Presidentti Vladimir Putin.
Monet haukkoivat henkeään, kun myrkytetty oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyi tuomittiin häpeilemättömän neuvostohenkisessä pikaoikeudenkäynnissä kahdeksi ja puoleksi vuodeksi vankilaan helmikuussa. Heti tuomion julistamisen jälkeen EU:n ulkosuhteiden korkea edustaja Josep Borrell suuntasi Moskovaan tapaamaan virkaveljeään, ulkoministeri Sergei Lavrovia.
Tapaamisessa Borrellin kerrotaan keskustelleen Navalnyin myrkytyksestä, tuomiosta ja mielenosoittajien kohtelusta suorasanaisesti. Lehdistötilaisuudessa hän kuitenkin seisoi – hymyillen hieman eksyneen näköisenä – Lavrovin vieressä ja antoi ministerin vyöryttää väittämiään lännen kaksoisstandardeista ja Venäjän tilanteen räikeästä vääristelystä.
Nöyryytykset jatkuivat illallisella, kun Borrellin avustajat kertoivat hänelle Venäjän juuri karkottaneen useita eurooppalaisia diplomaatteja väitetyn mielenosoitukseen osallistumisen perusteella. Tiedot karkotuksista saatiin sosiaalisesta mediasta, ei illallisen isänniltä.
Korkean edustajan epäonninen Moskovan-matka alleviivasi, kuinka kaukana toisistaan EU ja Venäjä tällä hetkellä ovat. Venäjän näkemykset olivat jo ennestään tiedossa, yllättävää oli lähinnä kohtelun karuus ja tahdittomuuden taso. Vieraan huonoa kohtelua selittää mielenosoitusten synnyttämä sisäpoliittinen tarve populistiseen isotteluun: Katsokaa, Venäjä on vahva eikä anna EU:n hyppiä silmilleen; me näytämme tälle vätykselle kaapin paikan!
Samaa isottelevaa ja muiden mielipiteestä piittaamatonta viestiä on sittemmin lähetetty esimerkiksi keskittämällä joukkoja Ukrainan rajalle »yllätysharjoituksiin» huhtikuussa.
Venäjän poliittinen johto pitää maan sotilaalliseen voimaan ja uhitteluun nojaavaa ulkopolitiikkaa menestyksekkäänä ja tuloksellisena. Vaikka lännessä monet muistuttavat politiikan johtaneen monen itäisen kumppanuusmaan länsisuuntauksen vahvistumiseen ja Ukrainan ja Venäjän tiiviiden suhteiden karikkoon, Moskovasta katsottuna tilanne näyttää toiselta.
Aggressiivisen ja riskejä kaihtamattoman ulkopolitiikkansa seurauksena Moskova tunnustetaan yhä laajemmin kansainväliseksi suurvallaksi. Venäjän politiikkaa ei ehkä hyväksytä, mutta sen poliittista tukea tarvitaan neuvoteltaessa Syyriassa, Libyassa, Ukrainassa tai Vuoristo-Karabahissa. Koska oma ulkopolitiikka on ollut Venäjän mielestä menestys, ei sillä ole tarvetta muuttaa suuntaa. Ulkopolitiikan painotukset ovat Venäjällä laajasti hyväksyttyjä ja luonteeltaan pitkäaikaisia.
Mikäli EU haluaa lämmitellä suhteita Moskovaan, on sen oltava valmis olemaan ainoa kompromisseja tekevä osapuoli, sillä Venäjä ei aio niitä tehdä. Yhteistyö Venäjän sanelemilla ehdoilla työntäisi EU:n ojasta allikkoon: keskeiset kansainvälisen oikeuden periaatteet, Euroopan turvallisuus ja suhteet muiden maiden kanssa romuttuisivat ilman merkittävää hyötyä unionille.
Jotenkin EU:n olisi kuitenkin kyettävä vähentämään nykyistä vastakkainasettelua ja konfliktipotentiaalia Euroopan ja Venäjän välillä.
Venäjä-politiikkaa on pohdittu EU:n neuvottelupöydissä pitkin kevättä. Ulkoministerit keskustelivat aiheesta pian Borrellin matkan jälkeen helmikuussa, EU-johtajat maaliskuun lopulla ja ulkoministerit uudelleen vielä epävirallisemmassa Gymnich-formaatissa toukokuussa.
Vuonna 2016 hyväksytyt Venäjä-politiikan viisi periaatetta – joista kaksi ei oikeastaan koske Venäjää laisinkaan – toimivat yhä muodollisena ohjeena jäsenmaille. Jokainen jäsenmaa kuitenkin tulkitsee periaatteita omalla tavallaan, ja vuosien varrella erot ovat kiistatta kasvaneet.
EU-tasolla on päätetty lähinnä pakotepolitiikan linjanvedosta.
Keskittyminen sanktioihin on ymmärrettävää, sillä EU:n ulkopolitiikan työkalupakista löytyy lähes ainoastaan porkkanoita ja vain vähän keppejä. Porkkanat toimivat silloin kun vastapari haluaa yhteistyötä ja lähentymistä Eurooppaan. Venäjä ei tätä halua, joten EU:n keinot ovat vähissä.
Pakotteet puolestaan ovat usein joko liian järeitä tai niiden vaikutus on lähinnä symbolinen.
Sektoripakotteet ovat järeä ase, joka tuntuu taloudessa ja kohdistuu yhtä lailla kaikkiin venäläisiin. Yksittäiseen henkilöön kohdistettu matkustuskielto ja EU:n alueella olevien varojen jäädytys puolestaan viestii tehokkaasti EU:n paheksuntaa, mutta tuskin muuttaa suhteiden isoa kuvaa.
Olisi kuitenkin virhe ajatella, että EU ei voi tehdä muuta kuin odotella Venäjän jossakin vaiheessa muuttavan mielensä. EU voi rakentaa Venäjä-politiikkansa vahvuuksiensa varaan. Ne eivät usein löydy perinteisen ulkopolitiikan saralta.
1990-luvun alussa Belgian ulkoministerinä toiminut Mark Eyskens kuvaili EU:ta aikoinaan sanoilla »taloudellinen jättiläinen, poliittinen kääpiö ja sotilaallinen toukka». Vaikka EU:n roolit ovat sittemmin jonkin verran muuttuneet, ovat EU:n vahvuudet joka tapauksessa hyvin erilaiset kuin idässä seisovan sotilaallisen jättiläisen.
Kuinka EU:n sitten tulisi käytännössä muuttaa Venäjä-politiikkaansa? Vastaus voisi löytyä yhdistelemällä EU:n vahvuuksia: taloudellista valtaa, koko alueen yhteisiä normeja ja standardeja sekä eurooppalaisen kulttuurin ja yhteiskuntien vetovoimaa.
Pakotteiden tulisi pysyä työkalupakissa, mutta niiden kohteet on mietittävä entistä tarkemmin. Muodollisesti vastuussa olevien virkamiesten ohella tulisi sanktioita kohdistaa todellisiin järjestelmän ylläpitäjiin, Vladimir Putinia ympäröiviin oligarkkeihin.
Yksi harvoista pakotelistalle päätyneistä oligarkeista on Jevgeni Prigožin, joka on ansainnut miljoonansa Putinin joka paikan höylänä. Catering-bisneksen lisäksi hän on pyörittänyt Yhdysvaltojen vaaleihin sekaantunutta trollitehdasta ja palkka-armeija Wagneria esimerkiksi Ukrainassa, Syyriassa, Libyassa ja Sudanissa ja Keski-Afrikan tasavallassa. Prigožinin nimi saatiin EU:n pakotelistalle vasta lokakuussa 2020 toiminnastaan Libyassa – kuusi vuotta Ukrainan sodan alkamisen ja neljä vuotta Yhdysvaltojen vaaleihin sekaantumisen jälkeen.
Vielä pakotteitakin tärkeämpää olisi päivittää EU:n rahanpesun ja laittomien rahavirtojen vastaiset toimet. Navalnyinin selvitykset ovat tuoneet esiin konkreettisella tavalla, kuinka monimutkaisia Venäjältä virtaavan likaisen rahan vuot ovat. Ei riitä, että jokainen EU-maa tutkii pienillä resursseillaan omassa maassa tapahtuvaa toimintaa, vaan tarvitaan EU:n laajuinen rahoitusalan tiedusteluelin.
Matkailun helpottaminen olisi konkreettinen kädenojennus venäläisille ilman leimaamisen ja venäläisviranomaisten rankaisutoimien vaaraa.
Raha – erityisesti rikollinen raha – ei tunnetusti tunne rajoja. On paradoksaalista, että samanaikaisesti kun EU:n ja jäsenmaiden johtajat puhuvat demokratiasta, hyvästä hallinnosta ja ihmisoikeuksista, unioni omalla toimettomuudellaan mahdollistaa korruptoituneen, ihmisoikeuksia polkevan hallituksen toiminnan rahoituksen.
Ristiriita on vieläkin räikeämpi esimerkiksi Ukrainassa, missä EU vieläpä rahoittaa korruptionvastaisia ohjelmia – ja samalla heikolla toiminnallaan mahdollistaa ja tukee vanhojen rakenteiden ja toksisten käytäntöjen säilymistä.
Usein ajatellaan, että Euroopassa lähinnä Maltan ja Kyproksen kaltaiset veroparatiisit syyllistyvät rikollisen rahan pesuun. Viime vuosina erityisesti Euroopan vähiten korruptoituneiden pohjoismaiden pankkeja on kuitenkin ollut syytettyinä venäläisrahan pesusta.
Laittomien rahavirtojen patoaminen on myös tärkeää EU-maiden oman turvallisuuden vuoksi. Venäläinen korruptio saattaa ulottaa lonkeronsa pankkien kautta muuhunkin yhteiskuntaan ja päätöksentekoon.
EU:n viidestä Venäjä-suhteiden periaatteesta yksi on EU:n ja Venäjän kansalaisten välisten yhteyksien tukeminen. Käytännössä saldo on jäänyt laihanlaiseksi – mitään suuria lisäsatsauksia esimerkiksi opiskelijavaihtoihin ei ole EU:n puolelta tehty. Kansalaisjärjestöjen toiminta ja tukeminen on vaikeutunut vuosien varrella asteittain. Vuoden 2020 lopussa presidentti Putin hyväksyi jo lähes kymmenen vuotta voimassa olleiden niin sanottujen ulkomainen agentti -lakien kiristyksen. Nyt jopa yksittäinen henkilö voidaan julistaa ulkomaiseksi agentiksi, mikä vaikeuttaa kansalaisjärjestöjen toimintaa entisestään.
Toisin kuin Venäjän propagandakoneisto antaa ymmärtää, useimmat venäläiset eivät suhtaudu EU:hun kielteisesti. Yksittäisiin EU-maihin suhtaudutaan vielä lämpimämmin. EU voisi hyödyntää tätä asetelmaa tietoisemmin ja lähettää venäläisille selkeämmän viestin siitä, että unioni ei ole venäläisvastainen, vaikka Putinin ihmisoikeuksia polkevia ja epädemokraattisia toimia se ei hyväksykään.
Tehokas tapa olisi esimerkiksi yksipuolisesti helpottaa pandemian jälkeistä matkustamista Venäjältä Schengen-maihin. Teknologian kehitys on osittain jo ajanut vanhojen viisumikäytäntöjen ohitse, ja monet maat, Venäjä mukaan lukien, ovat ottaneet käyttöön helpotettuja käytäntöjä. E-viisumi ja biometrinen passi olisivat EU:llekin rajavalvonnan kannalta turvallisempi yhdistelmä kuin vanhanaikainen passi ja viisumi. Matkailun helpottaminen olisi konkreettinen kädenojennus venäläisille ilman leimaamisen ja venäläisviranomaisten rankaisutoimien vaaraa.
Ilmasto- ja ympäristöyhteistyötä tarjoillaan usein lupaavana mahdollisuutena toimia yhdessä Venäjän kanssa. Tällainen ajatuskuvio on päälaellaan: meidän tulisi pyrkiä yhteistyöhön ilmastokysymyksissä, koska ilmastonmuutoksen torjunta on meille tärkeää, ja yhteistyö Venäjän kanssa on vain keino edistää sitä. Hyvin suurella todennäköisyydellä tämä kysymys ei muuta Venäjä-suhteidemme laatua tai tilaa, mutta ilmasto- ja ympäristöyhteistyö on tärkeää riippumatta siitä.
EU haluaisi kehittää itselleen selkeämpää kansainvälistä turvallisuusprofiilia. Perinteisesti EU:n rooli on rajoittunut lähinnä konfliktien jälkeiseen kriisinhallintaan ja jälleenrakennuksen tukemiseen. Venäjä ei ota EU:ta turvallisuuteen liittyvissä kysymyksissä tosissaan, eikä se tule kutsumaan EU:ta merkittäviin neuvottelupöytiin.
Toisinaan Venäjä antaa ymmärtää, että tällainen kehitys olisi toivottavaa, mutta silloin kyseessä on pyrkimys hajottaa lännen rivejä.
Venäjä tukee EU:n turvallisuustoimijuutta vain ja ainoastaan jos se tarkoittaa toimimista Naton ja Yhdysvaltojen linjaa vastaan. Tällainen toimijuus ei kuitenkaan ole EU:n etujen mukaista, ja olisi itsetuhoista flirttailla Venäjän kanssa tällä ajatuksella.
Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
