Tapaaminen muslimiveljeskunnan johtajan Mohammad Mursin kanssa pidätyskeskuksessa syrjäisessä armeijan erämaatukikohdassa Egyptissä, sitten kenraali Abdel Fattah al-Sisin kanssa tämän loisteliaassa palatsissa.
Catherine Ashtonin kirja tarjoaa tuokiokuvia välillä hyvinkin dramaattisista tapahtumista. Vuonna 2011 Egyptin presidentti Hosni Mubarak syöstiin vallasta ja tilalle nousi muslimiveljeskunta. Tästä seurannut al-Sisin vallankaappaus taas palautti sotilasdiktatuurin valtaan. Ashton kertoo intensiivisestä sukkuladiplomatiasta Kairon alati vaihtuvien vallanpitäjien kanssa ja EU:n pyrkimyksistä tukea rauhanomaisia ratkaisuja Egyptin poliittiseen kuohuntaan.
Catherine Ashton – tai Cathy kuten hän tuttavallisemmin toivoi itseään puhuteltavan, kun isännöin hänelle viime syksynä lounasta Helsingissä – toimi Euroopan ulkosuhdehallinnon ensimmäisenä korkeana edustajana vuosina 2009–2014. Tämän vuoden alussa ilmestynyt And then what käsittelee Ashtonin kokemuksia tuolta ajalta.
Kun maailmalla tapahtui, tapasi hän kysyä itseltään ja alaisiltaan, mitä näistä tapahtumista seuraa ja miten EU:n tulisi niihin reagoida. Siitä kumpuaa kirjan nimikin. Ashton käsittelee kohtaamisiaan siellä, missä EU saattoi edistää omia ulko- ja turvallisuuspoliittisia intressejään: Somalian merirosvous, Kosovon ja Serbian välinen konflikti, arabikevään kuohunta Libyassa ja Egyptissä, Ukrainan poliittinen myllerrys vuonna 2014 tai Iranin ydinohjelmaneuvottelut.
Ashton avaa diplomaattisen rauhanvälityksen kiemuroita ja tuo niihin inhimillistä ulottuvuutta. Hän muistuttaa, että usein neuvotteluprosessien ja muodollisten sopimusten takana on koko joukko arkipäiväisiä sattumuksia, erilaisia persoonallisuuksia, turhautumista, tunteiden vuoristorataa ja myös pieniä ilonhetkiä.
Serbian ja Kosovon neuvotteluissa eräänä päivänä huhtikuussa 2013 serbit olivat aamupäivällä ärhäkkäällä tuulella. Iltapäivällä osat vaihtuivat. Kosovon delegaatio poistui Brysselistä Ljubljanaan odottamaan seuraavaa käännettä. Ashton tiimeineen alkoi olla epätoivoinen. He saivat kuitenkin Kosovon edustajat palaamaan ja seuraavana päivänä osapuolet jo paiskasivat kättä. Sopimus osapuolten lähentymisestä saatiin aikaan.
Ashton yhdistää tarkkaa tilanneanalyysiä kohtaamisiinsa, oli vastassa diktaattori tai tavallinen kaupanpitäjä, ylityöllistetyt virkamiehet tai sopuratkaisuja haluavat konfliktiosapuolet. Korkeasta asemastaan huolimatta hän ei sorru nostamaan itseään jalustalle, kuten niin monet eurooppalaiset päämiehet, jotka olivat täynnä itseään ja halua päästä uutisotsikoihin.
Huomionarvoisia ovat myös Ashtonin kommentit EU:n ulkosuhdehallinnon pienistä resursseista. Kun Yhdysvaltain ulkoministeri John Kerry pyysi puhelimitse Ashtonia lähtemään välittömästi Kairoon, tämä joutui kertomaan Kerryn suureksi hämmästykseksi, että hänellä ei ole käytössään yksityistä lentokonetta. Ashton sanoi joutuvansa selvittämään reittilentoa Brysselistä Kairoon kuten kaikki muutkin tavalliset matkustavaiset.
Kirjoittaja on vieraileva johtava asiantuntija Ulkopoliittisessa instituutissa.
Catherine Ashton: And then what. Inside stories of 21st-century diplomacy. Elliott & Thomson 2023, 233 s.
»Holokaustin tapaiset asiat voivat potentiaalisesti tapahtua diktatuureissa, ja me taistelemme Israelissa sen puolesta, että se säilyisi demokraattisena maana. Kiitos kaikille ja hyvää lentoa.»
Holokaustin muistopäivänä 17. huhtikuuta 2023 El Alin lennolla Tel Avivista New Yorkiin istuvat matkustajat eivät varsinaisesti rauhoittuneet lentäjänsä matkatoivotuksesta. Miljoonien holokaustin uhrien liittäminen Israelissa parhaillaan käytävään katkeraan poliittiseen kamppailuun oli monille yksinkertaisesti liikaa.
Kun tieto kuulutuksesta levisi, syntyi valtava kohu. Lentäjä pyysi anteeksi heti Atlantin ylityksen jälkeen ja lehtoyhtiö tuomitsi kuulutuksen julkisesti.
Kielenkäyttö on kuitenkin ollut yleisesti erittäin kovaa Israelin nykyisessä poliittisessa kriisissä. Valtavia mielenosoituksia on ollut joka viikko.
Parhaimmillaan 600 000 ihmistä eli jopa kuusi prosenttia israelilaisista on ollut yhtä aikaa kaduilla osoittamassa mieltään hallituksensa kaavailemia oikeusjärjestelmän muutoksia vastaan. Banderollien sävy on ollut jyrkkä: »Pelastakaa Israelin demokratia», »Israel tulee säilymään vapaana» ja »Israel on sisällissodan kynnyksellä».
Presidentti Isaac Herzog varoitti hänkin sisällissodan vaarasta televisioidussa puheessaan.
Pääministeri Benjamin Netanjahun hallitus pyrkii merkittävästi kaventamaan maansa korkeimman oikeuden mahdollisuuksia valvoa Knessetin eli Israelin parlamentin lainsäädännön laillisuutta. Osana reformeja hallitus saisi määräävän roolin korkeimman oikeuden tuomarien nimitysprosessissa.
Muutosten on nähty murentavan koko Israelin demokraattisen järjestelmän tasapainoa. Raivokkaat protestit ja yleislakko pakottivat maaliskuun lopulla hallituksen ottamaan aikalisän ja etsimään kompromissia.
Neuvottelut ovat jatkuneet tuloksetta. Mielenosoitukset eivät ole loppuneet.
Myös sadattuhannet reformin puolustajat ovat osoittaneet mieltään. Hekin sanovat marssivansa demokratian puolesta ja tukevansa vaalein valittua hallitusta, jonka päätöksiä ei tule kumota katuparlamentissa.
Sen sijaan Israelin palestiinalaiset kansalaiset ovat pääosin jääneet mielenosoituksista pois. Eivät siksi, että kannattaisivat hallitusta, vaan siksi, etteivät monet ylipäänsä koe osallisuutta Israelin järjestelmässä.
Kansalaisuus uupuu lisäksi Israelin miehittämien alueiden miljoonilta palestiinalaisilta. Useimmat eivät kulkurajoitusten vuoksi edes pääsisi saapumaan mielenosoituksiin vaikka haluaisivat. Eivätkä he halua. Heitä ei niinkään kiinnosta Israelin vapaus vaan se, että Israel vie heiltä vapauden.
Demokratiasta ja sen toteutumisesta on siis päässyt muodostumaan Israelissa hyvin eriävät käsitykset. Miten?
Demokratian eri ulkoiset muodot ovat globaalisti erittäin suosittuja. Maailmassa on 190 kansallista parlamenttia eli lähes joka maassa on sellainen. Lähes kaikki maat myös järjestävät vaaleja.
Monet parlamentit ovat kuitenkin vailla todellista valtaa ja vaalit ennalta käsikirjoitettuja näytelmiä.
Israelin palestiinalaiset ovat syntyneet valtiossa, joka ei oman määritelmänsä mukaan ole eikä voi olla heidän kansallisvaltionsa.
Sielläkin, missä todellista valtaa käyttäviin instituutioihin valitaan ehdokkaita vapaissa vaaleissa, saattaa olla matkaa aitoon demokratiaan. Siihen tarvitaan muun muassa oikeusvaltio ja ihmisoikeudet, itsenäinen oikeusjärjestelmä, kansalaisyhteiskunta sekä avoin poliittinen kulttuuri.
Myös vapaa media on keskeinen tekijä, mikä onkin monessa maassa kipukohta.
Tutkimusyksikkö Economist Intelligence Unitin (EIU) vuosittainen demokratiaindeksi tarkastelee yhteensä 60:tä demokratian indikaattoria. Pisteytyksen yläpäässä ovat esimerkiksi Pohjoismaat ja pahnanpohjimmaisina Pohjois-Korea, Myanmar ja Talibanin hirmuhallinto Afganistanissa.
Mikään järjestelmä ei ole täydellinen, mutta EIU luokittelee omilla perusteillaan vain 24 maata täysiksi demokratioiksi eli yli 8 pisteen arvoisiksi 0–10 asteikolla. Niissä on poliittisten ja kansalaisoikeuksien lisäksi vapaa ja monipuolinen media sekä itsenäinen oikeuslaitos.
Puutteellisissa demokratioissa (flawed democracies) on vapaat ja tasapuoliset vaalit, ja niissä myös kunnioitetaan kansalaisten perusoikeuksia. Muissa demokratian osa-alueissa voi kuitenkin olla merkittäviäkin heikkouksia. Tällaisia valtioita oli 2022 yhteensä 48.
Israel löytyi juuri tästä puutteellisten joukosta, yhden pykälän verran Yhdysvaltojen edeltä, hiukan Viron ja Portugalin takaa. Rajanveto täysien ja puutteellisten demokratioiden välillä on vääjäämättä keinotekoinen. Demokratia onkin monen tekijän summa, ja sen voi rakentaa eri tavoin.
Jos on viettänyt yhtään aikaa Israelissa, tietää median ja politiikan olevan siellä hyvin monimuotoista, räiskyvää ja ilmaisuvoimaista. Debatti voi hyvin, samoin kansalaisyhteiskunta.
Sekä Yhdysvallat että Israel kärsivät pisteytyksessä voimakkaasti jakautuneesta poliittisesta kulttuuristaan. Yhdysvalloissa on ongelmia myös hallinnon toimivuuden ja Israelissa perusoikeuksien kanssa.
Ongelmista huolimatta demokratiaindeksi vahvistaa Israelin olevan Lähi-idän ainoa demokratia.
Sarja on tosin erittäin heikko. Israel sai indeksissä 7,93 pistettä vuonna 2022, vain hitusen täyden demokratian rajapyykin alapuolella. Tunisian pisteet olivat samana vuonna 5,51, Turkin vain 4,35. Ne eivät olleet enää EIU:n indeksissä demokratioita vaan hybridihallintoja. Israelin rajanaapurit Jordania, Egypti ja etenkin Syyria ovat läpeensä autoritaarisia valtioita.
Autoritaaristen valtioiden kategoriaan lasketaan monenkarvainen joukko absoluuttisia monarkioita, diktatuureja, teokratioita ja kansantasavaltoja ympäri maailmaa. Samasta kerhosta löytyy myös »Palestiina» 3,86 pisteellä.
Ei ole selvää perustuiko pisteytys Gazan kaistalla valtaa pitävän Hamasin vai osia Länsirannasta hallinnoivan palestiinalaishallinnon arviointiin, mutta kumpikaan ei järjestä vaaleja tai salli perusvapauksia.
Israelin sijoitus on siis omassa naapurustossaan erinomainen, mutta länsimaihin verrattuna vain kohtalainen. Jos Israel olisi EU-maa, sen sijoittuisi itse asiassa täsmälleen listan puoliväliin.
El Alin lentäjä puhui hiukan mustavalkoisesti demokratiasta ja diktatuurista. EIU:n kielellä Israelin poliittisen kriisin panoksena on pikemminkin putoaminen puutteellisesta demokratiasta vielä puutteellisempaan demokratiaan Unkarin tapaan – tai, jos oikein huonosti käy, peräti Turkin tapaiseen hybridihallintoon.
Keskeiset mielenosoittajien esiin nostamat uhat liittyvätkin erityisesti kahteen demokratian osa-alueeseen: oikeuslaitoksen riippumattomuuteen sekä perusoikeuksien turvaamiseen.
Israelissa ei virallisesti ole perustuslakia vaan niin sanotut peruslait, joihin on kirjattu samoja oikeuksia, joita eri maiden perustuslait säätelevät. Toisin kuin esimerkiksi Suomen perustuslakiin, peruslakeihin voi tehdä muutoksia yksinkertaisella enemmistöllä parlamentissa. Koska Israelissa hallitukset ovat perinteisesti enemmistöhallituksia, ne voivat periaatteessa säätää lakeja ja peruslakeja enemmistönsä turvin hyvin vapaasti.
Järjestelmää tasapainottava tekijä – josta amerikkalaiset mielellään puhuvat termillä checks and balances – on ollut korkein oikeus. Se on muiden tehtäviensä ohella valvonut uuden lainsäädännön peruslainmukaisuutta. Tämän Netanjahun uusi hallitus haluaa muuttaa.
Hallituksen motiivit aukeavat katsomalla päätöksiä, jotka ovat joutuneet korkeimman oikeuden hampaisiin viime vuosina. Korkein oikeus on esimerkiksi estänyt takavarikoimasta yksityisessä palestiinalaisomistuksessa olevaa maata siirtokuntarakentamisen tieltä Israelin miehittämällä Länsirannalla. Tämä kismittää etenkin kansallisuskonnollisia piirejä.
Korkein oikeus on myös pitänyt kaikkien ultraortodoksien automaattista vapauttamista pakollisesta asepalveluksesta kansalaisten tasavertaisuuden vastaisena. Tämä on hiertänyt ultraortodoksien puolueita.
Sekä kansallisuskonnolliset että ultraortodoksit ovat nyt edustettuina hallituksessa ja näkevät tilaisuutensa tulleen korkeimman oikeuden vallan murtamiseksi. Näissä ryhmissä korkeimman oikeuden on katsottu tekevän liberaalia ja sekulaaria politiikkaa, ei niinkään ylläpitävän perustuslaillisia pelisääntöjä.
Reformin kriitikot sanovat muutoksien käytännössä poistavan korkeimmalta oikeudelta sen laillisuusvalvojan roolin, mikä antaisi kapeimmallekin enemmistöhallitukselle mahdollisuuden säätää minkälaisia lakeja hyvänsä. Tämä olisi vallankaappaus, joka romuttaisi Israelin demokratian.
Hallitus ja sen kannattajat ovat puolestaan syyttäneet korkeinta oikeutta epädemokraattiseksi instituutioksi, jossa tuomareiden nimittämät tuomarit tekevät tyhjäksi kansan valitseman hallituksen tahdon. Heidän mielestään reformin tavoitteena on siis demokratisoida oikeusoppineiden liiallisesta vallasta kärsivää järjestelmää.
Toisin kuin oikeiston mielenosoittajat väittävät, demokratia ei kuitenkaan tarkoita pelkästään enemmistön valtaa. Ellei se sisällä vahvoja takeita kansalaisoikeuksien koskemattomuudesta ja vähemmistöjen oikeuksista, demokratia alkaa muistuttaa vanhaa vitsiä, jossa kaksi sutta ja yksi lammas äänestävät siitä, mitä syödään illalliseksi.
Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu jakaa kansan mielipiteitä.
Samaan aikaan kun Israelin juutalaiset kansalaiset kiistelevät Israelin demokratian pelisäännöistä, koko poliittisen kriisin olohuoneessa on palestiinalainen virtahepo.
Aiempi Netanjahun johtama hallitus sääti vuonna 2018 peruslain, joka määritteli Israelin valtion vain ja ainoastaan juutalaisen kansan kansallisvaltioksi.
Israelin kansalaisista kuitenkin vain 74 prosenttia on juutalaisia. Israelin runsaalla 1,6 miljoonalla palestiinalaisella kansalaisella on kansalaisoikeudet, kuten mahdollisuus äänestää ja asettua ehdolle vaaleissa, mutta poliittinen kulttuuri sekä monet yksittäiset lait rajoittavat täyttä tasa-arvoa.
Israelin palestiinalaiset ovat syntyneet valtiossa, joka on määritellyt itsensä siten, ettei se ole eikä voi olla heidän kansallisvaltionsa.
Vielä merkittävämpi ongelma on, että Israel miehittää yhä vuonna 1967 valtaamiaan alueita ja kontrolloi niillä asuvien miljoonien palestiinalaisten elämää. Itä-Jerusalemin yli 360 000 palestiinalaisella asukkaalla ei pääosin ole Israelin kansalaisuutta vaan pysyvä asumislupa. He eivät siis voi äänestää valtiollisissa vaaleissa.
Miehitetyllä Länsirannalla asuvat noin 3 miljoonaa palestiinalaista elävät omasta Palestiinalaishallinnostaan huolimatta Israelin alaisuudessa, mutta ilman poliittisia oikeuksia. Israel kontrolloi myös Gazan kaistalla asuvien parin miljoonan palestiinalaisen elämää monella tavalla, esimerkiksi ylläpitämällä väestörekisteriä.
EIU:n demokratiaindeksi on kuitenkin suhtautunut miehitykseen siten, että se on käsitellyt Israelia ja Palestiinaa erikseen: Israel on puutteellinen demokratia, Palestiinassa on autoritaarinen hallinto.
On tietysti kiistatonta, että palestiinalaishallinto ja Hamas käyttävät rajattua valtaansa hyvin epädemokraattisilla tavoilla. Ne eivät kuitenkaan ole vapaita Israelista.
Tällaista kahtiajakoa erilliseen Israeliin ja Palestiinaan oli ehkä helpompi perustella 1990-luvulla, jolloin palestiinalaishallinto perustettiin osana silloista rauhanprosessia.
Tuolloin kansainvälisesti tunnustetuksi päämääräksi vakiintui kahden valtion ratkaisu. Yksi valtioista, Israel oli jo olemassa. Sen vuonna 1967 miehittämille alueille perustettaisiin vaiheittain itsenäinen Palestiinan valtio samaan tapaan, kuin monien eurooppalaisten siirtomaiden kohdalla oli tehty muutamaa vuosikymmentä aiemmin.
Tämä näkökulma oli kenties relevantti vielä 2000-luvullakin, kun rauhanprosessin kaatumista saattoi pitää väliaikaisena. Nyt se ei näytä enää mielekkäältä.
Ihmisoikeusjärjestöt kutsuvat tilannetta apartheidiksi. On hyvin todennäköistä, että arvio yleistyy.
Kahden valtion visiolle ei ole vielä löydetty laajasti hyväksyttyjä vaihtoehtoja, joten se mainitaan yhä säännöllisesti esimerkiksi EU-maiden juhlapuheissa. Israelin hallitus ei kuitenkaan enää kannata sitä edes periaatteessa.
Nykyisen hallituksen ohjelma alkaa painottamalla, miten »juutalaisella kansalla on yksinomainen ja ikuinen oikeus kaikkiin osiin Israelin maata.» Oikeutta maahan paalutetaan ilman, että siinä puhuttaisiin maassa asuvien ihmisten oikeuksia.
Vuosikymmeniä jatkuneen siirtokuntien ja teiden rakentamisen lisäksi uusi hallitus on tehnyt merkittäviä juridisia muutoksia. Miehitetty Länsiranta siirrettiin helmikuussa armeijan vastuulta osaksi Israelin siviilihallintoa. Tämä ei ole enää edes näennäisesti miehityksen lakien mukaista.
Vielä kun miehitys oli nähtävissä sotaoloissa syntyneenä väliaikaisena tilanteena, johon etsittiin ratkaisua yhteistyössä alueen asukkaiden kanssa, oli edes jotenkin mahdollista perustella erottelua: Israel yhtäällä, Palestiina toisaalla. Viime vuosina yhä useampi taho, kuten Human Rights Watch, Amnesty International ja B’Tselem, ovat tulkinneet tilannetta toisin.
Järjestöjen mukaan Israel hallitsee, eri tavoin, koko Välimeren ja Jordanvirran välistä aluetta pysyvästi. Siellä asuvien noin 15 miljoonan ihmisen poliittiset ja muut kansalaisoikeudet määräytyvät heidän identiteettinsä pohjalta riippumatta siitä, missä päin aluetta asuvat. Nämä ihmisoikeusjärjestöt kutsuvat tilannetta apartheidiksi. On hyvin todennäköistä, että arvio yleistyy.
Osa Israelin mielenosoitusten osallistujista näkee tilanteen samoin ja on pyrkinyt laajentamaan näkökulmaa sanomalla, etteivät demokratiat voi olla miehitysvaltoja. Tämä ei ole toistaiseksi ottanut sanottavasti tuulta alleen.
Politiikka jakaa Israelin juutalaista yhteiskuntaa voimakkaasti, mutta palestiinalaisten oikeudet, rauhanprosessi tai miehityksen tulevaisuus eivät niinkään. Niitä on pitänyt esillä oikeastaan vain vasemmisto, joka viime vuosina on voimakkaasti marginalisoitunut.
Mikäli Israelin hallitseman alueen demokratiakehitystä tarkastellaan kaikkien sen asukkaiden näkökulmasta, sen pisteet demokratiaindekseissä ja juhlapuheissa laskisivat merkittävästi. Kategorisointi ei tietysti itsessään ratkaise mitään, mutta ainakin se nostaa ongelmia esiin.
Niiden häivyttäminen ei tee muuta kuin lykkää väistämätöntä eli yritystä löytää kestävämpi ratkaisu.
Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
Solomiya Boršoš oli vasta aloittanut Ukraina-instituutin johtajana, kun Venäjän hyökkäys veti kulttuuridiplomatian osaksi Ukrainan puolustustaistelua.
Kun Solomiya Boršoš puhui vuosi sitten kansainvälisessä konferenssissa Butšan joukkosurmasta, kollega Intiasta antoi palautetta. Kritiikki koski sitä, ettei ukrainalaisia ollut kiinnostanut intialaisten kärsimys Englannin kolonialismin alla.
Boršoš on sittemmin törmännyt työssään Ukraina-instituutin toiminnanjohtajana useita kertoja siihen, ettei kolonialismista ja Ukrainan tilanteesta voi puhua samassa lauseessa herättämättä vastareaktioita keskustelukumppanissa. Kolonialismi liitetään kysymykseen rodusta ja valkoisen miehen valloitusmatkasta merten yli kaukaisiin maihin. Siksi Boršoš haluaa ravistella tavanomaista käsitystä siitä, mitä kolonialismi ylipäänsä on.
»Valkoinen ihminenkin voi kokea kolonialismia. Eikä valkoisuus tee kärsimyksestä yhtään vähäpätöisempää», Boršoš toteaa.
Venäjä on kolonialistinen maa, hän sanoo, ja Venäjän kolonialismi ulottuu Ukrainasta aina Baltiaan, Valko-Venäjälle ja Keski-Aasiaan. Imperiumien luonteesta on hänen mielestään tärkeä puhua, jotta voidaan ymmärtää, kun ne ovat tekemässä hiljaista paluuta.
On huhtikuun alku, ja Boršoš puhuu videopuhelun välityksellä Kiovasta. Hän on juuri palannut työmatkalta Berliinistä, jossa vietettiin Ukraina-instituutin ensimmäisen kansainvälisen toimipisteen avajaisia. Tavallisesti matka olisi taittunut puolessatoista tunnissa lentäen. Ukrainan ilmatila on sodan vuoksi suljettu, ja nyt aikaa kului yli 30 tuntia autossa istuen.
Boršoš oli ehtinyt työskennellä ukrainalaista kulttuuria ja maakuvaa ulkomailla edistävän instituutin toiminnanjohtajana vain kaksi viikkoa ennen kuin Venäjä hyökkäsi. Töitä jatkettiin etäyhteyksin, ja instituutti oli ensimmäisten joukossa välittämässä kansainväliselle medialle englanninkielistä tietoa tapahtumien kulusta Kiovassa.
Instituutissa on ollut kiireinen vuosi. Kansainvälinen kiinnostus ukrainan kieltä, kulttuuria ja historiaa kohtaan on kasvanut räjähdysmäisesti. Boršoš kertoo, että Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa Ukrainan nykytilannetta halutaan ymmärtää aiempaa monipuolisemman tiedon valossa, kun taas Latinalaisessa Amerikassa, Afrikassa ja Kaakkois-Aasiassa mielenkiinto kohdistuu kulttuurisiin ja maantieteellisiin perusfaktoihin.
Instituutilla on kaksi päätavoitetta: tehdä ukrainalaista kulttuuria tunnetuksi sekä lisätä kahdenvälistä kulttuurista ja akateemista yhteistyötä eri maiden kanssa. Kohderyhmään lukeutuvat kansainväliset taiteilijat, tutkijat ja kansalaisjärjestöt – ukrainalaisdiasporaa unohtamatta.
Tämä on minun sukupolveni tarina, ja tämän äärellä meidän on tehtävä töitä.
Ukrainalaisen kulttuuri- ja julkisuusdiplomatian juuret ovat verrattain nuoret. Kun Ukraina itsenäistyi Neuvostoliiton hajottua vuonna 1991, diplomatiaa ei alettu edistää määrätietoisesti.
»On ymmärrettävä, että puhutaan sellaisen maan diplomatiasta, jolla ei ole ollut valtiollista asemaa 50–60 vuoteen», Boršoš huomauttaa.
Käänne tapahtui keväällä 2014, kun Venäjä liitti laittomasti Krimin niemimaan itseensä ja aloitti Itä-Ukrainassa sodan. Ukraina nousi kansainvälisen huomion keskipisteeksi, mutta maassa havahduttiin siihen, ettei sen tilannetta ymmärretty muualla erityisen hyvin. Boršoš muistelee, että jopa euroatlanttisessa yhteisössä viestittiin – joko avoimesti tai rivien välistä – että Ukraina on osa Venäjän etupiiriä.
Tämän pohjalta syntyi päätös perustaa ulkoministeriöön julkisuusdiplomatian yksikkö. Työtä oli mukana johtamassa maan nykyinen ulkoministeri Dmytro Kuleba, joka toimi tuolloin ulkoministeriön virkamiehenä. Erillinen kulttuuridiplomatian organisaatio, Ukraina-instituutti, perustettiin vuosien 2017–2018 taitteessa silloisen ulkoministerin Pavlo Kimklinin aloitteesta.
Kahdeksan vuoden aikana julkisuusdiplomatialle on onnistuttu rakentamaan institutionaalinen perusta.
Hyökkäyssodan alettua Boršoš kollegoineen käynnisti kampanjan venäläisen kulttuurin »asettamiseksi tauolle». Instituuttia syytettiin niin kutsutusta canceloinnista, venäläisen kulttuurin lakaisemisesta maton alle.
Boršoš ei yleisesti ottaen pidä cancel-toimintatapaa kestävänä mutta toivoo, että tilannetta tarkasteltaisiin ukrainalaisten silmin: Ukrainassa ei luoda taidetta eikä kunnosteta asfalttiteitä, sillä ihmisillä on kiire paeta pommisuojiin.
Yhteensä noin miljoona ukrainalaista käy parhaillaan taistelua rintamalla tai toimii asiantuntijatehtävissä maanpuolustuksessa. Kymmenet miljoonat muut tekevät töitä kahta kovemmin kantaen syyllisyyttä siitä, etteivät ole puolustamassa maataan henkensä uhalla.
Lomasta on tullut kirosana, Boršoš naurahtaa.
»Venäjä on pannut meidän elämämme tauolle. Ehkä venäläisen kulttuurin tulisi antaa tilaa, ei ainoastaan ukrainalaiselle kulttuurille, vaan kaikille niille kulttuureille, jotka Venäjä on kolonisoinut», Boršoš perustelee.
Ukraina-instituutti järjesti monenlaista kulttuuriohjelmaa Liverpoolissa Euroviisujen aikaan. Valokuvanäyttely Home.Perspectives oli esillä Open Eye Galleryssa.
Kulttuurikeskustelun kapeakatseisuus ilmenee lukuisissa Boršošin kohtaamissa tilanteissa. Esimerkiksi kun saksalainen professori antaa taidealan väitöskirjatutkijalle palautetta siitä, ettei ukrainalaista taidetta voi tutkia, jos sitä ei tarkastella venäläisen kulttuurin kautta. Ulkopuolisen silmin ukrainalaista kulttuuria ei mielletä erilliseksi venäläisestä.
Ukrainan suvereniteettia kyseenalaistetaan länsimaissa enää harvoin, mutta yksi yleisimmistä harhakäsityksistä, joita Boršoš kollegoineen saa yhä toistuvasti korjata, koskee Ukrainan valtiollista historiaa. Boršoš kertoo hämmästyneensä siitä, kuinka usein Ukrainan historian ajatellaan alkavan 1900-luvun Neuvostoliitosta, vaikka Ukraina soti jo 1700-luvulla suuressa Pohjan sodassa ensin Venäjän kanssa Ruotsia vastaan ja lopulta Ruotsin kanssa Venäjää vastaan.
Kaksi maisterintutkintoa suorittanut Boršoš myöntää tarkastelevansa maailmaa ennen kaikkea kansainvälisten suhteiden tutkimuksen linssien läpi. Tie maailmanpolitiikkaan ei kuitenkaan ollut suoraviivainen. Boršoš työskenteli ensin talousalalla, kunnes vallankumous Ukrainassa vuonna 2014 sysäsi hänet kansalaisvaikuttamisen pariin.
»Kun näkee maansa olevan ajautumassa väärään suuntaan, ja vain yksi ikkuna on auki, siitä hypätään», Boršoš kuvailee päätöstään vaihtaa alaa.
Boršoš innostuu puhumaan Ukrainan tilanteesta akateemisen käsitteistön kautta. Hän kritisoi viime vuosikymmeninä nousujohteessa ollutta reaalipoliittista ajattelutapaa, jossa etenkään pienten kansakuntien toimijuudella ei nähdä olevan sijaa ja vallitsevaa maailmantilaa pidetään ennalta määrättynä. Hän arvostelee myös postmodernismista kantautunutta ja Venäjän propagandassaan aktiivisesti hyödyntämää väitettä, jonka mukaan totuus on suhteellista.
Venäjä on disinformaation viljelijänä vanha tekijä. Sen aktiivisesti levittämät valheet Ukrainasta ovat saaneet jalansijaa erityisesti monissa Afrikan maissa, joissa Venäjällä on huomattavasti vaikutusvaltaa.
Viimeaikaiset lokakampanjat Boršoš tiivistää kolmeen pääväitteeseen: Ukraina on rasistinen, sillä se ei sodan alussa päästänyt afrikkalaisia pois maasta. Ukraina suosii Mustanmeren viljasopimuksen myötä lännen etuja myymällä suurimman osan viljastaan Afrikan sijasta Eurooppaan. Ukrainalaiset pakolaiset ovat etuoikeutettuja, sillä heidät otetaan avosylin vastaan Euroopassa, mutta afrikkalaiset ja syyrialaiset jätetään kuolemaan kumiveneisiin Välimerelle.
Ukrainaan kohdistuvan disinformaation torjuminen on tällä hetkellä osa Boršošin ja koko instituutin työtä.
Disinformaation Boršoš määrittelee 90 prosenttisena valheena, johon on sekoitettu kymmenes totuutta. Siksi hän pitää olennaisena, ettei faktoja pyritä korjaamaan Venäjän propagandametodeihin nojaten vetämällä mutkia suoraksi tai kaunistelemalla asioita.
Keskeistä on kertoa asioiden laajemmasta kontekstista ja toisaalta myös valottaa sitä, miten ahtaalle kansalaisten vapaus on Venäjällä ajettu.
Ukrainan leimaaminen sodan syntipukiksi on Venäjän ruokkima tarina, joka on uponnut myös moneen bensan hinnannousuun ja sähkölaskuihin turhautuneeseen eurooppalaiseen. Boršoš sanoo, että Eurooppaa on muistutettava, ettei Ukraina aiheuta ongelmia vaan tuo turvaa.
»Jos Ukrainassa ei olisi vastarintaa, tällä hetkellä pohdittaisiin, miten pelastetaan Puola ja Baltian maat.»
Kysymykseen Ukrainan tulevaisuudesta Boršoš vastaa empimättä: Maan tulevaisuus on Euroopan unionissa. Ukraina on aina ollut osa Eurooppaa, ja se tulee vain palaamaan juurilleen.
Saksalla ja Ranskalla on merkittävä asema Euroopan integraation syventämisessä, ja siksi Ukraina-instituutti kohdentaa työtään Euroopassa näihin maihin. Saksan-toimipisteellä työ on jo täydessä vauhdissa, avajaisia Ranskassa on tarkoitus viettää muutaman vuoden kuluttua.
Boršoš kehuu Euroopan komissiota erityisesti siitä, että se on asettanut EU:n jäseniksi haluaville maille selkeät vaatimukset, jotka jokaisen on syytä täyttää. Kriteerit ovat tiekartta kohti demokraattista oikeusvaltiota.
Ukraina on vapailla vaaleilla toimiva demokraattinen valtio. Boršoš korostaakin, että Ukrainalla on nyt täysi työ riippumattoman oikeusjärjestelmän uudistamisessa.
»Elämme toistaiseksi vielä toinen jalka neuvostomenneisyydessä. Kaikki ovat syyllisiä, järjestelmä on rakennettu ihmisten rankaisemiseksi. Näin ei pitäisi olla, sillä se ei vie maata eteenpäin.»
Euroopan unionilla on omat kipupisteensä huollettavanaan, Boršoš huomauttaa. Miten päätöksiä tehdään monikansallisena instituutiona, jonka jäsenmaissa käydään kädenvääntöä EU:n laatimista periaatteista? Tätä on Ukrainankin tulevaisuudessa pohdittava. Sen lisäksi sen on varauduttava siihen, miten ja millaista yhteistyötä se aikoo jatkossa tehdä itänaapurinsa kanssa.
Sota päättyy aikanaan. Ukrainalle se voi tarkoittaa kiivaita neuvotteluita EU-jäsenyydestä, mutta millaisena Boršoš näkee oman tulevaisuutensa?
»Jos kyllästyn kulttuuridiplomatiaan, aion todennäköisesti työskennellä jossakin kansalaisjärjestössä sen eteen, että oikeus toteutuu sotarikoksissa», hän miettii.
»Tämä on minun sukupolveni tarina, ja tämän äärellä meidän on tehtävä töitä. Muuten joudumme todistamaan seuraavaa sotaa 30 vuoden päästä tai aiemmin.»
Avaruus on meistä yhtä kaukana kuin Helsinki Tallinnasta, ja sen merkittävyys arjen sujuvuuden kannalta on yhä keskeisempi. Tiedämme avaruuden varassa huomisen sään, mitä tapahtuu Ukrainan rintamalla ja missä olemme kartalla. Ilman satelliittiyhteyksiä moni arkinen asia vaarantuisi.
Avaruus on globaali yhteiskäyttötila, joka on valtiosuvereniteetin ulkopuolella. Pyrkimyksenä on ollut luoda sääntöperäinen kudos tukemaan planeetan kannalta oleellista aluetta. Mutta pääsy avaruuden hyödyntämiseen ei ole tasaisesti jakautunut. Valtiot ja niiden luomat yritysten ekosysteemit hallitsevat avaruuden varassa tapahtuvaa toimintaa siviilipuolelta sotilaalliseen toimintaan.
Geopoliittinen torailu vaarantaa sopimusvaraista halua käyttää avaruutta koko ihmiskunnan tarpeisiin. Suurvallat kilpailevat avaruuden hyödyntämisessä. Sen havaitsee, kun tarkastelee Yhdysvaltojen kansallisen turvallisuuden strategioita viime vuosikymmeniltä. Niissä käsitys avaruudesta globaalina yhteiskäyttöalueena on ajan mittaan muokkautunut yhteiseksi alueeksi ja viimein pelkäksi toiminta-alueeksi
Suomen kaltaisten pienten maiden, joiden oma esteetön pääsy avaruuteen on muiden käsissä, on syytä huolehtia yhteisten normien kestävyydestä kriiseissä.
Avaruus on myös niukkeneva resurssi. Kiertoradat ovat ruuhkaisempia, ja avaruusromua on yhä enemmän. Avaruus on ympäristönä yhä epävarmempi ja siihen perustuvat toiminnot varsinkin kriisitilanteissa ovat yhä haavoittuvampia.
On traagista, että avaruuden koetaan olevan yhä vähemmän globaalin yhteistoiminnan tai säätelyn piirissä. Enemmän korostuvat nollasummapelit ja maanpäällisten regressiivisten prosessien säteily avaruustoimintaan.
Valtiot ja yritykset, joilla on pääsy avaruuteen, ovat taipuvaisia käyttämään sitä oman etunsa mukaisesti. Tämä näännyttää avaruutta ihmiskunnan yhteisenä tilana erityisesti, koska osana suurvaltakilpailua esteetöntä käyttöä halutaan estää ja tuhota. Haavoittuvuuksien hyväksikäyttö uhkaa muuttaa säädellyn avaruustoiminnan keskinäisen vihamielisyyden areenaksi.
Myös Suomen pitää varautua lisääntyviin häiriöihin ja avaruuden sotilaallisen piirteen korostumiseen. Ennen kaikkea Suomen kaltaisten pienten maiden, joiden oma esteetön pääsy avaruuteen on muiden käsissä, on syytä huolehtia yhteisten normien kestävyydestä kriiseissä.
Perun kongressi on erottanut viimeisten viiden vuoden aikana viisi presidenttiä, eikä kriisille näy loppua.
Viimeisimpänä sai lähteä vasemmistolainen Pedro Castillo, joka yritti vallankaappausta. Hänen varapresidenttinsä, ilman vaaleja valittu Dina Boluarte, on kansalaisten vihaama hahmo, joka on lähettänyt poliisin ja armeijan tukahduttamaan mielenosoituksia väkivaltaisesti.
Perulaisen Pontificia Universidad Católica -yliopiston dosentti Violeta Barrientos pitää tilannetta poikkeuksellisen pahana. Boluarten oli tarkoitus johtaa väliaikaista hallitusta, jonka ainoa tehtävä oli järjestää uudet vaalit. Hän alkoi kuitenkin tehdä omaa oikeistolaista politiikkaansa, Barrientos sanoo.
Viime vuosien konflikti liittyy vaikutusvaltaiseen ja äärioikeistolaiseen Fuerza Popular -puolueeseen, jonka historia ulottuu 1990-luvulle.
Vuonna 1993 autoritaarinen presidentti Alberto Fujimori muutti perustuslakia. Valtakaudellaan hän varasti itselleen arviolta 6 miljardia dollaria valtion varoja ja toteutti fujishokiksi kutsutun ankaran talouskuriohjelman.
Vandaali iski Keiko Fujimorin kuvaan Limassa.Fujimori leikkasi julkista sektoria kovalla kädellä ja myi valtionomaisuutta pilkkahintaan varakkaille oligarkeille hiukan samaan tapaan kuin entisessä Neuvostoliitossa hajoamisen jälkeen.
Varakkaat liikemiehet ovat sittemmin tukeneet nykyistä talousjärjestelmää ja lahjoneet oikeistopolitiikkoja. Tällaista Latinalaisessa Amerikassa yleistä politiikan piirrettä, jossa yhteiskunnallinen valta perustuu omaisuuteen, kutsutaan plutokratiaksi.
Alberto Fujimorin tytär, kongressiedustaja Keiko Fujimori, on hävinnyt kolmet presidentinvaalit, vaikka hänellä on ollut joka kerta jättimäinenvaalibudjetti. Muun muassa Perun suurimman rahoitusalan yhtiön Credicorpin epäillään antaneen hänelle 3,6 miljoonaa dollaria laitonta vaalirahaa.
Nyt Keiko on syytteessä korruptiosta ja rahanpesusta. Vaikka fujimoristit eivät saaneet Keikoa presidentiksi, heillä on silti kongressissa enemmistö. Tämä on osaltaan luonut konfliktin presidentin ja kongressin välillä.
»Nyt Boluartella on selvästi oikeiston tuki, mutta heidän välillään vallitsee pikemminkin hiljainen suostumus kuin varsinainen sopimus», Barrientos sanoo.
Valtaan päästyään monet presidentit ovat tehneet täyskäännöksen oikealle.
Kansalaiset ovat tuskastuneita, sillä yli 30 prosenttia perulaisista elää köyhyydessä ja julkiset instituutiot kuten oikeuslaitos, terveydenhuolto ja koulutus ovat alennustilassa. Viime vuosien presidentit ovat luvanneet muutoksia, mikä ei ole miellyttänyt kongressia.
»Valtaan päästyään monet presidentit ovat tehneet täyskäännöksen oikealle», Barrientos sanoo.
Sen vuoksi mielenosoittajat vaativat nyt uusia vaaleja sekä muutoksia Alberto Fujimorin aikaiseen perustuslakiin.
Kansainvälisen järjestyksen jännitteiden katsotaan usein olevan suurimmillaan, kun nousevat valtiot voimistuvat ja haastavat hallitsevien suurvaltojen asemaa. Ääritapauksena kirjallisuudessa puhutaan Thukydideen ansasta eli kehityskulusta, jossa nousevan valtion ja suurvallan välinen vastakkainasettelu johtaa sotaan.
London School of Economics -yliopiston kansainvälisen politiikan apulaisprofessori Rohan Mukherjee tarkastelee teoksessaan Ascending Order, miksi nousevat valtiot joskus ryhtyvät haastamaan kansainvälistä järjestystä ja toisinaan sopeutuvat järjestykseen.
Kirjan mukaan vallansiirtymät – muutokset valta-asemissa nousevan ja hegemonisen valtion välillä – eivät tarkoita automaattisesti konfliktia.
Mukherjeen mukaan tärkeimmät kansainvälisiset instituutiot kuten YK, WTO ja Maailmanpankki ovat keskeisiä järjestyksen vakaudelle. Avoimet ja reiluksi koetut instituutiot saavat haastajat myötäilemään järjestystä. Sitä vastoin kokemus suljetusta ja epäoikeudenmukaisesta instituutiosta luo maaperää pyrkimyksille haastaa vallitsevaa järjestystä.
Avoimuudella tarkoitetaan nousevien valtioiden mahdollisuutta saada johtava rooli instituutiossa. Reiluudella Mukherjee tarkoittaa sitä, kuinka oikeudenmukaisesti instituutio kohtelee nousevia valtioita verrattuna suurvaltoihin. Esimerkiksi YK:n yleiskokouksen periaate – yksi maa, yksi ääni – on reilumpi kuin turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten veto-oikeus-järjestelmä.
Kiinan nykypolitiikkaa ohjaa kirjan mukaan kokemus siitä, ettei se ole saanut ansaitsemaansa paikkaa toisen maailmansodan voittajavaltioiden luomissa instituutioissa. Kiinan suhtautuminen eri instituutioihin vaihtelee. Se tekee yhteistyötä reiluiksi ja avoimiksi kokemissaan instituutioissa, kuten YK:n turvallisuusneuvostossa ja WTO:ssa.
Sen sijaan Kansainvälistä valuuttarahastoa IMF:ää, Maailmanpankkia sekä YK:n ilmastokokousta se pyrkii haastamaan.
Nousevien valtioiden pyrkimysten ohella kansainvälistä järjestystä muovaavat taloudelliset muutokset, joita Financial Timesin kolumnisti Rana Foroohar tarkastelee kirjassaan Homecoming. Edessä on globalisaation jälkeinen aika, maailmantalouden jakautuminen alueellisesti.
Forooharin mukaan länsimaissa on havahduttu äärimmilleen globalisoituneen maailmantalouden ongelmiin, mikä on luonut pohjaa kansallista näkökulmaa korostavalle politiikalle. Perinteisen teollisuustyön katoaminen automatisoinnin ja ulkoistamisen seurauksena, tuotantoketjujen haavoittuvuus ja tuloerojen kasvu koskettavat kaikkia kehittyneitä talouksia.
Ratkaisuksi on kuultu vaatimuksia vallan palauttamisesta kansallisvaltiolle.
Esimerkiksi brexit-kampanjoinnissa nähty slogan »Take back control» heijasteli paitsi yleistä globalisaationvastaisuutta, myös kritiikkiä kansallisvaltion suvereniteettia rajoittavia kaupankäyntiä ja maahanmuuttoa koskevia ylikansallisia EU-säädöksiä kohtaan.
Geopoliittinen vastakkainasettelu voi myös vaikuttaa globalisaation hidastumiseen. Globalisaation ja vapaan kaupan aikakausi on ruokkinut monien autoritaaristen maiden vientivetoista kasvua ja siten vahvistanut niiden valta-asemaa. Paras esimerkki on jälleen Kiina. Tämä voi tulevaisuudessa ohjata länsimaita taloudelliseen yhteistyöhön ensisijaisesti muiden demokraattisten maiden kanssa.
Jos maailmantalouden alueellistuminen ja yhteistyön rajautuminen yhteiskuntamallien mukaisesti kiihtyvät, jakautuu kansainvälinen järjestys kirjan mukaan kolmen keskittymän ympärille: Pohjois-Amerikan-, Itä-Aasian ja Euroopan blokkien keskuksina olisivat Yhdysvallat, Kiina ja EU.
Foroohar katsoo maailmantalouden uuden vaiheen luovan alueellisia talouden keskuksia. Mitä sitten tapahtuu keskusten ulkopuolella?
Yksi vaihtoehto on toisinto ensimmäisen maailmansodan alla nähdystä kehityskulusta, jossa taloudellinen kilpailu siirtomaista kiihdytti eurooppalaisten suurvaltojen vastakkainasettelua ja sotilaallista varustelukierrettä. Esimerkiksi Kiina on pyrkinyt lisäämään vaikutusvaltaansa Euraasian ja Afrikan mantereilla silkkitiehankkeillaan.
Suurvaltapolitiikan tragedia on suurvaltojen haluttomuus hyväksyä nousevia valtioita vertaisikseen, Mukherjee toteaa. Kun rauhanomaiset keinot vallitsevissa instituutioissa eivät ole riittäneet, on valtion asemaa nostettu konfliktien ja voiman kasvattamisen keinoin. Mikäli valtiot jakautuvat jatkossa talouden ohella myös poliittisiin tai jopa sotilaallisiin leireihin, suurvaltojen välien kiristyminen voi johtaa arvaamattomiin seurauksiin. Äärimmillään Thukydideen ansa voi laueta.
Mukherjee kuitenkin osoittaa, ettei suurvaltojen välisten suhteiden kiristyminen tarkoita automaattisesti sotaa. Kirjan mukaan kansainvälisen järjestyksen vakaus riippuu kansainvälisten instituutioiden kyvystä vastata nousevien valtojen vaatimuksiin avoimuudesta ja reiluudesta.
Rohan Mukherjee: Ascending Order. Rising Powers and the Politics of Status in International Institutions. Cambridge University Press 2022, 280 s.
Rana Foroohar: Homecoming. The Path to Prosperity in a Post-Global World. Crown, 400 s.
Kun maa järisi ja talot luhistuivat Kaakkois-Turkissa helmikuussa 2023, kaatui samalla pätkä Kreikan ja Turkin välistä diplomaattista muuria.
Kreikka oli ensimmäisten joukossa lähettämässä pelastusryhmiä ja avustustarvikkeita naapurimaahansa – samassa hengessä, jolla maat auttoivat toisiaan vuoden 1999 molempia vavisuttaneissa järistyksissä. Tämä on johtanut »maanjäristysdiplomatiaan», ja Turkissa myös hallitusmedia on muistanut kiitellä kreikkalaisia tuesta hädän hetkellä.
Huhtikuun aikana Turkin ja Kreikan johtajat ovatkin pyrkineet selkeästi liennyttämään suhteitaan ja hautaamaan sotakirveen. Tämä on ollut osa Recep Tayyip Erdoğanin hallinnon laajempaa linjamuutosta, jossa se on aiemman retorisen hyökkäilyn sijasta pyrkinyt näyttäytymään länsimaiden silmissä rationaalisena kumppanina.
Turkin ja Kreikan kahdenvälisten suhteiden perustavanlaatuiset kiistanaiheet, kuten Kypros ja yksinomaiset talousalueet Välimerellä, ovat kuitenkin ennallaan – diplomaattinen liennytys ja kovasta retoriikasta luopuminen ovat vasta ensiaskeleita.
Ennen maanjäristystä maiden väliset suhteet ovat viime vuosina olleet huomattavan jännittyneet, selkeästi rauhallisemman kauden jälkeen. Kertaalleen jo lähes avoimen sodan partaalle kärjistyneen tilanteen taustalla on vaikuttanut ratkaisevasti useampikin uusi kehityskulku, muun muassa Turkin entistä uhmakkaampi ulkopoliittinen linja.
Molemmissa maissa käytiin toukokuussa vaalit, mutta tulokset eivät ratkaise pinnan alla kyteviä ristiriitoja.
130 ilmatilaloukkausta yhden vuorokauden aikana viime syksynä. Parhaimmillaan – tai pahimmillaan – Turkin ilmavoimat on rikkonut Kreikan ilmatilaa yli viiden ilmatilaloukkauksen tuntivauhdilla.
Turkin ja Kreikan, kahden Nato-maan, keskinäistä kiistelyä pidetään jo liki normaalina. Turkin tasavallan perustamisesta eli vuodesta 1923 aina 1950-luvun puoliväliin Turkki ja Kreikka tulivat kuitenkin toimeen keskenään.
Väylä kahdenväliselle konfliktille aukesi vuonna 1960, kun Kypros itsenäistyi Britannian siirtomaavallasta ja itäisen Välimeren status quo murtui. Sitä ennen vallitsevaa tilannetta kannatteli vuoden 1923 Lausannen rauhansopimus, joka määritteli Turkin ja Kreikan rajat ensimmäisen maailmansodan jälkeen.
Kypros avasi muutkin vanhat haavat: saaren turkkilaisen väestön kohtalo, kiistely merialueista, Turkin rannikon lähellä olevien saarten hallinta, muslimivähemmistön asema Kreikassa ja ortodoksikristittyjen asema Turkissa.
Kun presidentti Erdoğanin AK-puolue nousi valtaan vuonna 2002, Turkki otti alkuun kokonaan uuden, kompromissihakuisen asenteen suhteessa Kyprokseen ja Kreikkaan. Tätä edelsi linjamuutos myös Kreikan puolella.
Konfliktin uudeksi sytykkeeksi on muodostunut myös Kyproksen aluevesien huomattava maakaasulöydös.
Kreikka pääsi Euroopan yhteisön jäseneksi vuonna 1981. Se oli pitkään käyttänyt veto-oikeuttaan estääkseen Turkin jäsenyysneuvottelut mutta näki sittemmin Turkin mahdollisen jäsenyyden ratkaisuna Kyproksen ja itäisen Välimeren turvallisuusuhkaan.
Kyproksen tasavalta kuitenkin hyväksyttiin vuonna 2004 EU-jäseneksi ilman, että saaren jakoa oli ratkaistu. Kreikkalaiset hylkäsivät samana vuonna kansanäänestyksessä YK:n suunnitelman niin sanotusta bikommunaalisesta federaatiovaltiosta, joka tarkoitti kahden etnisen yhteisön muodostamaa Kyproksen valtiota, jossa vain ylimmät valtion instituutiot olisivat olleet yhteisiä.
Kun tämän jälkeen Turkin oma EUjäsenyys näytti yhä epätodennäköisemmältä, Turkin asenne Kyproksen kysymykseen ja riitoihin Kreikan kanssa itäisellä Välimerellä alkoi muuttua vuosi vuodelta jyrkemmäksi.
Ennen viime vuosien uudelleen tulehtunutta tilannetta Kreikka ja koko itäinen Välimeri näyttivät jo hetken jääneen marginaaliin Turkin ulkopolitiikassa.
Turkissa käsitys maan uudesta, entistä itsenäisemmästä ja vaikutusvaltaisemmasta kansainvälisestä roolista on laajasti jaettu. Tämä on avartanut maan hallinnon perspektiivin alueelliselta globaalille tasolle. Turkki on ollut aktiivinen niin Lähi-idässä, Afrikassa, Keski-Aasiassa kuin ajoittain jopa Latinalaisessa Amerikassa.
Turkissa ulkopolitiikkaa hallitsivatkin pitkään puheet maan globaalista asemasta, yli vuosikymmenen kestänyt kova talouskasvu, lisääntynyt kulttuurinen valta islamilaisessa maailmassa sekä kehittyvä kotimainen aseteollisuus. Kreikka ja Kypros näyttivät jääneen vähäpätöiseen rooliin Turkin ulkosuhteiden suuressa kuvassa.
Toisaalta Turkin uudessa ulkopolitiikassa on esimerkiksi kyseenalaistettu Lausannen rauhansopimuksen pätevyys nykymaailmassa.
Aiemmassa, niin sanotussa tasavaltalaisessa ulkopoliittisessa perinteessä Lausanne oli nostettu jalustalle modernin Turkin valtion kunniakkaana kansainvälisenä perustamisasiakirjana. Erdoğanin käsityksen mukaan Lausanne edustaa länsimaisten imperialistien politiikkaa, jonka tavoitteena oli Turkin patoaminen ja saartaminen. Turkki on sopimuksella ikään kuin pakotettu luonnottoman ahtaiden rajojen sisälle.
Konfliktin uudeksi sytykkeeksi on muodostunut myös Kyproksen aluevesien huomattava maakaasulöydös. Kyproksen tasavallan pyrkimys näiden maakaasuvarantojen kaupalliseen hyödyntämiseen ilman saaren turkkilaisosaa on saanut Turkin sabotoimaan poraustoimintaa. Se on useaan kertaan lähettänyt omia sota-aluksiaan Kyproksen aluevesille.
Kaiken taustalla vaikuttaa Turkin aggressiivinen Lähi-idän politiikka vuoden 2011 arabikevään jälkeen. Sen seurauksena useampikin alueen valtio, kuten Yhdistyneet Arabiemiraatit, Egypti ja Israel, on muodostanut Kyproksen ja Kreikan kanssa kokonaan uusia yhteisiä turvallisuusjärjestelyjä. Ne ovat ikään kuin luoneet itäiselle Välimerelle Turkin vastaisen liittouman.
Kun Turkin entistä itsenäisempi ja omaa valta-asemaa pönkittävä ulkopolitiikka on ajanut Yhdysvaltojen ja Turkin intressejä yhä kauemmas toisistaan, on Yhdysvallat lisännyt yhteistyötään Kreikan kanssa. Tämä on nähty uhkaavana Turkissa. Se taas on johtanutTurkin ja Kreikan asevarustelukilpailuun, joka pitkälti toteuttaa klassista mallia: toisen osapuolen aseostot pakottavat toisenkin varustautumaan.
Turkin ja Kreikan kahdenvälisiä suhteita ei ole myöskään helpottanut Lähi-idästä Eurooppaan suuntautuva siirtolaisuus ja pakolaisuus.
Turkki ja EU solmivat vuonna 2016 niin kutsutun pakolaissopimuksen, jonka mukaan Turkin on ollut määrä estää pakolaisten eteneminen maasta – EU:n huomattavan rahoituksen avulla. Tähän liittyvät järjestelyt ovat johtaneet Kreikan ja Turkin väliseen sanasotaan. Kumpikin osapuoli syyttää toista sopimusten rikkomisesta ja pakolaisten käytöstä ulkopolitiikan välineenä.
Suhde Kreikkaan on Turkissa aina sisäpoliittinen aihe.
Turkki on muutaman kerran organisoinut Kreikan rajalle akuutin humanitaarisen hätätilanteen käyttämällä tarkoituksellisesti pakolaisten asemaa hyväkseen. Turkin viranomaiset ovat esimerkiksi järjestäneet bussikuljetuksilla suuria joukkoja pakolaisia rajanylityspaikoille.
Uutta nykyisessä konfliktikierteessä on ollut Erdoğanin hallinnon niin sanottu Mavi Vatan eli »Sininen isänmaa» -doktriini, joka ohjaa Turkkia puolustamaan intressejään itäisen Välimeren alueella entistä aggressiivisemmin.
Doktriinin otti alun alkaen käyttöön Turkin asevoimien sisäinen kuppikunta, joka pyrkii edistämään eurasianismin aatetta ja laajempaa yhteistyötä Venäjän kanssa. Erdoğanin hallinto kuitenkin omaksui doktriinin osana lähestymistapaansa itäisellä Välimerellä.
Turkin hallinnon ulkopolitiikassa onkin viimeisten vuosien aikana yhdistynyt kaksi aikaisemmin tosilleen vastakkaista virtausta: Erdoğanin ajama islamismi ja nationalististen kenraalien äärikansallismielinen eurasianismi. Yhdessä ne ovat johtaneet länsimaiden vastaiseen, aggressiiviseen ulkopolitiikkaan.
Suhde Kreikkaan on Turkissa aina sisäpoliittinen aihe – samoin kuin taistelu Kurdistanin työväenpuolue PKK:ta vastaan ja Kyproksen kysymys.
Aiempien vuosikymmenten tapaan kova linja Kreikkaa vastaan ja maan päivittäinen mustamaalaaminen Turkin hallitusta tukevassa mediassa ovat olleet yhä Erdoğanin kaudella peruskauraa, etenkin viime vuonna ja kuluneena keväänä vaalien alla.
Näissä median jatkuvasti suoltamissa »uutisissa» Kreikka esitetään merkittävänä turvallisuusuhkana, joka häikäilemättömästi pyrkii saartamaan Turkin ja kiistämään kaikki Turkin yksinomaiset talousvyöhykkeet itäisellä Välimerellä. Ulkoista viholliskuvaa ylläpitämällä rakennetaan sisäistä yhtenäisyyttä ja legitimiteettiä.
Keinovalikoimaan kuuluu myös kotimaisen opposition leimaaminen. Sitä on syytetty veljeilystä PKK:n kanssa ja pehmeydestä Kreikkaa ja Kyproksen kysymystä kohtaan. Nämä edellä mainitut puheenaiheet ovat ikään kuin aina käsillä oleva työkalu, joka voidaan tarpeen mukaan valjastaa sisäpolitiikan avuksi.
Ilman helmikuun alun valtavia maanjäristyksiä konfliktia ylläpitävä julkinen keskustelu olisi todennäköisesti jatkunut ja kiihtynyt entisestään Turkin toukokuisiin vaaleihin saakka.
Kuitenkin jo ennen maanjäristysdiplomatiaa Turkki oli aloittanut suhteiden parantamisen Kreikan ja Kyproksen Lähi-idän liittolaisiin – Arabiemiraatteihin, Egyptiin ja Israeliin, jotka toimivat käytännössä Turkin-vastaisena koalitiona.
Nämä valtiot ovat muodostaneet alueen kaasuvarojen kaupallistamiseksi East Mediterranean Gas Forum -nimellä kulkevan yhteistyöelimen, joka jätti Turkin kokonaan ulkopuolelle. Turkin tavoitteena suhteiden lämmittelyssä oli murtaa oma eristyneisyys.
Liennytys saattaa jatkossa helpottaa myös EU:ta, joka pyrkii irti energiariippuvuudestaan Venäjään. Itäisen Välimeren energiavarojen hyödyntäminen edellyttää alueen valtioiden hyvää yhteistyötä ja pitkäjänteistä panostusta.
Lisäksi Naton kannalta olisi tärkeää, että aikaa ja voimavaroja ei nykytilanteessa kuluisi Turkin ja Kreikan keskinäisen riitelyn hoitamiseen.
Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija.
Mikä maa on näin tärkeä: sen edustajat saavat herjata Yhdysvaltoja ja iskeä omia kansalaisiaan vastaan niin, että kansanmurhan kriteerit täyttyvät, mutta silti presidentti Joe Biden poseeraa maan pääministerin kanssa sopuisasti.
Oikea vastaus on, yllättävää kyllä, Etiopia. Tai ehkä vastaus yllättää vain ne tarkkailijat, joille Etiopiassa käyty suursota (2020–2022) jäi Ukrainan tragedian katveeseen. Viime marraskuun rauhansopimukseen suurin piirtein päättynyt sota tuotti miltei miljoona ruumista, joista valtaosa oli kuollut nälkään, luoteihin tai muihin kauheuksiin.
Kahden brittitutkijan Understanding Ethiopia’s Tigray War on tukeva, luotettava ja lähes ajantasainen katsaus aikamme verisimpään konfliktiin. Sisällissota se ei ollut. Martin Plaut ja Sarah Vaughan korostavat Etiopian armeijan iskeneen Tigrayhin, maan pohjoisimpaan provinssiin, koordinoidusti Eritrean ja tuhansien somalisotureiden kanssa.
Vaikka hyökkäys oli yhtä yksiselitteinen aggressio kuin Venäjän invaasio Ukrainaan, uutissulun julistanut Etiopia onnistui pitkään sumuttamaan ulkovaltoja. Nobel-palkitun pääministerin Abiy Ahmedin persoona oli siinä korvaamaton. Plaut ja Vaughan lainaavat luottamuksellisia haastatteluja, jotka kertovat läntisten diplomaattien langenneen Abiyn disinformaatioon.
Hyökkäys Tigrayhin paljasti palkitsemisen perustuneen toiveajatteluun. Nobel-komitea palkitsi Abiyn rauhasta diktatuurina pysyneen Eritrean kanssa. Ja kun sota ei ollutkaan ohi parissa viikossa, Etiopia väitti Yhdysvaltojen ja ylipäänsä lännen »uuskolonialistien» tukevan Tigrayta.
Taistelut ovat pääpiirteissään tauonneet. Eritrea tosin miehittää Tigrayn reunoja, ja läntisessä Tigrayssa on koettu väkivaltainen väestönvaihto, Washingtonin virallisen linjauksen mukaan »etninen puhdistus». Satoja tuhansia tigraylaisia on karkotettu tai tapettu amharojen tieltä.
Geopolitiikka tekee Etiopiasta niin merkittävän, että Yhdysvallat sallii sen ilkkua itselleen. Yli 100 miljoonan asukkaan Etiopia on liian iso, jotta sen annettaisiin hajota.
Länsi ei myöskään halua sen liukuvan Kiinan tai Venäjän etupiiriin. Nuo maat ovat silti vahvistaneet asemiaan Addis Abebassa, ja tosiasiallisesti Etiopia taitaa jo olla hajoamisvaiheessa.
Syöksykierteen selittää Etiopiaa perinteisesti jäytävä etninen kysymys. Imperiumia on hankala hallita tasapuolisesti. Kun Tigraysta tulleet johtajat tekivät maasta 1990-luvulla liittovaltion, ajatus oli hyvä mutta toteutus puutteellinen. Abiy nousi (tai nostettiin) valtaan vuonna 2018, ja hänen oli helppo haalia kannatusta lietsomalla vihaa koko Tigrayta kohtaan.
Vaikka kansanryhmien välisillä jännitteillä olisi pitkä historia, ne eivät sinänsä sytytä sotia. Plaut ja Vaughan painottavat kansankiihottajien vastuuta, johon liittyy myös tilinteon tärkeys: jos uhreille ei tehdä oikeutta, nykyinen olotila osoittautuu välirauhaksi, jota seuraa ehkä entistä hurjempi yhteenotto.
Martin Plaut & Sarah Vaughan: Understanding Ethiopia’s Tigray War. Hurst 2023, 459 s.
Tutkimus ei aina näy Suomen metsäpolitiikassa. Kuva: Pixabay
Suomessa paukutellaan usein henkseleitä metsäosaamisesta. Tehdäänkö Suomessa erityisen hyvää metsäntutkimusta, metsien ekologian tutkimusjohtaja Annikki Mäkelä Helsingin yliopistosta?
»Kyllä Suomen metsäkoulutus ja metsäntutkimus ovat sijoittuneet kansainvälisissä vertailuissa hyville sijoille.»
Toki muuallakin tehdään hyvää tutkimusta. Pohjoisen vyöhykkeen metsien tutkimus on aktiivista erityisesti Ruotsissa ja Kanadassa, ja esimerkiksi Saksassa ja Ranskassakin tehdään laadukasta tutkimusta.
Vaikeampi kysymys Mäkelän mukaan on, näkyykö tutkimus Suomen metsäpolitiikassa. Metsäntutkijoita on mukana ministeriöiden työryhmissä, kuten myös Suomen ilmastopaneelissa ja luontopaneelissa. Suurin vaikutus metsäpolitiikkaan lienee kuitenkin Luonnonvarakeskuksella. Aivan viime aikoihin asti metsäpolitiikassa on Mäkelän mukaan painotettu melko yksipuolisesti biotaloutta.
»On ajateltu, että metsät ovat resurssi, joka tuottaa tuotteita ja hyödykkeitä.»
Tutkimuksessa on kuitenkin korostettu myös laajempia ekosysteemipalveluja, esimerkiksi hiilensidontaa, monimuotoisuutta ja virkistysarvoja.
Nyt esimerkiksi tutkitaan, miten hiilensidonta saataisiin osaksi metsänomistajan taloutta. Lisäksi on tärkeää tutkia uusia, sellua paljon korkeamman jalostusasteen tuotteita, joilla metsästä voisi saada lisäarvoa vähemmällä materiaalin käytöllä.
Marina Von Weissenberg aloitti ministeriössä avustajana kopiokoneen vieressä. Useamman eri työnkuvan jälkeen hänestä tuli biodiversiteettisopimuksen pääneuvottelija.
Viime joulukuussa Montrealissa istuttiin YK:n luontokokouksessa. Suomen pääneuvottelija Marina von Weissenberg oli elementissään: hän seurasi kokoussalissa voimasuhteiden muutoksia herkeämättä ja etsi samalla heikkoja signaaleja.
Ympäristöneuvos istui salissa tärkeiden puheiden aikaan ja keskittyi kuuntelemaan muutoksia muiden maiden edustajien sanamuodoissa tai puheen sävyissä. Oman tulkintansa kokonaisuudesta hän vei EU-ryhmälle.
Von Weissebergin 30-vuotinen ura ympäristöministeriössä oli huipentumassa kokoukseen, jonka tavoite oli yksiselitteisen kunnianhimoinen: pysäyttää maailmanlaajuinen luontokato.
On arvioitu, että noin miljoonaa eläin- ja kasvilajia uhkaa sukupuutto, monia jo seuraavina vuosikymmeninä. Ongelman globaalia merkitystä ja mittakaavaa kuvaa, että sopimusneuvotteluja valmisteltiin ympäristöministeriössä neljän vuoden ajan ja peräti 80 kokouksessa.
»Kukaan ei voi sanoa, etteikö luonnon monimuotoisuuden kysymyksistä olisi puhuttu viime vuosina. Ketään ei ole jätetty pimentoon», von Weissenberg toteaa.
Hänellä oli itseoikeutettu asema Suomen pääneuvottelijana. Von Weissenberg on kehittänyt diplomaattisia taitojaan ja verkostojaan vuosikymmeniä. Hän tuntee ihmisiä eri hallinnonaloilta ja on selvillä siitä, kuka valmistelee mitäkin EU-komissiossa tai muissa maissa. Von Weissenberg tietää, kenen puoleen kääntyä, jos haluaa vaikuttaa politiikkaan.
Hänen määrätietoisuutensa tunnetaan kansainvälisen ympäristöpolitiikan piireissä.
»Kun muihin valtuuskuntiin viitataan maan nimellä, Suomeen viitataan minun nimelläni», hän kertoo hymyillen.
Von Weissenberg innostuu yhä kerratessaan luontokokouksen jakolinjoja. Suomi oli osa EU-ryhmää, jota kuunneltiin herkällä korvalla, kun yhteisiä kantoja valmisteltiin ennen kokousta.
Von Weissenbergin mukaan kaikilla osapuolilla oli kysymyksiä, jotka hiersivät. Erimielisyydet liittyivät usein rahoitukseen.
Brasilia halusi perustaa uuden rahaston tukemaan monimuotoisuustavoitteiden toteuttamista. Mertensuojelu oli vaikea pala Kiinalle ja Japanille, joille kalastus on tärkeä elinkeino. Maat joissa on paljon lääketeollisuutta, kuten Sveitsi, Hollanti ja Britannia, vahtivat geenivarojen hyödyntämisen korvauksia.
Minun kanssani neuvotellessa ei jää epäselväksi, mikä Suomen kanta on.
Puheenjohtajamaa Kiina ei paukutellut henkseleitä julkisuudessa vaan toimi kulisseissa. Von Weissenberg esimerkiksi kertoo, kuinka Venäjä heittäytyi mahdottomaksi ja Kiina menetti hermonsa. Brasilialle Kiina taas totesi, että jos laitatte hanttiin joka asiassa, soijan ja maissin tuonti Kiinaan loppuu.
Suuret maat pelasivat isoilla panoksilla. Asetelma vaikutti umpikujalta, mutta kokenut neuvottelija ei lamaantunut.
»Kun kaikilla on jotakin menetettävää, saadaan aikaan kompromisseja ja kaikki joutuvat antamaan periksi omistaan», von Weissenberg tietää.
Pää on pidettävä kylmänä, sanoi vastapuoli mitä tahansa. Vaikka tulisi takapakkia, periksi ei anneta. Pitää vain hymyillä ja perustella kantansa uudelleen.
»Minun kanssani neuvotellessa ei silti jää epäselväksi, mikä Suomen kanta on», hän sanoo.
Neuvottelut ovat kuin shakespearelainen tragedia, jossa jonkun on aina »kuoltava», von Weissenberg vertaa. Tunteet käyvät kuumina ja välillä joku marssii ulos. Toisinaan omakin sietokyky on koetuksella.
»Suutun ja kiroilen kuin pieni apina luottohenkilöilleni. Joskus nukun huonosti ja mietin, olinko liian kärjekäs tai kriittinen.»
Montrealissa kahden viikon uuvuttavien neuvotteluiden jälkeen aikaan saatu sopimusluonnos oli yllättäen ennakoitua kunnianhimoisempi. Toisin kuin Pariisin ilmastosopimus, biodiversiteettisopimus ei ole oikeudellisesti sitova. Se tuo kuitenkin pontta luonnon monimuotoisuuden edistämiseen.
Sopimusmaat sitoutuivat suojelemaan 30 prosenttia maapallon maa- ja vesialueista. Lisäksi vähintään 30 prosenttia huonokuntoisista maa- ja vesiekosysteemeistä on ennallistettava vuoteen 2030 mennessä. Ympäristöä kuormittavia taloudellisia tukia poistetaan vuoteen 2030 mennessä asteittain, vähintään 500 miljardilla dollarilla vuosittain. Haitalliksi määriteltyjä tukia on esimerkiksi energia- ja liikennesektoreilla.
Luontosopimus ulottuu valtioiden lisäksi myös yksityiselle sektorille. Yrityksillä on vastaisuudessa velvollisuus raportoida toimintansa luontovaikutuksista. Von Weissenberg mainitsee myös vahvan oikeudenmukaisuusperiaatteen, joka huomioi alkuperäiskansojen sekä naisten ja lasten oikeudet.
Hän liikuttuu kyyneliin muistellessaan sopimuksen syntyä. Onnistuminen oli myös testamentti vuosikymmenten työstä.
»Se oli huikea tunne, mutta olin todella väsynyt. Itkin ilosta silloinkin.»
EU:n puheenjohtajamaa Tšekki lähetti kiitoskortin, jossa kehutaan von Weissenbergin neuvottelutaitoja, ahkeruutta sekä kykyä kuunnella. Hän pitää korttia työpöydällään.
»Luen sen, kun minulla on huono päivä.»
Helsingin vilinästä von Weissenberg pääsi hiljattain saamelaisten pyhille paikoille ja pilkkimään Pihtsusjärvelle. Hän sanoo Lapin erämään rauhoittavan.
Luonnon monimuotoisuudesta ja luontokadosta on tullut vähitellen tutkimustiedon karttuessa valtavirran puheenaihe.
Von Weissenberg oli kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) hallituksessa
kahdeksan vuotta ja varapuheenjohtajana neljä vuotta. Liitossa on jäseninä sekä järjestöjä että valtioiden edustajia.
IUCN:stä olisi von Weissenbergin mukaan voinut tulla biodiversiteetissä samanlainen auktoriteetti kuin hallitusten välisestä ilmastopaneelista IPCC:stä. Sen tehtävänä on tuottaa tieteellistä tietoa ilmaston lämpenemistä päätöksenteon tueksi.
Luontokadosta viestittiin pitkään ristiriitaisesti, koska järjestöt kilpailivat siitä, kuka johtaa monimuotoisuuskysymyksissä. Tilannetta korjasi 2012 perustettu IPBES-paneeli. Se on ilmastopaneelin tapaan YK:n alla toimiva hallitustenvälinen järjestö.
»Vihdoin laulettiin samasta laulukirjasta», von Weissenberg kuvailee paneelin roolia.
IPBES-paneelin ensimmäinen maailmanlaajuinen raportti monimuotoisuuden tilasta julkaistiin kolme vuotta sitten. Monimuotoisuutta uhkaa ennen kaikkea ihminen: saasteet, maankäyttö ja luonnonvarojen ylihyödyntäminen, liiallinen kulutus, ilmastonmuutos, haitalliset vieraslajit ovat luontokadon juurisyitä.
Ilmastotyöhön verrattuna suojeluratkaisut ovat paikallisia, vaikka monimuotoisuuden vahvistaminen on globaali kysymys.
Von Weissenbergillä on toki paljon kokemusta myös kansallisesta päätöksenteosta. Hän oli ympäristöministeriössä aitiopaikalla, kun luonnonsuojelulaki, maa- ja rakennuslaki sekä metsälaki 1990-luvulla päivitettiin. Luonnon monimuotoisuus kirjattiin niihin kaikkiin.
»Suomesta tuli luonnon monimuotoisuuden suojelussa EU:n mittapuulla mallimaa», hän sanoo.
Von Weissenbergille on selvää, että Suomen kuuluu olla ympäristösäätelyn kärjessä. Sanna Marinin (sd.) hallituksen aikana tapahtui kuitenkin muutos huonompaan – vaikka ympäristöministerinä oli luontopuolue vihreiden Maria Ohisalo.
»Kansainvälisesti ollaan eturintamassa ja kannustetaan kunnianhimoisiin tavoitteisiin. Mutta kun palataan kotimaahan ja sitoumukset pitäisi panna toimeen, vastaus onkin ei», von Weissenberg sanoo.
Esimerkistä käy EU-komission ehdottama ennallistamisasetus, joka liittyy Suomeakin sitovaan biodiversiteettistrategiaan. Esityksen mukaan 20 prosenttia unionin maa- ja merialueista pitää ennallistaa vuoteen 2030 mennessä. Ennallistaminen ei tarkoita vain suojelua vaan luontoarvojen vahvistamista. Ennallistettava alue voi säilyä myös talouskäytössä.
Suomessa monet ovat tyrmänneet esityksen. Etenkin perussuomalaisten ja keskustan edustajat ja metsäteollisuuden etujärjestö ovat äänekkäästi vastustaneet esitystä.
Von Weissenbergia tämä ristiriita ihmetyttää. Koska kyseessä olisi EU:n määräämä asetus, syntyy epäluottamusta siitä, että Suomen mahdollisuudet päättää omista toteutuskeinoistaan supistuvat tai että hyviä käytänteitä ei huomioida, hän arvelee.
Asetuksen valmistelu on kuitenkin vielä kesken, eikä sitä ole hyväksytty.
Von Weissenbergia turhauttavat yritykset ehkäistä luontokatoa yksittäisillä keinoilla.
»Pelkkä piperrys ei riitä, mittakaava on aivan pielessä. On sovittava laajojen yhtenäisten alueiden suojelusta – mukaan lukien siitä, mitä tehdään talousalueilla kuten metsä- ja kalataloudessa sekä kaivosalueilla.»
Miten hän sitten vastaa heille, jotka jarruttelisivat päätösten toteutusta?
»Meidän on noudatettava kansainvälisiä sopimuksia. Jos jätämme sen tekemättä ja luonto jatkaa köyhtymistään, EU:sta tulee sellainen miljardiluokan lasku, ettei sellaista ole nähtykään.»
Julkiseen keskusteluun vaikuttavat lobbarit, jotka hyödyntävät kaikkia tiedostusvälineitä ja sosiaalista mediaa, von Weissenberg harmittelee. He ovat äänekkäitä, ja heillä on paljon valtaa. Tyypillistä retoriikkaa on suurennella jotakin asiayhteydestä irrotettua väitettä – esimerkiksi, että sopimuksen seurauksena luonnonvarojen käyttö ja hyödyntäminen lakkaa.
Kun virkamies yrittää korjata väitettä, vääristynyt viesti on jo iskostunut ihmisten mieliin. Von Weissenberg sanoo huomanneensa, että keskustelussa luontonäkökulmat esitetään usein pelotteena.
»Se muistuttaa minua Natura-ajan ilmapiiristä.»
Natura 2000 oli 1990-luvulla käynnistetty EU:n hanke luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi vuosituhannen vaihteessa. Koko unionin alueelle ulottuva suojeltavien luontoalueiden verkosto velvoitti kaikkia jäsenmaita. Hanke herätti Suomessa kovaa kohua. Vastustus oli kiivasta ja valituksia tuli runsaasti, von Weissenberg huokaa.
Hän on jälkikäteen pohtinut, miksi Natura synnytti niin suurta epäluottamusta etenkin maanomistajien keskuudessa. Kokemus opetti, että sidosryhmien tuominen mukaan päätösten toteuttamiseen on tärkeää – etenkin, kun kyse on laajasta, kunnianhimoisesta ja EU-tasoisesta hankkeesta.
Suomen neuvottelemien kansainvälisten sopimusten vaikutukset koskettavat ennen kaikkea maanomistajia. Heidän pitäisi kokea olevansa mukana yhteistyössä suojelemassa luontoa.
»Ehkä tämä vaikuttaa sen taustalla, että keskustelu metsien monimuotoisuudesta ja metsäkadosta on ollut viime aikoina Suomessa niin kiihkeää», von Weissenberg pohtii.
Luontokadon pysäyttäminen voi onnistua, jos kaikki alkavat toteuttaa Montrealissa sorvattua sopimusta. Vaikka sopimukseen voi olla tyytyväinen, kaipaisi von Weissenberg vauhtia päätöksentekoon ja toimeenpanoon. Virkamieheksi hänellä on aktivistin sielu.
Feministisen ja vihreän herätyksen von Weissenberg koki Åbo Akademissa 1980-luvulla. Nuori valtio-opin ylioppilas hakeutui
ylioppilaskunnan hallitukseen ja jakoi opiskelijoille kondomeja hi-viruksen varalta.
»Olin nuori, määrätietoinen nainen. Minulla oli aina jokin protesti käynnissä.»
Vaikutuksen häneen teki nouseva vihreä kansanliike, joka oli tuonut Koijärven suojelulla ympäristöaktivismin kaikkien tietoisuuteen.
Ihan tavallinen viherpiipertäjä hän ei ollut.
Aatelissuvun lapsi oli kasvanut taloudellisesti liberaalissa yrittäjäperheessä. Isovanhemmilla oli kesäpaikka Sipoon saaristossa, missä von Weissenberg lapsena istuskeli kallioilla ja katseli merta.
Myös meripartio jätti jälkensä. Sormessa on vieläkin lovi, jonka hän viilsi vahingossa puukolla meripartion telttaleirillä. Myös kiinnostus luontoon kasvoi.
Von Weissenberg kertoo, ettei ole koskaan kuulunut itse puolueeseen, mutta hän tunsi hengenheimolaisuutta opiskeluaikojensa vihreän liikkeen arvoihin. Sama aate ajoi hänet myöhemmin työelämässä globaalien ympäristökysymysten pariin.
Hakiessaan harjoittelupaikkaa von Weissenberg oli viikoittain yhteydessä ympäristöministeriöön. Tämä kaiketi osoitti kiinnostuksen olevan aitoa, ja työpaikka heltisi, hän kertoo.
Ministeriössä valmistauduttiin tuolloin suureen ponnistukseen, vuoden 1992 YK:n kestävän kehityksen huippukokoukseen. Kylmän sodan jäljiltä valtioilla oli kiinnostusta kehittää yhteistyötä ympäristökysymyksissä, joita pidettiin liian suurina yksittäisten maiden ratkottavaksi. Rio de Janeiron huippukokouksessa solmittiinkin YK:n ensimmäiset ilmasto- ja biodiversiteettisopimukset.
Von Weissenberg istui kokouksessa ja teki muistiinpanoja ympäristöministeriön neuvottelijoiden avustajana.
»Olin opiskellut kansainvälistä politiikkaa, joten oli valtavan mielenkiintoista nähdä, miten kansainvälistä ympäristöpolitiikkaa oikeasti tehdään. Monenvälinen yhteistyö valtioiden ja järjestöjen välillä vaikutti aktiiviselta ja kokouksessa oli hyvä yhteishenki.»
Olemme kuin nakkikioski. Tarvitsisimme ministeriöön lisärahoitusta.
Vielä syvemmälle valtioiden välisen byrokratian rattaisiin hän astui palattuaan ympäristöministeriöön äitiyslomansa jälkeen. Suomi oli liittymässä Euroopan unioniin, ja jäsenyysneuvottelut olivat alkamassa.
»Aloin ravata Brysselissä. Ihastelin upeita kokoussaleja ja tein EU-avustajana muistiinpanoja tupakansavun keskellä», von Weissenberg muistelee.
Von Weissenbergillä on vahvoja näkemyksiä ja syvä asiantuntemus. Hän työskentelee kuitenkin politiikan armoilla, hallitusneuvotteluissa muotoillun ohjelman ja ministerin ohjauksessa. Von Weissenberg ei koe tätä ristiriitana. Hän on kotonaan viranomaisen roolissa, jossa on vapaus vaikuttaa ympäristöpolitiikkaan kertomalla oman mielipiteensä.
Jokainen ympäristöministeri on saanut kuulla, mikä on ollut Suomen linja ja mitkä ovat Suomen tavoitteet ja vaihtoehdot. Koskaan hän ei ole kohdannut ministeriä, joka ei olisi jossain vaiheessa kysynyt, »mitä sinä, Marina, tässä tilanteessa tekisit?».
Ympäristöpolitiikka on pitkäjänteistä työtä eikä yksittäisestä neljästä vuodesta kiinni, hän huomauttaa.
Säätytalolle von Weissenberg lähettää tiukat terveiset: ottakaa luontokato vakavasti. Monimuotoisuuden vaalimisen pitäisi sisältyä kaikkeen suunnitteluun ja politiikkaan.
Haastattelun aikana hallitusneuvottelut ovat vielä kesken, mutta lähtökohta, jossa luontokatoa ratkaistaisiin vain omaa napaa tuijottaen, pöyristyttää ympäristöneuvosta.
Suomen on kannettava globaalia vastuuta vauraana pohjoisen maana. Kansainvälinen säätely lähtee siitä, että ratkaisut toteutetaan yhdessä, hän korostaa.
»En edes puhuisi solidaarisuudesta, vaan ihmisyydestä. Emme me halua jättää sellaista perintöä jälkeemme, että tyrimme koko homman tulevilta polvilta.»
Luonnon monimuotoisuuden vaaliminen tuo Suomelle niin taloudellisia mahdollisuuksia kuin ulkopoliittista uskottavuutta, von Weissenberg sanoo. Jos Suomi esimerkiksi haluaa edustuksen tai virkoja YK:n instituutioissa, tekojen on puhuttava puolestaan.
Suomen brändi myös vaatii sitä: muualta tulevatkin haluavat kokea Suomen luonnon.
Von Weissenbergin omia luontokokemuksia on viime aikoina himmentänyt havahtuminen siihen, miten luonto on hiljentynyt.
»Jos en kuule lintujen laulua, puiden havinaa tai pörriäisiä, huolestun», hän mainitsee esimerkiksi.
Suojelussa on runsaasti myös kansainvälisen yhteistyön mahdollisuuksia, von Weissenberg uskoo. Suomi voisi esimerkiksi globaalisti edistää, että avaruusdataa hyödynnettäisiin. Satelliittien kautta voidaan kartoittaa metsäkatoa ja merten tilaa.
»Teknologian avulla voidaan mennä jopa lajitasolle. Jokaista kolkkaa ei tarvitse kartoittaa ihmisvoimin. Edelleen on valtava määrä maata, jota ei ole tutkittu tarpeeksi.»
Periaatteiden lisäksi määrärahojen kohtalo kismittää. Ympäristöministeriö on ministeriöistä pienimpiä.
»Ilmastosopimusta sorvasi komppaniallinen henkilöitä, luontosopimusta tekemässä oli pelkästään kourallinen. Olemme kuin nakkikioski. Tarvitsisimme ministeriöön lisärahoitusta.»
Kun työterveyslääkäri 50-vuotistarkastuksessa kuuli von Weissenbergin työmäärästä, hän muistutti ettei kyse ole yhden naisen yrityksestä vaan vastuun tulisi jakautua laajemmalle osalle virkakuntaa.
»Työni on todella kiinnostavaa mutta raskasta. Joku muu olisi jo kuukahtanut, mutta minulla on urheilutaustaa ja sitkeyttä. Ehkä olen huono delegoimaan.»
Työ ei kuitenkaan lopu. Montrealin sopimusosapuolet tapaavat jälleen ensi syksynä Keniassa ja Sveitsissä.
Von Weissenberg on joskus pohtinut siirtoa ministeriön sisällä uusiin tehtäviin. Se ei käynyt, koska korvaavaa tekijää olisi ollut vaikeaa löytää. Hän on melkeinpä osa ministeriön peruskalliota.
»Olen kohta kuin fossiili!»
58-vuotias ympäristöneuvos kuitenkin tietää eläkepäivien lähestyvän.
»Voi olla, että aktivisti-Marina pääsee taas esille. Ehkä tekisin töitä järjestötasolla ja olisin sillanrakentaja tieteen ja poliittisen päätöksenteon välillä.»
