Claire Magone, Michaël Neuman & Fabrice Weissman (toim.): Humanitarian Negotiations Revealed. The MSF Experience. Hurst & Company, Médecins Sans Frontières 2011, 287 s.

George W. Bushin hallinnon aloittaman ”terrorismin vastaisen sodan” aikana humanitaaristen järjestöjen asema on heikentynyt ja työ vaikeutunut. Pahimmillaan humanitaarista apua tarjoavia järjestöjä (NGO) käytetään kriisitilanteissa pelinappuloina. Siksi apujärjestöjen on ollut ajoittain pakko valita kriiseissä poliittisesti puolensa. Tämä on vahingoittanut järjestöjen mainetta ja puolueettomuuteen perustuvaa toimivaltaa.

Nämä seikat käyvät ilmi avoimuudessaan raadollisesta selonteosta Humanitarian Negotiations Revealed, joka koostuu arvostetun Lääkärit ilman rajoja -järjestön (Médecins Sans Frontières, MSF) työntekijöiden kirjoituksista. Kirjan pääosan muodostavat MSF:n kokemukset kriisialueilta, kuten Afganistanista, Somaliasta, Sri Lankasta, Myanmarista ja Jemenistä. Toisessa osassa tarkastellaan järjestön historiallista kehitystä, toiminnan perusteita ja etiikkaa.

Vuonna 1971 perustetun ja Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2000 saaneen MSF:n työ kriisialueilla on jatkuvaa tasapainottelua vallanpitäjien, heidän vastustajiensa ja muiden apuorganisaatioiden kanssa – neuvotteluja, kompromisseja, valtapelejä, tavoitteiden määrittelyä yhä uudelleen ja uudelleen, aina tilanteen vaatimalla tavalla. MSF:lle kompromissien teko on tarkoittanut esimerkiksi vaikenemista Sri Lankan sisällissodan siviiliuhreista, jotta lääkäreiden pääsy haavoittuneiden luo ei vaarantuisi.

MSF:n Ranskan osaston johtajan Marie-Pierre Allién mukaan aputoiminnan edellytyksenä, jopa elinehtona on, että järjestö tekee itsensä hyödylliseksi ja herättää kiinnostusta. Lisäksi sekä vallanpitäjiin että heitä vastustaviin osapuoliin tulee ylläpitää etäisyyttä tai sellaisia suhteita, joiden perusteella aputyötä on mahdollista tehdä.

Allién mielestä vihamielisyys humanitaarisia järjestöjä kohtaan on lisääntynyt kehittyvissä maissa lännen sotilaallisten retkien takia. Paikallisten on vaikea erottaa humanitaaristen ja sotilaallisten operaatioiden rajoja, sillä apujärjestöjen työtä on käytetty ”voittamaan paikallisten sydämet”. Niin on tehty esimerkiksi Afganistanissa ja Pakistanissa, missä humanitaarisesta avusta on tullut Clausewitzia mukaillen ”politiikan jatkamista toisin keinoin”.

Apujärjestöjen menestys avun perille saattamisessa riippuu siitä, miten hyvin järjestöt pelaavat poliittista peliä. Kirjan mukaan on harhaanjohtavaa pitää humanitaaristen järjestöjen työtä moraalisesti politiikan yläpuolella olevana toimintana.

MSF:n autonomia näyttää useimmiten perustuvan siihen, että järjestö pystyy valitsemaan, kenen kanssa tekee yhteistyötä. Järjestön eri maaosastot saattavat kuitenkin tehdä samassa tilanteessa erilaisia päätöksiä. Esimerkiksi Myanmarissa MSF:n Hollannin osasto on jäänyt maahan, vaikka läsnäolo edellyttää välillä läheistä yhteistyötä sotilasjuntan kanssa. Ranskan osasto vetäytyi vuonna 2006 todettuaan, että hallinnon rajoitukset tekivät aputyöstä mahdotonta, ja Sveitsin osasto on pysytellyt näiden kahden välimaastossa haastamalla maltillisesti sotilasjuntan asettamia rajoja.

Myytti humanitaarisen avun organisaatioista puolueettomina toimijoina romuttuu kirjassa täysin. MSF:n toimintaan kriisialueilla perehtynyt toimittaja David Rieff muistuttaa, että humanitaaristen apujärjestöjen toiminta ei voi olla samalla tavalla absoluuttisiin totuuksiin perustuvaa kuin esimerkiksi ihmisoikeusliikkeen toiminta. Tehokas humanitaarinen toiminta vaatii aina neuvotteluja ja kompromisseja. Puolueettomuuden sijaan humanitaaristen järjestöjen autonomia perustuu pohjimmiltaan niiden mahdollisuuteen pidättäytyä toiminnasta, kun kompromissi ei ole hyväksyttävä.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Osmo Apunen: Silmän politiikkaa. Ulkopoliittinen instituutti 1961–2006. Otava 2012, 264 s.

Tutkimusinstituutti, joka ei tutkinut”, otsikoi Helsingin Sanomat Jukka Tar­kan kirja-arvion Ulkopoliittisen instituu­tin (UPI) historiasta Silmän politiikkaa. Se oli huono tiivistys Osmo Apusen kir­jasta, joka todellisuudessa kertoo aivan toisenlaista tarinaa 50 vuotta täyttänees­tä instituutista.

UPIn perustehtäviä ovat kansallinen, tutkimukseen perustuva keskustelu ulkopolitiikasta sekä yhteyksien ylläpitämi­nen kansainvälisiin tutkimuslaitoksiin ja kansainväliseen keskusteluun. Apu­sen historian valossa UPI on onnistunut tehtävissään ainakin kohtuullisesti, myö­hemmin jopa hyvin.

Apusen historiasta paljastuu, ettei keskustelu ollut pelkkää kuorolaulua suomettumisen aikanakaan. UPI oli perustettu julistamaan Paasikiven–Kekkosen linjan ilosanomaa, mutta ulkopoliittinen keskustelu ei ollut särmätöntä. Viimeis­tään demarien 1960-luvun lopulla lan­seeraama ”uusi ulkopolitiikka” toi kriit­tistä sävyä. Merkittävää on, että lähes kaikki ajan keskustelut käytiin Ulkopo­liittisen instituutin ympärillä. Näkyvim­piä keskustelijoita olivat Apusen lisäksi Jaakko Iloniemi, Risto Hyvärinen, Jaak­ko Kalela, Kari Möttölä, Jan-Magnus Jansson, Kalervo Siikala, Bengt Broms, Keijo Korhonen ja Max Jakobson.

Keskustelun foorumina toimi semi­naaritapahtumien lisäksi Ulkopolitiikka-lehti, tosin vuoteen 1971 asti Paasikivi-seuran julkaisuna. Lehti tarjosi foorumin myös kansainvälisesti tunnetuille kirjoit­tajille. 1990-luvun alussa lehti oli kuolla talousvaikeuksiin, kun Paasikivi-seurat lopettivat jäsentilauksiaan juuri silloin, kun ulkopoliittisen ympäristömme suuri muutos alkoi.

Instituutin toinen johtaja Jukka Huo­paniemi kävi 1960-luvun alussa tutus­tumassa Ruotsin ja Norjan vastaaviin laitoksiin. Pohjoismainen ulottuvuus kasvoi jo 1960-luvulla säännölliseksi yhteydenpidoksi. Instituutin johtajat al­koivat saada kutsuja Euroopan ulkopo­liittisten johtajien kokouksiin.

1970-luvulla syntyi yhteys Mosko­van kansainvälisten suhteiden instituut­tiin IMEMOon ja Washingtonin kansain­välisten suhteiden keskukseen CSIS:ään. Myöhemmin alkoivat eurooppalaiset kuviot nousta keskeisempään asemaan. Suomelle aktiivisempaa tehtävää ajoivat niin Paavo Lipponen kuin Eurooppa-instituuttia Turussa johtava Esko Anto­la. Ulkopoliittisen instituutin pyrkimystä nousta aktiiviseksi osallistujaksi ei kui­tenkaan nielty purematta. Suomenmaan lisäksi Kalevi Sorsa suivaantui Lipposen aktiivisuudesta Euroopan suunnalla.

Kansainvälinen yhteydenpito avasi suomalaisille tutkijoille ja vaikuttajille mahdollisuuden saada tietoa ja esiin­tyä kansainvälisillä foorumeilla. Niiden avulla Suomi voi vaikuttaa ja vahvistaa asemaansa ulkomailla. Eurooppalaisten think tankien tasolla luotiin tuolloin si­tä tausta-ajattelua, jota integraatiossa on yritetty noudattaa. ”Taloudellista integraatiota ei voi edistää ilman poliit­tista yhdentymistä, ja poliittista yhden­tymistä ei pidemmän päälle voi ajatella ilman turvallisuuspolitiikkaa”, varoitteli kuitenkin Esko Antola.

Kun Paavo Lipponen haluttiin UPIn johtajaksi, instituutille etsittiin Suomessa vaikuttavampaa roolia: piti mennä mu­kaan eurooppalaiseen keskusteluun. Lip­posen valinta vuonna 1989 toimi, vaikka toi myös jännitteitä. Muutokselle hetki oli yhdestoista.

Tapani Vaahtorannan kaudella asiatsujuivat vähemmin jännittein, koska Vaahtoranta ei ollut demari. Fyysisellä sijainnillakin näyttää olleen merkitys­tä. Kun UPI muutti Kansallisoopperan viereen, instituutin kansallinen tunnet­tuisuus lisääntyi ja tapahtumien suosio kasvoi. UPIn piiri laajeni. Tutkijoiden lausunnoilla oli kysyntää, heistä tuli tv-uutisten vakiokasvoja. UPI ja sen tutkijat alkoivat olla olemassa, kun olivat uuti­sissa. Kriittisyyden aste olisi voinut olla korkeampi, mutta hyvä näinkin.

 

Kirjoittaja on professori ja toimittaja, joka toimi Ulkopoliittisen instituutin halli­tuksen puheenjohtajana 1988–2003.

Doug Saunders: Arrival City. How the Largest Migration in History is Reshaping Our World. William Heinemann 2010, 356 s.

Kun tulevaisuus on näköalaton, muuttovirta vie kehittyvissä mais­sa maalta kaupunkiin: Afrikan, Aasian ja Lähi-idän kaupunkien väkiluku kas­vaa yhteensä viisi miljoonaa joka kuu­kausi. Vuonna 2050 kaupungeissa asuu 6,4 miljardia ihmistä eli 3,1 miljardia enemmän kuin nyt. Seitsemän kymme­nestä maapallon asukkaasta on tuolloin kaupunkilaisia.

Torontolaisen Globe and Mail -päi­välehden toimittajan Doug Saundersin kirja Arrival City esittelee muuttajia, jotka liikkuvat eri puolilla maailmaa, maiden sisällä ja maasta toiseen. Saun­ders aloittaa kiinalaisesta Liu Gong Lin kyläpahasesta ja päättää matkansa To­ronton Thorncliffeen.

Saundersin mukaan muuttoliike muokkaa tällä vuosisadalla yhteiskun­tia ilmastonmuutoksen ohella enemmän kuin yksikään muu ilmiö. Jatkuva väes­tönkasvu päättyy kaupunkeihin: niissä tarvitaan aiempaa vähemmän lapsia perheiden elättämiseksi ja vanhempien vanhuudenturvaksi.

Maalta muuttajat saapuvat kaupun­kien laitamille, joiden tärkein tehtävä on avata ovi kaupunkiin ja mahdollistaa eteenpäin siirtyminen. Samalla tulijoi­den asuttamat kaupunginosat siirtyvät ja muuttuvat. Niistä tulee omaleimaisia taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuurisia ydinkaupungin osia – tai ne slummiutu­vat tai tuhoutuvat.

Tulijoiden kaupunginosat ovat kaik­kea muuta kuin staattisia ja apaattisia. Parhaimmillaan ne antavat saapujille ja heidän lapsilleen mahdollisuuden tur­vatumpaan ja vakaampaan elämään. Toimiakseen asuinalueiden on luotava keskiluokkaa. Tarvitaan perheitä, joilla on riittävästi ansioita ja säästöjä aloittaa yritystoimintaa ja työllistää muita. Myös oman asumuksen ja sen alla olevan maan omistaminen on keskeistä, samoin mah­dollisuus kouluttaa lapset.

Julkisen vallan on oltava mukana rahoittamassa muuttajien asuinaluei­den syntyä ja infrastruktuuria kouluis­ta viemäröintiin. Asukkaat on otettava mukaan alueiden kehittämiseen, sillä he tuntevat tarpeensa parhaiten.

Joskus ylhäältä päin johdetut kau­punkisuunnitteluhankkeet epäonnis­tuvat, kuten Amsterdamin Slotervaart. Nukkumalähiö nousi 1960-luvulla mo­dernistisessa hengessä. Siirtolaisia muun muassa Marokosta vastaanottanut tie­noo oli kuitenkin irrallaan ympäröiväs­tä Hollannista ja hollantilaisuudesta. Se ghettoutui ja synnytti ääri-islamilaisia alakulttuureja, jotka olivat vieraita ma­rokkolaisten perinteille.

Amsterdamin poliitikot ja Sloter­vaartin asukkaat havahtuivat turvatto­muuteen ja puuttuivat asiaan viime vuo­sikymmenen puolivälissä. Kaupungin­osaa ryhdyttiin muuttamaan: asuminen, taloudellinen toiminta ja pienteollisuus tuotiin samoihin kortteleihin. Vielä on varhaista sanoa, onko muutos parem­paan pysyvä.

Siirtolaisuuden arka aihe on etni­syys. Kannattaako ylläpitää siirtolaisten luomien asumisalueiden etnistä yhden­mukaisuutta, kuten perinteisissä chinatowneissa, vai koettaa ylhäältä päin luoda monikulttuurisia kaupunginosia?

Saunders viittaa uuteen tutkimus­tietoon, jonka mukaan etninen klusteri saattaa olla tehokkain väylä sosiaaliseen ja taloudelliseen integraatioon. Tutki­muksen mukaan esimerkiksi Bangla­deshin maaseudulta tulleiden asuttama Lontoon Tower Hamlets ei ole alttiimpi pysyvälle köyhyydelle ja sosiaaliselle eristäytymiselle kuin monikulttuurisem­mat naapurustonsa. Tower Hamlets on köyhää aluetta, koska se yhtäältä vas­taanottaa köyhiä ja toisaalta lähettää sosio-ekonomisesti noussutta väkeä et­nisesti sekoittuneisiin, keskiluokkaisiin kaupunginosiin.

Muuttajien asuttamien alueiden pa­radoksi on, että asukkaat haluavat alueil­ta pois: joko hankkimalla työnteolla pa­remman elintason ja siirtymällä toisaalle tai muuttamalla kaupunginosansa entis­tä paremmaksi paikaksi elää. Asukkaita integroi halu olla urbaani kansalainen.

 

Kirjoittaja on MTV3:n ulkomaantoimittaja.

Kun järjestäytynyt terrorismi on länsimaissa useiden tilastojen mu­kaan vähentynyt, terrorismin vastaisessa työssä on alettu yhä enemmän keskityt­tyä yksinäisiin toimijoihin. Uhka-arvi­oihin on varmasti vaikuttanut viimeke­säinen Norjan terrori-isku. Sen jälkeen esimerkiksi Yhdysvaltain presidentti Barack Obama arvioi, että nämä niin kutsut yksinäiset sudet ovat suurempi uhka Yhdysvalloille kuin järjestäytynyt terrorismi.

Vaikka Norjan isku oli järkyttävä, tutkimustieto ei tue Obaman väitettä. Itse asiassa tutkittua tietoa sooloterroris­teista on hyvin vähän. Australialaisen La Trobe -yliopiston tutkija Ramón Spaaij on ensimmäisten joukossa kerännyt tilastotietoja yksinäisistä toimijoista ja julkaissut niiden pohjalta teoksen Un­derstanding Lone Wolf Terrorism. Kirja on tervetullut pelinavaus terrorismin tut­kimukseen ja ottaa ensiaskeleita ilmiön määrittelemiseksi. Samalla se palauttaa maan pinnalle ne, jotka pitävät yksinäi­siä susia erittäin suurena uhkana.

Spaaijin ote ilmiöön yhdistää tilas­tollisen ja laadullisen tarkastelun. Spaaijon hakenut tilastot amerikkalaisista terrorismitietokannoista, joissa tilastoi­daan koko maailman iskuja, ja rajan­nut tarkastelunsa vuosiin 1968–2010. Tilastoja tuota edeltävältä ajalta ei ole.

Ramon Spaaij: Understanding Lone Wolf Terrorism: Global Patterns, Motivations and Prevention. Springer 2011, 127 s.

Maantieteellisesti tutkimus on rajattu 15 maahan, joissa on ollut eniten yksinäi­siä toimijoita. Mukana ovat esimerkiksi Britannia, Yhdysvallat, Saksa, Venäjä ja Ranska. Tilastoja tukemaan on valittu viisi ”tuhoisinta” yksinäistä sutta, joita tarkastellaan laadullisesti. Heistä tunne­tuimpia ovat Unabomber Ted Kazcynski, Itävaltalainen Franz Fuchs ja Britannias­sa vuonna 1999 tuhoa kylvänyt David Copeland.

Yksinäiseksi sudeksi Spaaij määrit­telee terroristin, joka on suunnitellut ja toteuttanut tekonsa yksin ilman minkään ryhmän ohjeistusta, käskyjä tai apua. Li­säksi yksinäisellä sudella on havaittavis­sa oleva poliittinen motiivi teolleen.

Teoksessa esitetyt tilastot puhuvat selvää kieltä yksinäisten susien yleisyy­destä ja mahdollisuuksista aiheuttaa tuhoa. Spaaij laskee, että tutkittujen 42 vuoden aikana 15 maassa oli 88 yksi­näiseksi sudeksi luokiteltua terroristia, jotka toteuttivat yhteensä 198 iskua. Niissä kuoli 123 ihmistä. Vertailun vuok­si: amerikkalaisen National Counterter­rorism Centerin mukaan yksin vuonna 2010 maailmassa tehtiin 11 500 terrori-iskua, joissa kuoli 13 200 ihmistä. Kovin yleistä yksinäisten toimijoiden terrorismi ei siis ole. Spaaijin mukaan yksinäisten terroristien uhrien määrä ei myöskään ole kasvussa, toisin kuin järjestäytyneen terrorismin.

Toinen poikkeavuus järjestäytyneestä terrorismista on ideologia. Yksinäiset ter­roristit ovat usein äärioikeistolaisia (17 prosenttia tekijöistä), kun taas terroris­tiorganisaatioiden joukossa äärioikeisto on tilastojen hännillä. Kategorisoiminen ideologian mukaan on tosin hankalaa, koska yksinäiset toimijat eivät toimi osa­na ryhmää ja muokkaavat usein oman versionsa ideologioista.

Spaaijin teoksen ongelma ovat käy­tetyt tietokannat, jotka luokittelevat te­koja varsin satunnaisesti ilman yhden­mukaisia kriteereitä. Yhden tietokannan mukaan Suomessa on ollut kuusi terro­ritapausta, joista yksi oli Jokelan kou­lusurma. Kauhajoen vastaava tapahtuma ei ole tilastoissa. Suomessa kumpaakaan tapausta ei ole käsitelty terrori-iskuna.

Tilanne kuitenkin kuvastaa hyvin ter­rorismia käsittelevää politiikkaa, joka on murroksessa. Esimerkiksi Ruotsissa on alettu tarkastella menneitä yksittäisten toimijoiden väkivaltatapauksia uudel­leen ja pohtia, ovatko ne nykykäsityksen mukaan terrorismia vai eivät. Yhtenäisen konseptin puuttuminen tilastoinnista on merkittävä haaste tutkimukselle, mutta terroristi-käsitteen laajentaminen esimer­kiksi kouluampujiin herättää myös huol­ta: laajennetaanko terrorismia vastaan kehitettyjä poikkeuskeinoja yhä syvem­mälle ihmisten arkeen?

 

Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.

”Euroopan unionia voidaan pitää ratkaisevana askeleena tiellä kohti poliittista maailmanyhteisöä.” Jürgen Habermas, Saksan ja ehkä Euroopankin tunnetuin nykyfilosofi, esittää huimaavia näkymiä tuoreessa esseekirjassaan. Habermas osallistuu yli 80-vuotiaanakin aktiivisesti poliittiseen keskusteluun.

Habermasille on selvää, että ratkaisuja EU:n ongelmiin on etsittävä demokratiasta eikä nationalismista. EU:n päätökset ja sopimukset ovat Habermasin mielestä yleensä ”pääministereiden kesken tehtyjä oikeudellisesti ei-sitovia sopimuksia, joko tehottomia tai epädemokraattisia, ja ne pitäisi korvata demokraattisesti moitteettomien instituutioiden yhteisillä päätöksillä”.

Habermasin mielestä eurooppalaisille ei olisi mitenkään vaikeaa pitää itseään samanaikaisesti Euroopan unionin ja oman maansa kansalaisina. Habermasin kriitikot huomauttavat, että Euroopassa on erilaisia kulttuureja, joiden keskinäinen yhteensovittaminen on vaikeaa. Habermas puolestaan toteaa, että 50 vuotta jatkunut muuttoliike työn perässä on johtanut siihen, että Euroopan kansat ovat etnisesti, kielellisesti ja uskonnollisesti monimuotoisia.

Yhteistä eurooppalaista julkisuutta, jossa poliittista keskustelua käytäisiin, ei kuitenkaan ole. Niinpä Habermas antaa tehtävän medialle: ”Johtavien viestimien ei pitäisi julkaista ja käsitellä eurooppalaisia teemoja vain sellaisenaan, vaan samalla raportoida poliittisista kannanotoista ja kiistoista, joita nämä teemat muissa jäsenmaissa kirvoittavat.”

Jürgen Habermas: Zur Verfassung Europas. Suhrkamp Verlag 2011, 140 s.

Lissabonin sopimusta Habermas arvioi myönteisesti, sillä sopimus kasvattaa Euroopan parlamentin vaikutusvaltaa. Mutta paljon on vielä parantamisen varaa: ”Niin kauan kuin eurooppalaiset pitävät ainoastaan kansallisia hallituksiaan toimijoina Euroopan näyttämöllä, he pitävät päätösprosesseja nollasummapelinä, jossa omien pelureiden on kukistettava vastustajat. Kansalliset sankarit kilpailevat ’muita’ vastaan, jotka ovat syypäitä kaikkeen, mitä Brysselin Hirviö ’meiltä’ velvoittaa ja vaatii. ”

Habermasin mielestä nykyistä parempi vaihtoehto olisi se, että komissio tekisi todellista lainsäädäntötyötä Eurooppa-neuvoston ja parlamentin suostumuksella ja yhteistyössä niiden kanssa. Habermas myöntää, että tämä edellyttäisi toimivallan siirtämistä jäsenvaltioilta unionille, mikä ei toistaiseksi ole toteutettavissa.

Ajankohtainen velkakriisi on supistanut poliitikkojen näkökulman ahtaasti taloudelliseksi. Tätä Habermas ei pidä hyväksyttävänä, koska asiantuntijat näyttävät olevan yksimielisiä kriisin todellisesta syystä: ”Euroopan unionilta puuttuu toimivaltaa kilpailukyvyltään erilleen ajautuvien kansantalouksien välttämättömäksi harmonisoimiseksi.”

Kansalliset hallitukset puolestaan sätkyttelevät avuttomina liisterissä, uhkanaan suurpankkien ja luottoluokittajien käskytys ja toisaalta pelko uskottavuuden menetyksestä omien turhautuneiden kansalaistensa edessä, Habermas arvioi.

Habermas arvostelee tiukasti Ranskan edellistä presidenttiä Nicolas Sarkozya ja Saksan liittokansleria Angela Merkeliä, jota hän luonnehtii euroskeptikoksi. Ranskan ja Saksan johtajat korostavat Eurooppa-neuvoston valtaa Habermasin mielestä Lissabonin sopimuksen hengen vastaisesti.

Habermas toteaa, että entisillä liittokanslereilla Konrad Adenauerilla, Willy Brandtilla, Helmut Schmidtillä ja Helmut Kohlilla oli selviä tavoitteita. Gerhard Schröder pikemminkin reagoi kuin veti suuntaviivoja. ”Vuodesta 2005 lähtien (Merkelin aikana) politiikan ääriviivat ovat sulaneet olemattomiin. Enää ei voi ymmärtää mistä on kysymys, sikäli kuin on kysymys muusta kuin seuraavasta vaalituloksesta.”

Habermasia voi pitää todellisena eurooppalaisena ja maailmankansalaisena, mutta hänen ajatuksensa saanevat laajaa tukea vasta kymmenien vuosien kuluttua.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Valtaosa nykyajan väkivaltaisista konflikteista on valtioiden sisäisiä: kylmän sodan päättymisen jälkeen 128 aseellisesta konfliktista vain 8 on ollut valtioiden välisiä. Tämä on aiheuttanut kansainväliselle yhteisölle uudenlaista päänvaivaa, sillä maailman valtioista lähes viisikymmentä luokitellaan hauraiksi. Irak, Etiopia ja Pakistan ovat hyviä esimerkkejä. Kaikkiaan yli 1,5 miljardia ihmistä elää valtiossa, jotka kärsivät väkivaltaisista konflikteista tai jatkuvasta poliittisesta ja rikollisesta väkivallasta. Se aiheuttaa mittaamatonta inhimillistä kärsimystä, hätää ja turvattomuutta.

Hauraiden valtioiden määritelmiä on useita, mutta keskeistä on valtion legitimiteetin puute ja tehottomuus. Ajatus kaikkia kansanryhmiä palvelevasta valtiosta uupuu, ja väestö on jakautunut toisiaan kyräileviin etnisiin tai muihin yhteisöihin. Lisäksi hauraat valtiot kärsivät usein korruptiosta ja demokratiavajeesta. Oikeusvaltion periaatteet eivät toteudu, eivätkä poliisi ja asevoimat kunnioita ihmisoikeuksia.

Hauraista valtioista on viime vuosina kirjoitettu useita analyysejä. Yhden näkökulman tarjoaa Lothar Brockin, Hans-Henrik Holmin, Georg Sørensenin ja Michael Stohlin Fragile States, joka käsittelee etenkin ulkoisten interventioiden onnistumisen mahdollisuuksia hauraissa valtioissa.

Kirjoittajat käsittelevät tapaustutkimuksia Afganistanista, Kongon demokraattisesta tasavallasta ja Haitista. Kyseisten valtioiden legitimiteettiä ovat murentaneet uskonnolliset ja etniset jaot, geopolitiikka ja kolonialismi. Lisäksi ulkoiset interventiot ovat pahentaneet maiden väkivaltaisia sisäisiä konflikteja. Tapaukset osoittavat lisäksi, että valtion haurastumisen vaara on suuri, jos maalla on merkittäviä luonnonvaroja tai sen sijainti on muuten maantieteellisesti strateginen.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen kansainvälinen yhteisö näki hauraiden valtioiden ongelmat vakauden ja epävakauden linssien läpi. Syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen ulkoiset interventiot on pyritty perustelemaan turvallisuuspolitiikalla ja erityisesti terrorismin torjunnalla. Lisäksi ulkoisia interventioita on koetettu oikeuttaa humanitaarisin perustein; ulkopuolisella puuttumisella on haluttu esimerkiksi estää laajamittaisia ihmisoikeusloukkauksia.

Lothar Brock, Hans-Henrik Holm, Georg Sørensen & Michael Stohl: Fragile States – Violence and the Failure of Intervention. Polity 2012, 194 s.

Kirjan keskeinen sanoma on, että ulkoisten interventioden mahdollisuus onnistua hauraiden valtioiden ongelmien setvimisessä on heikko. Kirjoittajat syyttävät YK:ta kykenemättömyydestä johdonmukaiseen toimintaan ja katsovat, että ulkoisten interventioiden taustalla on useimmiten muita kuin humanitaarisia syitä, esimerkiksi geotaloudellisia intressejä.

Lisäksi asekauppa ja harmaa talous, joka monissa hauraissa valtioissa liittyy luonnonvaroista käytävään kauppaan, vahvistavat sotaherrojen otetta vallasta. YK:n turvaneuvoston pysyvät jäsenmaat puolestaan ovat merkittäviä tekijöitä globaalissa asekaupassa. Siksi kirjoittajat kyseenalaistavat YK:n päätöslauselmien legitimiteetin ja uskottavuuden rauhanrakentamisen näkökulmasta.

Mary Harper: Getting Getting Somalia Wrong? Faith, War and Hope in a Shattered State. Zed Books 2012,217 s.

Toinen ajankohtainen kirja on Mary Harperin Getting Somalia Wrong. Somaliaa pidetään koulukirjaesimerkkinä romahtaneesta valtiosta. Yhdysvallat sai Somaliassa pahasti siipeensä vuoden 1993 sotaretkellä. Sekä Yhdysvaltojen seikkailu Somaliassa että YK:n rauhanturvaoperaatio UNOSOM ovat dramaattisia esimerkkejä siitä, kuinka ulkoinen interventio voi pahimmillaan epäonnistua.

Viime aikoina Somalia on jälleen noussut otsikoihin merirosvouksen ja al-Shabaab-terroristien takia. BBC:n toimittajana työskentelevä Harper kuitenkin näyttää, että on olemassa toinenkin Somalia, joka ei näy mediassa. Kirjoittaja muistuttaa lukijoita siitä, että somaleja ei pidä nähdä uhreina vaan selviytyjinä: Vaikka osa maasta on kaaoksen vallassa, joillakin alueilla eletään rauhassa. Myös paikallinen hallinto ja kansalaisyhteiskunta sekä yksityissektori toimivat, vaikka maassa ei ole kunnollista keskushallintoa. Esimerkiksi Somalian matkapuhelinpalvelut on rankattu Afrikan kahdeksanneksi parhaiksi, ja pankkiasioita voi hoitaa kännykän avulla syrjäseuduillakin.

Harper kritisoi kansainvälistä yhteisöä siitä, että se näkee Somalian tilanteen turvallisuuspolitiikan linssin läpi. Merirosvouksen vastainen taistelu ja valtion rakentaminen Mogadishun väliaikaishallintoa tukemalla ovat kirjoittajan mukaan tuhoon tuomittuja yrityksiä. Harperin mukaan kansainvälisen yhteisön tulisi suunnata apuaan ensisijaisesti Somalian kansalaisyhteiskunnan tukemiseen.

Kansainvälinen yhteisö on kieltämättä epäonnistunut Somalian suhteen, mutta Harper unohtaa tyystin käsitellä somalijohtajien omaa vastuuta tilanteesta. Tämä on kirjan suurin puute.

Molemmat kirjat viestittävät, että hauraiden valtioiden ymmärtämisessä tulee ottaa paremmin huomioon, miten valtiot ovat historian saatossa muodostuneet. Lisäksi kirjat muistuttavat, että ulkoiset interventiot tuskin onnistuvat, jos niiden taustalla on geopoliittisia ja -taloudellisia intressejä.

Kumpikin kirja syyttää kansainvälistä yhteisöä myös siitä, että perinteiset köyhyyden vähentämiseen tähtäävät kehitysyhteistyöohjelmat saavat entistä vähemmän tukea, kun varat ohjautuvat turvallisuussektorin toimijoille ja korruptoituneille valtion instituutiolle. Kirjat kuitenkin sivuuttavat kehityspolitiikasta tutun kumppanuuden käsitteen. Ilman avunantajien ja vastaanottavan valtion välistä todellista kumppanuutta ulkoa tullut apu ei kanna pitkälle.

Yksi malli kumppanuuden lisäämiseen on niin sanottu New Deal. Sillä viitataan avunantajamaiden ja hauraiden valtioiden välillä vuonna 2010 käynnistettyyn keskusteluun siitä, miten rauhanomaista kehitystä voitaisiin tavoitella yhteistyössä tuloksellisemmin.

Dialogissa on mukana yli 30 maata, kuten Afganistan, Kongon demokraattinen tasavalta, Yhdysvallat ja Suomi. Maiden mukaan rauhan- ja valtionrakentamisen kulmakiviä ovat muun muassa oikeus, turvallisuus, työllisyys ja peruspalvelut.

Nousevat taloudet, kuten Kiina ja Brasilia, eivät toistaiseksi ole mukana New Dealissa. Hauraille valtioille ne kuitenkin ovat yhä tärkeämpiä avunantajia ja investoijia.

 

Kirjoittaja on neuvonantaja ulkoministeriössä.

Amir ja Hassan ovat 1970-luvun Kabulissa eläviä pikkupoikia. Amir kuuluu Afganistanin etniseen enemmistöön paštuihin ja Hassan syrjittyihin hazaroihin. Yksi on rikkaan perheen vesa, toinen saman rikkaan perheen varattoman palvelijan poika.

Yhteiskunnallisista eroista huolimatta he ovat toistensa parhaita ystäviä, leijanlennättäjäveljiä: he kilpailevat leijanlennätyksessä niin intohimoisesti, etteivät välitä, kun leijojen narut rikkovat heidän kätensä.

Amir ja Hassan tulivat tutuiksi presidentti Tarja Haloselle 2000-luvun puolivälissä, kun afganistanilaissyntyisen Khaled Hosseinin teos The Kite Runner oli suomennettu. Halonen valitsi Leijapojan Ulkopolitiikka-lehden uuden palstan avaukseksi; se on kirja, jota hän ei unohda.

Halonen sanoo muistavansa kirjasta etenkin sen intohimon, jota pojat kokivat leijakilpailuja kohtaan.  Saman fanaattisuuteen taipuva kiivasmielisyys näkyi Halosen mukaan poikien elämässä myöhemminkin, heidän ystävyydessään ja muissa ihmissuhteissaan sekä siinä, kuinka he suhtautuvat kohtaloonsa neuvostomiehityksen, maanpakolaisuuden ja talebanhallinnon puristuksessa.

”Kirja oli yhtä aikaa raaka ja kaunis. Se muistutti lukijalleen, että lapset ovat osa ihmiskuntaa, heidät on otettava huomioon ja heitä on kuunneltava”, Halonen sanoo.

Presidentin mukaan nykyisten päättäjien pitää muistaa, että vaikka he tekevät päätöksiä aikuisten ehdoilla, tulevien sukupolvien kuva maailmasta määrittyy näiden päätösten perusteella. Esimerkiksi lasten kokema väkivalta konfliktien keskellä vaikuttaa väistämättä siihen, kuinka lapset pystyvät vartuttuaan luottamaan muihin, ratkomaan konflikteja ja suhtautumaan vieraisiin kulttuureihin ja uskontoihin.

Halonen kertoo pohtineensa esimerkiksi seksuaali- ja lisääntymisterveyttä koskevassa korkean tason työryhmässä, kuinka puolustaa lasten oikeuksia tulevaisuuteensa. Halonen on johtanut YK:n väestörahaston UNFPA:n työryhmää Mosambikin entisen presidentin Joaquim Chissanon kanssa. Työryhmän tuloksia julkaistaan lokakuussa.

”On ihmeellistä, että vallanpitäjien tavoitteena voi olla vain se, kuinka tehdä omasta maasta suurempi kuin naapurista”, Halonen toteaa ja viittaa esimerkiksi Kiinan ja Intian kilpailuun.

Lisäksi kirja avasi lukijalleen Afganistanin, ja koko Lähi-idän, yhteiskunnallista ja kulttuurista kirjoa. Halosen mukaan kansainvälisessä politiikassa aluetta on tarkasteltu liian yksipuolisesti vain konfliktien läpi.

”Lähi-idässä valtioiden sisällä vaikuttaa voimakkaita kulttuurisia yhteisöjä. Valtiorakenteen lisäksi ihmisten elämää jäsentävät yhteiskunnalliset ja kulttuuriset jakolinjat, ja ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia pitää kunnioittaa kaikilla tasoilla.”

Entä millainen lukija presidentti Halonen yleensä on?

”Aika sporadinen. Luen kaunokirjallisuutta jaksoittain, mutta silloin kun luen, luen koko kirjan kerralla.”

Hyvä paikka lukemiseen on kuulemma lentokone, etenkin paluumatkoilla kansainvälisistä kokouksista, jos niistä ei tarvitse kirjoittaa raporttia.

”Silloin hyvä kirja on askel seuraavaan paikkaan. Eikä lentojen myöhästyminenkään tunnu pahalta.”

 

Khaled Hosseini: Leijapoika. Otava 2004, 378 s.

Mikä tekee yhdestä maasta rikkaan ja toisesta köyhän? Taloustieteilijä Jeffrey Sachs ja tieteellinen moniottelija Jared Diamond ovat korostaneet maantieteen merkitystä kansakuntien kehityksessä. Toiset ovat sosiologi Max Weberistä lähtien kiinnittäneet huomion kulttuuripiirteisiin, jotka joko rikastuttavat tai köyhdyttävät. Moni nykytaloustieteilijä uskoo, että köyhien maiden kansantaloudet saataisiin kasvamaan, jos niiden hallitsijat osaisivat hoitaa taloutta paremmin.

Näin kuvailevat kehitysteorioiden kenttää Daron Acemoglu ja James A. Robinson uutuuskirjassaan Why Nations Fail. Massachusetts Institute of Technologyn kansantaloustieteilijä Acemoglu ja Harvardin valtio-oppinut Robinson viittaavat kintaalla maantieteelle, kulttuurille ja ymmärtämättömyydelle kehityksen tai kehittymättömyyden selittäjinä.

He tarjoavat selitykseksi institutionaalisen mallin, joka korostaa osallistavaa yhteiskuntaa: vain jos kansalaiset osallistuvat poliittiseen päätöksentekoon, syntyy talous, joka kasvaa kestävästi ja pitkään. Sen vastakohtana ovat ekstraktiiviset instituutiot, jotka hakevat hyötyä vain rajatulle ryhmälle.

Acemoglu ja Robinson perustelevat väitettään historiallisin esimerkein aina kivikauden lopulta nyky-Kiinan kasvuun. Kirjoittajien mukaan Englanti ja sen instituutioiden pohjalle kasvaneet Yhdysvallat ja Australia kehittyivät, koska niiden poliittiset rakenteet olivat avoimia laajoille kansanosille, erityisesti vuoden 1688 kuninkaan valtaa rajoittaneen ”mainion vallankumouksen” perintönä. Entistä avoimempi yhteiskunnallinen järjestelmä innoitti työntekoon, yrittämiseen ja keksintöihin.

Kirjoittajien mukaan ihmisten piti ja pitää olla varmoja, että he saavat myös pitää ansaitsemansa rahat. Keskiajan Venetsia käy heille esimerkiksi yhteisöstä, joka salli eri luokkien osallistua politiikkaan aikansa mutta joka myöhemmin sulkeutui poliittisesti ja surkastui taloudellisesti. Talouskasvu on siis pohjimmiltaan poliittisten päätösten ja muutosten tulos.

Ulkopolitiikka pyysi Euroopan yliopistoinstituutin professoria Luca Molàa, teknologian ja uuden ajan alun maailmanhistorian asiantuntijaa, lukemaan kirjan.

Ulkopolitiikka: Mitä mieltä olit kirjasta yleisesti?

Kirjan taustalla on rohkea ajatus osallistavasta ja toisaalta hyötyä hakevasta poliittisesta ja taloudellisesta rakenteesta. Lisäksi kirjan teesi kääntää vanhan marxilaisen rakenteen päälaelleen. Politiikka vie taloutta eikä päinvastoin.

Kirjoittajien hylkäämistä kehitysteorioista voi sanoa, että ilmaston merkitystä on tosiaan liioiteltu aikojen saatossa. Samoin tietämättömyyttä kehittymättömyyden selittäjänä voi korostaa liiaksi, sillä monissa kehitysmaissa on ollut johtavia taloustieteilijöitä ja sosiologeja poliitikkojen apuna. Kulttuurin suhteen olen kovin eri mieltä kuin kirjoittajat, jotka eivät ota kulttuuria huomioon. Sitä ei voi olla huomioimatta. Kulttuuri ja poliittiset instituutiot ovat yhteydessä toisiinsa, ja esimerkiksi kansalaisyhteiskunnan merkitys kasvuun on huomattava.

UP: Kansalaisyhteiskunta jää kirjassa vähälle huomiolle. Toinen katveeseen jäävä näkökulma on naisten aseman kehitys. Mitä mieltä olet tästä?

Naisten asema ei ole osa poliittistaloustieteellistä kertomusta. Acemoglulle ja Robinsonille naisten työllä tai yrittäjyydellä ei ole merkitystä. Kirjoittajat jättävät kulttuurin huomioimatta myös silloin, kun he selittävät Latinalaisen Amerikan suhteellista köyhyyttä sillä, että kauppa keskitettiin Espanjan siirtomaissa mutta ei Englannin siirtomaissa. Tosiasiassa kasvu oli eritahtista näissä siirtomaissa, koska espanjalaisen ylä- ja keskiluokan eetokseen ei kuulunut kaupankäynti. Jos yhteiskunta liittää kaupankäyntiin stigman, kulttuurilla on totisesti merkitystä kasvulle.

Daron Acemoglu & James A. Robinson: Why Nations Fail. The Origins of Power, Prosperity and Power. Profile Books 2012, 464 s.

UP: Oliko vuosi 1688 maailmamme alkuhetki, kuten kirjassa väitetään?

Ehkä Englannin historian tutkijoille! Vakavasti ottaen se oli merkittävä askel englantilaiselle demokratialle, mutta sen maailmanhistoriallista merkitystä on kirjassa liioiteltu. Ei kirjailijoiden korostamaa teollista vallankumoustakaan voi ymmärtää vain mainion vallankumouksen varjolla. Tässä tapauksessa kuningattaren ja parlamentin välisellä vallanjaolla selitetään Englannin ja muun Länsi-Euroopan välinen ero. Kirjassa ei edes mainita valistusta. Tämä on hyvä esimerkki kirjan perusongelmasta: politiikka nähdään kaiken takana.

UP: Acemoglu ja Robinson käyttävät Venetsiaa esimerkkinä yhteiskunnasta, joka olisi voinut olla avoin jo ennen englantilaisia mutta joka sulki ovensa. Mitä mieltä olet esimerkistä?

Englannin historian kerronnassa kirjoittajat eivät suuremmin kompastele, mutta Venetsian suhteen he tekevät monia virheitä. Sekä Venetsian väkiluku että talous kasvoivat vielä satoja vuosia sen jälkeen, kun poliittisten instituutioiden avoimuus väheni 1300-luvun alussa, toisin kuin kirjoittajat antavat ymmärtää. Aristokratia toki vakiintui, mutta Acemoglun ja Robinsonin teorian mukaan innovaatioiden olisi pitänyt loppua.

Todellisuudessa venetsialaiset tuottivat ensimmäiset patentit, järjestelmän, jonka englantilaiset kopioivat. Esimerkiksi William Lee epäonnistui patentin saamisessa ompelukoneelleen vielä 1500-luvun lopun Englannissa. Venetsiassa hän olisi saanut sen.

UP: Innovaatioiden ei siis tarvitse loppua, vaikka avoimet instituutiot suljettaisiinkin?

Aivan. Muutosten vaikutus voidaan nähdä vain viiveellä, joskus vasta vuosisatojen päästä. Kirjoittajien mielestä teollinen vallankumous oli köyhien ja rikkaiden välinen vedenjakaja, mutta missä on tieteellinen vallankumous? Kirjassa ei mainita Kopernikusta, Kepleriä tai Galileoa. Patenttien kehitys ja leviäminen olivat esimerkki eurooppalaisten muuttuneesta asenteesta teknologiaan. Hyvin nopeasti kaikkialla Euroopassa – tasavalloissa ja absolutistisissa kuningaskunnissa, siis enemmän tai vähemmän avoimissa yhteiskunnissa – pystyi saamaan patentin.

Kiinassa tai Japanissa ei tunnettu immateriaalioikeuksia. Näiden oikeuksien ja valistuksen ansiosta Eurooppaan syntyi 1700-luvulle mennessä kulttuurinen ympäristö, joka tuki teknologisia innovaatioita ja mahdollisti siten teollisen vallankumouksen. Sekin oli eurooppalainen eikä vain brittiläinen ilmiö. Siten teollisen vallankumouksen ja Euroopan sekä Kiinan eriytymisen tuotti pidempi kehityskulku, joka alkoi jo 1400- ja 1500-luvuilla.

UP: Acemoglulle ja Robinsonille siirtomaat ovat tärkeitä sen selittämisessä, miksi esimerkiksi Afrikka köyhtyi. Mitä mieltä olet ajatuksesta?

Kirjoittajat sanovat, että länsimaiden kasvun taustalla olivat vain niiden omat, osallistavat instituutiot. Mutta samat länsimaiset osallistavat poliittiset instituutiot loivat hyötyä tavoittelevia taloudellisia instituutioita muualle. Se on selvä paradoksi.

Tässä ollaan pikemminkin lähellä Immanuel Wallersteinin näkemystä siitä, miten hyväksikäyttö on välttämätöntä kasvulle. Jos selittää köyhien maiden köyhyyden riistolla, sillä on selitettävä myös rikkaiden maiden kasvu näissä vuorovaikutussuhteissa. Olisi sanottava, että osallistavat instituutiot vaativat riistoa. Kirjoittajat eivät sano tätä suoraan.

UP: Brasilia on kaikkein osallistavin nykyisistä nousevista talouksista, mutta maan kasvu on käytännössä pysähtynyt. Kiinassa se on noin kahdeksassa prosentissa. Eikö tämä ole kummallista Acemoglun ja Robinsonin institutionaalisen teesin kannalta?

Historioitsijoiden ennustajainkyvyt ovat usein kehnot, kuten myös poliittisten taloustieteilijöiden. Kirjoittajat uskovat, että Kiinan kasvu taittuu eikä siirtyminen demokratiaan ole näköpiirissä. Teos antaa ymmärtää, että Kiina ei kehity teknologisesti vaan ottaa teknologian ulkopuolelta. Väittämä on kyseenalainen, sillä Kiinassa opitaan nopeasti.

Viisitoista vuotta sitten italialaisia vaatetehtaita ulkoistettiin Kiinaan. Nyt tehtailijoita pelottaa, miten nopeasti kiinalaiset ovat oppineet käyttämään ja kehittämään uutta teknologiaa.  Kirjoittajien näkemys, jonka mukaan Kiina on instituutioidensa vuoksi teknologisesti lamautunut, ei vakuuta. Kiina oli 1400-luvulle asti maailman innovatiivisin maa huomattavan sulkeutuneesta poliittisesta ja taloudellisesta järjestelmästään huolimatta.

UP: Kun länsimaiden suhteellinen asema heikkenee, onko seurauksena kansainvälinen noidankehä, jossa osallistavuus vähenee?

Tätä olemme oikeastaan nähneet. Vaikka elämme globaalissa ympäristössä, Acemoglun ja Robinsonin kirja keskittyy kansakuntiin. Oli kyseessä sitten Botswana, Kiina tai Japani, kaikki perustuu kansallisvaltioon. Missä on laajempi keskustelu monikansallisista yrityksistä? Kirjoittajien pitäisi kuvailla, mikä on useammassa kuin yhdessä maassa vaikuttavien taloudellisten toimijoiden merkitys.

Yksi globalisaation haasteista ovat erilaiset monikansalliset organisaatiot, kuten pankit ja sijoitusrahastot. Kansalliset poliittiset instituutiot ovat kovin voimattomia näiden poikkikansallisten taloudellisten voimien suhteen. Talous vie politiikalta vallan, muttei suoraan kansallistasolla.

UP: Miten vakuuttava on Acemoglun ja Robinsonin esittämä kuva aktiivisista kansalaisista oman elämänsä herroina?

Juuri nyt moni muu kyseenalaistaisi niin tavallisten kansalaisten kuin poliittisten instituutioidenkin todelliset vaikutusmahdollisuudet finanssikriisin ja pankkien vallan vuoksi. Acemoglu ja Robinson hyväksyvät ongelmattomasti, että demokratia toimii, jos vain voi äänestää. Demokratioissakin voi olla oligarkioita.

UP: Mitä historioitsijat voivat tarjota globalisaatiokeskustelulle?

Voimme korostaa kulttuurin merkitystä. Meidän pitää toistaa poliittisille taloustieteilijöille, etteivät politiikan ja talouden säännöt ole kaikki kaikessa. On käsiteltävä eroja perherakenteissa, ajattelumalleissa ja esimerkiksi työmoraalissa sekä työn tuottavuudessa.

Eron näkee jo Skandinavian ja Etelä-Euroopan välillä. Lisäksi eurooppalaisten ja ei-eurooppalaisten maiden välillä on merkittäviä eroja. Miten kungfutselaiset tai islamilaiset aatteet vaikuttavat kasvuun Kiinassa tai islamilaisessa maailmassa?

Acemoglu ja Robinson välttelevät kaikkia kiistanalaisia kysymyksiä. Historioitsijat voivat tuoda kulttuurisen ja sosiaalisen muutoksen mukaan kuvaan. Poliittinen valta tai taloudellinen etu ei selitä kaikkea. Olisi kovin determinististä väittää toisin.

 

Kirjoittaja on historian ja politiikan tutkija Brownin yliopistossa.

Turvallisuus on yhteinen hyvä, josta vain San Marinon ja Vatikaanin kaltaiset kääpiövaltiot voivat nauttia muiden siivellä. Siksi vastavuoroisten rauhanomaisten suhteiden luomiseen tarvitaan kaikkien panosta.

Valitettavasti ulkopolitiikan päättäjät eivät useinkaan ymmärrä, ettei alueellista ja globaalia turvallisuutta saavuteta pelkästään sotilastoimin, joissa vahvoilla ovat kovat vallat, kuten Yhdysvallat, Britannia ja Ranska. Turvallisuuden rakentajiksi tarvitaan myös vaikutusvaltaisia pehmeitä valtoja, joilla on kykyä konfliktinratkaisuun ja välittäjänä toimimiseen.

Kansainvälisille toimijoille voidaan tarjota pakkokeinojen ja uhkausten sijasta myönteisiä kannustimia, mutta niiden vaikutusta ei ole analysoitu kansainvälisen politiikan tutkimuksessa laajasti. Kirjallisuus on näiltä osin melko puutteellista. Tutkijat eivät vieläkään ole onnistuneet vakuuttamaan kovia valtoja siitä, että diplomaattiset keinot voivat kantaa hedelmää turvallisuuspolitiikassa.

Kovien valtojen kannattaa vastakin pitäytyä siinä, missä niillä on jo etulyöntiasema, eli sotilaallisen kapasiteetin kehittämisessä ja hyödyntämisessä. Pehmeiden valtojen vahvuutena puolestaan ovat vaihtoehtoiset strategiat, kuten välitys- ja neuvottelutaidot sekä neutraalien viestintäympäristöjen luominen.

Suomen ulkoministeriö on nähnyt paljon vaivaa selvittääkseen, millaisia taloudellisia ja perustuslaillisia vaikutuksia Suomen turvallisuudelle koituisi, jos maa päättäisi liittyä Natoon. Yksi monista selvityksistä on suurlähettiläs Antti Sierlan johdolla laadittu Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutukset joulukuulta 2007. Lisäksi puolustusministeriön alainen Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta (MTS) selvittää säännöllisesti suomalaisten näkemyksiä maan turvallisuudesta ja liittymisestä Natoon.

Paljon vähemmän sen sijaan kuulee näkemyksiä siitä, miksi Suomen ei pitäisi konfliktinratkaisun näkökulmasta harkita Natoon liittymistä.

Ulkoministeriö on ilmaissut varsin selvästi kantansa, jonka mukaan Suomen tulee tavoitella vahvaa asemaa konfliktien välittäjänä. Rauhanvälityksen toimintaohjelmassa vuodelta 2011 hallitus toisti sitoutumisensa välittäjänä toimimiseen. Se lupasi sijoittaa aiempaa enemmän rahaa kansainvälisiin välitysohjelmiin ja pestata niihin lisää suomalaisia.

MTS:n kyselyjen mukaan 70 prosenttia suomalaisista ei halua maata Natoon. Suurlähettiläs Sierla oli selvityksessään sitä mieltä, ettei Suomi puolustusliiton jäsenenä saavuttaisi turvallisuussektorilla paljonkaan. Tunnetuimpiin kuuluva vastaväite sotilaalliselle liittoutumiselle tiivistyy sanontaan ”Historiaa ei voi muuttaa jälkikäteen.”

Jos Suomi mielii vahvaksi välittäjäksi, sen kannattaa karttaa Nato-jäsenyyttä, koska välittäjän tärkein ominaisuus on uskottavuus. Riitapukareiden on pystyttävä luottamaan kolmanteen osapuoleen, kunnioittamaan sitä ja suhtautumaan siihen puolueettomasti. Näitä ominaisuuksia eivät pysty tarjoamaan Yhdysvallat tai Britannian ja Ranskan kaltaiset vahvat eurooppalaisvallat – ja juuri siksi ne eivät saavuta kummoisia tuloksia välittäjinä.

Vaikka Nato muuttaisi strategista konseptiaan miten paljon tahansa, valtaosa ihmisistä pitäisi sitä edelleen sotilasliittona. Konfliktinratkaisun ja neuvottelun teorioissa puolestaan korostetaan painokkaasti sovittelun merkitystä kaikkien osapuolten toiminnassa.

Välittäjän olisi äärimmäisen vaikea päästä Nato-jäsenenä sovittelun ihanteeseen, koska liittouma on usein mukana operaatioissa, joissa sotilaita lähetetään toisten valtioiden alueelle. Lisäksi Naton maine on tahraantunut monilla konfliktialueilla, joilla välitystoiminnalle on huutava tarve. Yleensä syynä ovat tiettyjen Nato-maiden taktiset ja operationaaliset virheet, jotka ovat aiheuttaneet kohtuuttomasti kärsimystä siviileille ja joiden vuoksi paikallisväestö on ollut tyytymätön.

Liittoutuminen voi estää uusia valloittajia hyökkäämästä Viroon, joten Nato-jäsenyys oli maalle looginen askel.

Kun uusi jäsen liittyy Natoon, konfliktien osapuolet arvottavat sen nopeasti liittouman yleisen toiminnan perusteella, eivät yksittäisenä jäsenmaana. Jäsenet siis jakavat onnistumisten ohella Naton epäonnistumiset ja virheet.

Jos Suomesta jonain päivänä tulee Naton jäsen, sillä ei enää ole paluuta liittoutumattoman maan maineeseen. Uskottavuus väkivallattomana ja neutraalina toimijana on siinä vaiheessa tuhraantunut, ja välittäjänä toimiminen kriisinhallinnassa ja konfliktinratkaisussa vaikeutuu merkittävästi.

Viron puolestaan oli liityttävä Natoon, kun se sai itsenäisyytensä takaisin – riippumatta siitä, kuinka korkealle se arvotti diplomaattisen ja rauhanomaisen konfliktinratkaisun tai mahdollisen puolueettomuuden. Viro oli kautta historiansa tullut valloitetuksi idästä, lännestä, pohjoisesta ja etelästä.

Kansainvälisessä politiikassa päättäjillä on taipumus vetää yhtäläisyysmerkit historian ja nykypäivän välille. Liittoutuminen voi estää uusia valloittajia hyökkäämästä Viroon, joten Nato-jäsenyys oli maalle looginen askel. Suomen ja Viron välinen ero näkyy selvimmin, kun muistetaan Molotovin–Ribbentropin sopimuksen ja toisen maailmansodan seuraukset sekä se, että Suomi selvisi niistä itsenäisenä.

Viron pinta-ala ja väestö ovat selvästi pienemmät kuin muiden Pohjois-Euroopan maiden, samoin bruttokansantuote. Niinpä Viron on suhtauduttava riskeihin äärimmäisen varovaisesti. Vaikka Viro kasvattaisi merkittävästi puolustusmenojaan, maa ei pystyisi puolustautumaan omilla sotavoimillaan. Se tarvitsisi liittoutuneiden apua joka tapauksessa.

Ehkäisevän diplomatian rakentaminen merkitsee aina vuosien ponnisteluja. Ennakkoluuloja, kielteistä julkista mielipidettä ja kulttuurista tietämättömyyttä on vaikea paikata hetkessä, eikä erilaisia näkemyksiä hyväksytä yhdessä yössä.

Rauhanteoreetikkojen mukaan kovat vallat levittävät ympärilleen liikaa väkivaltaa ratkaistessaan ongelmat sotilaallisesti ja antaessaan ymmärtää, että militarisoituminen olisi tehokkaan ja toimivan yhteiskunnan normi. Suuntauksen kääntämiseksi on todistettava, että väkivaltaiset strategiat ovat viime kädessä tehottomia, tai ainakin osoitettava, että väkivallattomat strategiat, kuten välitystoiminta tai julkisuusdiplomatia, tehoavat yhtä lailla.

Siksi Eurooppa ja koko maailma tarvitsevat Suomen kaltaisia itsenäisiä toimijoita, jotka ovat avoimia vaihtoehtoisille keinoille ja seuraavat päättäväisesti rauhanomaista polkua.

 

Kirjoittaja on virolainen politiikan tutkija, joka työskentelee useille Yhdysvaltalaisille tutkimuslaitoksille. Hän on julkaissut artikkeleita esimerkiksi NATO Review ja Joint Force Quarterly -lehdissä.

Kirjoittaja

Olga Shumylo-Tapiola

Kirjoittaja on vieraileva tutkija Carnegie Europe -ajatushautomossa Brysselissä.

Vaaleilla on merkitystä erityisesti entisen Neuvostoliiton alueella, koska ne mittaavat järjestelmän toimivuutta. Ukrainassa järjestettiin vuosina 2006–2010 kahdet parlamenttivaalit ja yhdet presidentinvaalit, jotka olivat reiluja ja vapaita. Lokakuun lopussa ukrainalaiset valitsevat jälleen uuden parlamentin.

Ukrainan demokratia on taantunut kahden viime vuoden ajan, ja vaalit tuskin muuttavat politiikan suuntaa. Istuvalla presidentillä on silti paljon pelissä. Aseman heikentyminen merkitsisi Viktor Janukovytšille todennäköisesti tappiota vuoden 2015 presidentinvaaleissa.

Parlamenttivaaleissa on käytössä marraskuussa 2011 säädetty uusi vaalilaki. Se tarkoittaa paluuta järjestelmään, jossa puolet kansanedustajista valitaan puoluelistoilta ja puolet niiden ulkopuolelta yhden edustajan vaalipiireistä. Laki kieltää vaaliliitot ja nostaa vaalikynnyksen kolmesta viiteen prosenttiin.

Laki säädettiin tällä kertaa hyvissä ajoin, toisin kuin vuonna 2010, jolloin pelisääntöjä muutettiin muutamaa viikkoa ennen paikallisvaaleja. Lainmuutokset vaikuttavat lähinnä oppositioon, jolla on nyt ollut aikaa sopeutua. Pitkän välirikon jälkeen Julia Tymošenkon Isänmaa-puolue (Batkivschyna) ja Arseni Jatsenjukin Muutosrintama (Front zmin) sulautuivat yhteen. Tymošenkon istuessa vankilassa puoluetta johtaa nyt Jatsenjuk.

Vaalilain muuttamisen taustalla on istuvan presidentin pyrkimys sementoida oma asemansa. Vaalilainsäädäntö on yksi keino muiden joukossa: uusi perustuslaki siirsi valtaa parlamentilta presidentille, ja oikeuslaitoksen uudistus asetti oikeusistuimet käytännössä presidentinhallinnon alaisuuteen.

Vaalilaki on hyödyllinen presidentin Alueiden puolueelle (PoR), jolla on käytössään sekä hallinnon voimavarat että rahaa. Laki ei silti takaa puolueelle vaalivoittoa. Saadakseen enemmistön parlamentissa puolueen on turvauduttava joko äänestäjien ostamiseen tai vaalituloksen manipuloimiseen. . Äänestäjien lahjonta on jo alkanut. Hallitus jakaa rahaa sosiaalisiin ohjelmiin, jotka presidentti on julkistanut vaalien alla.

Hallinto käyttää myös muita keinoja vaalitulosten rukkaamiseen. Maan perustuslakituomioistuin, joka on presidentinhallinnon määräysvallassa, on esimerkiksi kieltänyt ulkomailla asuvia Ukrainan kansalaisia äänestämästä vaalipiirien ehdokkaita – ulkomailla asuvat kannattavat pääsääntöisesti oppositiota.

Kun keskusvaalilautakunta jakoi Ukrainaa äänestysalueisiin, se poikkesi yleensä käytössä olevasta hallinnollisesta kartasta. Joissain tapauksissa äänestysalueet vastaavat vaaleissa ehdolla olevien liikemiesten tehdaspaikkakuntia, joissa heillä on kiitollisia äänestäjiä.

Lisäksi viranomaiset ovat aloittaneet hyökkäyksen riippumattomia tiedotusvälineitä vastaan. Valtakunnansyyttäjä asetti kesällä televisiokanava TVi:n ja nettilehti Levyi Beregin johtajat syytteeseen.

Vaalien pääpuolueista presidentin PoR kerää kannatuksensa Ukrainan itä- ja eteläosista, kun taas opposition Batkivschyna tukeutuu maan länsi- ja keskiosiin. Viimeisimpien mielipidetiedustelujen mukaan oppositio on kannatuksessa 1,5–5 prosenttia hallitsevaa puoluetta edellä. On kuitenkin epäselvää, saako puolue kaikkien Tymošenkon ja Jatsenjukin entisten kannattajien äänet.

45 prosenttia ukrainalaisista ei ole vielä päättänyt, ketä äänestää. Mielipidetiedusteluiden mukaan lähes puolet äänestäjistä ei luota vaikutusmahdollisuuksiinsa vaaleissa, ja osa heistä jää vaalipäivänä kotiin.

Vaikka oppositio saavuttaisi enemmistön, sen on vaikea ohittaa presidentin veto-oikeutta ja muuttaa perustuslakia sekä oikeuslaitoksen uudistusta, joiden avulla presidentti on keskittänyt vallan itselleen.

Osa epäröivistä äänestäjistä saattaa päätyä äänestämään pieniä puolueita, kuten Vitali Klitchkon UDAR-puoluetta tai Natalia Korolevskan johtamaa puoluetta Eteenpäin Ukraina (Ukraina – vpered!). Ne ovat vaalien uusia tulokkaita ja esiintyvät uuden sukupolven puolueina, jotka kilpailevat hallitsevan PoR:n ja vanhan opposition kanssa. Tulokkaiden ohjelmat ovat kuitenkin jääneet epämääräisiksi, ja jälkimmäistä on epäilty presidentinhallinnon tukemaksi liikkeeksi, jonka takana olisi PoR:n kansanedustaja ja oligarkki Rinat Ahmetov.

Hallitsevan PoR:n kannatus on puolestaan ollut laskussa sen peruskannattajien keskuudessa, sillä presidentti Janukovytš ei ole onnistunut täyttämään vuoden 2010 vaaleissa antamiaan lupauksia. Tämä ryhmä tuskin äänestää vanhoja oppositiopuolueita, mutta saattaa kääntyä kommunistien tai Korolevskan taakse.

Epävarmuus vaalien tuloksesta voi ajaa hallintoa vaalivilppiin. Ukrainalaisen Democratic Initiatives Foundation -tutkimuslaitoksen kyselyn mukaan 61 prosenttia ukrainalaisista epäilee, että vaaleista tulee epärehelliset.

Vaalien tulokseen voivat vaikuttaa myös valtiontalouden tila sekä Tymošenkon vankeus. Toistaiseksi hallitus on tyynnytellyt äänestäjiä sosiaalisilla ohjelmillaan. Tämä vaikeutuu, jos talouskriisi syvenee. Ukrainalta voi jäädä saamatta seuraava erä Kansainvälisen valuuttarahaston tuesta, jos Venäjä vaatii lainaohjelman jäädyttämistä. Silloin Ukrainan hallinto olisi suojaton äänestäjien tyytymättömyyttä vastaan. Tymošenkon kannatus on rajallista, mutta hänen heikentyvä terveytensä ja uudet oikeudenkäynnit voisivat lisätä opposition äänimäärää.

Presidentinhallinnon lähteet ovat antaneet ymmärtää, että jos vaalien tulos ei suosi hallitsevaa puoluetta, hallinto pyrkii painostamaan oppositiota ja yhden ehdokkaan vaalipiireistä valittavia kansanedustajia. Puolue tavoittelee kahden kolmasosan määräenemmistöä, jotta se voi muuttaa perustuslakia ja siirtää presidentin valinnan parlamentille. Yhdistynyt oppositio yrittää estää tämän puhdistamalla puoluelistaa mahdollisista takinkääntäjistä.

Nykyisen perustuslain mukaan parlamentilla on vain nimeksi sananvaltaa, ja presidentti määrää tahdin. Vaikka oppositio saavuttaisi enemmistön, sen on vaikea ohittaa presidentin veto-oikeutta ja muuttaa perustuslakia sekä oikeuslaitoksen uudistusta, joiden avulla presidentti on keskittänyt vallan itselleen. Edes parlamentin enemmistö ei voi vaikuttaa pääministerin ja muiden hallituksen jäsenten valintaan. Parlamentti voi nimittää ainoastaan valtiontilintarkastajan, jolla ei ole käytännössä juuri merkitystä Ukrainan politiikassa.

Ratkaiseviksi muodostuvat siten vasta vuoden 2015 presidentinvaalit, joissa päätetään Ukrainan tulevaisuudesta.

Parlamenttivaalit ovat EU:n kannalta yksi kolmesta virstanpylväästä, jotka unioni on asettanut ehdoksi suhteiden normalisoinnille Ukrainan kanssa. EU vaatii lisäksi vangittujen oppositiojohtajien ja -poliitikoiden vapauttamista sekä oikeuslaitoksen ja perustuslain uudistamista Euroopan neuvoston ohjeiden mukaan.

EU:n on kuitenkin hyväksyttävä, että onnistuneetkaan vaalit eivät muuta Ukrainan järjestelmäongelmia. Ukrainan palauttamiseksi oikealle tielle tarvittaisiin radikaaleja henkilövaihdoksia koko maan päättäjäkuntaan kaikilla poliittisilla ilmansuunnilla. Jää nähtäväksi, onko EU valmis auttamaan tässä muutoksessa.