Kaaos Kabulissa oli valtava, kun länsimaiden lentokoneet yksi toisensa jälkeen kiihdyttivät ilmaan Afganistanin maaperältä elokuussa 2021. Kaksikymmenvuotinen terrorismin vastainen sota päätettiin samoin kuin se aloitettiinkin – yllättäen ja nopeasti.

Jälkikäteen tarkasteltuna ei ole salaisuus, että Afganistanin sota ja sen seuraukset ovat syösseet maata yhä syvemmälle ääri-islamistiseen suohon. Talibanien johtamassa valtiossa talous sakkaa ja nälkä uhkaa yli puolta maan 40 miljoonasta asukkaasta. Erityisesti Afganistanin naisten ja vähemmistöheimojen ihmisoikeustilanne on ollut synkkää seurattavaa.

Miten nykyhetkessä pitäisi navigoida ja kuka tilanteen voisi korjata? On aika kysyä asiantuntijoilta.

Haastattelupöytään istahtaa kaksi ammattilaista, joille Afganistanin tilanne on ollut ajankohtainen teema jo vuosikymmeniä.

Aziza Hossaini on ihmisoikeusvaikuttaja, oikeustulkki ja kääntäjä. Talibanin edellisellä hallintokaudella Afganistanista lapsena paenneella Hossainilla on tiiviit suhteet maassa asuviin perheenjäseniin, ystäviin ja kansalaisyhteiskunnan vaikuttajiin, ja hän seuraa afganistanilaista mediaa eri kielillä.

Ulkoministeriön pitkän linjan virkamies ja Ulkopoliittisen instituutin vieraileva johtava asiantuntija Olli Ruohomäki on vieraillut Afganistanissa lukemattomia kertoja. Hän on työskennellyt muun muassa Suomen Kabulin-suurlähetystön vastaavana asiainhoitajana.

He ovat yhtä mieltä, että ihmisoikeus­tilanne Afganistanissa on musertava. Näkemyseroja on kuitenkin siinä, miten tilanteeseen tulisi vastata.

Hossaini on kovin sanoin arvostellut länsimaiden ja YK:n toimintaa Afganistanissa. Hänen mielestään myös kansainvälinen yhteisö, ja sen osana Suomi, ovat vastuussa Afganistanin naisten ja lasten kohtalosta. Näin ollen lännen olisi myös autettava heikoimmassa asemassa olevia.

Myös Ruohomäki pitää afganistanilaisnaisten kohtaloa sydäntäsärkevänä ja myöntää, että lännen valtionrakennusprojekti Afganistanissa on monilla mittareilla epäonnistunut täysin. Viime kädessä muutoksen on kuitenkin tapahduttava maan sisällä, hän sanoo.

Valitettava totuus on, että Afganistanin humanitaarinen tilanne todennäköisesti vielä pahenee. Siksi jonkun olisi laitettava kampoihin Talibanille – ja mielellään pian.

Naisten oikeudet Afganistanissa ovat olemattomat. Naisilta on tähän mennessä kielletty muun muassa oikeus terveydenhuoltoon ja ehkäisyyn, ja koulujen ovet on suljettu yli 12-vuotiailta tytöiltä ja naisilta. Kaikkia elämän osa-alueita näivetetään hiljalleen: on kielletty vapaa pukeutuminen, musiikki, puistoissa kävely.

Kieltojen seuraukset ovat hengenvaarallisia. Tänä keväänä Taliban määräsi, että Afganistanissa naiset eivät saa työskennellä enää edes YK:n avustusjärjestöissä. YK on ilmoittanut harkitsevansa vetäytymistä maasta.

Hossainin mukaan talibanien toiminta viittaa siihen, että heidän tavoitteenaan on tuhota täysin viime vuosikymmeninä kasvanut koulutettu naissukupolvi.

Suurten menetysten ja hirmuhallinnon keskellä afganistanilaisten keskuudessa vallitsee šokkitila, hän sanoo. Seassa on myös katkeruutta länsimaisia asiantuntijoita kohtaan. Dohan rauhanneuvotteluissa kuultu viesti muuttuneista, edistyksellisemmistä talibaneista ei vastannut todellisuutta.

»Länsimaat rauhoittelivat naisia ja vakuuttivat, että oikeus koulutukseen ja työntekoon tulee säilymään. Kun nyt puhun naisten kanssa, he kokevat tulleensa huijatuiksi. Heidän tulevaisuudestaan ja ihmisoikeuksistaan ei välitetty.»

Hossaini kritisoi länsimaisia neuvottelijoita lepsuilusta. Kun Talibanin pääministeri neuvotteluissa totesi hallinnon katsovan Afganistanin kehitystä islamilaisen lain eli šarian puitteissa, selitykseen tyydyttiin huonon omantunnon tyynnyttämiseksi, hän sanoo.

»Kukaan neuvotteluissa ei uskaltanut kunnolla vaatia näitä šarian tulkintoja nähtäväksi.»

Šariaa äärimmäisyyksiin saakka seuraavan liikkeen hallintomalli tuskin koskaan läpäisi länsimaista seulaa, tulkinnasta riippumatta.

Olli Ruohomäki muistuttaa, että länsimainen käsitys valtiosta on hyvin erilainen kuin talibanien. Hyvinvointivaltio ei ole talibanien tavoite – eikä koskaan ollutkaan.

Tilanne asettuu koko valtiorakennuksen ongelman keskiöön, Ruohomäki jatkaa. Ulkopuolinen maailma haluaa tukea Afganistanissa peruspalvelujen kuten koulutuksen ja terveyden­huollon edistämistä, mutta Talibanille nämä asiat eivät ole edes tehtävälistalla.

Talibanin valtiomalli eroaa länsimaista myös siinä, ettei sen politiikka perustu lakikirjoihin tai muihin painettuihin sopimuksiin. Fatwat ja muut politiikkalinjaukset Talibanin ytimestä annetaan useimmiten suullisesti. Liian usein käskyjen toteuttamiseen vaikuttaa rikkinäinen puhelin – mitä kauemmas vallan ytimestä komentoketjussa edetään, sitä tulkinnanvaraisempaa käskyjen toteuttaminen on.

»Taliban ei ole järjestelmällinen toimija – se on orgaaninen, verkostomainen ameeba», Ruohomäki kuvaa.

Ruohomäki näkee talibanien sisällä myös valtakamppailua. Hän erittelee liikkeen sisältä ylimmän johtaja Hibatullah Akhundzadan johtaman Kandaharin keskuksen vanhoilliset piirit ja »teknokraattitalibanit», jotka vaikuttavat ennen kaikkea pääkaupunki Kabulissa. Hänen mukaansa teknokraattien etulinjassa ovat haqqani-verkoston talibanit, jotka aiemmin toimivat Pakistanista käsin edellistä hallintoa vastaan. Yksi heistä on nykyinen sisäministeri Sirajuddin Haqqani, joka on julkisesti kritisoinut Hibatullahin ajattelua.

»Tässä on mielenkiintoista säröä. Sisäinen dynamiikka ei ole täysin selkeä ja valtionmuodostusprosessi on edelleen käymistilassa», Ruohomäki sanoo.

Hossaini on eri mieltä. Hänen mukaansa mielikuva sisäisestä sekasorrosta on Talibanin harhautustaktiikka, jolla he ovat sumuttaneet länsimaisia asiantuntijoita jopa vuosikymmeniä.

»Tällä hetkellä käytännössä näyttää siltä, että kaikki valta on vahvasti hengellisen johtajan hallussa», Hossaini toteaa.

Sisäisiä kiistoja tai ei, kukaan Talibanin sisällä ei missään vaiheessa ole luvannut perusoikeuksia kaikille Afganistanin asukkaille. Miksi länsi siis vakuutti Dohan neuvotteluissa päässeensä yhteisymmärrykseen hallinnon kanssa, kun tämän tavoitteet ovat kaukana yleismaailmallisesta ihmisoikeuskäsityksestä?

Ruohomäki myöntää, ettei lopputulema Afganistanissa ole parhaassakaan tapauksessa kansainväliset ihmisoikeusstandardit täyttävä emiraatti. Kansainvälisen yhteisön loittonemisen syynä on hänen mukaansa yksinkertaisesti se, ettei kellään ole vipuvartta, jolla kääntää Afganistanin suuntaa.

Tämä pätee paitsi länsimaisiin »vihollisvaltioihin» myös Afganistanin naapurimaihin. Ruohomäki on hiljattain keskustellut Afganistanin tilanteesta muun muassa naapurimaa Pakistanin viranomaisten ja tutkijoiden kanssa: niin yksittäisten muslimimaiden kuin niiden virallisen yhteenliittymän Organisation of Islamic Cooperation -järjestön (OIC) vaikutusmahdollisuudet ovat nollassa.

»Jos edes OIC:llä ei ole vaikutusvaltaa, ei lännellä tai YK:lla ole mitään. Tästä seuraa hands off -tilanne – ulkopuolinen maailma on täysin kädetön. On brutaalia sanoa näin, mutta se on tosiasia», Ruohomäki sanoo.

Hossaini muistuttaa, että Pakistanin haluttomuus haastaa Afganistania johtuu monilta osin myös verenperinnöstä: pataanitaustaisia on heimoaluetta halkovan valtiorajan, Durand-linjan, molemmin puolin. Raja saattaa erottaa perheet toisistaan fyysisesti, mutta ajatusmaailma on sama maasta riippumatta.

Afganistanin epävakaus on Hossainin mukaan Pakistanin etujen mukaista. Naapurivaltiot hyötyvät Afganistanin pakolaisista, jotka suostuvat työskentelemään esimerkiksi rakennustyömailla pienellä palkalla. Lisäksi Afganistanin katastrofaalinen tasa-arvo­tilanne toimii savuverhona muille muslimivaltioille. Kun maailman katseet ovat Afganistanin naisissa, ei epäoikeudenmukaisuus Pakistanissa, Saudi-Arabiassa tai Iranissa näytä niin pahalta, arvioi Hossaini.

Lisäksi Pakistanilla on oma ongelmansa ääri-islamistien kanssa, sanoo Ruohomäki. Tällä hetkellä maassa on yli 60 erilaista ryhmää, jotka kaikki ajavat tiukempaa islamilaista linjaa.

Muut valtiot eivät siis nyt ehdi, pysty tai halua suitsia talibaneja, vaikka syytä olisi. Hossaini huomauttaa, että Talibanin vallattua kotimaansa sen on luontevaa tähytä myös ulkomaille. Talibanien tavoite on levittää šarian »puhdasta» toteuttamista.

»On totta, että talibanien lyhyen aikavälin suunnitelma ei ole levitä naapurimaihin vaikkapa Isisin tavoin. Mutta hengellinen johtaja Hibatullah on arabiaksi ja dariksi Amir al-Mu’minin, kaikkien uskovaisten johtaja», Hossaini sanoo.

Afganistanin asema maailmankartalla tuntuu muuttuneen pysyvästi.

Kun Yhdysvallat oli kaatanut Taliban-hallinnon terrori-iskujen jälkeen syksyllä 2001, valtaan nousseella Afganistanin hallinnolla oli viikoittainen puhelinyhteys presidentti George W. Bushiin. Koko kansainvälisen yhteisön katseet olivat Osama Bin Ladenin ja al-Qaidan jahtaamisessa.

Suurimman huomion päivät ovat Ruohomäen mukaan auttamatta takanapäin.

»Olemme siirtyneet ihan uuteen maailmanaikaan. Erityisesti Venäjän hyökättyä Ukrainaan maailmanjärjestys on muuttunut perustavanlaatuisesti. Afganistan on vain yksi kriisi monien joukossa – samankaltaisissa tilanteissa ovat muun muassa Sahel, Jemen ja Myanmar.»

Hossaini pysäyttää Ruohomäen pohdinnan kiivaasti: »Mutta Afganistanin naisten tilanne, Olli!»

»Sitä en kiistä», Ruohomäki toteaa.

Afganistanin sisäiseen tilanteeseen puuttuminen on kuitenkin paljon hankalampi tehtävä kuin esimerkiksi aseavun toimittaminen Ukrainalle kahden valtion välisessä sodassa.

Ulkomaisten interventioiden aika on ohi, ehkä jopa lopullisesti, Ruohomäki sanoo.

Pahuudella on aina jokin raja. Kun se raja rikotaan, tulee seuraava lähemmäs.

Samaa toistaa tutkimustieto: Ulkopoliittinen instituutti julkaisi joulun alla 2022 raportin, jossa arvioitiin Suomen osuutta Afganistanin kriisinhallintaoperaatiossa. Lopputulos oli pysäyttävää luettavaa – vain harvalla päättäjällä oli lopulta tarkkaa tilannekuvaa siitä, mistä operaatiossa oli todella kyse.

Ruohomäki toteaa, että Afganistanin oppirahat tulevat luultavasti vaikuttamaan pysyvästi länsimaiden tapaan arvioida ulkoisten interventioiden tarkoituksenmukaisuutta. Siihen, pitäisikö operaatioita jatkaa, hän ei osaa vastata.

»Ainakaan ei pidä mennä rakentamaan länsimaisen yhteiskunnan peilikuvaa tilanteisiin, jotka ovat omanlaisiaan. On oltava nöyryyttä, eikä pidä mennä megafonilla saarnaamaan meidän maailmankuvaamme täysin toisenlaisiin tilanteisiin.»

Hossaini oli mukana laatimassa instituutin raporttia. Hänen mukaansa afganistanilaisille on operaation aikana annettu katteettomia lupauksia, joiden maksajiksi joutuvat nyt maan naiset ja lapset.

Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Panoksena 20 vuoden operaatiossa oli yhden maan väestön elämä ja hyvinvointi, Hossaini muistuttaa. Vastuunkanto olisi tarpeen.

»Ei se ole mikään pelikenttä. Ei voida ensin tulla maahan, sekoittaa pakkaa ja todeta sitten, että tämä oli tässä, loput voitte hoitaa itse.»

Hossaini huomauttaa, että Afganistania käytetään nyt vaarallisesti esimerkkinä muissa valtioissa, joissa sisäinen vakaus, hallinto tai ihmisoikeudet sakkaavat. Hän nostaa esimerkiksi Somalian, jossa islamistinen al-Shabaab-liike on käyttänyt länsimaiden toimintaa Afganistanissa oman toimintansa pönkittämiseen. Lännen apu ei ole luotettavaa, joten parempia oloja toivovien ihmisten ei kannata siihen nojautua vaan tukea mieluummin islamisteja, kuuluu liikkeen viesti

»Ymmärretäänkö länsimaissa, millaista kuvaa tämä antaa? Ympäri maailmaa terroristit käyttävät Afganistanin tilannetta argumenttina.»

Tällä hetkellä talibanien mielivaltaa yritetään murtaa ennen kaikkea ruohonjuuritasolla. Hossaini lahjoittaa rahaa afganistanilaiselle salakoululle ja on kuukausittain yhteydessä koulun rehtoriin ja oppilaisiin. Koulun opettajat ja 8.- ja 9.-luokkalaiset tytöt ovat valmiita riskeeraamaan henkensä koulutuksen puolesta, hän sanoo.

Hossaini toivoo, että myös kansainväliset organisaatiot voisivat avustaa paikallisia toimijoita.

»Ihmiset ottavat valtavasti riskejä. He janoavat tietoa, haluavat opiskella ja tehdä parhaansa.»

Miten afganistanilaisten omaa taistelua sitten voitaisiin tukea? Hossainin viesti on yksinkertainen: kuunnelkaa Afganistanin asukkaita.

Hän nostaa esimerkiksi hazarataustaisen parlamentaarikon Ramazan Bashardostin, joka tavoitteli presidenttiyttä vuoden 2009 vaaleissa. Talibania avoimesti kritisoinutta miestä ei ole otettu kiinni, koska hän on suosittu myös pataanien keskuudessa. Korkeakoulutetut, siltoja rakentavat ihmiset ovat avain kehitykseen.

»Kaikki heimot hyväksyivät hänet. Jos haluamme muutosta Afganistaniin, tällaisia ihmisiä pitäisi kuunnella enemmän.»

Ruohomäki sen paremmin kuin Hossainikaan ei näe nopeita ratkaisuja.

Vaikka kansainvälinen yhteisö lipuisi kauemmaksi, Afganistan säilynee muun maailman näkökentässä. Mikään konflikti tai ihmisoikeusloukkaus harvoin jää vaikutuksiltaan valtionrajojen sisälle. Afganistanin tilanteella on yhteys muun maailman ihmisoikeuksiin, Hossaini sanoo.

»Pahuudella on aina jokin raja. Kun se raja rikotaan, tulee seuraava lähemmäs. Koko maailman naisten ja tulevaisuuden ihmisoikeuksien näkökulmasta on hyvin tärkeää, että asialle tehdään jotain konkreettista.»