, että vapausoikeuksiin keskittynyt pohjoisen pallonpuoliskon ihmisoikeusliike ei ole kyennyt esittämään markkinafundamentalismiksi kärjistyneelle uusliberaalille talouspolitiikalle vaihtoehtoja. Minimalistinen moraalinen utopia ei ole riittänyt. Hän puhuu ihmisoikeuksista uusliberalismin »valtaa vailla olevana seuralaisena».

Syynä tähän epäonnistumiseen hän pitää sitä, että ihmisoikeusjulistuksessa isossa roolissa olleet talous- ja sosiaalioikeudet käytännössä unohdettiin myöhemmässä, 1970-luvulta alkaneessa ihmisoikeusboomissa. Kun länsi alkoi 1970-luvulla käyttää ihmisoikeuksia lyömäaseena itäblokkia ja globaalia etelää vastaan, se puhui ennemmin kansalais- ja poliittisista oikeuksista kuin talous- ja sosiaalioikeuksista, kuten oikeudesta työhön ja asumiseen. Samalla uusliberaalin talouspolitiikan nimissä purettiin tai supistettiin sodan jälkeen rakennettuja hyvinvointivaltioita kaikkialla.

Pohjoisen ihmisoikeusliike ei ole kyennyt esittämään vaihtoehtoja uusliberaalille talouspolitiikalle.

 

Historian suuntaa ei voida kääntää, mutta siitä voidaan oppia. Toisen maailmansodan kauhujen jälkeen syntynyttä ihmisoikeuksien julistusta pitäisikin tänään lukea nimenomaan hyvinvointivaltion opaskirjana, jossa yhdistyvät yhtä tärkeinä sekä vapausoikeudet että kaikkien hyvinvointi.

Sananvapauden ja kidutuksen kiellon lisäksi julistus antaa meille oikeuden sosiaaliturvaan, työhön ja työttömyyssuojaan. Sen mukaan kaikilla on oikeus perustaa ammattiyhdistyksiä ja kaikille kuuluu oikeus työajan rajoituksiin ja palkalliseen lomaan. Puhuessaan oikeudesta riittävään elintasoon julistus nostaa esille oikeuden ruokaan, asuntoon, vaatteisiin ja terveyteen. Julistus luo perustan sairaus- ja tapaturmavakuutuksille ja eläkkeille. Äideillä ja lapsilla on sen mukaan oikeus erityiseen tukeen, esimerkiksi kaikilla lapsilla ilmaiseen perusopetukseen.

Läntisessä maailmassa 1970-luvulta alkaneen ihmisoikeuksien uustulkinnan takia talous- ja sosiaalioikeuksien esille nostaminen nähdään kuitenkin edelleen ihmisoikeuksien politisoimisena, ja siksi vääränä. Pohjimmiltaan tämä keskustelu liittyy siihen, ovatko ihmisoikeudet juridisia vai moraalisia. Jos oikeudet nähdään juridisina, toiminta painottuu yksittäisiin vääriin tekoihin ja niiden korjaamiseen tuomioistuimissa. Tällöin on hankala puuttua rakenteellisiin ongelmiin. Toisaalta jos ihmisoikeudet nähdään moraalisina, ne siirtyvät nopeasti kapean juridisen kentän ulkopuolelle, siis politiikkaan.

Usein tätä jakoa pidetään myös kustannuskysymyksenä: kidutuksen kielto tai sananvapaus ei maksa mitään, mutta sosiaalituet, terveyskeskukset ja koulut maksavat. Jakolinja on kuitenkin sikäli väärä, että myös oikeuslaitoksen ylläpitämisellä ja esimerkiksi vaalien järjestämisellä on hintansa.

Koronavirus osoittaa, että tarvitsemme yhtä paljon vapausoikeuksia ja hyvinvointioikeuksia. Yhdet eivät voi toteutua ilman toisia. Tiukan talouspolitiikan nimissä eri puolilla maailmaa tehdyt sosiaali- ja terveyspalveluiden leikkaukset ja palveluiden vapauttaminen kilpailulle haittaavat ihmisoikeuksiemme toteutumista. Kriisin sattuessa, kuten aina, eniten kärsivät jo ennestään vähävaraiset. Pahimmillaan vain niiden oikeudet toteutuvat, joilla on varaa maksaa.

Kirjoittaja on Amnesty Internationalin Suomen-osaston toiminnanjohtaja.