Mitä Putin ajattelee? Itänaapurin johtajan ajatustenkulkua ja mielialoja ovat todennäköisesti pohtineet niin päättäjät kuin tavalliset eurooppalaisetkin.

Yksittäisen johtajan mielenliikkeitä ei voi luotettavasti arvioida hänen oletettujen sairauksiensa perusteella, sanoo psykologian emeritaprofessori Lea Pulkkinen, mutta persoonallisuuden psykologia voi antaa siihen näkökulmia.

Pulkkinen viittaa teoriaan autoritaarisesta persoonallisuudesta, jota tutkittiin runsaasti toisen maailmansodan jälkeen. »Autoritaarisuus tarkoittaa uskomusten ja arvojen kokonaisuutta, johon sisältyy sekä toive hallita muita että toive alistua vahvemman valtaan.»

Pulkkisen mukaan autoritaarinen johtaja on määräilevä, tekee päätökset itse ja rankaisee virheistä. Autoritaarinen johtaja tarvitsee muilta ihmisiltä alistumisen auktoriteetin valtaan, mikä ilmenee esimerkiksi kritiikittömänä asenteena auktoriteettia kohtaan. Johtajan käyttäytymisen ymmärtämiseksi ja ennakoimiseksi on hyödyllistä tietää, keitä ovat hänen oppi-isänsä.

Koko yhteiskuntakin voi olla autoritaarinen, vahvaa johtajaa kaipaava. Demokratiaa on kehitetty autoritaarisuuden hillitsemiseksi, Pulkkinen muistuttaa.

Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen yksi tavoite on parantaa ennakoitavuutta ja auttaa hallitsemaan maailmanpolitiikan monimutkaisuutta. Näkökulma on usein kuitenkin anglosaksinen tai länsikeskeinen. Länsi­maisissa demokratioissa yleensä uskotaan rationaalisuuden logiikkaan, jonka mukaan ihminen punnitsee hyötyjä, haittoja ja seurauksia – ja tekee lopulta »järkeviä» päätöksiä.

Psykologin näkökulmasta tulkitsemme rationaalisuutta omista lähtökohdistamme ja taustafilosofiastamme. Se, mikä koetaan järkeväksi päätökseksi, riippuu kuitenkin systeemistä ja arvomaailmasta.

Pulkkinen on Suomen menestyneimpiä kansainvälisen uran tehneitä psykologian tutkijoita. Persoonallisuuspsykologia ja aggressiivisuus ovat olleet hänen keskeisimpiä tutkimusalueitaan.

Yksilötasolla pohja aggressiiviselle käytökselle tai vaihtoehtoisesti pohja luovaan ja vastuulliseen toimintaan muodostuu lapsena. Kasvatus määrittelee persoonan kehitystä: autoritaariset vanhemmat ja ankarat kasvu­olot voivat vahvistaa lapsen autoritaarisen persoonallisuuden ja aggressiivisen käytöksen muodostumista.

Ihmisillä on biologisesti edellytykset puolustautua aggressiivisesti, mutta se ei tarkoita, että aggressio olisi välttämätöntä, Pulkkinen sanoo. Suuttumuksen tai vihan ei tarvitse johtaa aggressiivisiin tekoihin ja väkivaltaan. Se voi myös antaa energiaa toiminnalle tilanteen korjaamiseksi.

»Ryhmien välinen aggressiivisuus on harvoin yhteydessä yksilöiden aggressiivisiin ominaisuuksiin, vaikka ryhmien väliset riidat voivat johtaa aggressioon», Pulkkinen selittää. Ryhmissä joukkokäyttäytyminen vie mukanaan. Keskeisin rooli on ryhmän johtajalla, joka kykenee laillistamaan väkivallan ja kasvattamaan lojaaliutta.

Tätä voi jossain määrin verrata valtioihin. Sota ei selity sotilaan aggressiivisuudella, sillä hän tekee mitä käsketään, mutta johtajan vallanhalu ja siihen sisältyvä aggressiivisuus voi olla yksi syy sotiin. Vallan saaminen ruokkii tavoittelemaan lisää valtaa, Pulkkinen sanoo.

Hän kuitenkin huomauttaa, että johtajakin on osa valtakoneistoa. Esimerkiksi Venäjällä tätä koneistoa on rakennettu 20 vuotta ja monien ihmisten elämä ja edut kytkeytyvät systeemiin.

Päätöksentekijä ei ole niin rationaalinen toimija kuin ensikädeltä uskoisi.

Psykologian merkitys korostuu, kun yksinvaltiaiden peliliikkeitä pyritään selvittämään. Eri kansainvälisen politiikan teoriat antavat käsityksiä isosta kuvasta, mutta psykologian avulla voidaan katsoa yksittäistä päätöksen­tekijää sekä häntä ympäröivää pienryhmää.

Psykologia ei ole yleisavain kansain­väliseen politiikkaan eikä sillä voi selittää kaikkea, koska myös rakenteelliset tekijät vaikuttavat, katsoo professori Christer Pursiainen. Pursiaisen mukaan johtajien persoonallisuus ja psykologinen ympäristö kuitenkin heijastuvat päätöksentekoon.

Nyky-Venäjällä valta on keskittynyt yhdelle henkilölle, joka on ympyröinyt itsensä muutamalla samanmielisellä ihmisellä. Se vahvistaa ryhmäajattelua ja kognitiivisia ajattelun vinoumia. Ihminen on taipuvainen uskomaan informaatiota, joka tukee omia ennakkoluuloja ja uskomuksia. Ryhmäajattelussa korostuu uskollisuus ryhmän jäseniä kohtaan ja päätöksen­teon konsensushakuisuus sen sijaan, että päättäjät punnitsisivat erilaisia vaihto­ehtoja kriittisesti.

Venäjällä ei ole politbyroon tai keskus­komitean kaltaista elintä tuomaan uusia tuulia. Pursiaisen mukaan politiikka olisikin erilaista, jos vallassa olisi nyt Mihail Gorbatšov tai Boris Jeltsin.

Nyt eriäviä näkökulmia ei ole tai niitä ei haluta nähdä. Pienryhmät ovat myös halukkaampia ottamaan riskejä kuin yksilöt.

»Päämääränä ei ole saada mahdollisimman parasta, rationaalisen kaltaista päätöstä, vaan konsensus», Pursiainen sanoo. Hän toimii yhteiskuntaturvallisuuden professorina Norjan arktisessa yliopistossa UiT:ssä.

Pursiainen julkaisi viime vuonna Tuomas Forsbergin kanssa psykologiaa ja ulkopolitiikkaa käsittelevän kirjan The Psychology of Foreign Policy. Teos avaa tutkimusta viimeisen 20 vuoden ajalta, jolloin psykologia ja neurotiede – aivojen skannausmenetelmät – ovat kehittyneet.

»Käymme sitä käsitystä vastaan, että rationaalisuus olisi perusideaali päätöksentekotapa. Rationaalisuus on yksi psykologinen ilmentymä muiden joukossa», Pursiainen sanoo.

Pursiaisen mukaan esimerkiksi Vladimir Putinin maailmankuvaa, johtamistyyliä ja toimintaa voidaan selvittää uskomusjärjestelmien avulla. Tähän on nykyään omat tietokoneohjelmansa, joilla voi arvioida päätösten taustalla olevia käsityksiä, uskomuksia ja strategioita. Isot maat tekevät myös psykologista profilointia vastapelureistaan.

Pursiaisen mielestä operationaalisen koodin mukaisia analyyseja voitaisiin tehdä myös Suomen ulkoministeriössä.

Tutkijat Stephen Dyson ja Matthew Parent analysoivat taannoin yli miljoonan sanan verran Putinin ulostuloja. Heidän mukaansa Putin on enemmänkin opportunisti kuin strategi.

»Uskomusjärjestelmä ei ole rationaalisuuden vastakohta, vaan se kuvaa yksittäisen ihmisen rationaalisuutta. Mitkä ovat hänen arvonsa ja päämääränsä», Pursiainen selittää.

Helsingin yliopiston kulttuuripsykologian dosentti Juhani Ihanus on arvioinut Putinin persoonaa tämän presidenttiyden alkuvuosista lähtien. Putinin psyykessä on ristiriitoja ja yksinvaltiaalle tyypillisiä narsistisia piirteitä. Putin raivoaa ja kiukkuaa peittäen häpeän tunteensa ja heikkoutensa sekä vetoaa voimaan ainoana keinona, jotta ei tule loukatuksi ja nöyryytetyksi.

Pursiainen pitää Ihanuksen analyysia osuvana. Ihanus ennakoi jo vuonna 2008 Putinin sisäisten ristiriitojen johtavan todennäköisesti aggressiiviseen ja sadistiseen käyttäytymiseen.

Pursiaista ei yllättänyt Putinin keväällä esittämät puheet, joissa tämä kuvailee oligarkkeja ja ulkovenäläisiä saastaksi ja pettureiksi. »Heidät syljetään ulos kuin suuhun vahingossa lentänyt kärpänen», Putin totesi maaliskuussa.

»Putinin kielenkäyttö on aina ollut karkeaa. Hän on käyttänyt tunteellisia anekdootteja ja vaihtanut tarvittaessa presidentillisen ilmauksen katupoikakieleen», Pursiainen sanoo.

Kun ulkopolitiikassa yritetään ennakoida tulevaa, Pursiainen kehottaa kiinnittämään huomiota prospektiteoriaan.

Se on Daniel Kahnemanin ja Amos ­Tverskyn­ 1970-luvun lopulla taloustieteeseen kehittämä käyttäytymisteoreettinen malli odotusarvosta. Sitä voidaan soveltaa myös ulkopoliittiseen päätöksentekoon esimerkiksi katsomalla, miten jokin poliittinen kysymys kehystetään.

Teorian mukaan ihminen välttää riskejä, mikäli katsoo olevansa tilanteessa voitolla. Sen sijaan ihminen on valmis ottamaan riskejä, jos sama tilanne määritellään tappioksi.

»Ja mitä enemmän ihminen tuntee olevansa tappiolla, sitä enemmän riskinotto lisääntyy. Esimerkiksi pelissä ihminen saattaa ajatella, että tuuri kääntyy paremmaksi, kun on pitkään mennyt huonosti», Pursiainen selittää.

Kun ihminen kokee olevansa tilanteessa häviöllä, aktivoituvat pääkopassa samat aivojen osat kuin inho- tai kiputiloissa. Tämä on Pursiaisen mukaan todistettu aivojen skannaamisella. Prospektiteorian mukaan se lisää riskinottohaluja jopa selviä todennäköisyyksiä vastaan.

Päätöksentekijä ei siis ole niin robotin kaltainen, rationaalinen toimija kuin ensikädeltä uskoisi. Ulkopolitiikka on pitkälti tilannekohtaisia valintoja.

Mitä enemmän ihminen tuntee olevansa tappiolla, sitä enemmän riskinotto lisääntyy.

Pursiaisen mukaan prospektiteorian kautta voidaan selittää myös Ukrainan sotaa: Kun Putin koki Ukrainan luisuvan länteen ja Venäjän olevan häviöllä, Putin otti riskin ja miehitti Krimin. Hänen riskinottonsa kuitenkin väheni sen jälkeen. Putin ei aloittanut täysimittaista sotaa, jotta ei menettäisi Krim-voittoaan. Itä-Ukrainaan hän järjesti sijaissodan.

Kahdeksan vuotta myöhemmin tilanne muuttui jälleen. Ukraina oli alkanut uudistua ja lähentyä länttä. Putin oli valmis ottamaan uuden riskin jäädessään alakynteen.

Huhtikuussa 2021 kustantajalle lähettämässään kirjassa Pursiainen ja Forsberg arvelivat prospektiteorian mukaisesti Venäjän suuntaavan kohta kohti Kiovaa.

Kirjoittajat silti myöntävät, että prospekti­teoria ei ole täysin ongelmaton selitysmalli.

Teoria kuvaa ihmisten keskimääräistä käyttäytymistä, ja sitä on testattu laboratorio-oloissa, mutta ei ulkopoliittisessa päätöksentekoympäristössä. Ulkopoliittisia päätöksiä tehdään usein ryhmässä, eikä prospektiteoria ota huomioon ryhmädynamiikan vaikutuksia lopputulokseen.

Yksi teorian ongelmista liittyy kulttuuriin. Kiinalaiset ovat esimerkiksi keskimäärin­ vähemmän riskinottohaluisia kuin amerikkalaiset. Tunteiden näyttämisessä on myös eroavaisuuksia.

Kognitiivinen dissonanssi on Pursiaisen mielestä toinen kiinnostava teoria, jos haluaa miettiä Venäjän liikkeitä. Sen mukaan ihmisillä on taipumus kääntää asiat niin, ettei joudu purkamaan syvimpiä uskomuksiaan, vaikka kaikki todisteet puhuisivat päinvastaista.

»Putin kaiketi jossain vaiheessa sanoo, että voitimme sodan. Se voi olla propagandaa omalle kansalle – tai sitten on liian vaikeaa myöntää tappiota, jotta oma maailmankuva ei romahda», Pursiainen sanoo. »Se on ihmisen syvimpiä puolustusmekanismeja.»

Psykologisilla malleilla on pulmansa, kun valtiojohtajia ei voi saada psykiatrin sohvalle tai muuhun testiympäristöön. Ulkopolitiikka ei ole kuitenkaan pelkkää asiakysymysten pyörittelyä. Sitä tekevät kaikenlaiset ihmiset, joilla on omanlaisensa persoonallisuus, riskinottohalu ja tunteet.

Ulkoministeriön diplomaattikurssilla opetetaan neuvottelutaitoja, mutta ei varsinaisesti psykologiaa. Päättäjille ja diplomaateille Pursiainen sanoisi silti, ettei kaikki ole aina niin rationaalista kuin ajattelisi. Toisen osapuolen tunnetilat pitäisi huomioida, eli onko jokin asian taustalla esimerkiksi kiukkua, nöyryytystä tai vihaa.

Kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd.) pitää psykologisia näkemyksiä mielenkiintoisina, vaikka niitä ei Suomessa systemaattisesti käytetä. Viidessä eri hallituksessa 2000-luvulla ulkoministerinä toiminut Tuomioja pitää tärkeänä sosiaalisia taitoja ja tilannetajua.

Jos esimerkiksi EU:n ministerikokouksessa haluaa vaikuttaa, sitä ei voi tehdä kokouksen loppusuoralla, kun kaikilla on kiire jo kotiin. Kyse on pitkälti siitä, milloin ja miten kollegoita lähestytään ja miten heille puhutaan. Tuomiojan mukaan suurten maiden johtajia kuunnellaan aina, oli persoona millainen tahansa. Pienemmillä mailla henkilökohtaiset suhteet vaikuttavat jo enemmän.

Suomen edustustot seuraavat jonkin verran kohdemaidensa johtajien mieltymyksiä ja harrastuksia esimerkiksi ennen vierailuja. »Lahjojenvaihdossa pyrin välttämään epäpersoonallisia tusinalahjoja, näitä hirveitä lasilintuja, joita on jaettu vuosikymmenien ajan», Tuomioja toteaa.

Monet kollegoista ovat tuhonneet vaikutusmahdollisuutensa liian pitkillä ja pitkäpiimäisillä puheenvuoroilla, jotka eivät ota yleisöään huomioon, Tuomioja sanoo. Esimerkiksi kotiyleisölle tarkoitettua puhetta ei voi esittää kansainvälisessä joukossa.

Tiedot yksinvaltaisten johtajien persoonasta ovat hyödyllisiä, jos sellaisia on. Tuomioja mainitsee, miten Euroopan ulkosuhdekomissaari Chris Patten purki 20 vuotta sitten turhautuneisuuttaan Putinista: »Putin valehtelee päin naamaa ja me tiedämme hänen valehtelevan ja hän tietää, että me tiedämme hänen valehtelevan.»

Ihmisten esittämistä valheista ja virheistäkin voi saada tietoa, joten niitäkin kannattaa Tuomiojan mukaan kuunnella ja analysoida. Hän kuitenkin huomauttaa, että omiin intresseihin liittyvät valheet pitää pystyä kiistämään suoraan ja esittämään todisteet sille, miksi väite ei pidä paikkansa tai se perustuu vääriin tietoihin.

»Jos haluaa päästä johonkin lopputulokseen, jokaiseen valheeseen tai epäasiallisuuteen ei kannata puuttua, vaan pitää osata harkita, missä se kannattaa ja missä ei.»

Lue lisää yksinvaltiaista UP 2/2022: Nykyaikaiset diktaattorit kiillottavat brändiään ja leikkivät demokratiaa