Saksan demokratian tulevaisuus riippuu ratkaisevasti konservatiivisesta keskustasta. Se joko puolustaa demokratiaa tai antaa periksi radikaalille oikeistolle. Näin oli Weimarin tasavallassa ja näin on nytkin, kirjoittaa toimittaja Michael Kraske.
Länsi-Saksassa syntynyt Kraske muutti Saksan yhdistyttyä itään, Leipzigiin. Hän tarkastelee kirjassaan itäisen Saksan yhteiskunnallista tilannetta ja arvioi, että siellä tapahtuva äärioikeiston radikalisoituminen raunioittaa yhteiseloa koko maassa. Idässä vain 42 prosenttia asukkaista pitää nykyistä demokratiaa parhaana valtiomuotona.
Kraske toteaa, että radikalisoitumisen ja ulkomaalaisvihan taustalla on itäsaksalaisten kokemus Saksan yhdistymisestä. Se ei osalle väestöstä merkinnyt vapautumista vaan epävarmuutta, epäoikeudenmukaisuutta ja nöyryytystä.
30 vuotta yhdistymisen jälkeenkin itäsaksalaiset ovat aliedustettuina talouden, oikeuslaitoksen ja politiikan johtotehtävissä. Itäisen Saksan sadassa suurimmassa yrityksessä yhä vain kolmasosa johtohenkilöistä on entisiä DDR:n kansalaisia. DDR:ssä syntynyt Angela Merkel on siis harvinainen poikkeus.
Kauna suuntautuu muun muassa turvapaikanhakijoihin, joille on tutkimuksen mukaan kymmenen kertaa vaarallisempaa elää itäisessä Saksassa kuin lännessä.
Krasken laajan tarkastelun kohteena on AfD-puolue eli Vaihtoehto Saksalle. Puolue perustettiin Euroopan velkakriisin merkeissä, mutta sen nykyinen johto keskittyy maahanmuuton vastustamiseen. Viime vuosina AfD on saanut itäisen Saksan osavaltiovaaleissa noin neljänneksen äänistä.
Saksin osavaltiossa 2019 AfD:n äänisaalis oli 27,5 prosenttia. Merkelin kristillisdemokraattipuolue CDU oli kuitenkin niukasti suurempi.
Kraske torjuu käsityksen, että AfD:n saamat äänet olisivat »protestiääniä». Ihmiset tekevät äänestyspäätöksen eri syistä, mutta AfD:n äänestäjä antaa kuitenkin tukensa puolueelle, jonka johtohenkilöt saarnaavat etnistä yhtenäisyyttä, vaalivat vallankaappauskuvitelmia ja vähättelevät kansallissosialismia. Tämän vuoksi Kraske arvostelee CDU:ta, jonka johtajat itäisissä osavaltioissa ovat kaavailleet yhteistyötä AfD:n kanssa.
Valtakunnallisesti Merkelin CDU-puolue on sen torjunut. AfD:n johtoportaan Alexander Gaulandin mukaan liittohallitus toivoo saksalaisten tekevän töitä maahanmuuttajien puolesta, jotta nämä voivat rauhassa lisääntyä ja toteuttaa »väestönvaihdon».
Krasken tapaama leipzigilainen lääkäri kertoo kuulevansa asiakkailtaan yhä useammin vierasvihaa kuvastavia kommentteja. Esimerkiksi allergioista kysyttäessä saattaa potilas vastata olevansa allerginen ulkomaalaisille.
Poliittista ilmapiiriä itäisessä Saksassa kuvaa myös paikallisten poliitikkojen pyrkimys vaimentaa keskustelua äärioikeistolaisesta väkivallasta, koska se vahingoittaa kaupungin mainetta. Krasken mukaan oikeuslaitos toimii erittäin hitaasti väkivaltarikosten selvittelyssä.
Michael Kraske: Der Riss. Wie die Radikalisierung im Osten unser Zusammenleben zerstört. Ullstein 2020, 352 s.
Washingtonin-lähettiläs A.H. Saastamoinen korosti Suomen tarvetta luoda hyvät suhteet Yhdysvaltain uuden presidentin Warren G. Hardingin hallintoon. Kuva: Wikimedia Commons
Suomi oli vuonna 1921 vielä nuori valtio. Merkittävimmät ulkovallat olivat tunnustaneet Suomen itsenäisyyden jo vuosien 1918–1919 aikana, mutta kansainvälisen aseman vakiinnuttaminen vei aikaa. Diplomaatit saivat taiteilla asemapaikoillaan hyvien suhteiden luomiseksi.
Washington: »Näyttää siltä, että sananmukaisesti koko maailma valmistautuisi mitä voimakkaimpaan diplomaattiseen kampanjaan täällä. Meille olisi mitä suuriarvoisinta voittaa nykyisen voimakkaan hallituksen sympatiat, sillä niitä voidaan kipeästi tarvita m.m. suhteittemme lopullisessa selvittelyssä uuden, porvarillisen Wenäjän kanssa. Olen aina ollut siinä käsityksessä, että tämä tulee olemaan mitä vaikein tehtävä.»
A.H. Saastamoinen, 26. maaliskuuta 1921
Tukholma: »Tinkimättä rahtuakaan Ahvenanmaan kysymyksessä, täytyy meidän mielestäni alituisesti pitää silmällä vastaisen hyvän sovun rakentaminen Ruotsin kanssa. Täällä eläessään huomaa joka askeleella kuinka tärkeä sellainen meille kaikilla aloilla on. Ruotsissa on ehdottomasti suuri enemmistö samaa mieltä Suomen suhteen.»
Werner Söderhjelm, 27. huhtikuuta 1921
Berliini: »Käsiteltäessä Puolan mahdollista liittymistä reunavaltioliittoon, kävi ilmi miten embryonaalinen koko ajatuksen realisointi itse asiassa vielä on. Omasta puolestani pidätyin lausumasta mielipidettäni liittoon nähden Helsinki – Warsova, vaikka edelleen olen samaa mieltä kuin ennen, nimittäin että Puolan ollessa valtiollisesti ja taloudellisesti niin sanoisinko epäplastillinen kuin se nykyään on ja riidassa miltei kaikkien naapuriensa kanssa, meidän varovaisesti on suhtauduttava jokaiseen aktsiooniin joka sitoo kätemme sillä taholla.»
Harri Holma, 16. toukokuuta 1921
Moskova: »[L]ausuin muutamalla sanalla toivovani, että [– –] Suomen ja Venäjän välit säilyisivät hyvinä eikä konflikteja esiintyisi. [Venäjän ulkoasiainkomissaari] Tšitšerin ei näyttänyt sanojani ottavan varsin toden kannalta, sillä hän m.m. ivallisella äänenpainolla vastasi todella toivovansa, ettei alituisia konflikteja jatkuisi molempien maitten välillä.»
Hugo Valvanne, 22. toukokuuta 1921
Sarjassa seurataan Suomen ulkomaanedustustojen raportointia sadan vuoden takaisista tapahtumista.
EU:n digitaalisista valmiuksista vastaava komissaari Margarethe Vestager esitteli unionin tekoälypaketin huhtikuussa. Kuva: Friends of Europe
Euroopan unionin huhtikuussa julkaisema lakiesitys tekoälysovellusten sääntelemiseksi lisää painetta kehittää lainsäädäntöä myös muissa maissa. Brookings-tutkimuslaitoksen mukaan Yhdysvalloissa olisi niin ikään tilausta tekoälysääntelylle, ja yhteistyö EU:n kanssa voisi tarjota tälle pohjaa.
Tekoäly on ollut Yhdysvalloissa paljon esillä lähinnä Kiinan kanssa käytävän teknologiakilpailun yhteydessä, mutta kiinnostus myös sääntelyä kohtaan on kasvanut. Osavaltiotason lainsäätäjien järjestö NCSL:n mukaan tänä vuonna jo 16 osavaltiossa on tehty tekoälyä koskevia lakiesityksiä, ja paikallistasolla on rajoitettu esimerkiksi kasvojentunnistusohjelmien viranomaiskäyttöä.
Brookingsin toukokuisen artikkelin mukaan Yhdysvalloissa on liittovaltiotasolla käytössä presidentti Barack Obaman ajoilta periytyvä hajautettu malli, jossa kukin hallinnonala tarkastelee tekoälysovelluksia omassa nurkassaan.
EU-komission esittämä riskiarvion ympärille rakentuva sääntelykehys on kerännyt moitteita muun muassa epämääräisyydestä ja viranomaisille suotavista erivapauksista, mutta myös kehuja: EU:lla on vahva etunoja tulevaisuuden teknologian sääntelyyn. Periaatetasolla aihetta on käsitelty G20-ryhmässä ja Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD:ssä.
EU onnistui GDPR-tietosuoja-asetuksella muokkaamaan globaaleja yksityisyydensuojan käytäntöjä, ja ainakin Yhdysvalloissa tämä halutaan välttää tekoälyn kohdalla. Washington Post totesi pääkirjoituksessaan, ettei Yhdysvallat »voi antaa muiden maiden sanella tekoälypolitiikkaansa».
Mielenosoitukset leimahtivat Gambian pääkaupungissa Banjulissa helmikuussa 2019. Sadat osoittivat mieltään sen jälkeen, kun Saksa oli palauttanut maahan tilauslennolla 20 gambialaista. Lehtitietojen mukaan heidät tuotiin käsiraudoissa ja kahlittuina, 60 saksalaisen poliisin saattamina.
Gambialaiset palautettiin vastoin tahtoaan ja vastoin Gambian hallituksen tahtoa.
»Gambian hallitus, sano ei karkotuksille», mielenosoittajien kylteissä luki.
Vielä samassa kuussa Gambia päätti, ettei enää ottaisi vastaan palautuslentoja. Palautukset olivat tulenarka kysymys nuorelle demokratialle. Gambia on yksi maailman köyhimmistä maista. Itsevaltainen Yahya Jammeh hallitsi maata kaksi vuosikymmentä, kunnes vuonna 2016 vaalit voitti ulkogambialaisten vahvasti tukema oppositioehdokas Adama Barrow.
Kun muuttoliike keskisellä Välimerellä Pohjois-Afrikasta Eurooppaan oli vilkkaimmillaan vuonna 2016, Italiaan saapui meritse yli 181 000 paperitonta. Heistä lähes seitsemän prosenttia oli gambialaisia. Vain nigerialaisia, eritrealaisia, guinealaisia ja norsunluurannikkolaisia oli enemmän. Väkilukuun nähden Gambia on viime vuosina ollut yksi Eurooppaan suuntautuvan muuttoliikkeen merkittävä lähtömaa Afrikassa.
Vuonna 2019 noin 3 800 gambialaista sai määräyksen poistua EU:n alueelta. 460 palautettiin. Kaikkien ilman oleskelulupaa jääneiden palautusprosentti koko EU:ssa on useina vuosina ollut 30–40.
Näistä syistä palautukset etenkin Afrikan maihin ovat Euroopan unionille yksi muuttoliikepolitiikan kärkikysymyksistä. Niin kauan kuin palautukset eivät onnistu, unionin muuttoliike- ja turvapaikkapolitiikka näyttää rammalta.
Viime syksynä Euroopan komissio julkaisi ehdotuksensa unionin uudeksi muuttoliike- ja turvapaikkasopimukseksi. Se on monimutkainen lakiehdotusten ja suositusten kokonaisuus, mutta siinä painottuu muuttoliikepolitiikan ulkoinen ulottuvuus, yhteistyö tulijoiden lähtö- ja kauttakulkumaiden kanssa.
Etenkin palautukset toistuvat useissa muuttoliikepaketin säädösehdotuksissa.
Todennäköisesti suojelua tarvitsevat pitäisi seuloa muista jo EU:n ulkorajoilla, ja muut pitäisi palauttaa mahdollisimman nopeasti. Yksi EU-maa voisi osoittaa toiselle solidaarisuutta ottamalla hoitaakseen palautuksia toisen maan puolesta. Tulijoiden lähtö- ja kauttakulkumaille voitaisiin tarjota keppejä ja porkkanoita sen mukaan, miten ne palautuksiin suostuvat.
Viime vuosien tapahtumien valossa painotukset ovat ymmärrettäviä. EU ajautui vuonna 2015 sisäiseen kriisiin, kun unionin alueelle tuli yli 1,2 miljoonaa uutta turvapaikanhakijaa eivätkä jäsenmaat päässeet sopuun siitä, miten vastuuta turvapaikanhakijoista tulisi jakaa.
Siitä jäsenmaat kuitenkin ovat samoilla linjoilla, että yhteistyötä tulee tiivistää turvapaikanhakijoiden ja muiden tulijoiden lähtö- ja kauttakulkumaiden kanssa.
Afrikan maiden on aiempaa helpompi jättäytyä EU:n tarjoamien yhteistyömahdollisuuksia ulkopuolelle, koska ne voivat valita muitakin mahdollisuuksia.
Niinpä EU aikoo nyt kehitellä kattavia, erikseen räätälöityjä »kumppanuuksia» eri maille. Ajatus kumppanuudesta toistuu muuttoliike-ehdotuksessa, ja Afrikan maiden kanssa kumppanuutta painotetaan myös reilu vuosi sitten julkaistussa EU:n Afrikka-strategiassa.
Maille tarjottaisiin myönnytyksiä, mutta myös etujen epäämisellä voitaisiin uhata. Ehdotuksen mukaan »kaikkia olennaisia politiikkalohkoja» tulisi nyt hyödyntää kumppanimaiden kanssa sen mukaan, kuinka maat tekevät EU:n kanssa palautusyhteistyötä.
Jos mahdollisuus kepillä uhkaamiseen kirjattaisiin EU-tason asetukseen, se olisi yksi muuttoliikepaketin merkittävimmistä uudistuksista. Vastaavasta on ennenkin keskusteltu ja linjattu Eurooppa-neuvostoa myöten, mutta nyt EU-lakiin halutaan kirjata käytännön menettelytapoja.
EU on jo uudistanut Schengen-viisumisäännöstön niin, että viisumimaksuja voidaan korottaa ja käsittelyaikoja pidentää, jos jokin maa ei tee »riittävää yhteistyötä» palautuksissa. Asiaa tuntevien virkamiesten mukaan keskusteluissa on nyt esillä myös kauppa- ja kehityspolitiikan kytkeminen palautuksiin. Komissio ehdottaa EU-laiksi säädettävää menettelyä, jolla politiikan eri osa-alueita voitaisiin näin ehdollistaa. Vastaavasta epävirallisesta menettelystä on jo sovittu virkamiestasolla.
Kehityspolitiikassa tästä puhutaan less for less -lähestymistapana, ja siinä se olisi u-käännös entisestä. Toistaiseksi kumppanimaita on ollut tapana palkita siitä, että ne täyttävät avunantajien asettamia ehtoja.
EU yrittää nyt keppiä ennen kaikkea siksi, että positiiviset kannustimet eivät näytä palautusprosenttien perusteella toimineen, sanoo EU:n palautuspolitiikkaa tutkinut brysseliläisen European Policy Centre -ajatushautomon (EPC) analyytikko Olivia Sundberg Diez.
Lisäksi kepin käyttäminen olisi EU:n jäsenmaille halvempaa kuin porkkanan tarjoaminen. Koronapandemiassa EU-maat lienevät aiempaakin haluttomampia tarjoamaan Afrikan maille myönnytyksiä, kuten viisumihelpotuksia, saati mahdollisuuksia muuttaa työn perässä.
Afrikan maille pakkopalautukset ovat poliittisesti vaikeita, koska niissä tuodaan takaisin Eurooppaan päässeitä maanmiehiä, joilla on saattanut jo mennä Euroopassa ihan hyvin. He ovat jo voineet päästä kiinni työmahdollisuuksiin, vaikkakin ilman lupia. Moni heistä on palatessaan veloissa.
Perheet, suvut ja jopa kokonaiset yhteisöt ovat odottaneet lähtijöiltä paljon. Perheiden ja yhteisöjen silmissä pakkopalautukset tekevät vastaanottavista valtioista avuttomia ja epäonnistuneita. Siksi palautusten poliittinen kustannus on Afrikan maiden päättäjille kova.
»Afrikan maat eivät välttämättä vastusta palautuksia sinänsä», sanoo kuitenkin European Centre for Development Policy Management -ajatushautomon analyytikko, nigerialainen Amanda Bisong.
»Afrikalla vain on vaatimuksensa, ja ne ovat melko yksinkertaisia.»
Bisongin mukaan Afrikan maissa katsotaan yleisesti, että EU:n pitäisi varmistaa, että kaikki niin sanotut oikeussuojakeinot on ennen palautusta käytetty. Käytännössä tämä tarkoittaa muun muassa mahdollisuutta valittaa kielteisistä päätöksistä ja saada oikeusapua. Bisong viittaa siihen, että esimerkiksi turvapaikanhakijoita ei tulisi palauttaa, ennen kuin on tutkittu, täyttävätkö he toissijaisen tai humanitaarisen suojelun saamisen ehdot, vaikka eivät olisi oikeutettuja varsinaiseen pakolaisasemaan.
Toiseksi EU:n pitäisi Bisongin mukaan varmistaa, että palautettavat todella ovat tiettyjen Afrikan maiden kansalaisia. Toisinaan henkilöyden varmistaminen on vaikeaa palautettavien yhteistyöhaluttomuuden tai byrokratian vuoksi, toisinaan myös siksi, että osa afrikkalaisista elää yhteisöissä usean valtion rajalla. Asuinpaikka ei välttämättä vastaa kansalaisuutta.
»Niissä tapauksissa, joissa nämä ehdot täyttyvät, yhteistyötä yleensä tehdään», Bisong sanoo.
Isoilla Afrikan mailla, kuten Bisongin kotimaalla Nigerialla, ei kuitenkaan ole pakottavaa tarvetta taipua palautuksissa EU:n tahtoon. Nigeria kieltäytyi vuonna 2016 EU:n tarjoamasta palautussopimuksesta, vaikka tämä johti kymmenien miljoonien eurojen tuen peruuntumiseen EU:n Afrikan-hätärahastosta.
»Nigeriassa EU:n toivomista palautuksista ei kansallisesti keskustella. Aihe ei yksinkertaisesti ole tärkeä», Bisong sanoo.
Nigerialle tärkeää on ulkonigerialaisten kotimaahan lähettämä raha. Esimerkiksi vuonna 2019 rahalähetykset kipusivat noin 20 miljardiin euroon. Virallista kehitysapua maa sai noin kolme miljardia euroa. Lisäksi Nigerialle on tarjolla muitakin kumppaneita kuin EU. Maa on Kiinalle tärkeä sijoituskohde.
Mielipidetiedusteluja tekevän Afrobarometrin mukaan afrikkalaisille tärkeimpiä syitä harkita maasta muuttamista olivat vuosina 2016–2018 työn etsiminen ja pääsy pois köyhyydestä. Afrikan maat katsovat Bisongin mukaan muuttoliikettä ennen kaikkea taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen edistämisen näkökulmasta.
Suurin osa afrikkalaisista siirtolaisista ei sitä paitsi muuta Eurooppaan. Useampi kuin joka toinen afrikkalainen muuttaa Afrikan sisällä.
Afrikan unioni (AU) pyrkii vauhdittamaan kehitystä vapauttamalla kauppaa ja ihmisten liikkuvuutta mantereen sisällä. Eurooppalaisilta kumppaneiltaan AU ja Afrikan maat toivovat sellaista politiikkaa, joka yhtäältä auttaisi luomaan työpaikkoja Afrikkaan, toisaalta avaisi laillisia väyliä muuttaa Eurooppaan, kouluttautua ja työskennellä, lähettää rahaa ja välillä palata kotiin. Esimerkiksi Gambiassa rahalähetykset vastaavat 15:tä ja Nigeriassa yli 5:tä prosenttia bruttokansantuotteesta.
»Näillä asioilla Afrikan päättäjät pystyvät näyttämään kansalaisilleen, että he tekevät jotain», Amanda Bisong sanoo.
Euroopan komissio on ehdottanut laillisen muuttoliikkeen edistämiseksi »osaamiskumppanuuksia» muun muassa Afrikan maiden kanssa. Vielä ei tiedetä, mitä tämä käytännössä tarkoittaisi.
26. syyskuuta eurooppalaisen turvapaikka- ja muuttoliikepolitiikan uudistaminen saattaa vaikeutua. Tuolloin Saksassa valitaan uudet edustajat liittopäiville ja maa saa uuden kanslerin. Poliittiset linjat menevät uusiksi. Komission toiveena on, että uudesta muuttoliikepaketista saavutettaisiin poliittinen sopu Saksan vaaleihin mennessä, tai ainakin Ranskan kevään 2022 presidentinvaaleihin mennessä.
Painetta luo se, että muuttoliikepolitiikassa unionin sisäiset uudistukset näyttävät riippuvan ulkoisista: EU-maiden keskinäisestä vastuunjaosta todennäköisesti päästään sopuun vain, jos ensin onnistutaan sopimaan palautuksista unionin ulkopuolelle.
Toistaiseksi kepillä uhkaamisen tehosta ei juuri ole näyttöä.
EU onnistui solmimaan palautussopimuksen esimerkiksi Bangladeshin kanssa vuonna 2017 uhattuaan maata viisumisääntöjen kiristyksillä. Palautukset Bangladeshiin eivät kuitenkaan ole lisääntyneet. Etiopian kanssa EU onnistui sopimaan epävirallisen palautusjärjestelyn vuonna 2018 viivytettyään maalle Afrikan-hätärahastosta maksettavaa apua. Etiopiaan palautettiin kumpanakin vuonna EU:n alueelta reilut 200 ihmistä.
Palautusten jouduttamisessa seuraava askel on komission ehdotus siitä, mihin maihin palautuksia yritetään viisumisääntöjen avulla lisätä. Ehdotusta odotetaan jo kesällä.
Keskusteluista kehitys- tai kauppapolitiikan yhdistämisestä palautuksiin puolestaan tullee pitkät ja vaikeat. Osa jäsenmaista saattaa olla haluttomia panemaan mahdollisia uusia ehtoja toimeen. Monilla Välimeren EU-mailla ja entisillä siirtomaaisännillä on Afrikan maihin pitkät suhteet, jotka kepillä uhkaaminen voisi vaarantaa.
Toiseksi politiikan eri osa-alueiden tavoitteet pitäisi nyt sovitella yhteen. Kehityspolitiikan ja -avun julkilausuttuna tavoitteena on köyhyyden vähentäminen, eivät palautukset. Kauppapolitiikassa palautuksiin liittyvät ehdot voisivat olla Maailman kauppajärjestön WTO:n sääntöjen vastaisia. Sitä paitsi kauppapolitiikka on ensimmäinen kokonaan jäsenmailta unionin toimivaltaan siirretty politiikan alue, jonka onnistumisia edes komissio tuskin haluaa ehdollistamisella vaarantaa.
Ulkopolitiikkaa hoitavien virkamiesten huolena on myös se, että ehdollistaminen voi vaarantaa EU:n ja muiden maiden suhteiden »kokonaisvaltaisuuden». Ulkopoliittiset intressit ja tavoitteet eivät saisi jäädä palautusten jalkoihin.
Kepillä uhkaaminen näyttää jo ajaneen esimerkiksi pohjoisafrikkalaisen Marokon aiempaa enemmän kohti alueellista ja mantereen laajuista yhteistyötä, poispäin EU-yhteistyöstä. Tämä saattaa avata esimerkiksi Kiinalle uusia mahdollisuuksia suhteessa EU:hun.
»Afrikan maiden on aiempaa helpompi jättäytyä EU:n tarjoamien yhteistyömahdollisuuksia ulkopuolelle, koska ne voivat valita muitakin mahdollisuuksia. EU:n täytyy kilpailla Afrikassa aiempaa merkittävämmillä kannustimilla, jos se aikoo saada yhteistyökumppaneita», Olivia Sundberg Diez sanoo.
EU-johtajien on määrä keskustella yhteistyön tulevaisuudesta Afrikan johtajien kanssa huippukokouksessa tänä vuonna. Amanda Bisongin mukaan odotukset eivät ole kovin korkealla: Yhtäältä kysymys palautuksista on niin politisoitunut ja vaikea, että korkealentoiset huippukokouspäätelmät tuskin pystyvät osoittamaan siinä uutta suuntaa. Toisaalta Afrikan maiden ensisijainen huoli on saada koronarokotteita, välttää taantuma ja säilyttää vakaus.
Bisongin mukaan Afrikassa katsotaan, ettei EU ole tehnyt tarpeeksi edistääkseen Afrikan velkahelpotuksista koronan vuoksi. Esimerkiksi Kiina on lupaillut Afrikan maille korottomia lainoja. Kiina on myös lähettänyt suojavarusteita esimerkiksi Ghanan kautta useisiin Länsi-Afrikan maihin, ja Kiinan ja Afrikan johtajat tapasivat viime kesänä huippukokouksessa, jossa korostettiin solidaarisuutta koronaa vastaan.
»Korona on iskenyt lujaa EU:n yhteistyöhön Afrikan maiden kanssa», Bisong sanoo.
Gambialle EU ehdotti toukokuussa 2019, että maa alkaisi vastaanottaa Euroopasta kuukausittain sata palautettavaa tilauslennoilla. Vastalahjaksi EU tarjosi Gambian hallitukselle neuvontaa palautuksia koskevan kansalaisviestinnän tueksi. Lisäksi uhattiin viisumisääntöjen kiristämisellä.
Palautusten tahti olisi ollut ennen näkemätön. Gambia ei suostunut.
Keskustelua palautusyhteistyöstä on kuitenkin jatkettu, samoin kuin palautuksia, mutta hitaammin kuin EU haluaisi. Gambia on neuvotellut palautuksista etenkin Saksan kanssa osavaltiotasolla.
»Maastamuutto on koskettanut jokaista perhettä maassamme», kirjoitti Gambian parlamentin ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Sidia Jatta Saksan Baden-Württembergin osavaltion johdolle helmikuussa 2020.
»Haluaisimme nyt nähdä, kuinka yhteistyötämme voitaisiin uudistaa. Haluamme toimillamme mahdollistaa pitkäaikaisen menestyksen.»
Juttua varten on haastateltu myös ohjelmajohtaja Roderick Parkesia Deutsche Gesellschaft für Auswärtige Politik -tutkimusinstituutista. Jutun lähteenä on käytetty myös Gerald Knausin kirjaa Welche Grenzen brauchen wir.
Viime vuosikymmenellä eri puolilla maailmaa aloitettiin peräti 96 uutta kansannousua, jotka tavoittelivat merkittävää yhteiskunnallista ja poliittista muutosta ilman aseellista väkivaltaa. Tämä on lähes kaksi kertaa enemmän kuin sitä edeltävällä vuosikymmenellä – ja huomattavasti enemmän kuin viime vuosikymmenellä aloitettiin aseellisia kansannousuja.
Aiheen johtava tutkija, professori Erica Chenoweth havainnollistaa uutuuskirjassaan Civil Resistance – What everyone needs to know, että elämme ennätyksellistä väkivallattoman vastarinnan aikakautta.
Lukuisin esimerkein Gandhin satyagraha-kampanjoinnista ja Norjan natsivallan vastustamisesta Sudanin vuoden 2019 kansannousuun Chenoweth oikoo sitkeästi eläviä myyttejä ja harhakäsityksiä siitä, mistä väkivallattomassa vastarinnassa on kyse.
Väkivallatonta vastarintaa ei pidä sekoittaa pasifismiin, eikä se tarkoita lainkuuliaisuutta tai kohteliaisuutta vastapuolta kohtaan. Väkivallaton vastarinta on aktiivinen konfliktin muoto, jonka tarkoituksena on heikentää vastustajaa riistämällä tältä vallan tukipilarien kuten armeijan, liike-elämän tai työläisten tuki ja siten pakottaa se muutokseen. Väkivallaton vastarinta ei myöskään ole yhtä kuin protestit tai mielenosoitukset, vaan nämä ovat osa väkivallattoman vastarinnan työkalupakkia esimerkiksi lakkoilun ja ostoboikottien rinnalla.
Väkivallaton vastarinta on tutkimusten mukaan huomattavasti tehokkaampi tapa vastustaa autoritaarista ja sortavaa hallintoa kuin aseellinen kamppailu, silloinkin kun vastassa on väkivaltaa itse harjoittava hallinto.
Kirjan terävintä antia on Chenowethin empiirisen aineiston tukema pohdinta siitä, miksi viime vuosien väkivallattomat vastarintaliikkeet ovat menestyneet jonkin verran aikaisempaa heikommin.
Mediahuomiosta huolimatta viimeaikaiset kansannousut ovat olleet osallistujamääriltään keskimäärin pienempiä kuin aikaisemmilla vuosikymmenillä. Monet niistä ovat perustuneet ensisijaisesti mielenosoituksiin ja protesteihin sekä sosiaalisen median katalysoimaan nopeaan mobilisoitumiseen. Niissä on myös esiintynyt aiempaa enemmän reunaväkivaltaa (fringe violence), mikä tarkoittaa, että pieni joukko protestoijista käyttää väkivaltaa vastapuolta kohtaan ja suurin osa pitäytyy väkivallattomuudessa.
Vastarintaa suunnitteleville kirja tarjoaa realistisen ja varovaisen neuvon: tutkimus korostaa suuren ja laaja-alaisen osallistujamäärän, taktisen monipuolisuuden ja huolellisen organisoitumisen tärkeyttä – etenkin kun vastassa on yhä älykkäämpää sortoa harjoittavia hallintoja.
Kirjoittaja on tutkijatohtori Ulkopoliittisen instituutin Euroopan unioni -tutkimusohjelmassa.
Erica Chenoweth: Civil Resistance. What Everyone Needs to Know.
Oxford University Press 2021, 368 s.
Myanmarin vuonna 2011 alkanut vaivalloinen kehitys kohti demokratiaa pysähtyi kuin seinään helmikuun alussa, kun sotilasjuntta Tatmadaw kaappasi vallan. Viime vuoden lopulla pidettyjen vaalien tulos ja Aung San Suu Kyin NLD-puolueen 75 prosenttiin yltänyt kannatus eivät miellyttäneet junttaa. Kansainväliset tarkkailijat katsoivat 8. marraskuuta 2020 pidettyjen vaalien olleen vapaat ja oikeudenmukaiset, eikä armeijan tyytymättömyys edes kohdistunut havaittuihin pieniin virheisiin.
Suuri osa vaaleilla valituista edustajista on nyt laittomasti vangittuina tai piilossa. Katuprotestit jatkuvat, vaikka turvallisuusjoukot käyttävät voimaa mielenosoittajia vastaan. Tähän mennessä uhreja on noin 800. Ihmisten päättäväinen ja laaja vastarinta on rohkeudessaan lähes käsittämätöntä. He keksivät siihen jatkuvasti uusia keinoja, kuten sähkölaskujen ja maatalouslainojen maksamatta jättäminen.
EU on käyttänyt viime vuoden lopulla hyväksymäänsä uutta ihmisoikeuspakotemekanismia Myanmarin armeijan johtoa vastaan. Pakotelistalla on nyt 35 ihmistä, tärkeimpinä armeijan komentaja kenraali Min Aung Hlaing ja varakomentaja Soe Win.
Johtajien viisumikiellot ja varojen jäädyttäminen EU:ssa eivät riitä. Siksi pakotelistalle lisättiin huhtikuussa kymmenen uutta nimeä ja useilla sektoreilla toimivat konglomeraatit Myanmar Economic Holdings Limited (MEHL) ja Myanmar Economic Corporation Limited (MEC).
Armeijan suurimpana tulolähteenä pidetään Myanmarin valtiollista öljy- ja kaasuyhtiötä (MOGE), ja pakotteet tulisikin ulottaa siihen. Euroopassa tämä koskettaisi erityisesti öljy-yhtiö Totalia, jolla on MOGE:n kanssa yhteishanke.
EU:n tulee edesauttaa armeijan ja sen hallinnassa olevien yritysten ulkomailla sijaitsevien varojen jäädyttämistä.
Pakotteet yksin eivät ratkaise poliittista kriisiä. Kansainvälisen yhteisön on autettava demokraattisia toimijoita.
Suuri joukko länsimaita on asettanut samankaltaisia pakotteita juntalle ja sen yrityksille. Ehkä saamme pian nähdä Myanmarin kansalaistottelemattomuusliikkeen vetoomuksen yhtenäisestä pakoterintamasta. Jos juntan ote vallasta vain tiukentuu, saattaa edessä olla YK:n ennustama humanitaarinen katastrofi, muun muassa puolta maan väestöstä koskeva nälänhätä.
Sadat ulkomaiset yritykset ovat vetäytyneet Myanmarin armeijaan kytkeytyvästä liiketoiminnastaan. Ensimmäisenä ilmoituksen teki japanilainen panimoyritys Kirin, vain päiviä sotilaskaappauksen jälkeen. Myös eurooppalaisten yritysten on varmistettava, etteivät niiden arvoketjut ole sidoksissa Myanmarin armeijaan.
Myanmar on vuosien mittaan hyötynyt huomattavasti etuoikeutetusta pääsystä EU:n markkinoille unionin yleisten tulli- ja tariffietuuksien GSP-järjestelmän avulla. Viime vuosikymmenen aikana maahan on kehittynyt elinvoimainen ja kasvava yksityinen sektori, ja vuosina 2015–2019 tulliton vienti unioniin kasvoi 573 miljoonasta eurosta 2,8 miljardiin euroon. Toistaiseksi on arvioitu, että tullietuisuuksien peruminen osuisi lähinnä Myanmarin siviiliväestöön, ei junttaan. Tilannetta on kuitenkin syytä jatkuvasti arvioida.
Pakotteet yksin eivät ratkaise poliittista kriisiä. Kansainvälisen yhteisön on autettava demokraattisia toimijoita. EU on toivottanut syrjäytetyn parlamentin tervetulleeksi ja katsoo sen olevan tärkein toimija ”aidossa ja osallistavassa poliittisessa dialogissa”.
Armeija on kuitenkin kieltäytynyt kaikesta dialogista. Osallistava dialogi tarkoittaa myös lukuisien taistelevien etnisten ryhmien vetämistä mukaan.
Myanmarin kriisi käynnisti nopeasti laajan kansainvälisen parlamentaarikkojen solidaarisuuskampanjan (Ipam). Sen pani alulle Asean-maiden kansanedustajien tehokkaaksi tuntemani ihmisoikeusverkosto, joka pitää aktiivisesti yhteyttä Myanmarin syrjäytetyn parlamentin jäseniin.
Asean-maita voi pitää muutenkin kriisin avaintoimijana. Kymmenen maan yhteisö onnistui huhtikuun lopulla sopimaan viiden kohdan ohjelmasta demokratian palauttamiseksi Myanmariin. Se vaati loppua väkivaltaisuuksille, kehotti rakentavaan dialogiin, sitoutui antamaan humanitaarista apua sekä päätti asettaa erityisedustajan, joka pyrkisi matkustamaan maahan.
Asean ei kuitenkaan vaatinut poliittisten vankien vapauttamista, ja vaatimus väkivaltaisuuksien lopettamisesta suunnataan ”kaikille osapuolille”. Se kertoo maiden tukeutuvan geopolitiikassaan eri suuntiin.
YK:n turvallisuusneuvosto asettui tukemaan Aseanin suunnitelmaa Kiinan ja Venäjän hiukan vesittämänä. Toukokuun alussa yli 200 kansalaisjärjestöä vaati YK:ta päättämään maailmanlaajuisesta asevientikiellosta Myanmariin.
Vaikka on tietenkin vaadittava poliittisten vankien, kuten Aung San Suu Kyin vapauttamista, ei pidä unohtaa hänen johtamansa valtapuolue NLD:n vastuuta armeijan rikosten rankaisemattomuudesta.
Turvallisuusjoukkojen julmat rikokset Rohingya-vähemmistöä kohtaan Kachinin, Rakhinen ja Shanin alueella jatkuivat vuoden 2011 jälkeen, vaikka YK katsoi rikosten mahdollisesti täyttävän kansanmurhan määritelmän. Suu Kyin tuki armeijalle on ollut merkittävää Rohingya-väestöön kohdistuvien rikoksissa.
Kansainvälisen yhteisön ponnisteluista riippuu, pystyykö Myanmar palaamaan demokratiaan.
»Onnittelut johtajalle! Odotan innolla CIA:n ja MI6:n vanhan kumppanuuden syventämistä näinä globaalin turvallisuuden ratkaisevina hetkinä.» Näin Britannian ulkomaan tiedustelupalvelu MI6:n johtaja Richard Moore tviittasi maaliskuussa uutisen CIA:n uuden johtajan nimityksestä.
Samassa kuussa Moore jakoi ulkoministeri Dominic Raabin tviitin, jossa »Britannia tukee Bulgariaa Venäjän vahingollisia toimia vastaan» ja huhtikuussa jälleen: »Britannia antaa täyden tukensa tšekkiliittolaisille» Venäjän sotilastiedustelun GRU:n vakoojiksi epäiltyjen karkottamisessa.
Mooren keskimäärin viiden tviitin viikkovauhti ei ole tavaton, eikä hän ole valtionsalaisuuksia jakanut, mutta muutokseksi sitä voidaan kutsua. Vielä vuosikymmenen sitten hänen edeltäjänsä korosti puheissaan tiedusteluorganisaatioiden salamyhkäisyyttä ja puolusti harvoja ulostuloja. Pieni skandaalikin syntyi, kun tiedustelujohtajan perhekuvat olivat Facebookissa kaikkien nähtävillä löyhien yksityisyysasetusten vuoksi.
Mooren tviittaamisen on pannut merkille myös tiedustelun ja kansainvälisten suhteiden professori Michael Goodman Lontoon King’s Collegesta. »Mooren onnittelut toisen maan tiedustelujohtajalle Twitterin kautta oli jotakin ennennäkemätöntä.»
Esimerkki on toki yksittäinen mutta heijastaa osaltaan sitä, miten valtiollinen tiedustelu raottaa oveaan.
Goodman kuvaa länsimaisen tiedustelun nykymaailmaa aiempaa monimutkaisemmaksi, sillä uhkien luonne on muuttunut. Kansallisen turvallisuuden uhat syntyvät erilaisista lähteistä ja sekoittuvat keskenään. Ne voivat nousta yllättäen, aluksi harmittomiltakin näyttävistä asioista. Niiden takana voi olla sekä valtiollisia että ei-valtiollisia toimijoita – tai luonnonmukainen pandemia.
Goodmanin mielestä kansallinen turvallisuus on määriteltävä uudestaan.
»Uhat eivät olet enää pelkästään suurvaltojen muodostamia sotilaallisia uhkia, vaan melkein mitä vaan, kuten talouden uhkia», Goodman sanoo.
Tiedustelulla valtiot pyrkivät tunnistamaan uhkia ennakolta ja vastaamaan niihin.
Vielä vuosikymmeniä sitten monet turvallisuusuhat olivat valtiopohjaisia. 1990-luvulla Yhdysvalloissa ajettiin alas säästösyistä kylmän sodan aikaista massiivista tiedustelutoimintaa. Britannian tiedustelu seurasi Goodmanin mukaan järjestäytynyttä rikollisuutta, huumekauppaa ja terrorismia.
Todellinen mullistus käynnistyi 20 vuotta sitten. Syyskuun terrori-iskut 2001 muuttivat radikaalisti tiedustelun perusteita, toimintatapoja ja rakenteita. Yhdysvalloissa kongressi syyti miljardeja dollareita maansa 17 tiedustelupalvelun uudistuksiin. Useimmissa länsimaissa tiedustelu keskittyi terroristijahtiin. Uhka ei ollut enää valtiollinen.
Tämän päivän merkittäviksi turvallisuusuhiksi lännessä Goodman nimeää Kiinan vakoilun ja Venäjän toimet, vaikka ne eivät suoraan kohdistuisi omaan maahan vaan liittolaisiin. Seuraukset heijastuvat kansalliseen turvallisuuteen.
»Terrorismin uhkakaan ei ole hävinnyt, vaan sen lisäksi on tullut muita, vaikeasti ennustettavia uhkia, viimeksi pandemia.»
Alati muuttuvat uhkakuvat ovat hankalia, sillä tiedustelupalvelut on luotu perinteisten uhkien, kärjistetysti sodan, torjumiseen. Esimerkiksi ilmastonmuutos voi luoda monenlaisia uhkia. Vuonna 2010 ilmestyneessä Oxford Handbook of National Security Intelligence -järkäleessä mainitaan sars-viruksen kaltaisesta pandemian uhasta.
Riski oli tiedossa, mutta siihen ei varauduttu.
Suomen sotilastiedustelua vuosina 2019–2020 johtanut Pekka Toveri sanoo, että käynnissä on tiedustelun renessanssi. Maailma on aiempaa epävakaampi.
»Tiedustelutiedon ja tilannekuvan tarve poliittisille päättäjille on noussut uuteen huippuunsa», Pääesikunnan entinen tiedustelupäällikkö sanoo.
Euroopassa herätys tapahtui Toverin mukaan seitsemän vuotta sitten, kun Venäjä valtasi nopeasti Krimin niemimaan.
Siviilitiedustelun tehtävä on hankkia tietoa niin kansalliseen turvallisuuteen kohdistuvista uhista kuin toisten maiden poliittisista ja kaupallisista strategiakysymyksistä. Sotilastiedustelu seuraa vastapuolen liikkeitä ja laskee panssarivaunuja. Vastatiedustelu pyrkii suojaamaan omaa tiedustelutoimintaa ja ottaa kiinni toisten vakoojia.
»Hyökkäys toiseen maahan tai pommin räjäyttäminen ovat selkeitä uhkia. Kyber- ja hybridivaikuttamista on vaikea tunnistaa, kun hyökkääjä tulee ikään kuin saumasta sisään», yliopistonopettaja Martti J. Kari sanoo.
Entinen Viestikoelaitoksen johtaja ja Pääesikunnan apulaistiedustelupäällikkö opettaa nykyisin Jyväskylän yliopistossa tiedustelua – tiedonkeruuta, analyysia, raportointia ja asiakastyöskentelyä.
Karin mukaan tiedustelu on arkipäiväistynyt.
Avointa tietoa on saatavilla yhä helpommin. Yli 4,6 miljardia ihmistä käyttää nettiä, pääosin älypuhelimella, ja lataa päivittäin verkkoon sisältöjä 2,5 kvintiljoonaa tavua. Verkossa olevan datan määrän odotetaan vain kasvavan lähivuosina.
Kun internetissä toimiva tutkiva ryhmä Bellingcat paljasti, että venäläiset GRU:n miehet myrkyttivät entisen tiedustelu-upseerin Sergei Skripalin ja tämän tyttären Salisburyssa maaliskuussa 2018, monissa tiedustelupalveluissa saatettiin huokaista helpotuksesta: Venäjän härskit toimintatavat saatiin päivänvaloon ilman, että valtiollisten toimijoiden tarvitsi julkaista omia selvityksiään.
»Bellingcat on hyvä peili valtiolliselle tiedustelulle. Se tuo julkisuuteen asioita, joita valtiollinen tiedustelu ei voi kertoa, mutta jotka on hyvä saattaa ihmisten tietoon», Kari sanoo.
Suuri määrä tiedustelutietoa ei auta, jos sitä ei voida analysoida.
Avoimien lähteiden tiedustelu (OSINT) on tiedon kaivamista julkista ja avoimista lähteistä, tiedon analysointia ja hyödyntämistä omiin tarkoituksiin. Bellingcat on myös ostanut tietoja rekistereistä, jotka eivät varsinaisesti ole avoimia. Valtiollisella tiedustelulla on omat suljetut järjestelmänsä.
Valtiolliset toimijat eivät voi kuitenkaan avata työtään, koska se paljastaisi niiden kyvyt ja lähteet, mikä johtaisi lähteiden kuivumiseen. Bellingcatin toiminta perustuu siihen, että tekijät tuovat lähteet kaikkien nähtäville ja arvioitavaksi, Kari kuvailee. Valtiollisessa tiedustelussa vastapuoli tukkii kanavan, jos selviää mistä tieto on peräisin.
Bellingcatin ja esimerkiksi kansalaisjärjestöjen Infonapalmin ja Opensky Networkin lisäksi avoimien lähteiden tiedustelua tekevät kaupalliset toimijat, avustusjärjestöt, hakkerit, rikolliset ja terroristiverkostot sekä media.
Avoimien lähteiden tiedustelua tarjoavien yritysten liiketoiminta vaihtelee uutisten koostamisesta ja data-analytiikasta räätälöityihin satelliittikuviin, pitkän tähtäimen strategiseen ennakointiin ja tiedusteluun. Tekijöinä on usein myös valtiollisen tiedustelun konkareita.
Markkinoilla toimivat esimerkiksi ranskalaiset Digimind ja KB Crawl, brittiläiset Oxford Analytica ja Janes, amerikkalaiset Stratfor, Recorded Future, McKinsey, Verint Systems, DigitalGlobe ja Palantir Technologies sekä alkujaan puolalainen Bearstone.
Alan kasvuun vaikuttavat avoimen lähdedatan saatavuus, erilaisten kyberuhkien lisääntyminen ja terrorismi, arvioi markkinatutkimusyhtiö Market Research Future. Se katsoo, että avoimien lähteiden tiedustelun markkinoiden koko kasvaisi 10 miljardiin euroon vuoteen 2026 mennessä.
Mainituista yrityksistä analytiikkayhtiö Palantir on viime vuosina herättänyt julkisuudessa polemiikkia. Sen asiakkaita ovat monet Yhdysvaltojen ja Britannian tiedustelu- ja turvallisuusviranomaiset. Viime vuonna Amnesty International moitti yhtiötä ihmisoikeusloukkauksista, jotka koskevat yhtiön kehittämää sähköistä järjestelmää, jolla profiloidaan ja jäljitetään maahanmuuttajia ja turvapaikanhakijoita.
Palantir on erikoistunut myös datanlouhintaan, ja muutama vuosi sitten se oli esillä yhteyksistään Yhdysvaltojen ja Britannian vuoden 2016 vaalien aikaisiin disinfomaatiokampanjoihin sekä Cambridge Analyticaan, joka käytti hyväkseen äänestäjien sosiaalisen median tietoja kampanjoissaan.
Tiedustelupalveluita tarjoavien yritysten lisäksi isoilla konserneilla on nykyään omia tiedusteluosastoja, jotka keräävät avointa tietoa kilpailijoista, markkinoista, asiakaskäyttäytymisestä ja yritykseen kohdistuvista uhista tiedusteluprosessin omaisesti ja yhdistävät sitä oman yrityksen lukuihin.
Martti J. Karin mukaan maailmalla on myös nähty henkilötiedusteluun verrattavia valerekrytointeja, joiden tarkoitus on ollut kalastella tietoja »rekrytoitavalta» kohteelta.
»Tiedustelupalvelut ovat menettäneet monopoliasemansa», hän toteaa.
On syntynyt kilpailutilanne, joka usein kääntyy muiden kuin valtiollisten toimijoiden voitoksi, ainakin jos puhutaan nopeudesta ja avoimuudesta.
Muutos vaikuttaa poliittisiin päättäjiin asti.
»Päättäjät eivät voi enää teeskennellä tietämättömyyttään, jos muut toimijat ovat kertoneet julkisuudessa kiusallisia asioista. He joutuvat ottamaan kantaa voimakkaammin ja nopeasti», Kari sanoo.
Toisaalta nopeus kasvattaa virheiden mahdollisuutta.
Yksi tunnetuimmista maallikkojen avoimien lähteiden penkomisesta syntyneistä erheistä liittyy Bostonin maratonin pommi-
iskuun vuonna 2013. Silloin internet-käyttäjät jäljittävät iskun tekijää kotikoneiltaan mutta päätyivät väärään ihmiseen: kadonneeksi ilmoitettuun opiskelijaan, jonka perhe joutui maalituksen kohteeksi. Opiskelija oli tehnyt itsemurhan kuukausi ennen maratonia.
Tapaus ei ole ainoa väärintulkinta: syyttömiä ihmisiä on joutunut tuntemattomien nettietsivien ajojahdin ja tappouhkausten kohteiksi muun muassa Pariisin terrori-iskun seurauksena 2015.
Päättäjiltä ja viranomaisilta vaaditaankin myös malttia, jotta tehdyt ratkaisut perustuvat varmistettuihin ja oikeisiin tietoihin.
Avointen lähteiden tiedustelua on tehty jo ennen internetin olemassaoloa, ainakin 1940-luvulta lähtien. Se syntyi sotilastiedustelun tarpeista, ja silloin käännettiin esimerkiksi vieraskielisiä sanomalehtiartikkeleita ja yhdisteltiin niiden antia muuhun tiedustelutietoon.
Nopeiden nettiyhteyksien kehitys ja erityisesti sosiaalisen median leviäminen ovat kääntäneet tiedustelumaailman huomion avoimiin lähteisiin viimeisen kymmenen vuoden ajan.
Esimerkiksi Yhdysvaltain kansallisen tiedustelun uusi johtaja Avril Haines oli ennen nimitystään vaatimassa muiden tiedusteluammattilaisten kanssa, että avointen lähteiden tiedustelu nostetaan maan tiedustelun kulmakiveksi. Sille ei ole omistettu tällä hetkellä omaa tiedustelupalvelua, kuten muille lajeille.
Viime vuosikymmenen alussa professori Sir David Omand, joka on muun muassa johtanut Britannian signaalitiedustelua GCHQ:ta, pyrki herättämään tiedusteluyhteisöä puhumalla sosiaalisen median tiedustelusta (SOCMINT). Sittemmin somelähteet on luettu osaksi avointen lähteiden tiedustelua, ja sosiaalisen median rooli on korostunut entisestään.
Avoimien lähteiden tiedustelu on periaatteessa helppoa, turvallista ja ilmaista, mutta käytännössä se vie aikaa.
»Perinteinen OSINTin kirous on se, että kun lähteet ovat ilmaisia, ala on aliarvostettu ja aliresursoitu. Avointen lähteiden tiedustelu vaatii osaamista, resursseja ja työkaluja», sanoo suojelupoliisin erikoistutkija Veli-Pekka Kivimäki.
Kivimäki oli ensimmäisiä suomalaisia, joka on menestyksekkäästi hyödyntänyt sosiaalista mediaa avointen lähteiden tiedustelussa. Ennen supo-uraansa hän selvitti Bellingcat-ryhmässä malesialaiskone MH17:n alasampumisen sosiaalisen median kuvien perusteella vuonna 2014.
Avointen lähteiden tiedustelu on Rand-tutkimuslaitoksen vuoden 2018 raportin mukaan jäänyt vähälle käytölle sen vuoksi, ettei avoimia lähteitä ja metodeja, erityisesti sosiaalista median lähteiden uskottavuutta ja luotettavuutta ymmärretä riittävästi.
Tiedustelutiedon ja tilannekuvan tarve poliittisille päättäjille on noussut uuteen huippuunsa.
Avoimien lähteiden tiedustelua tekevän ei tarvitse olla IT-guru, mutta teknisestä osaamisesta on etua. Kivimäki osaa esimerkiksi koodata ja hän on tehnyt muun muassa tuotekehitystä teknologia-alalla. »Se, että oppii esimerkiksi käyttämään Googlen työkaluja tehokkaasti, vaatii lähinnä istumalihaksia», hän sanoo.
Martti J. Kari huomauttaa, että myös avointen lähteiden tiedustelussa on oltava suunnitelma siitä, mitä ja miten kerätään. Kerätty tieto pitää yhdistellä, varmistaa ja analysoida. Tavanomainen googlettaminen ei ole avointen lähteiden tiedustelua, vaikka palvelu tarjoaakin apuvälineitä, hän sanoo.
Työkalujen omaksuminen avaa kuitenkin uusia mahdollisuuksia jopa suljetun valtion tarkkailemiseen. Amerikkalaislaitokset, kuten Stimson-keskuksen 38 North -projekti ja James Martin Center for Nonproliferation Studies seuraavat avoimista lähteistä Pohjois-Korean joukkotuhoaseohjelmien kehitystä.
James Martin Center tekee Pohjois-Koreasta saaduista kuvista 3d-mallinnuksia ja yhdistää niitä virtuaalitodellisuuteen tietokoneohjelmilla. Näin tutkijat saavat konkreettisen käsityksen aseistuksesta. Keskus järjestää myös koulutuksia yleisölle.
Avointen lähteiden tiedustelun merkittävimmäksi mullistukseksi useimmat asiantuntijat sanovat juuri satelliittikuvia. Vielä vuosikymmeniä sitten tarkat satelliittikuvat olivat erittäin salaisia ja valtioiden yksinoikeus. Nyt taivas on täyttymässä satelliiteista.
Maapalloa ympäröi vuosi vuodelta yhä tiiviimpi satelliittien rykelmä. Tällä hetkellä toimivia satelliitteja on yli 3 000, ja kun mukaan lasketaan ilmakehän viestiyhteyssatelliitit, määrä voi kohota lähivuosina kymmeniintuhansiin.
Kuvaa saa ilmaiseksi tai sitä voi ostaa kaupallisilta toimijoilta edullisesti. Tarkkoja kuvia saa liki reaaliajassa ympäri maailmaa.
Myös Google Earthin tarkkuus riittää jo tiedusteluanalyysin. Yhtä hyvin terroristit voivat käyttää sitä iskujen suunnitteluun.
Pekka Toverin mukaan vielä 1960-luvulla tiedustelun kuningas oli se, jolla oli parhaimmat satelliitit, joilla näki esimerkiksi syvälle Siperiaan tai Keskilänteen.
»Tänä päivänä kuningas on se, joka pystyy keräämään ja analysoimaan valtavia massamaisia tiedostoja», hän sanoo.
King’s Collegen professori Goodman arvioi, että avoimien lähteiden käyttö on lisääntynyt tiedustelupalveluissa, ja tulevaisuudessa tiedustelutietoa kerätään yhä enemmän kaikenlaisista, ei vain rajoitetuista ja salaisista lähteistä. Hänen mukaansa tiedustelupalvelut voisivat hyötyä myös tutkimuslaitosten, akateemisen maailman ja ajatushautomoiden asiantuntemuksesta, sillä monet muutkin toimijat pyrkivät ennakoimaan tulevaisuutta.
Goodman kiinnittäisi kuitenkin huomion tiedustelutiedon laatuun. Tiedustelussa puhutaan yleisesti, että noin 90 prosenttia tiedosta on peräisin avoimista lähteistä ja loput 10 prosenttia salaisista.
»Suuri määrä tiedustelutietoa ei auta, jos sitä ei voida analysoida. Paras tieto on usein salaisista lähteistä», Goodman sanoo.
Hän uskoo, että kaikkein arkaluontoisin ja salaisin tiedustelutieto kulkee jatkossakin valtiollisten tiedustelupalveluiden kautta.
Kehittyvät teknologiat ja yhteiskuntien verkottuminen muuttavat todennäköisesti myös tiedustelua, vaikka vielä tiedustelun vallankumousta ei ole nähty. Toisaalta jos jollakin tiedustelupalvelulla olisi jo käytössään jokin mullistava tekoälyn sovellutus, se tuskin paljastaisi kykyjään muille. Salaisuudet kuuluvat asiaan.
Goodmanin mukaan teknologia voi nousta keskeiseksi Yhdysvaltojen ja Kiinan välisessä kilpailussa. Hän arvelee, että isot rikkaat maat sijoittavat huomattavasti rahaa tekniikan kehittämiseen, mikä synnyttää väistämättä eroja pienempiin maihin.
»Se johtaa siihen, että liittolaissuhteiden merkitys kasvaa. Tästä on jo merkkejä nähtävissä esimerkiksi Skandinaviassa, jossa Norja lähentyy Nato-maiden kanssa.»
Teknologiaan liittyvät myös suurimmat uhat.
»Mitä enemmän toimintoja on verkossa, sitä enemmän siellä on metsästysmaata», Pekka Toveri kuvailee nykytilannetta.
Kybervakoilun riskit kasvavat, kun haavoittuvuuksia, hyötyjä ja tietoja on verkossa kaikkien ulottuvilla. Toveri mainitsee esimerkeiksi sähköpostitilien murtamisen, sometilien ja terveystietojen hyödyntämisen kiristystarkoituksiin, infrastruktuuria kuten lentoliikenteen tai sähköverkkojen ohjausta koskevat tiedot.
Pandemia on vilkastuttanut tiedustelua tietoverkoissa.
Laittoman tiedustelun painopiste siirtyi supon mukaan kyberympäristöön samalla, kun Suomi siirsi nopeasti suuren osan poliittisen päätöksenteon valmistelusta etäyhteyksien varaan. Puolustusvoimien mukaan liikkumisrajoitukset ovat vaikeuttaneet tiedustelupalvelujen toimintaa kentällä, mutta tietoverkoissa toiminta on ollut aktiivista.
Tiedustelualan murroksessa yhteistyö valtiollisten tiedustelupalveluiden ja yksityisen sektorin välillä on tiivistynyt ja rajat niiden välillä ovat alkaneet hämärtyä.
Esimerkiksi supon Kivimäki puhuu päättäjistä asiakkaina ja heidän asiakastarpeistaan. Valtioiden tiedustelupalveluiden tehtävä on ennen kaikkea tukea päätöksentekoa: mitä paremmin johtajat on informoitu, sitä parempia päätöksiä he tekevät.
Palveluiden ostaminen yrityksiltä ei ole tiedustelumaailmassa uusi ilmiö.
Tiedustelun ulkoistukseen perehtyneen toimittaja Tim Shorrockin mukaan Yhdysvalloissa tiedustelupalvelut ovat siirtäneet 1990-luvulta lähtien analyyttista ja operationaalista työtä firmoille. NSA:n paljastukset tehnyt Edward Snowden työskenteli yksityisen Booz Allen Hamiltonin palveluksessa.
Yritykset kehittävät myös tiedustelun avuksi tekniikoita ja ohjelmistoja, joita valtiotkin pääsevät hyödyntämään. Vuoden 2001 jälkeen kaupallisten toimijoiden määrä on vain kasvanut. Monilla vahvat siteet puolustussektorille. Vaarana voi olla, että siviilit saavat käsiinsä valtioille arkaluontoista aineistoa tai äärimmillään päätyvät käyttämään viranomaisille kuuluvaa valtaa.
»Tiedusteluun kohdistuu paljon vaatimuksia poliittisilta päättäjiltä, yrityksiltä ja kansalaisyhteiskunnasta siitä, mitä pitäisi tehdä. Tiedusteluyhteisön on vaikeaa toteuttaa kaikki vaatimukset, ja niiden suorituskyvyissä on puutteita», sanoo vanhempi tutkija Karen Lund Petersen Tanskan ulkopoliittisesta instituutista DIISistä. Hän on tutkinut yksityisen sektorin roolia kansallisessa ja kansainvälisessä turvallisuuspolitiikassa.
Hän pitää kyberuhkia kaikkein keskeisimpänä uhkana mutta myös erittäin hankalina käsitellä.
Petersenin mukaan tiedustelupalvelut tarvitsevat yrityksiä myös saadakseen tietoa uusien uhkien kehityksestä, esimerkiksi epäilyttävästä liikenteestä. Tiedustelualan yritysten lisäksi tärkeitä kumppaneita ovat esimerkiksi teknologiayhtiöt Microsoft ja Apple tai jopa Walmartin kaltaiset vähittäiskaupat.
Sitä voi pitää eräänlaisena sidosryhmätoimintana.
Walmart on tehnyt yhteistyötä Yhdysvaltojen kotimaan turvallisuusviraston kanssa terrorismin torjunnassa. Vuonna 2010 Walmart julkaisi Youtubessa ja kaupoissaan videon, jossa viraston johtaja Janet Napolitano kehottaa kansalaisia raportoimaan paikalliselle poliisille, jos he näkevät jotakin epäilyttävää parkkipaikalla tai kaupassa. »Apua saat Walmartin päälliköltä», tiedustelujohtaja toteaa videolla.
Nykyään katseet kohdistuvat yhä enemmän globaaleihin teknologiayrityksiin ja niiden tuotteisiin, joita käytämme päivittäin. Yrityksillä on vaikutusvaltaa niin ihmisten arkeen ja yksityisyyteen kuin kansalliseen turvallisuuteen. Ohjelmistohaavoittuvuudet mahdollistavat kyberiskut eri puolilla maailmaa ja sosiaalisen median alustojen sisällöt ovat ravistelleet yhteiskunnallista järjestystä.
Kun yritykset kehittävät uutta teknologiaa, ne määrittelevät samalla uusia uhkia, Petersen sanoo.
»Yritysten on oltava tietoisia tuotteensa tai toimintansa mahdollisista uhista ja yhteiskunnallisista vaikutuksista. Vaikutukset eivät välttämättä ole suoria, vaan ilmenevät esimerkiksi tuotteiden tai teknologioiden kaksoiskäyttömahdollisuuksista.»
Kaksikäyttötuotteet ovat teknologioita ja tuotteita, joilla voidaan parantaa ihmisten elämänlaatua, mutta niitä voidaan käyttää myös vahingollisesti tai sotilaallisesti. Tietotekniikka on käytännössä kaksikäyttöistä. Esimerkiksi gps-paikannus oli alkujaan tarkoitettu sotilaskäyttöön.
Petersen uskoo, että geopoliittiset näkökulmat tulevat osaksi yksityisten yritysten toimintaa.
Nyt jo on Petersenin mukaan nähtävissä, että tiedustelupalvelut ovat saamassa jalansijaa yrityksistä, jotka kehittävät uutta teknologiaa. »Se on osa dialogia ja suuntausta rakentaa yksityisen ja julkisen sektorin yhteistyötä, jolla varmistetaan tiedonkulku yritysten ja tiedustelupalveluiden välillä.»
Vaikka teknologiayhtiöiden ja tiedustelupalveluiden vuoropuhelu on tärkeää, tanskalaistutkija muistuttaa julkisen vallan roolista. Yritysten intressit on voitava erottaa kansallisista intresseistä.
»Huawei on muistutus siitä, mitä tapahtuu, kun kansallinen turvallisuus ja yritysten intressit eivät ole erillisiä; kun valtio alkaa käyttää yrityksiä geopoliittisina aseina.»
Lähteet: Center for Strategic and International Studies, Guardian, Foreign Affairs, Coda, Nation, Supon vuosikirja 2020, Sotilastiedustelun julkinen katsaus 2021, artikkelit: Intelligence in the Cyber Era: Evolution or Revolution? 2020 & Understanding Digital Intelligence 2015.
Eduskunta juhlisti yleisen äänioikeuden satavuotista olemassaoloa kesäkuussa 2006. Samassa istunnossa Ulkopoliittinen instituutti siirrettiin eduskunnan yhteyteen itsenäiseksi tutkimuslaitokseksi. Sen keskeisenä tehtävänä on korkeatasoinen tutkimus, päätöksenteon neuvominen ja yhteiskunnallisen keskustelun tukeminen: Upi kuuluu ja näkyy sekä pyrkii ennakoimaan kulman takana odottavia asioita.
UP-lehti on ollut keskeinen osa tätä tehtävää, kuten tämäkin lehti osoittaa. Se kartoittaa uusia suuntauksia, kuten joukkoistettua tiedustelua. Nousevien ilmiöiden tutkimisessa sekä popularisoimisessa Upilla ja UP-lehdellä on oma roolinsa.
Aikamme asettaa sekä instituutille että yhteiskunnalle suuren haasteen: Miten parhaiten tunnistaa esille nousevat uudet ilmiöt ja ongelmat? Aikalaisten on usein vaikea nähdä omaa kohisevaa aikaansa lintuperspektiivistä ja hahmottaa, miten asiat kietoutuvat menneeseen ja kuinka tulevaisuuden ilmiöt ovat läsnä ajassamme siemenmuodossaan. Tutkimukseen ankkuroituva tilannekuva on tässä suhteessa tärkeä.
Tilannekuvan merkitys on oleellinen myös julkisessa keskustelussa.
Strateginen viestintä on aikamme pääsääntö, valtiosta yrityksiin. Se pyrkii häivyttämään negatiivisia piirteitä ja korostamaan viestijän omia tavoitteita tukevaa näkökulmaa. Kylmän viileä faktaperustaisuus on siis tarpeen, jotta tilannekuva olisi mahdollisimman eheä. Toisaalta kansainvälinen todellisuus itsessään on yhä pirtaleisempi, eikä kokonaiskuva siitä voi perustua ainoastaan kiiltokuviin vaan myös rosoisuuden ja ristiriitaisuuden syvään tuntemiseen.
Joukkoistettu, esimerkiksi kansalaisjournalistien tuottama tilannekuva on mielenkiintoinen vaihtoehto. Se tarjoaa ainakin yhden tavan perehtyä johtolankoihin, jotka jäävät kiiltokuvien alle. Ennakoimiselle se antaa uusia välineitä. Vaihtoehtoiset skenaariot asettuvat paremmin perspektiiviin, kun tiedämme paremmin miten eri toimijat, kuten valtiot, tosiasiallisesti käyttävät valtaansa. Tilannekuvan merkitys on oleellinen myös julkisessa keskustelussa. On kansalaisen ja hänen äänioikeutensa kannalta tärkeää, että keskustelu ankkuroituu pelkkien tuntemuksien asemasta myös tutkitulle tiedolle ja tutkijankoulutuksen saaneiden asiantuntijoiden näkemyksille.
Tutkijallekin voi olla vaikeaa hahmottaa, mitä on tekeillä ja mikä odottaa nurkan takana. Poliittisesta todellisuudestakin voi perustellusti olla montaa mieltä, ei ole vain yhtä totuutta. On myös tyypillistä, että oma aika värittää historian tulkintaa sekä tulevaisuuden hahmottamista. Kokoavalle ja taustoittavalle kriittiselle analyysille on tarvetta. Rohkeus sen tuottamiseksi vaatii nykyisessä mielipideilmastossa – somekeskusteluineen – ammatillista otetta.
Upea menestystarina olisi, jos Ulkopoliittinen instituutti kykenisi myös jatkossa antamaan panoksensa ilman nopeatempoisia poliittis-ideologisia paineita, kuten se on saanut eduskunnan yhteydessä tehdä. Aikalaistulkinnat omasta historiasta ja tulevaisuudesta tulee demokratiassa perustua vakaasti tutkittuun tietoon.
»Hän kohtelee äitiään maata ja veljeään taivasta kuin tavaroita, joita voi ostaa, ryöstää ja myydä kuin lampaita tai lasihelmiä. Hänen ahneutensa nielaisee kaiken ja jäljelle jää vain autiomaa.»
En voinut olla ajattelematta intiaanipäällikkö Seattlen vastausta Suurelle valkoiselle päällikölle, kun tutustuin niin kutsuttuun Dasguptan raporttiin biodiversiteetin suhteesta talouteen. Britannian valtiovarainministeriön tilaamassa raportissa taloustieteen professori Sir Partha Dasgupta ehdottaa, että luonnolle olisi määriteltävä hintalappu. Vain siten tajuaisimme, että luonto todellakin on korvaamaton, eikä ylikulutukseen perustuva talousjärjestelmämme voi vain jauhaa menemään.
Professori Dasgupta on kirjoittanut 600 sivua taloustieteellistä tekstiä perustellakseen ajattelunsa. Viestiä on paha puristaa muutamaan virkkeeseen, mutta jotenkin näin sen ymmärrän: Luonto on ihmiskunnan tärkein omaisuuserä ja omaisuutena sitä pitäisi hoitaa.
Luonto ja sen monimuotoisuus on talousjärjestelmämme perusta, emmekä voi kuluttaa pääomaamme kestämättömästi. Perustavanlaatuisia muutoksia pitäisi tehdä sekä talous- että rahoitusjärjestelmiimme. Myös taloukasvun mittareita pitäisi muuttaa, koska BKT ei ota huomioon rajallisten luonnonvarojen kulutustamme.
Helmikuussa julkaistun Dasguptan raportin yhteydessä mainitaan usein toinenkin Britannian valtiovarainministeriön tilaama järkäle, Sternin raportti 15 vuoden takaa. Tuolloin Maailmanpankin entinen pääekonomisti Nicholas Stern kirjoitti ilmastonmuutoksen maailmanlaajuisista talousvaikutuksista. Viesti oli, että ilmastonmuutoksesta voi tulla kautta aikojen suurin markkinahäiriö.
Raportti sai aikaan valtaisan keskustelun ja muutti ilmastonmuutoksen tieteellisestä kysymyksestä vihdoin talouden aiheeksi. Myös presidentti Sauli Niinistö on sanonut Sternin vaikuttaneen suuresti hänen ajatteluunsa. Dasguptan raportin toivotaan antavan biodiversiteetille saman kuin mitä Sternin raportti antoi ilmastonmuutokselle – sysäyksen, joka laajentaa keskustelun ympäristöväen keskuudesta talouden ja politiikan päättäviin pöytiin.
Vielä nyt voi biodiversiteetti vaikuttaa helpommalta aiheelta kuin täysin politisoitunut ilmastonmuutos. Vaikeita päätöksiä, valintoja ja luopumisia on kuitenkin edessä.
Mennyt vuosi, koronakin, on antanut viestille voimaa ja vauhtia.
Viime toukokuussa EU-komissio julkaisi oman biodiversiteettistrategiansa, ja syyskuussa YK:n pääsihteeri järjesti aiheesta huippukokouksen. Myös luontodokumenttien grand old man, 95-vuotias Sir David Attenborough julisti omaelämäkerrallisessa dokumenttielokuvassaan, että ihmiskunta on tekemässä historiansa suurinta virhettä: olemme hitaasti mutta varmasti tuhoamassa luonnon ja sen elonkirjon ja siten tulevan hyvinvointimme edellytykset.
Vielä nyt voi biodiversiteetti vaikuttaa helpommalta aiheelta kuin täysin politisoitunut ilmastonmuutos. Vaikeita päätöksiä, valintoja ja luopumisia on kuitenkin edessä.
Väestöräjähdys, liikakalastus, saasteet, maankäyttö, sademetsien hakkuu, arktisen alueen kohtalo, kehittyvien maiden kansalaisten oikeus talouskasvuun. Lajikadon seuraukset ovat globaalit ja globaalilla tasolla ne on ratkaistava. Samalla kriisi on mitä paikallisin. Metsäkeskustelu, tyrkyllä olevat kaivoshankkeet, turve, maatalous, Itämeren tila ja moni muu kietoutuvat kaikki luonnon ja talouden mutkikkaaseen suhteeseen.
Muodostuuko Dasguptan raportista todellinen herättäjä, sitä on aikaista sanoa. Suomalainen yritysmaailma osoittaa pieniä havahtumisen merkkejä. Fortumin toimitusjohtaja Markus Rauramo on sanonut olevansa enemmän huolissaan biodiversiteetistä kuin ilmastonmuutoksesta. Työeläkeyhtiö Ilmarinen käyttää uusimmassa vuosiraportissaan jo termiä luonnonpääoma.
Mikä on tajunnan taso Suomen valtiovarainministeriössä, siihen antaa jotain osviittaa sen maaliskuussa julkaisema kestävän kasvun ohjelma. Ilmastonmuutos mainitaan ohjelmassa 48 kertaa, biodiversiteetti viisi.
»Opettakaa lapsillenne mitä me olemme opettaneet lapsillemme: että maa on meidän äitimme. Mitä tahansa tapahtuu maalle, tapahtuu maan lapsille. Jos ihminen sylkee maata, hän sylkee itseään.»
Intiaanipäällikön viesti valkoiselle miehelle vuonna 1854 kuulostaa yksinkertaiselta, mutta kaikui kuuroille korville. Samaa on vuosien varrella yrittänyt moni muukin sanoa, mutta turhaan. Vuonna 2021 on taloustieteilijän vuoro yrittää.
Presidentti Vladimir Putin.
Monet haukkoivat henkeään, kun myrkytetty oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyi tuomittiin häpeilemättömän neuvostohenkisessä pikaoikeudenkäynnissä kahdeksi ja puoleksi vuodeksi vankilaan helmikuussa. Heti tuomion julistamisen jälkeen EU:n ulkosuhteiden korkea edustaja Josep Borrell suuntasi Moskovaan tapaamaan virkaveljeään, ulkoministeri Sergei Lavrovia.
Tapaamisessa Borrellin kerrotaan keskustelleen Navalnyin myrkytyksestä, tuomiosta ja mielenosoittajien kohtelusta suorasanaisesti. Lehdistötilaisuudessa hän kuitenkin seisoi – hymyillen hieman eksyneen näköisenä – Lavrovin vieressä ja antoi ministerin vyöryttää väittämiään lännen kaksoisstandardeista ja Venäjän tilanteen räikeästä vääristelystä.
Nöyryytykset jatkuivat illallisella, kun Borrellin avustajat kertoivat hänelle Venäjän juuri karkottaneen useita eurooppalaisia diplomaatteja väitetyn mielenosoitukseen osallistumisen perusteella. Tiedot karkotuksista saatiin sosiaalisesta mediasta, ei illallisen isänniltä.
Korkean edustajan epäonninen Moskovan-matka alleviivasi, kuinka kaukana toisistaan EU ja Venäjä tällä hetkellä ovat. Venäjän näkemykset olivat jo ennestään tiedossa, yllättävää oli lähinnä kohtelun karuus ja tahdittomuuden taso. Vieraan huonoa kohtelua selittää mielenosoitusten synnyttämä sisäpoliittinen tarve populistiseen isotteluun: Katsokaa, Venäjä on vahva eikä anna EU:n hyppiä silmilleen; me näytämme tälle vätykselle kaapin paikan!
Samaa isottelevaa ja muiden mielipiteestä piittaamatonta viestiä on sittemmin lähetetty esimerkiksi keskittämällä joukkoja Ukrainan rajalle »yllätysharjoituksiin» huhtikuussa.
Venäjän poliittinen johto pitää maan sotilaalliseen voimaan ja uhitteluun nojaavaa ulkopolitiikkaa menestyksekkäänä ja tuloksellisena. Vaikka lännessä monet muistuttavat politiikan johtaneen monen itäisen kumppanuusmaan länsisuuntauksen vahvistumiseen ja Ukrainan ja Venäjän tiiviiden suhteiden karikkoon, Moskovasta katsottuna tilanne näyttää toiselta.
Aggressiivisen ja riskejä kaihtamattoman ulkopolitiikkansa seurauksena Moskova tunnustetaan yhä laajemmin kansainväliseksi suurvallaksi. Venäjän politiikkaa ei ehkä hyväksytä, mutta sen poliittista tukea tarvitaan neuvoteltaessa Syyriassa, Libyassa, Ukrainassa tai Vuoristo-Karabahissa. Koska oma ulkopolitiikka on ollut Venäjän mielestä menestys, ei sillä ole tarvetta muuttaa suuntaa. Ulkopolitiikan painotukset ovat Venäjällä laajasti hyväksyttyjä ja luonteeltaan pitkäaikaisia.
Mikäli EU haluaa lämmitellä suhteita Moskovaan, on sen oltava valmis olemaan ainoa kompromisseja tekevä osapuoli, sillä Venäjä ei aio niitä tehdä. Yhteistyö Venäjän sanelemilla ehdoilla työntäisi EU:n ojasta allikkoon: keskeiset kansainvälisen oikeuden periaatteet, Euroopan turvallisuus ja suhteet muiden maiden kanssa romuttuisivat ilman merkittävää hyötyä unionille.
Jotenkin EU:n olisi kuitenkin kyettävä vähentämään nykyistä vastakkainasettelua ja konfliktipotentiaalia Euroopan ja Venäjän välillä.
Venäjä-politiikkaa on pohdittu EU:n neuvottelupöydissä pitkin kevättä. Ulkoministerit keskustelivat aiheesta pian Borrellin matkan jälkeen helmikuussa, EU-johtajat maaliskuun lopulla ja ulkoministerit uudelleen vielä epävirallisemmassa Gymnich-formaatissa toukokuussa.
Vuonna 2016 hyväksytyt Venäjä-politiikan viisi periaatetta – joista kaksi ei oikeastaan koske Venäjää laisinkaan – toimivat yhä muodollisena ohjeena jäsenmaille. Jokainen jäsenmaa kuitenkin tulkitsee periaatteita omalla tavallaan, ja vuosien varrella erot ovat kiistatta kasvaneet.
EU-tasolla on päätetty lähinnä pakotepolitiikan linjanvedosta.
Keskittyminen sanktioihin on ymmärrettävää, sillä EU:n ulkopolitiikan työkalupakista löytyy lähes ainoastaan porkkanoita ja vain vähän keppejä. Porkkanat toimivat silloin kun vastapari haluaa yhteistyötä ja lähentymistä Eurooppaan. Venäjä ei tätä halua, joten EU:n keinot ovat vähissä.
Pakotteet puolestaan ovat usein joko liian järeitä tai niiden vaikutus on lähinnä symbolinen.
Sektoripakotteet ovat järeä ase, joka tuntuu taloudessa ja kohdistuu yhtä lailla kaikkiin venäläisiin. Yksittäiseen henkilöön kohdistettu matkustuskielto ja EU:n alueella olevien varojen jäädytys puolestaan viestii tehokkaasti EU:n paheksuntaa, mutta tuskin muuttaa suhteiden isoa kuvaa.
Olisi kuitenkin virhe ajatella, että EU ei voi tehdä muuta kuin odotella Venäjän jossakin vaiheessa muuttavan mielensä. EU voi rakentaa Venäjä-politiikkansa vahvuuksiensa varaan. Ne eivät usein löydy perinteisen ulkopolitiikan saralta.
1990-luvun alussa Belgian ulkoministerinä toiminut Mark Eyskens kuvaili EU:ta aikoinaan sanoilla »taloudellinen jättiläinen, poliittinen kääpiö ja sotilaallinen toukka». Vaikka EU:n roolit ovat sittemmin jonkin verran muuttuneet, ovat EU:n vahvuudet joka tapauksessa hyvin erilaiset kuin idässä seisovan sotilaallisen jättiläisen.
Kuinka EU:n sitten tulisi käytännössä muuttaa Venäjä-politiikkaansa? Vastaus voisi löytyä yhdistelemällä EU:n vahvuuksia: taloudellista valtaa, koko alueen yhteisiä normeja ja standardeja sekä eurooppalaisen kulttuurin ja yhteiskuntien vetovoimaa.
Pakotteiden tulisi pysyä työkalupakissa, mutta niiden kohteet on mietittävä entistä tarkemmin. Muodollisesti vastuussa olevien virkamiesten ohella tulisi sanktioita kohdistaa todellisiin järjestelmän ylläpitäjiin, Vladimir Putinia ympäröiviin oligarkkeihin.
Yksi harvoista pakotelistalle päätyneistä oligarkeista on Jevgeni Prigožin, joka on ansainnut miljoonansa Putinin joka paikan höylänä. Catering-bisneksen lisäksi hän on pyörittänyt Yhdysvaltojen vaaleihin sekaantunutta trollitehdasta ja palkka-armeija Wagneria esimerkiksi Ukrainassa, Syyriassa, Libyassa ja Sudanissa ja Keski-Afrikan tasavallassa. Prigožinin nimi saatiin EU:n pakotelistalle vasta lokakuussa 2020 toiminnastaan Libyassa – kuusi vuotta Ukrainan sodan alkamisen ja neljä vuotta Yhdysvaltojen vaaleihin sekaantumisen jälkeen.
Vielä pakotteitakin tärkeämpää olisi päivittää EU:n rahanpesun ja laittomien rahavirtojen vastaiset toimet. Navalnyinin selvitykset ovat tuoneet esiin konkreettisella tavalla, kuinka monimutkaisia Venäjältä virtaavan likaisen rahan vuot ovat. Ei riitä, että jokainen EU-maa tutkii pienillä resursseillaan omassa maassa tapahtuvaa toimintaa, vaan tarvitaan EU:n laajuinen rahoitusalan tiedusteluelin.
Matkailun helpottaminen olisi konkreettinen kädenojennus venäläisille ilman leimaamisen ja venäläisviranomaisten rankaisutoimien vaaraa.
Raha – erityisesti rikollinen raha – ei tunnetusti tunne rajoja. On paradoksaalista, että samanaikaisesti kun EU:n ja jäsenmaiden johtajat puhuvat demokratiasta, hyvästä hallinnosta ja ihmisoikeuksista, unioni omalla toimettomuudellaan mahdollistaa korruptoituneen, ihmisoikeuksia polkevan hallituksen toiminnan rahoituksen.
Ristiriita on vieläkin räikeämpi esimerkiksi Ukrainassa, missä EU vieläpä rahoittaa korruptionvastaisia ohjelmia – ja samalla heikolla toiminnallaan mahdollistaa ja tukee vanhojen rakenteiden ja toksisten käytäntöjen säilymistä.
Usein ajatellaan, että Euroopassa lähinnä Maltan ja Kyproksen kaltaiset veroparatiisit syyllistyvät rikollisen rahan pesuun. Viime vuosina erityisesti Euroopan vähiten korruptoituneiden pohjoismaiden pankkeja on kuitenkin ollut syytettyinä venäläisrahan pesusta.
Laittomien rahavirtojen patoaminen on myös tärkeää EU-maiden oman turvallisuuden vuoksi. Venäläinen korruptio saattaa ulottaa lonkeronsa pankkien kautta muuhunkin yhteiskuntaan ja päätöksentekoon.
EU:n viidestä Venäjä-suhteiden periaatteesta yksi on EU:n ja Venäjän kansalaisten välisten yhteyksien tukeminen. Käytännössä saldo on jäänyt laihanlaiseksi – mitään suuria lisäsatsauksia esimerkiksi opiskelijavaihtoihin ei ole EU:n puolelta tehty. Kansalaisjärjestöjen toiminta ja tukeminen on vaikeutunut vuosien varrella asteittain. Vuoden 2020 lopussa presidentti Putin hyväksyi jo lähes kymmenen vuotta voimassa olleiden niin sanottujen ulkomainen agentti -lakien kiristyksen. Nyt jopa yksittäinen henkilö voidaan julistaa ulkomaiseksi agentiksi, mikä vaikeuttaa kansalaisjärjestöjen toimintaa entisestään.
Toisin kuin Venäjän propagandakoneisto antaa ymmärtää, useimmat venäläiset eivät suhtaudu EU:hun kielteisesti. Yksittäisiin EU-maihin suhtaudutaan vielä lämpimämmin. EU voisi hyödyntää tätä asetelmaa tietoisemmin ja lähettää venäläisille selkeämmän viestin siitä, että unioni ei ole venäläisvastainen, vaikka Putinin ihmisoikeuksia polkevia ja epädemokraattisia toimia se ei hyväksykään.
Tehokas tapa olisi esimerkiksi yksipuolisesti helpottaa pandemian jälkeistä matkustamista Venäjältä Schengen-maihin. Teknologian kehitys on osittain jo ajanut vanhojen viisumikäytäntöjen ohitse, ja monet maat, Venäjä mukaan lukien, ovat ottaneet käyttöön helpotettuja käytäntöjä. E-viisumi ja biometrinen passi olisivat EU:llekin rajavalvonnan kannalta turvallisempi yhdistelmä kuin vanhanaikainen passi ja viisumi. Matkailun helpottaminen olisi konkreettinen kädenojennus venäläisille ilman leimaamisen ja venäläisviranomaisten rankaisutoimien vaaraa.
Ilmasto- ja ympäristöyhteistyötä tarjoillaan usein lupaavana mahdollisuutena toimia yhdessä Venäjän kanssa. Tällainen ajatuskuvio on päälaellaan: meidän tulisi pyrkiä yhteistyöhön ilmastokysymyksissä, koska ilmastonmuutoksen torjunta on meille tärkeää, ja yhteistyö Venäjän kanssa on vain keino edistää sitä. Hyvin suurella todennäköisyydellä tämä kysymys ei muuta Venäjä-suhteidemme laatua tai tilaa, mutta ilmasto- ja ympäristöyhteistyö on tärkeää riippumatta siitä.
EU haluaisi kehittää itselleen selkeämpää kansainvälistä turvallisuusprofiilia. Perinteisesti EU:n rooli on rajoittunut lähinnä konfliktien jälkeiseen kriisinhallintaan ja jälleenrakennuksen tukemiseen. Venäjä ei ota EU:ta turvallisuuteen liittyvissä kysymyksissä tosissaan, eikä se tule kutsumaan EU:ta merkittäviin neuvottelupöytiin.
Toisinaan Venäjä antaa ymmärtää, että tällainen kehitys olisi toivottavaa, mutta silloin kyseessä on pyrkimys hajottaa lännen rivejä.
Venäjä tukee EU:n turvallisuustoimijuutta vain ja ainoastaan jos se tarkoittaa toimimista Naton ja Yhdysvaltojen linjaa vastaan. Tällainen toimijuus ei kuitenkaan ole EU:n etujen mukaista, ja olisi itsetuhoista flirttailla Venäjän kanssa tällä ajatuksella.
Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
