Kun koronarajoitukset alkoivat viedä työpaikkoja Keniassa vuonna 2020, tutkija Johan Six näki omin silmin, kuinka helposti ja nopeasti nälkä lisääntyi. Työnsä menettäneet ihmiset joutuivat kaduille, ja ruoan hinta alkoi nousta. Kun säästöjä ei ole, pienikin takaisku on suuri.

Eikä Kenia ollut yksin. Elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n mukaan ruoan hinta nousi vuonna 2020 kolmisen prosenttia ja vuonna 2021 reilut 28 prosenttia. Ukrainan sota kiihdytti vauhtia: tämän vuoden kolmen ensimmäisen kuukauden aikana ruoan hinta nousi 27 prosenttia lisää.

Pohjimmiltaan nälänhätien kasvamisessa kyse on siitä, että maailman elintarvike­järjestelmä on altis šokeille, Six toteaa. Hän toimii kestävän maatalouden professorina sveitsiläisessä ETH Zürich-yliopistossa.

»Kun elintarvikejärjestelmässä ei juuri ole resilienssiä, mikä tahansa šokki pyyhkii sen läpi.»

Tuorein šokki on sota viljavassa Ukrainassa. Kehitysjärjestö Oxfam arvioi huhtikuussa, että 263 miljoonaa ihmistä saattaa vajota äärimmäiseen köyhyyteen tänä vuonna sodan, koronaviruksen ja kasvavan eriarvoisuuden vuoksi.

Niiden lisäksi šokkeja on jo aiemmin aiheuttanut ilmastonmuutos. Loppuvuoden »pieni sadekausi» on käynyt epäluotettavaksi, ja pienviljelijöiden vuoden toinen sato epä­onnistuu usein.

»Se aiheuttaa heti nälkää», Six sanoo.

Ruokaturvaa maailmalla edistävät isot YK-järjestöt ja lukuisat kansalaisjärjestöt, kuten saksalainen Welthungerhilfe. Sen kehitys­poliittinen johtaja Rafaël Schneider huomauttaa, että on turhan yksioikoista sanoa, ettei koko elintarvikejärjestelmä toimi. Rikkaissa maissa ruokaturva on pelannut pandemian aiheuttamista vaikeuksista huolimatta.

»Ei meillä Euroopassa ole ollut pulaa ruoasta», Schneider toteaa.

Köyhissäkään maissa ruoan saatavuudessa ei ole ollut ongelmia, vaan nälkää aiheuttaa se, ettei ihmisillä ole varaa ruokaan.

Ennen Ukrainan sotaa maailmassa oli muutamia nälkäkriisialueita, kuten Somalia ja Etelä-Sudan Afrikan sarvessa tai Mali ja Burkina Faso Sahelin alueella. Nälän syyt vaihtelivat huonoista sateista konflikteihin.

»Nyt hintojen nousu haittaa kaikkia maailman maita», Schneider sanoo. »Jopa Saksassa ja Suomessa vähävaraiset perheet tuntevat sen nahoissaan, mutta meillä on sosiaaliturva, joka auttaa selviämään kriisin ylitse.»

Monissa köyhissä maissa ongelma on nimenomaan köyhyys. Jos ihmisillä ei ole säästöjä, ja kotitalouden tuloista suuri osa menee ruokaostoksiin, jokainen taloudellinen takaisku näkyy lautasella.

Schneiderin mukaan lähes 40 maassa kotitaloudet käyttävät yli 60 prosenttia tuloistaan perustarpeisiin, kuten ruokaan, ener­giaan, asumiseen ja veteen. Jos ruoka ja energia kallistuvat, on pakko säästää terveydenhoidosta, vaatteista ja koulumaksuista.

Schneiderin mielestä yksi isoimmista ongelmista on, että maatalouteen ei ole investoitu riittävästi viimeisten vuosikymmenten aikana.

Poliitikot lupasivat sijoittaa ruoantuotantoon vuosien 2007–2008 ruokakriisin jälkeen. Tuolloin ruoan hinta nousi voimakkaasti. Syitä olivat ainakin öljyn hinnan kallistuminen ja peltopinta-alan uhraaminen biopolttoaineisiin. Lisäsijoituksia tulikin jonkin aikaa.

»Sitten viljan ja muiden ruokatuotteiden hinnat taas laskivat, ja monet suunnitellut sijoitukset jäivät tekemättä», Schneider sanoo.

Investointeja pitäisi Schneiderin mukaan tehdä ruokaturvan kanssa kamppailevien maiden koko elintarvikejärjestelmään: energia­sektorille, keinokasteluun, siementen saatavuuteen, logistiikkaan, varastointiin ja niin edelleen.

Schneiderin mukaan kehitysmaiden maatalouteen panostaminen on jäänyt säästö­liekille osin siksi, että nykytila hyödyttää rikkaita maita. Euroopan maat haluavat viedä voimakkaasti tuettuja maataloustuotteitaan maailmalle. Halpatuotanto taas hankaloittaa sitä, että globaalissa etelässä investoitaisiin maatalouteen.

Jo vuonna 2003 Afrikan unionin maat lupasivat sijoittaa 10 prosenttia kansallisista budjeteistaan maatalouden kehittämiseen. Vain Malawi on pitänyt lupauksen vuodesta toiseen, keskimäärin sijoitukset ovat jääneet kuuden prosentin tuntumaan.

YK:n vuosituhattavoitteissa pyritään siihen, että vuoteen 2030 mennessä maailmasta poistetaan nälkä ja taataan kaikille ruokaturva. Nyt kehitys on menossa päinvastaiseen suuntaan.

Schneiderin mukaan lyhyellä aikavälillä olisi syytä tukea köyhiä maita tarjoamalla siemeniä ja lannoitteita sekä kasvattaa ruoka-­apuohjelmien budjetteja, jotta korkeiden hintojen vaikutusta saadaan hillittyä.

Tee, kahvi ja suklaa. Nämä ovat luksustuotteita, joiden viljelyyn käytetään paljon maata.

Voi olla, että sodan tähden myös ruoan saatavuus voi muodostua ongelmaksi ja ruokaa joudutaan laivaamaan Australian tai Intian kaltaisista maista.

Pidemmällä aikavälillä Schneiderin mielestä tarvitaan investointeja maatalouteen ja kestävään elintarvikejärjestelmään.

»Jos mitään ei tehdä, hylkäämme vuosi­tuhattavoitteet», hän sanoo.

Jos ruokajärjestelmää ei kehitetä, hyväksymme käytännössä köyhyyden ja nälän jatkumisen ja tuhoamme pitkällä aikavälillä tulevien sukupolvien elinkeinot. Koska ruoka­järjestelmä on myös merkittävä ilmastonmuutoksen aiheuttaja, ilmastotavoitteet jäävät saavuttamatta, jos ruokajärjestelmää ei korjata, hän toteaa.

»Kaikki tämä huomioiden ihmiskunnan ravitsemus on uhattuna.»

Helppoa ratkaisua ole. Tarvitaan monia yhtaikaisia toimia, ja usein eri ratkaisuja eri paikoissa.

»Joskus kuulee sanottavan, ettei tuottavuus ole enää ongelma. Silloin itse ajattelen, että hetkinen!» sanoo professori Six.

Hän selittää, että maatalouden tuottavuutta ei ole tarvetta nostaa Euroopassa, mutta monissa kehitysmaissa se on edelleen välttämätöntä, jotta saavutetaan parempi omavaraisuusaste: vähän ylijäämää ja puskuria šokkeja vastaan.

»Pienviljelijät ovat hyvin haavoittuvaisia, ja jos sato on keskimäärin tonni viljaa hehtaarin pellolta, ei järjestelmä ole kestävä.»

Eikä kyse ole vain satojen määristä, vaan koko elintarvikejärjestelmästä, joka pitäisi saada toimivaksi, tuottavaksi ja taloudellisesti kannattavaksi, hän sanoo.

Six on tutkinut vuosikausia maaperän kuntoa. Se on resurssi, jota ei saisi tuhota yhtään enempää.

Tietoisuus maaperää ja ympäristöä suojelevista viljelytekniikoista on Sixin mukaan lisääntynyt, mutta ei riittävästi. Maaperää voi suojella eri metodeilla, riippuen ilmastosta ja maan laadusta.

Esimerkiksi Ruandassa viljelijät ovat onnistuneet ehkäisemään eroosiota, mikä on parantanut ruokaturvaa. Ruandassa harjoitetaan myös yhä enemmän suorakylvöä, jossa siemenet kylvetään muokkaamattomaan maahan.

Six johtaa Sveitsin kehitysyhteistyöllä rahoitettua Runres-innovaatiohanketta, jossa maataloutta kehitetään kiertotalouden avulla Etelä-Afrikassa, Etiopiassa, Kongon demokraattisessa tasavallassa ja Ruandassa. Esimerkiksi ihmisten jätöksiä kierrättämällä voidaan saada 10–20 prosenttia tarvittavasta typestä ja fosforista, ja samalla saadaan jäteongelmaa vähennettyä, hän toteaa.

Yksi rakenteellinen ongelma ruokaturvan kannalta ovat pienet tilakoot. Pienviljelijöillä on Saharan eteläpuolisessa Afrikassa keskimäärin alle kahden hehtaarin tilat, ja perinnönjaoissa tiloja tyypillisesti pilkotaan osiin.

Kahden sukupolvenvaihdoksen jälkeen kymmenen hehtaarin kahvitila on saattanut pirstoutua niin pieniin paloihin, ettei viljely enää kannata.

»Puolella tai yhdellä hehtaarilla eläminen on köyhyydessä elämistä», sanoo myös Rafaël Schneider.

Jotkut perheet ovatkin alkaneet Johan Sixin mukaan tehdä toisin. On päätetty pitää tila kokonaisena, ja vain yksi veljeksistä jää hoitamaan sitä.

Samaan aikaan kaupunkien vaurastuva keskiluokka on alkanut ostaa maata. Maataloustieteilijä Thomas Jayne osoitti vuonna 2016 julkaistussa tutkimuksessaan, että Ghanassa, Sambiassa ja Tansaniassa alle viiden hehtaarin maatilojen osuus pienenee ja 10–100 hehtaarin tilojen osuus kasvaa.

Hän haluaisi kyseenalaistaa senkin, mitä rikkaat maat ostavat niistä maista, jotka ovat hauraita ruokaturvassaan.

»Tee, kahvi ja suklaa. Nämä ovat luksus­tuotteita, ja niiden viljelyyn käytetään aika paljon maata.»

Esimerkiksi kaakaon osalta kauppa toimii niin, että pienviljelijät myyvät papunsa välikäsien kautta Eurooppaan ja niistä jalostetaan suklaata vaikkapa Belgiassa tai Sveitsissä. Maailman kaakaosta yli 60 prosenttia viljellään Ghanassa ja Norsunluurannikolla.

»Yksikään pienviljelijä ei ole rikastunut kaakaolla», Six sanoo. »Miksi suklaata ei tehdä Ghanassa?»

Kaakaon jalostaminen suklaaksi tarjoaisi työpaikkoja niille, joille ei riitä työtä maataloudessa. Maitosuklaan tuotanto pitäisi kuitenkin jättää Euroopalle, koska maidontuotanto on kaakaontuottajamaissa vähäistä.

Six kyseenalaistaa senkin, pitääkö länsi­maiden­ ylipäätään saada niin paljon kaakaota ja kahvia. Sveitsiläinen syö keskimäärin 12 kiloa suklaata vuodessa. Samoilla pelloilla voisi hyvin kasvaa ruokaa.

Kaakaon kasvava kysyntä aiheuttaa myös metsäkatoa, kun tilaa plantaaseille raivataan. Jos kahvi, tee ja suklaa palautettaisiin luksustuotteiksi, joita jalostettaisiin tuottajamaissa reiluin ehdoin, niistä voisi tulla arvokkaita viljely­tuotteita, Six sanoo.

Sama pätee osittain biopolttoaineisiin. Edellisen ruokakriisin aikaan puhuttiin maan rohmuamisesta tai maakaappauksista, kun sijoittajat ostivat maatalousmaata köyhistä maista etanolin tai palmuöljyn tuotantoon. Usein paikalliset pienviljelijät menettivät maansa, sillä harvalla oli virallisia papereita maanomistuksesta.

Tämä ei ole enää niin suuri ongelma, Rafaël Schneider sanoo.

»Aseellisten konfliktien ja maaoikeus­skandaalien tähden monet näistä maakaupoista eivät olleet kannattavia.»

Biopolttoaineita silti halutaan yhä enemmän, ja niiden tuotanto on melkein kymmenkertaistunut 20 vuodessa 109 terawatista 1043 terawattiin. Suurimmat tuottajamaat ovat Yhdysvallat, Brasilia, Indonesia, Saksa, Kiina ja Thaimaa.

Ruokaturvan kannalta biopolttoaineet eivät ole Johan Sixin mukaan ongelmattomia. Bio­energiaa voitaisiin hänestä hyvin viljellä vähäpätöisillä joutomailla tai tuottaa maa- ja metsä­talouden sivutuotteina, kuten Suomessa ja Ruotsissa tehdään. Mutta valtavat plantaasit biopolttoaineita varten saavat häneltä moitteita.

»Ei ole järkeä, jos ensiluokkaista maatalous­maata käytetään etanolin valmistukseen.»

Yksi esimerkki tästä on Brasilia, joka on halunnut kasvattaa omavaraisuuttaan energiasta viljelemällä sokeriruokoa valtavilla plantaaseilla etanolia varten. Maan politiikan mukaan bensiinissä on oltava etanolia vähintään 27 prosenttia ja dieselissä 10 prosenttia.

Tämä on johtanut katastrofaalisiin tuloksiin.

»Kokonaiset yhteisöt, jotka ennen paimensivat lehmiä maatiloillaan, menettivät elinkeinonsa. Nykyään he käyvät hanttihommissa sokeriplantaaseilla», Six toteaa.

Pohjois Amerikka

• Maailman suurin ruoantuottaja: kattaa 5 % maailman väestöstä mutta tuottaa 10 % ruoasta.
• Ruoan kulutus henkeä kohden maailman suurinta: 29 % keskimääräistä enemmän kaloreita päivässä.
• Maataloustuotannosta suurin osa menee rehuksi ja biopolttoaineiksi.
• Vie maailman porsaanlihasta 42 %, soijasta 35 % ja maissista 32 %.
• Tuo maailman kalasta 15 %.

Latinalainen Amerikka ja Karibia

• Maailman suurin ruoanviejä.
• Tuottaa 51 % maailman soijasta, osuus kasvussa.
• Vie maailman soijasta 63 %, maissista 43 %, naudanlihasta 42 % ja siipikarjasta 31 %.
• Argentiinassa ja Brasiliassa suurtiloja ja Meksikossakin paljon tuotantoa. Muualla 15 miljoonaa pientilaa tuottaa ruokaa paikalliseen kulutukseen.
• Lihantuotanto kasvaa, siitä 70 % siipikarjaa.

Eurooppa ja Keski-Aasia

• Tuottaa 16 % maailman ruoasta, osuus laskussa.
• Vastaa 42 % porsaanlihan, 29 % siipikarjan ja 41 % maitotuotteiden viennistä (juustoista 60 %).
• Euroopassa kulutetaan 1,5 kertaa keskimääräistä enemmän lihaa, kolminkertaisesti voita ja kuusinkertaisesti juustoa asukasta kohti.

Saharan eteläpuolinen Afrikka

• 33 miljoonaa pientilaa, joiden tuotannosta 70 % syödään kotimaassa.
• Väestö kasvaa, nyt jo eniten nälkäisiä.
• Kuluttaa 37 % maailman juureksista, 4 % lihasta.
• Tuottaa 7 % maailman lihasta.
• Alijäämä ruokakaupassa: 7 miljardia dollaria.
• Päävientituotteet: kaakao, kahvi, tee ja puuvilla.
• Päätuontituotteet: vehnä, soija ja muut öljyiset siemenet ja pakasteliha.
• Riippuvuus tuonnista vähenee.

Aasia

• Tuottaa maailman kalasta liki 70 % , riisistä 90 %, kasviöljystä 58 %, vehnästä 40 % ja maissista 30 %.