Kun maa järisi ja talot luhistuivat Kaakkois-­Turkissa helmikuussa 2023, kaatui samalla pätkä Kreikan ja Turkin välistä diplomaattista muuria.

Kreikka oli ensimmäisten joukossa lähettämässä pelastusryhmiä ja avustustarvikkeita naapurimaahansa – samassa hengessä, jolla maat auttoivat toisiaan vuoden 1999 molempia vavisuttaneissa järistyksissä. Tämä on johtanut »maanjäristysdiplomatiaan», ja Turkissa myös hallitusmedia on muistanut kiitellä kreikkalaisia tuesta hädän hetkellä.

Huhtikuun aikana Turkin ja Kreikan johtajat ovatkin pyrkineet selkeästi liennyttämään suhteitaan ja hautaamaan sotakirveen. Tämä on ollut osa Recep Tayyip Erdoğanin hallinnon laajempaa linjamuutosta, jossa se on aiemman retorisen hyökkäilyn sijasta pyrkinyt näyttäytymään länsimaiden silmissä rationaalisena kumppanina.

Turkin ja Kreikan kahdenvälisten suhteiden perustavanlaatuiset kiistanaiheet, kuten ­Kypros­ ja yksinomaiset talousalueet Välimerellä, ovat kuitenkin ennallaan – diplomaattinen liennytys ja kovasta retoriikasta luopuminen ovat vasta ensiaskeleita.

Ennen maanjäristystä maiden väliset suhteet ovat viime vuosina olleet huomattavan jännittyneet, selkeästi rauhallisemman kauden jälkeen. Kertaalleen jo lähes avoimen sodan partaalle kärjistyneen tilanteen taustalla on vaikuttanut ratkaisevasti useampikin uusi kehityskulku, muun muassa Turkin entistä uhmakkaampi ulkopoliittinen linja.

Molemmissa maissa käytiin toukokuussa vaalit, mutta tulokset eivät ratkaise pinnan alla kyteviä ristiriitoja.

130 ilmatilaloukkausta yhden vuorokauden aikana viime syksynä. Parhaimmillaan – tai pahimmillaan – Turkin ilmavoimat on rikkonut Kreikan ilmatilaa yli viiden ilmatilaloukkauksen tuntivauhdilla.

Turkin ja Kreikan, kahden Nato-maan, keskinäistä kiistelyä pidetään jo liki normaalina. Turkin tasavallan perustamisesta eli vuodesta 1923 aina 1950-luvun puoliväliin Turkki ja Kreikka tulivat kuitenkin toimeen keskenään.

Väylä kahdenväliselle konfliktille aukesi vuonna 1960, kun Kypros itsenäistyi Britannian siirtomaavallasta ja itäisen Välimeren ­status quo murtui. Sitä ennen vallitsevaa tilannetta kannatteli vuoden 1923 Lausannen rauhansopimus, joka määritteli Turkin ja Kreikan rajat ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Kypros avasi muutkin vanhat haavat: saaren turkkilaisen väestön kohtalo, kiistely merialueista, Turkin rannikon lähellä ­olevien saarten hallinta, muslimivähemmistön asema ­Kreikassa ja ortodoksikristittyjen asema ­Turkissa.

Kun presidentti Erdoğanin AK-puolue nousi valtaan vuonna 2002, Turkki otti alkuun kokonaan uuden, kompromissihakuisen asenteen suhteessa Kyprokseen ja Kreikkaan. Tätä edelsi linjamuutos myös Kreikan puolella.

Konfliktin uudeksi sytykkeeksi on muodostunut myös Kyproksen aluevesien huomattava maakaasulöydös.

Kreikka pääsi Euroopan yhteisön jäseneksi vuonna 1981. Se oli pitkään käyttänyt veto-oikeuttaan estääkseen Turkin jäsenyysneuvottelut mutta näki sittemmin Turkin mahdollisen jäsenyyden ratkaisuna Kyproksen ja itäisen Välimeren turvallisuusuhkaan.

Kyproksen tasavalta kuitenkin hyväksyttiin vuonna 2004 EU-jäseneksi ilman, että saaren jakoa oli ratkaistu. Kreikkalaiset hylkäsivät samana vuonna kansanäänestyksessä YK:n suunnitelman niin sanotusta bikommunaalisesta federaatiovaltiosta, joka tarkoitti kahden etnisen yhteisön muodostamaa Kyproksen valtiota, jossa vain ylimmät valtion instituutiot olisivat olleet yhteisiä.

Kun tämän jälkeen Turkin oma EU­jäsenyys näytti yhä epätodennäköisemmältä, Turkin asenne Kyproksen kysymykseen ja riitoihin Kreikan kanssa itäisellä Välimerellä alkoi muuttua vuosi vuodelta jyrkemmäksi.

Ennen viime vuosien uudelleen tulehtunutta tilannetta Kreikka ja koko itäinen Välimeri näyttivät jo hetken jääneen marginaaliin Turkin ulkopolitiikassa.

Turkissa käsitys maan uudesta, entistä itsenäisemmästä ja vaikutusvaltaisemmasta kansainvälisestä roolista on laajasti jaettu. Tämä on avartanut maan hallinnon perspektiivin alueelliselta globaalille tasolle. Turkki on ollut aktiivinen niin Lähi-idässä, Afrikassa, Keski-Aasiassa kuin ajoittain jopa Latinalaisessa Amerikassa.

Turkissa ulkopolitiikkaa hallitsivatkin pitkään puheet maan globaalista asemasta, yli vuosikymmenen kestänyt kova talouskasvu, lisääntynyt kulttuurinen valta islamilaisessa maailmassa sekä kehittyvä kotimainen ase­teollisuus. Kreikka ja Kypros näyttivät jääneen vähäpätöiseen rooliin Turkin ulkosuhteiden suuressa kuvassa.

Toisaalta Turkin uudessa ulkopolitiikassa on esimerkiksi kyseenalaistettu Lausannen rauhansopimuksen pätevyys nykymaailmassa.

Aiemmassa, niin sanotussa tasavaltalaisessa ulkopoliittisessa perinteessä Lausanne oli nostettu jalustalle modernin Turkin valtion kunniakkaana kansainvälisenä perustamisasiakirjana. Erdoğanin käsityksen mukaan Lausanne edustaa länsimaisten imperialistien politiikkaa, jonka tavoitteena oli Turkin patoaminen ja saartaminen. Turkki on sopimuksella ikään kuin pakotettu luonnottoman ahtaiden rajojen sisälle.

Konfliktin uudeksi sytykkeeksi on muodostunut myös Kyproksen aluevesien huomattava maakaasulöydös. Kyproksen tasavallan pyrkimys näiden maakaasuvarantojen kaupalliseen hyödyntämiseen ilman saaren turkkilaisosaa on saanut Turkin sabotoimaan poraustoimintaa. Se on useaan kertaan lähettänyt omia sota-aluksiaan Kyproksen aluevesille.

Kaiken taustalla vaikuttaa Turkin aggressiivinen Lähi-idän politiikka vuoden 2011 arabi­kevään jälkeen. Sen seurauksena useampikin alueen valtio, kuten Yhdistyneet Arabi­emiraatit, Egypti ja Israel, on muodostanut Kyproksen ja Kreikan kanssa kokonaan uusia yhteisiä turvallisuusjärjestelyjä. Ne ovat ikään kuin luoneet itäiselle Välimerelle Turkin vastaisen liittouman.

Kun Turkin entistä itsenäisempi ja omaa valta-asemaa pönkittävä ulkopolitiikka on ajanut Yhdysvaltojen ja Turkin intressejä yhä kauemmas toisistaan, on Yhdysvallat ­lisännyt yhteistyötään Kreikan kanssa. Tämä on nähty uhkaavana Turkissa. Se taas on johtanutTurkin ja Kreikan asevarustelukilpailuun, joka pitkälti toteuttaa klassista mallia: toisen osapuolen aseostot pakottavat toisenkin varustautumaan.

Turkin ja Kreikan kahdenvälisiä suhteita ei ole myöskään helpottanut Lähi-idästä Eurooppaan suuntautuva siirtolaisuus ja pakolaisuus.

Turkki ja EU solmivat vuonna 2016 niin kutsutun pakolaissopimuksen, jonka mukaan Turkin on ollut määrä estää pakolaisten eteneminen maasta – EU:n huomattavan rahoituksen avulla. Tähän liittyvät järjestelyt ovat johtaneet Kreikan ja Turkin väliseen sanasotaan. Kumpikin osapuoli syyttää toista sopimusten rikkomisesta ja pakolaisten käytöstä ulkopolitiikan välineenä.

Suhde Kreikkaan on Turkissa aina sisäpoliittinen aihe.

Turkki on muutaman kerran organisoinut Kreikan rajalle akuutin humanitaarisen hätätilanteen käyttämällä tarkoituksellisesti pakolaisten asemaa hyväkseen. Turkin viranomaiset ovat esimerkiksi järjestäneet bussikuljetuksilla suuria joukkoja pakolaisia rajan­ylityspaikoille.

Uutta nykyisessä konfliktikierteessä on ollut Erdoğanin hallinnon niin sanottu Mavi Vatan eli »Sininen isänmaa» -doktriini, joka ohjaa Turkkia puolustamaan intressejään itäisen Väli­meren alueella entistä aggressiivisemmin.

Doktriinin otti alun alkaen käyttöön Turkin asevoimien sisäinen kuppikunta, joka pyrkii edistämään eurasianismin aatetta ja laajempaa yhteistyötä Venäjän kanssa. Erdoğanin hallinto kuitenkin omaksui doktriinin osana lähestymistapaansa itäisellä Välimerellä.

Turkin hallinnon ulkopolitiikassa onkin viimeisten vuosien aikana yhdistynyt kaksi aikaisemmin tosilleen vastakkaista virtausta: Erdoğanin ajama islamismi ja nationalististen kenraalien äärikansallismielinen eurasianismi. Yhdessä ne ovat johtaneet länsimaiden vastaiseen, aggressiiviseen ulkopolitiikkaan.

Suhde Kreikkaan on Turkissa aina sisäpoliittinen aihe – samoin kuin taistelu Kurdistanin työväenpuolue PKK:ta vastaan ja Kyproksen kysymys.

Aiempien vuosikymmenten tapaan kova linja Kreikkaa vastaan ja maan päivittäinen mustamaalaaminen Turkin hallitusta tukevassa mediassa ovat olleet yhä Erdoğanin kaudella peruskauraa, etenkin viime vuonna ja kuluneena keväänä vaalien alla.

Näissä median jatkuvasti suoltamissa »uutisissa» Kreikka esitetään merkittävänä turvallisuus­uhkana, joka häikäilemättömästi pyrkii saartamaan Turkin ja kiistämään kaikki Turkin yksinomaiset talousvyöhykkeet itäisellä Välimerellä. Ulkoista viholliskuvaa ylläpitämällä rakennetaan sisäistä yhtenäisyyttä ja legitimiteettiä.

Keinovalikoimaan kuuluu myös kotimaisen opposition leimaaminen. Sitä on syytetty veljeilystä PKK:n kanssa ja pehmeydestä Kreikkaa ja Kyproksen kysymystä kohtaan. Nämä edellä mainitut puheenaiheet ovat ikään kuin aina käsillä oleva työkalu, joka voidaan tarpeen mukaan valjastaa sisäpolitiikan avuksi.

Ilman helmikuun alun valtavia maanjäristyksiä konfliktia ylläpitävä julkinen keskustelu olisi todennäköisesti jatkunut ja kiihtynyt entisestään Turkin toukokuisiin vaaleihin saakka.

Kuitenkin jo ennen maanjäristysdiplomatiaa Turkki oli aloittanut suhteiden parantamisen Kreikan ja Kyproksen Lähi-idän liittolaisiin – Arabiemiraatteihin, Egyptiin ja Israeliin, jotka toimivat käytännössä Turkin-vastaisena koalitiona.

Nämä valtiot ovat muodostaneet alueen kaasuvarojen kaupallistamiseksi East Mediterranean Gas Forum -nimellä kulkevan yhteistyöelimen, joka jätti Turkin kokonaan ulkopuolelle. Turkin tavoitteena suhteiden lämmittelyssä oli murtaa oma eristyneisyys.

Liennytys saattaa jatkossa helpottaa myös EU:ta, joka pyrkii irti energiariippuvuudestaan Venäjään. Itäisen Välimeren energiavarojen hyödyntäminen edellyttää alueen valtioiden hyvää yhteistyötä ja pitkäjänteistä panostusta.

Lisäksi Naton kannalta olisi tärkeää, että aikaa ja voimavaroja ei nykytilanteessa kuluisi Turkin ja Kreikan keskinäisen riitelyn hoitamiseen.

Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija.