Skip to main content

CIA:n takkuinen alkutaival

Teksti Kai Sauer

Toimittaja-kirjailija Scott Andersonin The Quiet Americans on Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun CIA:n luomistarina, jota kuljetetaan sujuvasti toisen maailmansodan loppuvaiheista Unkarin kansannousuun ja Suezin kriisiin 1956 saakka. Tarinan päähenkilöitä ovat CIA:n apulaisjohtaja Frank Wisner, elokuvamogulin peiteroolissa vakoilijoita rautaesiripun taakse järjestänyt Michael Burke, Filippiinien sekä Etelä-Vietnamin johtajien perhepiiriin itsensä junaillut Edward Lansdale ja Berliinistä vakoojarinkiä pyörittänyt saksanjuutalaisen viinisuvun vesa Peter Sichel.

Vakoiluviraston alkuvaiheen toimintaa leimasivat yli-innokkuus, laajat toimivaltuudet, sisäinen kilpailu ja ylitsevuotavat resurssit. Yhdysvaltain liittovaltion poliisin FBI:n päällikkö J. Edgar Hoover olisi halunnut CIA:n tehtävät FBI:lle. Kun tämä ei onnistunut, FBI otti asiakseen työntää kapuloita uuden viraston rattaisiin. Sopivana käsikassarana toimi senaattori Joseph McCarthy, jolle Hoover syötti monenkirjavaa informaatiota epäilyttävistä »punaisista» tai »laventelintuoksuisista» CIA-työntekijöistä. Jälkimmäinen viittasi homoseksuaaleihin, joita pidettiin epäilyttävinä.

Kirjan mieleenpainuvimpia kuvauksia on McCarthyn kätyrin, sittemmin myös Donald Trumpin fanittaman Roy Cohnin ratsia Frankfurtin Amerikka-talon kirjastoon kommunistijulkaisujen löytämiseksi – vain 20 vuotta Hitlerin kirjarovioiden jälkeen.

Anderson osoittaa, kuinka useat »firman» operaatiot pantiin toimeen kapeiden poliittisten tarkoitusperien palvelemiseksi, vailla kokonaisvaltaista strategiaa tai kansallisen hyödyn pohdintaa. Onnistuneetkin operaatiot, kuten vallanvaihdokset Iranissa tai Guatemalassa, osoittautuivat pidemmällä aikavälillä Yhdysvaltain edun vastaisiksi.

Toisinaan taas hukkui se kuuluisa »iso kuva». Anderson pitää suurimpina CIA-möhläyksinä Nikita Hruštšovin Stalinin vainot tuominneen puheen ja Unkarin kansannousun avaamien mahdollisuuksien sivuuttamista. Hruštšovin U-käännöksen tekstiä kun ei kahteen kuukauteen edes saatu CIA:n tutkittavaksi. Toimettomuus suhteessa Unkarin tapahtumiin oli niin raskas painolasti, että Wisner väsyi tätä kantamaan.

Esimerkiksi Irakin, Libyan tai Egyptin lähihistorian tapahtumia vasten voi pohtia, missä määrin CIA:n alkuvuosien toimintakulttuuri on edelleen vallalla. Kiinnostava historian paralleeli on, että Wisnerin poika, emeritussuurlähettiläs Frank G. Wisner (s. 1938), kävi välittämässä presidentti Barack Obaman terveiset Hosni Mubarakille, että tämän aika on täynnä.

Yhteistä kirjan tiedustelu­pioneereille oli alkuvaiheen idealismi, joka valtapelien ja ylimielisen ulkopolitiikan seurauksena muuttuu turhautumiseksi. Kolme neljästä päähenkilöstä eroaa CIA:sta ja yhden (Wisner) mielenterveys järkkyy siinä määrin, että tämä ajautuu itsemurhaan. Andersonille kahdeksan haastattelua antanut vakooja-viinikauppias Sichel elelee 98-vuotiaana Manhattanilla.

Kirjoittaja toimii ulko- ja turvallisuuspolitiikasta vastaavana alivaltiosihteerinä ulkoministeriössä ja on Frank G. Wisnerin ystävä.

Scott Anderson: The Quiet Americans. Doubleday 2020, 562 s.